Kysymyksiä ja vastauksia Pysähtymisistä

Tänään Perjantain pysähtymisistä julkaistiin pieni juttu Kodin Kuvalehden verkkosivuilla. Hurraa! Toimittaja oli saanut tiivistettyä vastaukseni verkkolehden formaattiin (ja hyvä niin, koska tiivistäminen ei todellakaan ole oma vahvuuteni. 😀 ). Ajattelinkin julkaista täällä oman blogini puolella vastaukseni kokonaisuudessaan, jos joku vakkarilukijoista (tai uusista, tervetuloa vaan!) haluaa lukea Pysähtymisten filosofiaa tarkemmin. Olkaa hyvät!

Taustaa

Onko perjantain pysähtyminen aivan oma ”keksintösi”, vai jostakin johdettu? Missä elämäntilanteessa otit sen käyttöösi ja miksi?

Kehittelin Perjantain pysähtymisen yhdistelemällä muutamaa hyväksi havaitsemaani lähestymistapaa: viikoittaista ”katsausta” siihen, mitä lähiaikoina on tapahtunut, omasta kokemuksesta oppimista, hetkessä läsnä olemista sekä oman elämän tavoitteellistamista ajatuksella ”miltä haluaisin, että minusta tuntuisi”. Esimerkiksi Havi Brooksin The Fluent Self sekä Danielle LaPorten Desire Map ovat vaikuttaneet pysähtymisten muotoon.

Aloitin pysähtymiset alkuvuodesta 2014 blogissa. Siinä vaiheessa olin kahden lapsen kotiäiti, olin blogannut pari vuotta vanhemmuudesta ja itsestä huolehtimisesta, ja halusin jonkun tavan, jolla saisin tuotua arkeeni noita alussa mainittuja elementtejä. Perinteistä päiväkirjaa olen kirjoittanut alle kouluikäisestä asti, mutta sen kirjoittaminen oli jäänyt paitsioon arjen tiimellyksessä. Tykkäsin ihan valtavasti kaikenlaisista ”millaista haluaisit elämäsi olevan, haaveile ja visioi ja sitten toteuta se!” -harjoituksista, mutta nekin jäivät usein aika irrallisiksi tavallisesta arjesta.

Aika äkkiä huomasin, että pysähtymisten myötä olin paremmin läsnä omassa elämässäni. Huomasin, mitä tein, ja miten ne omat suunnitelmat toteutuivat (tai eivät) viikon mittaan. Tulin huomanneeksi, mitä kaikkea itseltäni odotin ja mikä kaikki lopulta toteutui. Ja kun monta viikkoa putkeen kirjoitin olevani ihan poikki ja toivovani tällekin viikolle lepoa, niin sen alkoi yhtäkkiä ottaa paljon vakavammin.

Käytäntöä

Miten mielestäsi kysymykset olisi helpoin avata ”kokeilijalle”? Siis kuinka harjoitus tulisi tehdä ja minkälaisia asioita siinä olisi hyvä miettiä? Minkä miettiminen taas mielestäsi on ehkä turhaa?

Mieti yksitellen jokaista kysymystä.

Mistä tulen? Tämä kysymys kattaa kaiken sen, mitä on tapahtunut menneessä tähän hetkeen asti. Useimmiten itse ulotan kysymyksen kattamaan kuluneen viikon tai edellisen päivän, riippuen siitä milloin olen tehnyt edellisen pysähtymisen. Mitä siihen kuluneeseen ajanjaksoon on kuulunut?

Missä olen? Tämä kysymys auttaa huomaamaan tämän hetken. Mitä kokemukseesi kuuluu tällä hetkellä? Mitä keholle kuuluu, entä tunteille, entä ajatuksille, juuri nyt? Tämän kysymyksen vastaus on läsnäoloharjoitusta puhtaimmillaan.

Mitä kohti? Tämä kysymys auttaa suuntaamaan ajatuksia tulevaan. Seuraaviin hetkiin, alkavaan päivään, tulevaan viikkoon tai pitemmälle. Tässä kysymyksessä on kaksi olennaista osaa. Toisaalta on tärkeä huomata konkreettiset suunnitelmat, sitoumukset, tavoitteet: mitä olen luvannut tehdä? Mitä kalenterissa näkyy? Millaisia rutiinihommia edessä on? Toisaalta ”mitä kohti” sisältää kysymyksen siitä, millaisia ominaisuuksia haluaisin tuoda niihin rutiineihin tai kalenterin sitoumuksiin. Haluanko innostusta tai rauhaa? Lepoa, flow’ta, armollisuutta, iloa, rakkautta, yksinäisyyttä, rohkeutta? Millaisista asioista saisin sitä, mitä haluan?

Pysähtymisessä on siis kolme osaa: menneisyyden huomaaminen ja hyväksyminen, tämän hetken kokemuksen huomaaminen ja hyväksyminen, ja tulevaisuuteen suuntaavat ajatukset, tunteet, suunnitelmat ja tavoitteet.

Entä apukysymykset?

Oma lähestymistapani tähän on ollut se, että se mitä tulee mieleen, tulee mieleen, ja se on oikea vastaus siihen hetkeen. Apukysymyksiä voi hyvin käyttää, ja niissä olen usein mennyt akselilla keho-tunteet-mieli: mitä viime viikolla kuului keholle, entä miltä minusta tuntui, mitä ajattelin, ja niin edespäin. Jos aloittaessa tuntuu, että nuo peruskysymykset ovat liian laajoja, niin niitä voi hyvin tarkentaa.

Tietysti jokainen löytää ne omat, itselle toimivat kysymykset – itselleni on ollut hyödyllistä se, että kysyn itseltäni mahdollisimman yksinkertaisen kysymyksen ja katson, mitä nousee pintaan, joko tunteiden tai ajatusten kohdalla. Voi olla myös niin, että viikon aikana ei tule huomattua esimerkiksi kehoa juuri ollenkaan, ja silloin juuri siihen liittyvä apukysymys voi auttaa huomaamaan piiloon jääneitä osia omasta kokemuksesta. Lisäksi blogissa palautan usein mieleeni yhden tai useamman asian, jota toivoin edellisessä pysähtymisessä, ja mietin, miten se näkyi viikon mittaan.

Tärkeä osa pysähtymistä on sen oman kokemuksen hyväksyminen. Tällaista tapahtui, ja niin saa olla. Tältä se minusta tuntui, ja niin saa olla. Tämä on minulle vaikeaa, ja niin saa olla. Tällaista mä toivoisin ensi viikolle, ja saan toivoa. Mitä enemmän saan tuotua omaa kokemustani itselleni näkyväksi, ja mitä enemmän saan sitä hyväksyttyä ja oltua itselleni armollinen, niin sitä vähemmän se kaikki aiheuttaa sellaista sisäistä kitkaa arjessa.

Olin aikanaan päiväkirjan kanssa aikamoinen perfektionisti, ja usein päiväkirjaan tuli viikkokausien (tai kuukausien) taukoja, kun tuntui, etten ehtisi kirjoittaa ja raportoida Ihan Kaikkea Mahdollista päiväkirjaan, jotta se olisi taas ajantasainen. Pysähtymisten kanssa olen yrittänyt harjoitella eroon sellaisesta: apukysymyksiä voi käyttää jos haluaa, seuraavalla kerralla ei tarvitse ellei halua, saa avautua yhdestä ärsyttävästä keskustelusta tai maalailla taivaanrantoja isoilla pensseleillä. Tyyli on vapaa, ja pysähtymiset ovat täysin perfektionismista ja suorittamisesta vapaita vyöhykkeitä.

Pysähtymisen tarkoitus (minulle) ei ole se, että kerään täydellisen raportin elämästäni, vaikka kirjoittamalla hauskasti saakin dokumentoitua arkea ja suunnitelmia. Pysähtyminen on nimensä mukaisesti työkalu siihen, että pysähdyn hetkeksi huomaamaan, onko elämäni menossa sellaiseen suuntaan kuin toivoisinkin.

Formaatti

Oletko kokenut, että nimenomaan kirjoitetut vastaukset toimivat hyvin, vai voiko tämän harjoituksen tehdä yhtä hyvin esimerkiksi vain mielessään? Tai toisen kanssa keskustellen?

Kuten sanottua, tyyli on vapaa. Itselleni kirjoittaminen toimii parhaiten, koska ajattelen kirjoittamalla. Kokeilin kuluneen kesän 2015 aikana erilaisia tekniikoita blogissakin, muun muassa videota, avainsanoja, piirtämistä, mind mappia, ja niin edespäin. Blogiin olen tehnyt tekniikoita, joissa pysähtymisestä jää joku ”jälki”, koska pelkkä meditaatio kääntyy huonosti blogitekstiksi. 🙂 Ilman muuta myös keskustelemalla voi pysähtyä – ja nämä kolme kysymystä ovat ihan mahtava tapa esimerkiksi syventää yhteyttä ja luottamusta vaikkapa puolison, ystävän, tai lapsen kanssa.

Näihin ei ole olemassa oikeita vastauksia, vaan nämä ovat tapa peilata omaa kokemusta ja toiveita. Visuaaliselle ihmiselle esimerkiksi Pinterest-pysähtyminen, maalaaminen tai piirtäminen voisivat olla mahtavia tapoja, musikaaliselle ihmiselle kysymysten tunnelmaan sopivien kappaleiden soittaminen, laulaminen tai kuunteleminen… Tai ihan vain se, että istuu hetken yksin ja huomaa, mitä nousee mieleen.

Kirjoittaminen ja muu ”materiaalin” tuottaminen tai luova toiminta voivat auttaa keskittymään niihin kysymyksiin. Erityisesti alkuvaiheessa voi olla vaikeaa keskittyä kysymyksiin, kun mieli alkaa kertoa tarinaa: on se kyllä ja silloinkin oli se juttu ja miten kukaan ei ikinä ja aina minä vain joudun. Joku konkreettinen työstämisen tapa, oli se sitten kuvia tai sanoja tai musiikkia tai liikettä, auttaa palaamaan niihin kysymyksiin. Toisaalta mitä harjaantuneempi on itsensä havainnoimisessa ja vaikkapa meditaatiossa, sitä helpompaa on tehdä näitä ihan vain ajattelun kautta.

Kun näitä asioita miettii, miten hetkeen olisi hyvä varautua? Siis kannattaako mielestäsi esimerkiksi varata vartti täysin häiriötöntä aikaa. Vai onnistuuko hiljentyminen automatkalla töistä kotiin?

Ihannetilanne on tietysti sellainen, että niille ajatuksille saa varattua rauhallista aikaa. Ja samaan aikaan – jos ihannetilannetta jää aina odottamaan, niin menee helposti monta ihan hyvää tilannetta ohi. Automatkalla voi ilman muuta pohtia näitä, kunhan pitää samalla huomion liikenteessä. 🙂 Samoin suihkussa, ruokaa laittaessa, hampaita pestessä, tai aamukahvilla. Voi olla hyvä miettiä joku konkreettinen tekeminen (vaikka kirjoitella avainsanoja, tai puhua ääneen autossa itsekseen jne.), joka auttaa keskittymään niihin kysymyksiin, jos se tuntuu muuten vaikealta.

Hyödyt

Mitä hyötyä pysähtymisestä on? Mitä se antaa? Miksi ihmisen kannattaa pysähtyä miettimään näitä kysymyksiä?

Itselleni pysähtymisestä on ollut monenlaista hyötyä. On tullut helpommaksi hyväksyä se, ”mistä tulen”, koska kaikki se, mitä koen, vie minua tavalla tai toisella eteenpäin. Huomaan herkemmin syy-seuraussuhteita käytökseni ja kokemukseni välillä – esimerkiksi sen, että ihan oikeasti keho voi paremmin kun liikun ja vältän sokeria, vaikka kuvittelenkin, etten ole liikunnallinen ihminen ja suklaa on elinehto. Tulen huomanneeksi onnistumisia ja iloisia yhteensattumia, joihin muuten ei ehkä tulisi niin palattua.

Pysähtymisen yhteydessä myös mietin, millaisia ominaisuuksia haluaisin seuraavalle viikolle (kuten lepoa, rauhaa, inspiraatiota, rohkeutta), tai vaikka seuraavaan viiteentoista minuuttiin (kun tästä lähden laittamaan lapsia yöpuulle, niin haluan siihen tilanteeseen rauhaa ja lempeyttä). Kun tiedän, mitä kohti pyrin, niin minun on helpompi tunnistaa vaihtoehdot, jotka vievät kohti niitä ominaisuuksia. Halusin lepoa tälle viikolle, ja nyt minulla olisi vartti tyhjää – tyhjennänkö tiskikoneen vai istunko sohvalle ja huokaisen syvään? Kun tiedän, mitä toivon, minun on helpompi pyytää sitä toisiltakin.

Miksi kannattaa pysähtyä? Koska me kaikki elämme tässä hetkessä, ja tietyssä mielessä myös kaikki menneet kokemukset ja muistot, samoin kuin tulevaisuuden tavoitteet ja suunnitelmat, ovat myös tässä hetkessä. Kun kuulostelee itseään ja huomaa, mitä tuntee, tarvitsee ja toivoo, on helpompi käyttäytyä tietoisesti ja omien tavoitteidensa mukaisesti myös seuraavissa nykyhetkissä.

Ja myös siksi, että omien tunteiden ja tarpeiden äärelle pysähtymällä harjoittelee itsensä kuuntelemista. Itsensä kuunteleminen on puolestaan keskeinen taito siinä, että osaa olla empaattinen ja lempeä itselleen, ja sen myötä myös läheisilleen.

Vaikeuksia

Minkälaisia vaikeuksia aluksi voi olla? Helpottuuko pysähtyminen ajan myötä?

Aluksi voi olla vaikeaa hyväksyä ne asiat, joita pysähtymisen myötä nousee pintaan. Menneessä joku juttu meni näin – eih, sen olisi pitänyt mennä toisin! Keho tuntuu väsyneeltä ja minua suututtaa – eihän tässä ole mitään järkeä, ei minusta kuuluisi tuntua tältä! Haluaisin ensi viikolle lepoa, rauhaa ja iloisia yllätyksiä – eihän se ole mahdollista, miten tähän kaaokseen nyt mitään lepoa ja rauhaa mahtuu, mahdotonta!

Itseäni auttaa sellaisina hetkinä (edelleen niitä tulee) se, että yritän löytää siitä ”ei tämän pitäisi mennä näin” -ajatuksesta jonkin kerroksen, jonka voin hyväksyä. Suututtaa, että tapaaminen meni mönkään. Voinko hyväksyä, että se tapahtui niinkuin tapahtui? Tai voinko hyväksyä, että minun on vaikea hyväksyä se? Voinko antaa itseni olla suuttunut? Tai voinko antaa itselleni luvan siihen, että sen suuttumuksen hyväksyminen on vaikeaa? Tai jos toivon tulevalta viikolta jotain, mikä tuntuu mahdottomalta. Voinko hyväksyä, että nyt toivoisin lepoa, vaikka en yhtään tiedä, miten sen voisi toteuttaa?

Pysähtyminen vaatii itsensä kuuntelua, ja se on varmasti taito, joka harjaantuu ja vahvistuu ajan myötä. Välillä on aikoja, jolloin on vaikeampi pysähtyä omien tarpeiden äärelle – erityisesti silloin, jos ne omat tarpeet ovat jääneet pitkäksi aikaa paitsioon. Ja itse asiassa mitä vaikeammalta pysähtyminen tuntuu, sitä tärkeämpää se on.

* * *

Omia Pysähtymisiäni löydät blogista enemmänkin, ja ohjeet omiin Pysähtymisiin löydät Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Sen voit tilata ilmaiseksi vaikka tuosta allaolevasta lokerosta taikka sitten tämän linkin kautta. Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

#Positiivisuushaaste

Kesäkuun teemana blogissa on hyvien asioiden huomaaminen.

Hauskasti samaan aikaan kiertää myös Facebookissa positiivisuushaaste. Siihen osallistuvan on tarkoitus viiden päivän ajan listata statukseensa asioita, jotka ilahduttivat tai saivat muuten myönteiselle mielelle. Siis nimenomaan hyvien asioiden huomaamista ja tiedostamista.

Kiinnostavaa kyllä, jonkin verran on näkynyt myös vastareaktioita. Siis negatiivisuushaastetta ja muuta hassunhauskaa. Eikä siinä mitään, omasta elämästä saa Facebookissa kertoa juuri sen minkä haluaa, oli ne asiat sitten positiivisia tai negatiivisia.

Haaste vai tapa?

Erityisen kiinnostavaa tossa ilmiössä mun mielestä on kuitenkin se, onko kyseessä oikeasti haaste vai ei. Tai siis jos ottaa vastaan positiivisuushaasteen, niin tuleeko siinä oikeasti haastaneeksi itseään?

Siis jos tavallisesti kirjoittaa joka päivä ihanista asioista, niin se haaste oikeastaan tarkoittaa vain sitä, että niiden asioiden eteen tulee numero. Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Toisaalta jos on tavallisesti vastahakoinen kirjoittamaan mitään positiivista, varsinkaan someen, niin viisi päivää tietoista myönteisten asioiden etsimistä ja ääneen sanomista voi todellakin olla haaste.

Sama pätee negatiivisuushaasteeseen.

Toisilla ihmisillä valittaminen tulee luonnostaan, ja negatiivisia asioita, epätäydellisyyksiä ja vikoja näkee automaattisesti ympäristössään tai itsessään. Silloin negatiivisuushaaste on vain hennosti verhottu lupa valittaa vähän lisää.

Toisaalta on myös ihmisiä, joiden on vaikeampi myöntää, että yhtään mikään asia aiheuttaa itsessä negatiivisia tunteita, tai ainakaan kertoa niistä ääneen toisille ihmisille. Sellaiselle tyypille negatiivisuushaaste voi olla aikamoinen haavoittuvuuden ja epätäydellisyyden myöntämisen harjoitus.

Elämässä kun kuitenkin on molempia. Niitä hienoja hetkiä, hyviä fiiliksiä, ilahduttavia kokemuksia, sekä myös pettymyksiä, turhautumista, kiukkua, surua, raivoa. On todellisuuden kieltämistä väittää mitään muuta, suoraan sanottuna. Ihan ne valaistuneet zen-munkitkin ja Dalai Lamat ja muut kokevat tunteita laidasta laitaan, koska ovat kuitenkin edelleen ihmisiä.

Ja niitä tunteita ja kokemuksia on tärkeä jakaa toisten kanssa. Ehkä siksi nuo haasteet ovatkin levinneet niin laajalle – kerrankin on hyvä syy kertoa joko ilon hetkistä tai kurjemmista kokemuksista ihan pyynnöstä.

Huomionkerjääjät

Toki jonkun mielestä positiivisuushaaste on naiivia todellisuuspakohöttöä tai negatiivisuushaaste pessimististen luusereiden ruikuttamista tai molemmat haasteet pahemman sortin huomiohuoraamista. Niin ne voivat toki ollakin, miksei – mutta sitä ei kenenkään toisen puolesta voi mennä ulkopuolelta sanomaan.

Yhtä todennäköistä, ellei todennäköisempääkin, on se, että positiivisuushaasteen osallistuja haluaa toisaalta lisätä omaa onnellisuuttaan huomioimalla ilahduttavia asioita, ja toisaalta tuoda somekavereilleen iloa ja inspiraatiota jakamalla niitä hetkiään julkisesti. Tai että negatiivisuushaasteen osallistuja haluaa jakaa omia turhautumisen, pelon, kiukun tai pettymyksen tunteitaan saadakseen empatiaa.

Ja mitä tulee huomiohuoraamiseen – ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Sekä lapset että aikuiset voivat hyvin silloin, kun heidät nähdään ja heidän kanssaan ollaan vuorovaikutuksessa, vaikka sitten virtuaalisesti.

 

Aikuisesta käytettynä tuo ilmaus on sukua sille, kun vallattomasta ja kärttyisestä sanotaan, että ”se vain kerjää huomiota”. Ikään kuin huomion tarve, nähdyksi tulemisen tarve, olisi jotenkin vähemmän olemassa oleva tarve kuin nälkä, jano, uni tai kosketus.

Jos lapsi reuhaa ja meuhaa ja kaipaa huomiota, niin lapselle on tärkeää antaa sitä huomiota. Ihan samalla tavalla kuin jos lapsi on väsynyt, niin häntä voi auttaa käymään levolle, tai jos lapsi osoittaa nälän merkkejä niin on hyvä pistää jotain ruokaa eteen.

Aikuiset ovat itse vastuussa itsestään, joten periaatteessa kenelläkään ei ole velvollisuutta antaa toiselle aikuiselle huomiota silloin, kun hän käytöksellään osoittaa sitä kaipaavansa.

Jos itsellä kuitenkin on kapasiteettia huomioida toisia, niin sen toisen aikuisenkin käytöksen voi tulkita pyynnöksi: Huomaa mut! Näe mut! Katso mua! Ja sitten reagoida siihen pyyntöön huomioimalla. Mitä sulle kuuluu? Auts, raskas juttu. Jee, kuulostaa ihanalta! Aika harva ihminen pahastuu aidon empatian ja kuuntelemisen osoittamisesta.

Vähän haastetta siihen treenaamiseen

Ja mitä tulee siihen itsensä haastamiseen, niin senkin tietää vain se osallistuja itse.

Mistä sen tietää? Esimerkiksi siitä, miten vaikealta tuntuu a) löytää ja b) julkaista niitä omia havaintoja, myönteisiä tai kielteisiä. Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla. (Jotkut rajat on hyvä pitää toki somessakin – esimerkiksi siveellisyys ja muiden ihmisten ruokahalu on huomaavaista pitää mielessä, vaikka kuinka ilahduttaisi tai suututtaisi.)

Sellainen pieni kaihertava ”enhän mä tällaista kehtaa laittaa” -fiilis kertoo, että on oman mukavuusalueensa reunamilla.

 

Mä myönnän, että mulla käy tosi usein niin, että kirjoitan jotain ilman tällaista haastetta, ja sitten poistan sen, koska enhän minä ja miksi ketään kiinnostaisi ja vähänkö oon nolo kun edes mietin kertovani tästä jollekulle. Silloin mä olen siellä reunamilla.

Ja noin oppimisteoreettisesti ajatellen mä olen myös lähikehityksen vyöhykkeeni äärellä. Siis siinä, että osaan tehdä jotain vain toisten avulla, en vielä itse. Tietyllä tavalla se somehaaste silloin toimii mun tukena, ja mä pääsen sinne lähikehityksen vyöhykkeelle harjoittelemaan asioiden huomaamista ja jakamista.

Mä olen vilpittömän iloinen siitä, että se positiivisuushaaste kiertää niin isolla kauhalla ympäri Facebookia. Mitä useammin vielä antaa itsensä muhia niissä hyvissä fiiliksissä ja huomata tilanteista pieniä yksityiskohtia sen puoli minuuttia kerrallaan, niin sitä enemmän se haaste oikeasti auttaa aivoja ja kehoa virittymään myönteisten asioiden taajuudelle.

Ja oikeastaan myös siinä negatiivisuushaasteessa on potentiaalia. En tiedä, kuinka monelle se on pelkästään läppä tai vastareaktio. Jos kuitenkin sen ottaa mahdollisuutena jakaa myös niitä omia tunteita – ei pelkästään sitä, mikä kaikki maailmassa tai itsessä niitä tunteita herättää – niin siinä on oikeasti aikamoinen mahdollisuus harjoitella haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä, ja toisaalta myös empatian vastaanottamista ja toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen luottamista.

Että ei ihan pilipalijuttuja sitten kuitenkaan.

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!

Muutamia kysymyksiä Lupa olla minä -kurssista

Mä pidän huhti-toukokuulla Helsingissä Lupa olla minä -kurssin. Kun mä rupesin miettimään asiaa kurssista kiinnostuneiden näkökulmasta, niin mulle tuli mieleen monta kysymystä, joita mä itse mietin aina jos harkitsen jollekin kurssille tai tapahtumaan ilmoittautumista. Lisäksi mä oon saanut muutaman kysymyksen kurssiin liittyen sähköpostitse.

Eli sen sijaan, että tekisin Usein Kysytyt Kysymykset -jutun, niin teen tällaisen yhdistelmän Muutamaan Kertaan Kysytyt Kysymykset & Kysymykset, Joita Itse Kysyisin Jos Harkitsisin Ilmoittautumista -version. (Valitettavasti MKKK&KJIKJHI ei ole kauhean iskevä lyhenne.)

Mitä Lupa olla minä -kurssilla tehdään?

Pohditaan ryhmänä käsitteitä, jotka liittyvät itsetuntemukseen ja hyvinvointiin, niinkuin jaksamista ja tahdonvoimaa, tunteita, tarpeita, häpeää. Keskustellaan siitä, millaisia ajatuksia kurssilaisilla on näistä teemoista ja miten ne näkyvät omassa elämässä ja suhteessa lapsiperhearkeen. Mietitään konkreettisia tapoja, joilla kukin kurssilainen voi opetella huomaamaan ja käsittelemään näitä ilmiöitä ja ymmärtää niiden vaikutusta omaan elämäänsä.

Mitä jos mä en halua puhua tunteistani enkä muista tollaisista jutuista julkisesti?

Kurssilla saa kertoa juuri niin paljon tai vähän kuin itsestä tuntuu luontevalta. Lisäksi se, mitä kurssilla kerrotaan, on luottamuksellista. Kurssin pointti ei ole omien tai toisten tunteiden tuulettamisessa tai analysoimisessa, vaan siinä, että niitä ilmiöitä – tunteita, tarpeita, tahdonvoimaa, häpeää – oppii tunnistamaan ja käsittelemään omalla kohdallaan arkielämässä.

Täytyykö mun olla jotenkin tietynlainen ihminen, että mä voin tulla sinne kurssille? 

Pitääkö mun ajatella jollain tietyllä tavalla, osata joku kirja ulkoa, olla jonkun tietyn vanhemmuusfilosofian kannattaja?

Kurssin nimi on Lupa olla minä, ja mä pyrin parhaani mukaan siihen, että nimi kuvais sitä kurssikokemusta.

Mä oletan, että kurssin osallistujilla on jonkinasteinen kiinnostus oman itsensä ja omien toimintatapojensa tutkimiseen, miettimiseen ja mahdolliseen muuttamiseen. Perusajatus on se, että jokainen on vastuussa omasta käytöksestään, eli jos tulee kurssille ajatuksella ”haluan tietää, miten saan ihmiset mukautumaan minun tahtooni, koska minulla on lupa olla minä enkä suostu tekemään mitään eri tavalla” niin saattaa jäädä eväät aika laihoiksi.

Kurssin tarkoitus ei ole valmentaa kurssilaisia johonkin tiettyyn vanhemmuusmuottiin. Sen sijaan tarkoitus on antaa työkaluja omannäköisen, sekä vanhemman että lapsen tunteita ja tarpeita kunnioittavan vanhemmuuden rakentamiseen.

Mulla ei ole lapsia, mutta kurssi periaatteessa kiinnostaa. Onko mun mitään järkeä tulla mukaan?

Se vähän riippuu susta itsestäsi. Koska tää on ensimmäinen Lupa olla minä -kurssi ikinä, niin mulla ei ole aiheesta kokemuksia suuntaan tai toiseen, eli mä voin antaa sulle eväitä päätöksentekoon ja toivotan sut tervetulleeksi, jos haluat mukaan.

Noin puolet jokaisesta kurssikerrasta käytetään sen kerran teeman pohtimiseen ja työstämiseen puhtaasti omalta kohdalta, omasta näkökulmasta. Siinä kohtaa ei oikeastaan ole eroa sen suhteen, että kenellä on minkäkin ikäisiä lapsia vai onko lainkaan. Toinen puoli kurssikerrasta pohditaan sitä teemaa sen kannalta, että miten se näkyy suhteessa toisiin ihmisiin.

Mä ajattelen, että hyvä vanhempi-lapsi-suhde rakentuu aika lailla samoista palikoista kuin kaikki muutkin hyvät ihmissuhteet: kunnioituksesta, empatiasta, rehellisyydestä, omien ja toisten tunteiden ja tarpeiden huomioimisesta ja arvostamisesta, rohkeudesta olla haavoittuvainen ja myöntää virheensä, armollisuudesta ja anteeksiantamisesta. Toki esimerkiksi empatia ja rehellisyys ovat eri näköisiä yksivuotiaan kanssa kuin viisivuotiaan, viisitoistavuotiaan, puolison, työkaverin, parhaan ystävän tai asiakkaan kanssa, mutta periaatteen tasolla puhutaan samanlaisista ilmiöistä.

Lupa olla minä -kurssille voi siis mun puolestani hyvin tulla vaikkei olisikaan omia lapsia, jos arvelee että näistä taidoista ja teemoista olisi itselle hyötyä vaikkapa parisuhteessa, työssä tai omien vanhempien kanssa. Jos tulet kurssille tällaisella taustalla, niin kerro siitä ilmoittautumisen yhteydessä tai sähköpostilla mulle (sari at lupaollamina piste fi), niin osaan varautua. 🙂

Mitä jos ilmoittaudun kurssille, ja käy niin että sairastun tai muksut sairastuvat tai en saa lapsenvahtia tai jotain muuta älytöntä tapahtuu enkä pääsekään mukaan?

Kurssi-ilmoittautumisen voi perua ilman mitään kuluja viimeistään kolme viikkoa ennen kurssin alkua, eli 21.3. asti. (Tämä kaikki lukee sopimusehdoissa.) Sen jälkeen kurssin alkuun asti ilmoittautumisen voi perua niin, että maksettavaa tulee puolet kurssihinnasta. Kurssin alettua kurssihinta täytyy maksaa kokonaan, vaikka jäisit kurssilta pois. Jos olet maksanut kurssihinnan tai osan siitä, ja haluat osallistua Lupa olla minä -kurssille joskus myöhemmin, niin mä hyvitän siitä peruutuksesta maksamasi kurssihinnan sun uuden kurssin hinnasta.

Voit tietysti halutessasi myös etsiä jonkun muun tilallesi kurssille, jos näyttää siltä, ettet pääse osallistumaan ja peruutusaika on mennyt umpeen.

Voinko ottaa vauvan/taaperon/leikki-ikäisen mukaan kurssille?

Pienen vauvan voit hyvin ottaa mukaan, sillä varauksella että kurssitilanne pysyy rauhallisena. Toisin sanoen jos tiedät jo etukäteen, että vauvalla on tapana vetää huutoraivarit joka ilta klo 17-20 paitsi jos häntä hytkyttää ja laulaa samalla Piippolan vaaria, niin voi olla, että et itse pysty keskittymään kurssiin parhaalla mahdollisella tavalla. Kurssitilan yhteydessä on vauvanhoitopiste, ja vaunut saa tarvittaessa samaan sisätilaan.
Isompien vauvojen, taaperoiden ja leikki-ikäisten kohdalla tila asettaa jonkin verran esteitä. Kurssitilan yhteydessä ei ole erillistä leikkitilaa, ja kovin touhukkaan pienen perässä kulkeminen voi verottaa vanhemmalta kurssin sisältöihin keskittymistä. Toisin sanoen pääsääntöisesti on parempi, jos pikkuvauvaa isommat lapset jätettäisiin hoitajan tai toisen vanhemman kanssa kotiin. Yksittäisten poikkeustilanteiden kohdalla (kaikki hoitajat yllättäen estyneitä, lapsi on pakko ottaa mukaan tai kurssikerta jää väliin jne.) voidaan katsoa tilannetta erikseen.

Haluaisin kovasti osallistua, mutta ajankohta on tosi huono / asun liian kaukana / budjetti ei juuri nyt anna periksi – mitä minun kannattaisi tehdä?

Käy kirjautumassa Lupa olla minä -kirjeen saajaksi. Sitä kautta ilmoitan tarkempia tietoja, jos ja kun järjestän tämän tai jonkun toisen samantyyppisen kurssin uudestaan. Lupa olla minä -kirjeessä lähetän parin viikon välein sähköpostiisi ajatuksia itsetuntemukseen, tietoiseen vanhemmuuteen ja muihin kurssin teemoihin liittyen.

Mitkä nyt sitten on kurssin tarkat tiedot ja miten mä pääsen mukaan? Miten iso ryhmä kurssilla on?

Lupa olla minä -kurssi järjestetään 11.4.-16.5. torstai-iltaisin klo 17.30-19.30, ja paikkana on Vauvaperheiden Hyvinvointikeskus Herttoniemessä. Kurssille mahtuu 16 ensimmäisenä ilmoittautunutta, eli kyseessä ei ole mikään massaluentotapahtuma. 🙂 Lopullinen ryhmäkoko riippuu tietysti ilmoittautuneiden määrästä. Kurssin hinta on 90€, ja se laskutetaan ennen kurssin alkua.
Mukaan voi ilmoittautua tällä lomakkeella, tilaa on vielä.

En itse pääse kurssille / ilmoittauduin jo kurssille, ja haluaisin auttaa sua viemään viestiä eteenpäin, koska tämä vaikuttaa loistojutulta. Mitä voisin tehdä?

Voit kertoa kurssista tutuillesi, jotka saattaisivat olla kiinnostuneita. Voit jakaa vaikka tämän blogitekstin Facebookissa. Jos sinulla on blogi, jonka lukijat saattaisivat olla kiinnostuneita, voit kertoa heille kurssista ja linkittää tämän tekstin tai kurssisivun. Voit laittaa mulle sähköpostia (sari at lupaollamina piste fi) ja ideoida lisää.
Kiitos. <3
Kommenteista:

Saa kommentoida! Saa kysellä lisäkysymyksiä tai kommentoida muuten vaan. Saa käydä kertomassa, jos jaoit kurssista tietoa muillekin, niin voin kiittää sua ylitsepursuavasti. Saa myös pohtia, että mihin tilanteisiin olisit itse kaivannut tällaista MKKK-tyyppistä ohjeistusta.

Mikä sua itseäsi mietityttää, jos olet ryhtymässä johonkin uuteen juttuun? Milloin viimeksi olisit toivonut, että joku olisi vastannut sun kysymyksiin? Millainen olet, jos sun kysymykset ohitetaan vastaamatta? Milloin olet viimeksi ohittanut jonkun toisen kysymyksiä vastaamatta?

Blogihaaste: 11 asiaa

Sain lahjan. 🙂 Lahja on haaste eli kutsu 11 asiaa -leikkiin Faux Pas -blogista, ja leikin säännöt kuuluvat näin:

Ohjeet:
Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta

  1. Tajusin juuri, että olen ollut vuoden juomatta kahvia. Jätin kahvin pois viime vuonna paastonajan alkaessa, ja kun pääsiäisenä sitten maistoin kahvia, päätin jatkaa kahvittomuutta.
  2. Tästä tajusin myös sen, että muutamassa kuukaudessa saa ihan oikeasti luotua itselleen tavan tai opittua pois ei-toivotusta tavasta. Myös minä, joka kuvittelen olevani tosi huono missään itsekuria vaativassa.
  3. Mä en oikeastaan ole huono itsekuria vaativissa asioissa. Vain sellaisissa, jotka mua ei oikeasti inspiroi.
  4. Tai jos jokin asia on mulle periaatteessa tärkeä mutta ei inspiroi (esimerkki: siivoaminen, herkkujen syömisen vähentäminen, mitä näitä nyt on), niin mulle on paljon hyödyllisempää ensin tutkailla omaa suhdettani siihen asiaan, niin että mun ei tarvitse käyttää itsekuria siihen.
  5. Musta olisi ihanaa asua minimalistisessa, puhtauttaan kiiltelevässä kodissa, jossa säilytystilaa olisi kaksi kertaa enemmän kuin tavaraa. Kerrostalokolmio kahden lapsen kanssa ei ihan vielä täytä näitä vaatimuksia.
  6. Meillä kotona voisi näyttää pahemmaltakin. Tai siis silloin ennen lapsia, kun asuttiin puolison kanssa suunnilleen saman kokoisessa kämpässä, niin meillä oli ehkä saman verran tavaraa joka puolella. Olemme opetelleet luopumaan tavarasta.
  7. Mulla on nykyään paljon enemmän inspiraatiota laittaa tavaroita paikoilleen, kun täällä pyörii kaksi alta metrin mittaista, jotka kyllä ottavat levälleen jääneet tavarat hellään huomaansa. Tai siis kuopus kokeilee niihin hampaitaan ja esikoinen ottaa leikkeihinsä.
  8. Mun lapset on keskenään eri sukupuolta. Mä luulin olevani sukupuolisensitiivinen kasvattaja yhden lapsen kanssa, ja sitten tuli toi toinen. Silloin huomasin, miten syvään syvään juurtuneita suurin osa kulttuurisista sukupuolikäsityksistä on.
  9. Mä teen parhaani, että tiedostaisin omat käsitykseni maailmasta, niin etten siirtäisi niitä vahingossa lapsilleni sellaisenaan. Käsitykset sukupuolesta, ihonväristä, yhteiskuntaluokista, ihmisten tavoitteista ja ajattelusta.
  10. Mä tiedän, että vaikka mä kuinka yrittäisin, niin lapset joka tapauksessa kasvaa erilaisten vaiheiden läpi. Suurin osa niistä vaiheista sisältää karua luokittelua, yksinkertaistamista, oman ryhmän ja tuttujen asioiden suosimista sekä vertailua.
  11. Mä yritän parhaani mukaan tarjota lapsilleni kodin, jossa niitä luokitteluja ja yksinkertaistuksia voi pohtia ja kyseenalaistaa. Ja jossa saa silti olla oma itsensä, luokitteluineen kaikkineen, eikä tarvitse hävetä sitä, miten asioista ajattelee.

Minulle lahjoitetut kysymykset:

1. Minkä tanssiesityksen olet viimeeksi nähnyt? 

On varmaan ollut Flow Mo’n setti jonkin vuoden URB-festivaalilla. Kiasman teatterissa se muistaakseni oli, ja aika vaikuttava. (Joo, en ole siis vähään aikaan ollut katsomassa juuri mitään.) Toki kävin juuri viime ja toissa viikolla teatterissa, ja molemmissa esityksissä oli tanssia mukana, mutta pelkkää tanssia en muista käyneeni katsomassa.

2. Mikä tanssiteos on jäänyt erityisesti mieleen? Jos et ole nähnyt yhtään, niin haluaisitko joskus nähdä jonkun tietyn teoksen? 

Mietin pitkään. Oli varmaan siinä samaisessa Flow Mo Crew’n esityksessä Antopion biisi. Se oli siis periaatteessa breakdancen kehyksessä, mutta muotokieli ja musiikki olivat molemmat ihan jostain toisesta genrestä. Sellaista soljuvaa, valuvaa mutta jäntevää liikettä. Tarkempia yksityiskohtia en muista, paitsi että valaistus oli ehkä keltainen. 🙂 Tunnelmaltaan se jäi mieleen.

3. Jos voisit kokeilla aivan mitä tahansa tanssilajia, mikä se olisi? 

Tankotanssia. Olen ollut yksissä polttareissa paikalla, kun morsio sai tankotanssitunnin, ja se on siitä asti ollut mulla mielessä. Välissä on ollut siis kaksi raskautta ja siihen pikkuvauva-aikaa päälle, joten ihan kauheasti ei ole ollut mahdollisuuksia päästä kokeilemaan, mutta jonain päivänä vielä.

4. Missä ympäristössä (mahdollisesti muualla kuin teatterissa) haluaisit katsoa tanssia? 

Musta tuntuu, että mä olen katsonut elämässäni enemmän tanssia muualla kuin teatterissa. Liikuntasaleissa, nurmikentillä ja nupukivitoreilla aikanaan kansantanssiaikoina, ja sellaista hetken tanssia ripariaikoina ja lasten kanssa milloin missäkin.

Mutta noin niinkuin yleisönä musta olisi ihanaa olla koreografian keskellä, niin että yleisö istuu väljästi salissa ja tanssi soljuu siinä ympärillä. Se olisi kiinnostavaa sekä näkymättömänä että tanssijoiden katseen kohteena ollessa.

5. Oletko löytänyt netistä mieluisan tanssivideon? Linkkaa se. 

Mä en tiedä, että lasketaanko tätä, mutta sovitaan että lasketaan (kun on mun blogi 😀 ). Kantoliina-flash mob viime syksyltä Kampista. Noin puolentoista minuutin kohdalta eteenpäin voi bongata myös meikäläisen pesueen turkoosimyssyiset muksut (ja äidin, joka sitoo sitä liinaa melko pitkään…).

Tämä on mun mielestä ihana tanssivideo ensinnäkin siksi, että tää on mun esikoisen lemppari. (”Katsotaan taas tanssivideo!”) Toisekseen tässä mun mielestä jotenkin tiivistyy moni hieno asia tanssista. Sen ei välttämättä tarvitse olla tarkkaa eikä huolellista, jos se ei ole sen hetken funktio. Ei niin, etteikö me oltais oltu häkellyttävän tarkkoja koreografiamme kanssa ja harjoiteltu tuntikausia. 😉

Ja se, että missä tahansa voi tanssia, ja kuka tahansa voi uskaltaa tanssia. Vaikkapa lauma kantamisesta innostuneita vanhempia. Ja että se tanssimisen uskallus ja voima jotenkin täysin peittoaa alleen kaiken mahdollisen nillityksen niiltä, joilla ei itsellään ole pokkaa mennä Narinkkatorille mankan kanssa tanssimaan.

6. Kenet haluaisit nähdä tanssimassa? Jonkun tunnetun taiteilijan tai ehkä jonkun läheisesi? 

Vaikea kysymys. Musta tuntuu, että mä olen nähnyt aika paljon tanssivia ihmisiä, tai sitten se johtuu siitä että mä tanssin itse niin usein.

Mä kuljen aika usein Itiksen Tallinnanaukion poikki. Siellä on välillä sellaista jengiä, joiden mä haluaisin nähdä tanssivan. Tai siis kun tanssi jotenkin, en tiedä, parhaimmillaan avaa väylää läsnäoloon ja kehoon ja vuorovaikutukseen ja itsen kuunteluun.

Niin mä ajattelen että monille elämän nurjaa puolta nähneille ihmisille iästä riippumatta tekisi kauhean hyvää päästä tanssimaan turvallisessa tilassa. Tai jotenkin kuuntelemaan sitä omaa olemistaan ja kuulostelemaan, että mitä mun keho haluaisi tänään mulle kertoa tanssimalla. Olemaan itselleen hellä tanssimalla. Kun voisin kuvitella, että sellaista hellyyttä ei ehkä ihan kauheasti monenkaan Tallinnanaukion vakkarin elämässä muuten ole.

7. Tanssi poislukien – mitä liikuntaa harrastat mieluiten? 

En mä oikein tiedä, että liikunko mä muuten kuin tanssimalla, ainakaan mieluusti. 🙂 Mä yritän opetella tekemään bodyweight-lihaskuntoliikkeitä, mutta enemmän hyödyn kuin viihtymisen kannalta. Mä muistan joskus tykänneeni luistelusta ja laskettelusta, mutta kumpaakaan en ole tehnyt pitkään aikaan. Ja toki mä siis kävelen 10-13 kiloa kantoliinassa noin niinkuin arkiliikuntana.

8. Milloin liikkuminen muuttuu mielestäsi tanssiksi? 

Tätä mä kans mietin pitkään. Kun ei se välttämättä vaadi musiikkia, eikä koreografiaa, eikä yleisöä, eikä ketään muuta.

Tanssissa on ehkä korostunut kehotietoisuus, vaikka olisi paikallaan. Ja jotenkin tietoisuus siitä, miten keho on tilassa ja missä suhteessa itse on siinä tilassa oleviin muihin asioihin. Tai jotenkin että mä voin ikäänkuin tanssia ton jakkaran kanssa vaikka kumpikaan meistä ei edes liikkuisi. (Mä yritän tässä just vaihdella ”tanssimisen” ja tavallisen olemisen välillä ja kuulostella, että mitä eroa niillä on. 🙂 )

Ehkä se ero on siinä tanssimisen tietoisuudessa ja läsnäolossa, ainakin mulla. Toki siis voi ketkutella menemään musiikin tahtiin ihan ilman läsnäoloakin, mutta ehkä silloinkin on sen musiikin kautta jotenkin läsnä siinä senhetkisessä tilanteessa?

Tämä siis niinkuin sisältäpäin katsottuna. Sitten se, että mikä tekee jonkun toisen liikkeestä mun mielestä tanssia, onkin ihan eri asia.

Me tehtiin joskus draamaopintojen tanssijaksolla sellainen harjoitus, että puolet ryhmästä teki miimisesti jonkun jutun, oliskohan se nyt ollut jonkun valitsemansa urheilulajin liikettä, ja toiset katsoo. Ja sitten toisinpäin. Ja sitten opettaja ohjeisti, että ”nyt tehkää sama nykytanssina” ja lopputulos oli sellaista kiemurtelua, venkoilua ja silmienpyörittelyä. 🙂 Ja sitten pohdittiin, että miksi nykytanssin pitäisi muka olla kauhean korostettua kummallisuutta, kun itse asiassa se ensimmäisen harjoituksen pelkistetty toiminta oli oikeastaan aika tanssillista, ja vieläpä kauniimpaa kuin se stereotyyppinen nykytanssi.

Niin että milloin mä itse tunnistan liikkeen tanssiksi? Ehkä siinä on joku sellainen keskittymisen taso, jonka huomaa. Joko keskittyy siihen tekemiseen, tai sisäisiin tuntemuksiin, tai tanssikumppaniin tai muuhun ympäristöön, mutta jonkinlainen intensiteetti vaaditaan että mä huomaan liikkeen olevan tanssia.

Lasten kohdalla tuntuu olevan vaikea erottaa, että milloin liike on liikettä ja milloin se on tanssia. Esikoisella on muutamaan lempilevyynsä ihan omat koreografiat, jotka liittyy aika vahvasti niiden biisien videoihin, ja hän mm. tanssii yhtä kappaletta juoksemalla keittiösaareketta ympäri. Jos en tietäisi, että käynnissä on juurikin sen kappaleen tanssiminen, saattaisin keskeyttää sen toiminnan, ja sitten tulisi huuto ja parku kun ei saanut tanssia loppuun. Mutta siis se toiminnan intensiteetti ei lapsilla välttämättä vaihdu tanssin ja muun liikkeen välillä, vaan ehkä musiikki tai lapsen oma ilmoitus kertoo, että nyt tanssitaan. 🙂

9. Millainen musiikki saa sinut tanssimaan? 

Se riippuu ihan hetkestä. Nykyään eniten tanssin esikoisen lempparilevyn eli Nalle Puh -elokuvan soundtrackin tahtiin, joka on onneksi melkoista musikaalikamaa. Kansanmusiikki nyt luonnollisesti, kun se on hioutunut selkärankaan. Elokuvamusiikki noin muutenkin. Melkein mikä tahansa musiikin laji saa nostettua jonkinlaisen liikekielen pintaan, jos vain on hetki aikaa sille tanssille.

10. Mitä tanssi on sinulle? Harrastus, työ, elämä, viihdettä, taidetta, jotain vierasta, liikuntaa…? 

Hmmmm. Näiden kysymysten myötä mä olen jotenkin yhä enemmän tiedostanut sen, että tanssi on mulle tapa olla maailmassa ja omassa kehossa ja suhteessa ympäristöön.

Se on tapa tuoda näkyville sellaisia sävyjä mun omasta sisäisestä kokemuksesta, joille mulla ei ehkä ole sanoja tai joita mä en halua tai kehtaa tai ehdi pukea sanoiksi. Se on tapa kokeilla erilaisia rooleja, kun haen eri musiikkityylien kautta erilaisia muotokieliä.

Se on myös tapa opettaa lapsilleni omassa kehossa viihtymistä. Kun lapsi saa tanssia niinkuin häntä tanssittaa, ja me molemmat vanhemmat tanssimme täysillä ja häpeilemättä, niin mä uskon että lapsi saa ihan eri tavalla hyväksyvän kokemuksen omasta kehostaan. Että sillä voi tehdä hienoja juttuja eikä ensimmäisenä tarvitse miettiä, että miltä tämä nyt näyttää ja mitähän ihmisetkii sanoo.

11. Millaisia asioita lukisit mieluiten tanssista? Arvosteluita, päivittäistä elämää, taidekasvatuksen näkökulmaa, haastatteluja, opiskelun sisältöä, varusteista, esiintymiskokemuksia, tanssihistoriaa…?

Mua kiinnostaa näkökulma siihen, että minkälaista on olla tanssija. Mitä tulee vastaan, mitä ja miten siitä ajattelee, mitä on arki ja mitä siihen sisältyy. Tai kun oma arki ja elämä on niin erilaista, niin toisten ihmisten arki on kiinnostavaa. (Tää oli muuten hyvä kysymys. 😉 )

Tanssiinkutsu ja kysymykset

Mä en oo ihan varma, että löydänkö mä 11 blogia, joille haluan heittää haasteen eli kutsun eteenpäin, mutta yritetään. Kutsuun saa vastata joko joo kiitos tai ei kiitos, ja molemmat ovat täysin hyväksyttäviä vaihtoehtoja. 🙂
…ja mä luulen että siinä ne oli. Kun jos kerran ei saa heittää haastetta samaan suuntaan takaisin. Mun on selvästi syytä kerätä tän leikin jälkeen uusia lempiblogeja eri suunnista. 🙂  Jos joku teistä lukijoista kokee suurta halua tulla mukaan leikkimään omassa blogissaan, niin kutsukaa itse itsenne kommenteissa. Täällä saa mielellään ilmoittaa itse itsensä. 😉
Kysymykset vois olla seuraavanlaisia:
  1. Millainen olo on juuri nyt?
  2. Minkä värin huomaat ympäristössäsi tällä hetkellä, ja mitä se tuo sinulle mieleen?
  3. Mikä innostaa ja inspiroi sinua tässä kohtaa elämääsi?
  4. Mikä tuntuu haastavalta, hankalalta, ongelmalliselta?
  5. Miten lepäät ja tankkaat energiaa?
  6. Onko sinulla joku muukin luovuuden kanava kuin blogi? Jos, niin kerro siitä ja jos ei, niin kerro bloggaamisesta – millainen historia sinulla on kyseisen kanavan kanssa, ja milloin nykyisin käännyt sen puoleen?
  7. Milloin olet parhaimmillasi, ja millainen olet silloin?
  8. Millainen olet kauheimmillasi, ja mitkä olosuhteet tekevät sinusta sellaisen?
  9. Milloin, miten ja kenen seurassa olet eniten oma itsesi?
  10. Millainen ihminen haluaisit olla 80-vuotiaana?
  11. Millä tavoin olet tänään eri ihminen kuin 10 vuotta sitten?
Kiitos vielä kutsusta, tämä oli kivaa!
Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos sinulla on blogi ja haluaisit kertoa siellä itsestäsi tällaisen leikin muodossa, niin ilmoittaudu ihmeessä! Saa myös kommentoida noita mun kertomia asioita tai mun pohdintoja tanssista. Tai jos haluaa, niin saa pohtia noita tanssikysymyksiä täällä kommenteissa myös! Noi edellisten kysymykset kun ei kulkeudu seuraaviin blogeihin, niin tämä on loistopaikka jatkaa näitä pohdintoja. 🙂 Täällä on lupa kommentoida itseä ja toisia arvostaen ja kunnioittaen. <3

P.S. Huhti-toukokuussa mä järjestän Helsingissä Lupa olla minä -kurssin. Käy lukemassa lisää!

HuonoÄiti ja SuperDuperMutsi 1: Syyllistymiskohtaus

Törmäsin Facebookissa Lähiömutsin supermutsi-syyllistymis-tekstiin viime viikolta. Ydinpointtina oli se, että tietyistä vanhemmuuden, varsinkaan äitiyden, valinnoista ei saisi puhua ääneen koska aina joku syyllistyy ja alkaa avautua. Ja miten raskasta on olla sillä puolella yhtälöä, jolla pitää ikäänkuin varoa sanojaan omasta arjesta, siinä missä ne toiset – ne, joiden syyllistymistä ei olemassaolollaan saisi edesauttaa – saavat näköjään pullistella omilla valinnoillaan ihan niin paljon kuin ehtivät.

Tää on jotenkin tosi kipeä ilmiö, joka sammuttaa ihan kauheasti keskustelua niistä valinnoista ja niiden toteuttamisesta.

Toisaalta on ihan totta, että vanhemmuudessa tulee usein vastaan sellaisia tilanteita, joissa ei pysty välttämättä tekemään niinkuin tietää, että olisi lapselle ja omalle perheelle parhaaksi. Tai sitten oppii vasta jälkikäteen, että se oma parhaiden taitojen ja kykyjen mukaan silloin aikanaan tehty ratkaisu ei nykytiedon valossa olekaan paras mahdollinen.

Ja silloin kun vanhempi aidosti haluaa lapselleen parasta mahdollista, niin on ihan karmea fiilis huomata, että nyt en kyennyt. Silloin sille omalle kokemukselle tarvitsee empatiaa ja ymmärrystä. Ja jokainen muistutus siitä omasta koetusta epäonnistumisesta on ihan ymmärrettävästi kipeä hetki.

Toisaalta on myös totta, että jos omassa arjessaan on löytänyt jonkin sellaisen lastenhoidon tavan, joka auttaa olemaan omalle lapselleen parempi vanhempi, niin siitä pitää voida kertoa. Omasta kokemuksestaan pitää voida kertoa. Ja jos ne omat valinnat on tehnyt vaikka nyt tieteellisen tiedon perusteella niin, että ne ovat tutkitusti myös lapsen parhaaksi, niin silloin sekin peruste pitää voida kertoa.

Mitä on lohduttaminen ja mitä se ei ole

On surullista, että niin usein lohduttaminen tarkoittaa sitä, että sitä kipeää ilmiötä tai alkuperäistä tavoitetta vähätellään. Meillä on Pupu Tupuna -kirja, jossa Pupu Tupuna yrittää pukea takkia päälleen.

Tupuna kääntää takin toisinpäin. Nyt se on oikeinpäin, mutta napit menevät vielä väärin. Tupunaa harmittaa, ettei se osaa pukea takkia oikein. ”Ei se sinulle sovikaan”, Hippi lohduttaa ja auttaa Tupunaa riisumaan takin.

Ei! Ei Hippi lohduta, Hippi vähättelee! Aivan eri asia! Lohduttamista olisi se, että tarina menisi näin:

Tupunaa harmittaa, ettei se osaa pukea takkia oikein. ”Sinua harmittaa. On turhauttavaa, kun yrittää jotain tosi kovasti ja se menee jatkuvasti pieleen”, Hippi lohduttaa.

Mä luulen, että tämä äitiys-syyllistymis-kulttuuri nousee siitä, että yritetään lohduttaa yhtä ryhmää vähättelemällä niitä tavoitteita, joiden saavuttamisesta toinen ryhmä iloitsee. Vähän sellainen ”happamia, sanoi kettu” -ilmiö, joka on ihan luonnollinen reaktio omaan tai toisen epäonnistumisen tunteeseen. Että jos se tavoite ei oikeastaan ollutkaan saavuttamisen arvoinen, niin se epäonnistuminen ei ole niin kipeä.

Mutta se vähätteleminen ei kuitenkaan anna yhtään tilaa sille aidolle tunteelle. Jos musta tuntuu aidosti tosi pahalta, että mun lapset katsoo liikaa televisiota (hän kirjoittaa, samalla kun telkkarissa pyörii Teletapit), niin ei se sillä helpota, että joku sanoo ettei sillä ole väliä. Silloin on oikeastaan nollattu samalla mun kokemus (huoli, suru, pelko lasten hyvinvoinnista) että mun arvot (lasten terveys).

Ja sitten joku jossain internetin syöverissä sanoo, että on onnellinen kun onnistuivat pitämään tälläkin viikolla lapsen ruutuajan sillai kohtuullisena, että lapsi katsoi viikonloppuna yhden tunnin mittaisen ohjelman ja that’s it. Auuuuts. Instant huonoäiti-syyllisyyskohtaus.

Syyllisyyskohtauksen puheenvuoro

HuonoÄiti-SyyllisyysKohtaus: Aaaargh vitsi mä oon niin huono äiti kun meidän lapset katsoo joka päivä telkkaria ja noilla ei katsota kuin kerran viikossa!!
Sari: Hei, sä tulit taas käymään. Sä olet huolissasi lasten telkkarin katsomisesta.
HÄSK: No tottakai mä olen huolissani lasten telkkarin katsomisesta, kun ei niiden kuuluisi katsoa noin paljon telkkaria kuin mitä ne katsoo.
S: Sulla on joku ajatus siitä, että mikä olisi lapsille hyväksi, ja susta tuntuu ettei se tällä hetkellä toteudu.
HÄSK: Joo, mä tiedän että telkkari aiheuttaa kauheita kauheita asioita ja mä pilaan lapset sillä, että mä vaan pistän ne kattomaan telkkaria.
S: Sä oot oikeasti tosi huolissasi siitä, että sun käytös tekee lapsille jotain peruuttamatonta vahinkoa. Saanko mä kysyä, että mitä hyviä puolia siinä on, että lapset katsoo televisiota?
HÄSK: No ne saa leikkeihinsä virikkeitä, ja mä saan istua rauhassa kirjoittamassa tai sitten tehdä ruoan tai juoda kupin teetä sillä aikaa kun yksi nukkuu ja toinen kattoo Pikku Kakkosta.
S: Eli sä saat tehdä töitä tai hetken levätä sillä aikaa kun lapset katsoo televisiota.
HÄSK: Joo, mutta ei ne saa olla tärkeämpiä kuin lasten hyvinvointi!
S: Susta tuntuu, että sä laitat omat tarpeesi lasten tarpeiden edelle.
HÄSK: No välillä joo. Ja se on kauhea fiilis, kun enhän mä saa olla itsekäs lasten kustannuksella.
S: Susta tuntuu ristiriitaiselta, että toisaalta sä haluaisit pitää itsestäsi huolta ja toisaalta et halua tehdä sitä lasten kustannuksella. Sä koet, että sun tarpeet ei saa olla tärkeämmät kuin lasten tarpeet.
HÄSK: Ei tietenkään.
S: Mitä ajatuksia sulle herää, jos ajattelisi, että sun tarpeet on yhtä tärkeitä kuin lasten tarpeet?
HÄSK: Vaikeaa. Vaikeaa vaikeaa vaikeaa. Mistä mä sitten tiedän, että en oo ylenpalttisen itsekäs jos valitsen itseni ja sitten lapset joutuu odottamaan huonolla hoidolla?
S: Niinpä, mistä sen voi tietää?
HÄSK: Kun jos mä rupean valitsemaan jatkuvasti omia tarpeitani enkä yhtään lasten tarpeita, niin sitten musta tulee sellainen hirviömutsi joiden lapset joutuu huostaanottoon.
S: Sä ajattelet, että on olemassa vain ne kaksi ääripäätä, että joko uhrautuu lastensa puolesta tai ei tee elettäkään niiden hyvinvoinnin eteen.
HÄSK: Ehkä joo. Tai sitten jos ei koko ajan uhraudu niiden lasten puolesta, niin ainakin pitää tuntea syyllisyyttä että muistaa, millaista äitiyden kuuluisi olla.
S: Mielenkiintoista. Eli syyllisyys on tavallaan sun näkökulmasta sellainen turvamekanismi, niin että sä pysyt kaidalla polulla vanhemmuuden suhteen.
HÄSK: No joo, kun mistä mä muuten tiedän, että mitä mun pitäisi tehdä?
S: Se onkin hyvä kysymys. Onko sulla sellaisia vanhemmuuden alueita, joilla sä et koe syyllisyyttä?
HÄSK: Sä ehkä kysyt väärältä tyypiltä, kun mä oon se syyllisyyskohtaus.
S: Totta. Keneltä me voitais kysyä?
HÄSK: Kysy SuperDuperMutsilta, se on aina kaikessa niin perhanan täydellinen ja onnistuu ja yök.
S: Sä et suorastaan tykkää SuperDuperMutsista.
HÄSK: Se on vähän vaikea homma. Kun tavallaan musta on tosi hienoa, että se onnistuu asioissa, ja sitten toisaalta mä aina muistan että niin, meikäläisellä ei taaskaan riitä rahkeet.
S: Jonkinlainen oma riittämättömyys korostuu niitä onnistumisia kuunnellessa.
HÄSK: Joo, just niin. Ja sit tulee paha mieli ja sit pitää pärjätä sen pahan mielen kanssa.
S: Ja se pahan mielen käsittely vie energiaa, erityisesti jos sitä ei saa näyttää.
HÄSK: Niin, kun jos mä jossain sanon että mua harmittaa kun lapset kattoo telkkaria, niin mulle sanotaan vaan että no ei se haittaa et ne kattoo tai että no mikset laita telkkaria pois. Eikä se auta, niin en mä sitten sano mitään.
S: Sä kaipaat sitä, että joku vaan antais tilaa sille harmitukselle ja sille, miksi sua harmittaa.
HÄSK: Niin just.
S: Okei. No mutta siis pitikö meidän pyytää se SuperDuperMutsi tähän mukaan? Haluatko sä jäädä tähän keskusteluun mukaan?
HÄSK: Mä en tiedä, että uskallanko mä, vai tuleeko mulle vaan paha mieli taas.
S: Se on ihan tosi ymmärrettävää. Jos sä haluat jäädä, niin voidaan sopia, että tehdään tilaa niille pahan mielen kokemuksille jos niitä tulee. Ja jos haluat lähteä keskustelusta vaikka kesken, niin sanot vaan, ja me ei loukkaannuta. Sä saat kuunnella itseäsi siinä kohtaa. Jos sä lähdet keskustelusta, niin me tulkitaan se niin, että sä tarvitsit itsellesi hetken rauhaa ja että se sun lähteminen ei liity meihin mitenkään.
HÄSK: Okei, se kuulostaa tarpeeksi turvalliselta.

* * *

Tähän pitää ehkä pätkäistä tältä päivältä, tai muuten tulee liikaa keskustelua. Huomenna keskusteluun liittyy mukaan itse SuperDuperMutsi, ja siitä tulee jännää. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida, kunhan muistaa kommentoida empaattisesti ja omasta näkökulmastaan käsin. Aihe on herkkä, ja kuten sanottua, tässä puoliskossa on ainoastaan yksi näkökulma. Pidetään tämän postauksen mahdollinen keskustelu siinä, miten kukakin kokee omalla kohdallaan syyllistymisen, ja jatketaan huomenna siitä omien onnistumisten jakamisesta. <3 

Pakollinen vuodenvaihdereflektio

Jännästi vuodenvaihde on lasten myötä menettänyt aika paljon glamouriaan.

You know, enää ei tule pukeuduttua paljettitoppiin ja korkosaappaisiin ja vastaanotettua uutta vuotta skumppalasi kädessä pihalla rakettien paukkeessa. Uudenvuoden bileiksi riittävät vartissa ideoidut naamiaiset omalla porukalla, yhdessä leipominen ja pillimehu esikoiselle – ja oli päivä mikä tahansa, niin rutiineja ei pääse lapsiperheessä pakoon.

Vuodenvaihde kuitenkin pistää edelleen reflektoimaan kulunutta vuotta, joten kokeillaan vaikka tällaista haastatteluformaattia. Jos haluatte vastata samoihin kysymyksiin kommenteissa tai omassa blogissanne, niin pistäkää toimeksi vaan!

Mitkä olivat vuoden 2012 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Kuopuksen syntymä oli toki mullistavin tapahtuma koko vuonna, ja oikeastaan pelkästään myönteisessä mielessä. Valmistauduin lempeään luomusynnytykseen ja yhtä yksityiskohtaa lukuunottamatta sain toiveideni synnytyskokemuksen. Vauva syntyi terveenä ja hyvinvoivana, imetys lähti käyntiin mutkattomasti, toivuin synnytyksestä ja raskaudesta hyvävointiseksi tosi nopeasti. Arki kahden lapsen kanssa lähti sujumaan vaihtelevasti, mutta esikoinen otti kuopuksen vastaan ihanan avoimesti ja me ehkä myös vanhempina osattiin navigoida tilanteessa ihan kohtuullisen sujuvasti.

Toinen vuotta värittänyt juonikuvio olivat kuopuksen ruoka-aineallergiat ja perussairaus, joiden myötä vauva-arki näyttikin yhtäkkiä vähän erilaiselta kuin mitä olin alunperin ajatellut. Sairaalakeikkojen jälkeen perussairaus ei oikeastaan vaikuta arkeen muuten kuin päivittäisen lääkityksen kautta, mutta allergian takia imetysdieettaaminen on sitten näkyvämpi osa omaa arkea.

Ehkä kolmas suuri asia vuoden mittaan on ollut se, että sain aloitettua tämän blogin. Entinen, englanninkielinen blogi oli vähän jo omassa mielessä väljähtänyt, ja tein pitkään töitä sen kanssa, että annoin itselleni luvan 😉 aloittaa kokonaan uuden blogin uudella kielellä, sen sijaan että olisin yrittänyt kynsin ja hampain elvyttää vanhaa. Mä oon kasvanut ihan hurjasti sen myötä, että mulla on ollut paikka jossa pohtia näitä asioita ääneen ja rakentaa omaa ymmärrystäni ihmisenä kasvamisesta ja vanhemmuudesta.

Mitä neuvoja antaisit vuotta 2011 päättävälle itsellesi?

Nautiskele, fiilistele, herkuttele niitä hetkiä kun pääset johonkin yksinäsi tai kahdestaan puolison kanssa.

Anna itsellesi lupa ottaa apua vastaan, olla välillä heikko ja keskeneräinen.

Kirjoita asioita muistiin, vaikket ehtisi kirjoittaa kaikkea tai täydellisesti. Pientenkin hetkien taltioiminen riittää.

Sydänsuruun ja murheeseen ja kiukkuun ja kaikkeen on lupa ja tilaa. Ei tarvitse aina tsempata.

Luota intuitioon, sukella tunteeseen, päästä irti ja anna mennä. Ainakin silloin, jos sisällä kiristää.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2013 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Rohkeasti vaan.

Pidä huolta siitä, että jaksat.

Karsi turhaa, karsi merkityksetöntä. Satsaa tärkeään ja olennaiseen, sekä aikaa että rahaa että tilaa.

Lapset on pieniä vain hetken, ja lähes kaikki muu voi odottaa.

Mitä ominaisuuksia toivon ensi vuodelta?

Rauhaa. Selkeyttä. Vakautta. Kasvua. Iloa. Tyytyväisyyttä. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Innostusta.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluat vastata samoihin kysymyksiin, kuulen mielelläni pohdintoja myös muilta. 🙂 Hyvää uutta vuotta!

Vanhemmuuden ja uran yhdistämisestä myötätuntoisesti

Mä oon viimeiset muutaman päivää lukenut ja treenannut aihetta Nonviolent Communication eli NVC, jota kutsutaan myös nimellä Compassionate Communication eli myötätuntoinen vuorovaikutus.

Perusideana NVC:ssä on se, että ihmisten välinen vuorovaikutus toimii parhaiten silloin, kun kukin vuorollaan tulee aidosti kuulluksi. Ja jotta tulisi aidosti kuulluksi, niin on syytä keskittää viestintänsä neljään teemaan:

1. Havainto
2. Tunne
3. Tarve
4. Pyyntö

Toisin sanoen kerrotaan, mitä MINÄ havaitsen, mitä tunteita se MINUSSA nostattaa, mikä tarve MINUSSA on päällimmäisenä ja aiheuttaa sen tunteen, ja mitä MINÄ voin pyytää SINULTA, niin että elämäni olisi sen tarpeen osalta helpompaa.

Tämä toimii myös kuuntelun formaattina, niin että kun kuuntelen toista ihmistä, yritän aktiivisesti selvittää, mitkä havainnot, tunteet, tarpeet tai pyynnöt siellä taustalla haahuilevatkaan. Ja koska tunne kumpuaa aina jostain tarpeesta, niin tiivistettynä sanotaan, että kaikki sanat ja teot on yrityksiä täyttää jotain tarvetta.

Mä oon treenannut tätä lähinnä ton meidän 2,5-vuotiaan kanssa, kun kypsyin siihen, että itse jatkuvasti jankutan ja komennan ja ylipäänsä yritän kontrolloida lapsen toimintaa täyttääkseni milloin mitäkin omaa tarvettani. You know, tarvitsen lepoa, ennustettavuutta, yhteistyötä, myötätuntoa, iloa, mitä milloinkin, ja mun strategia siihen on että mä sanon lapselle viidettätoista kertaa saman ruokailun aikana ”Syötkö vielä vai oletko valmis? No, jos syöt niin syö sitten äläkä haaveile.”

Aina välillä mä muistan ja jaksan kommunikoida tällai NVC-henkisesti, ja sit tahdonvoimareservi lopahtaa ja mä repsahdan siihen jankuttamiseen ja komentamiseen. Mutta se taito kehittyy vain treenaamalla, joten pienen lepohetken jälkeen yritetään uudestaan. Onneksi lapsi tarjoaa rutkasti sellaisia hetkiä, joissa voin valita, että treenaanko vai en. 🙂

Ja sitten välillä myös mediasta tulee tilaisuuksia harjoitella tietoisesti empatiaa ja sitä ”etsitään tunteet ja tarpeet vaikka sieltä kiven kolosta” -kuuntelemista. Niinkuin vaikka eilen, kun Kataisen osa-aikatyöuutisen jälkimainingeissa Iltalehden uutispäällikkö kehotti kotiäitejä vaihtamaan leipomisen ja päikkärit ihan oikeisiin töihin, koska töissä on kivaa.

Ensimmäinen oma reaktioni oli tietysti kiehahdus siitä, että jaa, kotiäidit leipoo ja juo kaakaota ja yleisesti sluibailee vaan kotona. Sitten harkitsin, että olisin kirjoittanut samantyylisen tekstin mutta uravanhemmista, jotka pelaa Facebook-pelejä työajalla ja istuu loppuajan kahvihuoneessa juoruilemassa. Hoksasin kuitenkin, että se ei olisi itseasiassa keskustelua ollenkaan, kun kumpikaan osapuoli ei kuuntelisi toista.

Niin tässä nyt on sitten ensin mun NVC-harjoitustulkinta siitä, mitä kyseinen kirjoittaja havaitsee, tuntee, tarvitsee ja pyytää. Ja sitten kerron näin kotiäidin näkökulmasta, mitä mä havaitsen, tunnen, tarvitsen ja pyydän.

Seitsemän vuotta sitten istuin äitikavereiden kanssa ryystämässä kahvia. Lapset olivat pieniä vaippahousuja, meillä mustat rinkulat silmien ympärillä ja tukka kampaamatta.
– Minä niin toivon, että pääsisin käymään ilman lapsia uimahallissa, tunnusti yksi äkkiä.

– Minä toivon, että saisin seksiä, ilman että tarvitsee pelätä lasten heräävän kesken kaiken, sanoi toinen.
– Minä toivon, että pääsen töihin, minä sanoin.
Näin kävikin. Teen koulutustani ja kokemustani vastaavaa työtä.

Mä kuulen, että sä olet iloinen ja ylpeä, koska sulla on tarve tehdä elämässäsi sitä, mikä on sun sydäntä lähellä, ja tällä hetkellä se tarve on sulla tyydytetty. Sulla on tarve luoda yhteys toisiin ihmisiin ja iloita siitä, että sun elämässäsi on näin onnellinen tilanne.

Lapsiani on hoidettu ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti useammassakin päiväkodissa, kerhoissa ja kouluissa. Kiitos!

Sä olet helpottunut ja iloinen, koska sulle on tärkeää, että sun lapset on onnellisia, hyvinvoivia ja viettää päivänsä turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten kanssa. Sä haluat iloita siitä, että tämä suuri tarve on sun kohdallasi tyydytettynä.

Kaikki voittavat: minä saan palkkaa, yhteiskunta saa kannettua veronsa ja hoitajat saavat hoidettavia. Pystyvät siis tekemään työtä, joihin heillä on koulutus. Lapset vaikuttavat päällisin puolin yhteiskuntakelpoisilta ja normaaleilta.

Sä olet iloinen ja ylpeä, koska sun nähdäksesi sun tilanteessa on pääosin sellaisia asioita, jotka on linjassa sun omien arvojen ja tarpeiden kanssa.

On häkellyttävän kaunis idea, että yhteiskunta maksaa korvausta lapsen vanhemmille siitä, että nämä leipovat, juovat kaakaota ja ottavat päiväunia yhdessä. Noin 400 miljoonan euron lisälasku valtiolle tästä huvista joka vuosi tuntuu kohtuuttomalta summalta.

Sä pelkäät, että yhteisellä työllä ja vaivannäöllä kerättyjä verorahoja käytetään sellaisiin asioihin, jotka ei ole sulle tärkeitä. Sä olet havainnut, että jotkut vanhemmat käyttävät aikansa sellaisiin toimintoihin, jotka ei ole sun mielestä niiden verorahojen arvoisia.

Etenkin, kun tiedämme, että kotivuosien jälkeen on vaikea ponnistaa takaisin työelämään. Että parisuhteen dynamiikka harvoin kestää tilannetta, joissa toinen tienaa ja toinen ei. Että Oy Suomi Ab:n rahat ovat kohta loppu.

Sä olet huolissasi ja pelkäät, että kotivanhemmuus haittaa niiden vanhempien urakehitystä, koska sulle on tärkeää, että kaikki muutkin saa tehdä elämässään itselleen tärkeitä asioita myös kodin ulkopuolella. Sä pelkäät myös pienten lasten vanhempien parisuhteiden puolesta, koska sulle on tärkeää, että vanhemmat on onnellisia ja että lapset saa elää vanhempien toimivan parisuhteen suojassa. Ja sä edelleen pelkäät niiden yhteisten, vaivalla kerättyjen verorahojen puolesta, koska on paljon sellaisia tärkeitä asioita, joihin niitä pitäisi myös käyttää.

Yksi äiti ei voi pelastaa Suomea tai maailmaa. Mutta itsensä hän voi pelastaa, sillä uskokaa vain: töissä on upeaa! Oman rahan tienaaminen on parasta. Aivoille tekee hyvää ajatella jotain muutakin kuin soseita, haalareita ja korvatulehduksia.

Sä olet innoissasi, koska sulla on mahdollisuus olla motivoivassa työssä josta maksetaan sulle sopivaa palkkaa. Sä pyydät ihmisiä olemaan avoimia sille ajatukselle, että työelämä voi olla vanhemmalle mielekäs paikka. Sulle on tärkeää, että vanhemmilla on elämässään muutakin sisältöä kuin lapseen liittyvät asiat.

Työpäivän jälkeen kotiäitipakkopulla eli pyykinpesu, ruuanlaitto ja autoleikit ovat sitä parasta eli vapaa-aikaa lapsen kanssa. Tulkaa kokeilemaan.

Sä olet huomannut, että suhtaudut itse eri tavalla arkeen työssä ollessasi kuin kotiäitinä. Sulle on tärkeää, että se aika, jonka sä vietät lapsen kanssa, on mielekästä ja palkitsevaa. Sä pyydät ihmisiä kokeilemaan, miten oma näkökulma muuttuu, kun lapsen kanssa ei vietä jokaista valveillaolohetkeään.

Hyvä Edith,
mä huomaan, että mulla, kotiäidillä, on paljon samoja tarpeita kuin sinulla. Mullekin on tärkeää, että mä saan tehdä elämässäni jotain mielekästä ja motivoivaa, ja että mun lapset on samaan aikaan turvallisessa ja asiantuntevassa hoidossa.

Kun sä puhut kotivanhempien kaakaonjuomisesta ja päiväunista, mä tulen surulliseksi, koska mulle on tärkeää se, että mun tekemää työtä arvostetaan. Mulle on tärkeää, että ihmiset ymmärtää, että kotivanhemman työ ei ole pelkkää kaakaonjuomista tai pyykinpesua, vaan se on kasvattamista. Mua ihmetyttää, koska mä en ymmärrä, mistä kenellekään vanhemmalle tulee sellainen käsitys, että kotivanhemmuus olisi pelkkää lepoa ja rennosti ottamista.

Mulle on tärkeää, samoin kuin sulle, että mun lapsen kanssa viettämäni aika on mielekästä ja palkitsevaa. Mä huomaan, samoin kuin sinä, että mä suhtaudun lapseen eri tavalla silloin, kun kun mä olen ollut hetken aikaa hänen luotaan pois, enkä ole ollut hänestä vastuussa useita vuorokausia yhtä mittaa.

Mä olen huolissani valtion rahojen riittävyydestä, ihan niinkuin sinäkin. Mulla ei valitettavasti ole tarpeeksi tietoa valtiollisista ja kunnallisista budjeteista, kuntarahoituksesta ja päivähoidon järjestämisestä, niin että mä pystyisin pitävästi tutkimaan tuota sun väitettä siitä, että kotivanhemmuuden lasku valtiolle on 400 miljoonaa.

Mä olen kuitenkin epäuskoinen sen suhteen, että kotihoidontuki, jota maksetaan alle kolmevuotiaista noin 500€ ja yli kolmevuotiaista sisaruskorotusta 70€, olisi kokonaistaloudellisesti kalliimpi ratkaisu kuin päivähoitopaikat kaikille tällä hetkellä kotihoidetuille. Tarkennan vielä – sellaiset päivähoitopaikat, joissa lapsia hoidetaan ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti, niinkuin iloitsit sinun lapsillasi olleen. Se nimittäin edellyttää pieniä hoitoryhmiä, jotta aikuinen ehtii ottaa läheisyyttä tarvitsevan lapsen syliinsä ja kuunnella häntä kiireettä.

Mitä pienemmistä lapsista on kysymys, sitä enemmän tarvitaan niitä ammattitaitoisia hoitajia tuollaisen hoidon toteutumiseksi, ja sitä enemmän päivähoito maksaa. Yli kolmevuotiaiden kotihoito on valtiolle käytännössä ilmaista, päivähoito ei.

Se, halutaanko kotihoitoa sitten ylipäänsä tukea, liittyy mun nähdäkseni kiinteästi siihen arvokysymykseen, että halutaanko yhteiskunnan olevan olemassa ihmistä varten vai ihmisen yhteiskuntaa varten.

Jos yhteiskunta on olemassa ihmistä varten, niin silloin ihmisen elämänkaari ja ns. onnellinen elämä on ensisijaista, ja yhteiskunnan tehtävä on tarjota rakenteet siihen, että mahdollisimman moni voisi elää täyttä, onnellista, arvojensa mukaista elämää. Monella siihen onnelliseen elämään kuuluu mielekkään uran lisäksi perheen perustaminen ja niiden lasten hoitaminen kotona siihen asti, että lapset osaavat itse esimerkiksi kävellä, puhua ja käydä potalla. Keskeistä tällaisessa tilanteessa olisi se, että perheet voisivat tehdä erilaisia valintoja ja silti kokea tulleensa hyväksytyiksi, arvostetuiksi, tuetuiksi.

Jos taas ihminen on olemassa yhteiskuntaa varten, niin silloin talouskasvu, työllisyysaste, valtion ja kunnan rakenteet ja instituutiot ovat ensisijaisia, ja ihmisen tehtävä on olla näiden rakenteiden täytettä ja polttoainetta. Silloin perheitä perustetaan vain uusien veronmaksajien saamiseksi, ja päiväkoteja ja kouluja siksi, että saadaan vanhemmat töihin pyörittämään taloutta, lapset säilöön, ja koulutetuille ammattikasvattajille työpaikkoja. Silloin perheiden erilaiset tilanteet ja arvot ovat keppejä systeemin rattaissa, ja olennaista on se, että mahdollisimman moni perhe saadaan mahdollisimman vaivattomasti pyöritettyä systeemin eri putkien läpi – päivähoitoon, kouluun, yliopistoon, työelämään, naisten kohdalla vähäksi aikaa synnyttämään ja sitten takaisin töihin, ja lopulta eläkkeelle sitten kun töihin ei enää kelpaa.

Kun mä huomaan, että tällaiset Kataisen uutisen kaltaiset avaukset muuttuvat keskusteluksi siitä, onko uraäitiys vai kotiäitiys lapselle tai aikuiselle parempaa, mä tulen tosi surulliseksi ja vähän vihaiseksi. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että yhteiskunta on ihmistä varten, ja mulle on tärkeää, että jokainen vanhempi saa tehdä perheelleen sopivia ratkaisuja ilman syyllistymistä tai tarvetta puolustautua. Mulle on myös tärkeää, että vanhemmuuden ja uran yhteensovittaminen nähdään jatkumona, jolla ”kotiäitiys” ja ”uraäitiys” ovat vain ääripäitä, ja yhteiskunta tukee kaikkia sen jatkumon eri kohtia.

Mä olen iloinen siitä, että esimerkiksi osa-aikaisen työn tukemisen mahdollisuuksia selvitetään, ja mua turhauttaa, kun mä huomaan, että keskustelu ajautuu äitiyteen. Mä olen havainnut, että monessa perheessä on kaksi vanhempaa, joista toinen on usein isä. Yhteiskuntakeskeisestä näkökulmasta isät ei toki ole keppejä siellä systeemin rattaissa, koska isän ei tarvitse biologisista syistä jäädä töistä pois. Mutta jos halutaan rakentaa ihmiskeskeinen yhteiskunta, niin on tosi tärkeää huomioida paitsi äitien motivaatio palata töihin, myös isien tarve olla lapsilleen läsnäoleva ja tasavertainen vanhempi.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluaa harjoitella NVC:tä, niin ne neljä askelta oli havainto, tunne, tarve ja pyyntö. Mun pyyntö on, että jokainen kommentoija tiedostaa oman näkökulmansa ja kunnioittaa muita keskustelijoita.

Pelkoa ja intoa eli vain löytäjäkö saa pitää?

Viimeiset pari viikkoa mä oon lukenut lähes pelkästään integraaliteoriaan liittyviä juttuja. Integraaliteoria on maailmankatsomus, joka pyrkii kaikkien mahdollisten maailmantulkintojen (filosofian, psykologian, historian, sosiologian jne. eri teorioiden) yhdistämiseen ja jäsentämiseen, niin että ihminen ja maailma voitais nähdä kokonaisuutena. Toisin sanoen ihan älyttömän mielenkiintoista ja aika vaativaa kamaa. Tällä hetkellä mulla on kesken Ken Wilberin Sex, Ecology, Spirituality, jossa selitetään koko systeemi, mutta hyvän yleiskatsauksen saa tosta ihan ekasta linkistä, joka vie Integral Finlandin sivuille teorian suomenkieliseen johdantoon. Siitä mä sain tän kärpäsen pureman.

Koko ajan lukiessa tulee inspiraatioita ja oivalluksia. Joskus muinoin opitut jutut loksahtelee kohdalleen, ja jatkuvasti tulee uusia käsitteitä, jotka rakentaa omaa käsitystä tosta aiheesta. Mä oon ollut ehkä näin innoissani teoreettisesta tekstistä viimeksi gradua tehdessä. On ihan älyttömän inspiroivaa lukea tekstiä, jonka perustehtävä on luoda ja selittää yhteyksiä näennäisesti eri kenttien ilmiöiden välillä.  Vähän niinkuin Shiva Nataa ilman että tarvii oikeasti tehdä Shiva Nataa. 🙂

Ja sit mulla on sellainen samanlainen kaksijakoinen fiilis tästä kuin kaikista mahdollisista uusista, ihanista jutuista. Toisaalta haluan kertoa kaikille, mitä hienoa oon löytänyt. Mies on jo huomannut tän, kun mä jatkuvasti selitän sille että ”kun siinä Wilberin kirjassa sanottiin, että…” (ja joka kerta mies kysyy, että ”ai Pepe Willbergin kirjassa.” Joo, nimenomaan Pepe Willbergin. Kiitos, rakas, tästä.).

Ja samaan aikaan mulla on ihan mieletön suojeluvaisto, niin etten oikeastaan haluaisi kenenkään muun tietävän tästä. Jotenkin se, että se kolahtaa itselle niin perusteellisesti, saa aikaan tarpeen puolustautua. En halua ottaa riskiä, että joku kritisoi jotain mistä oon innoissani, koska samalla ne kritisoi mua. Mun ajattelua, mun maailmankuvaa. Mä pelkään, että mä oon löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä ja kohta joku tulee sanomaan, että joo, noin mäkin ajattelin kun mä olin nuori ja naiivi ja vähän yksinkertainen. Että tossa sun ajattelussa on virheitä tuossa, ja tuossa, ja tuossa, ja itseasiassa koko rakennelma on vähän hutera. Tai jotain vähemmän rakentavaa tyyliin hei ***** vähänkö oot ***** mee vetää ***** ******* ja hanki elämä.

Vaikka eihän se oikeastaan niin pitäis mennä. Kaikki maailmankatsomukset, kaikki teoriat pitäis pystyä asettamaan tarkastelun kohteeksi, koska se on ainoa tapa kehittyä eteenpäin. Ja jos joku maailmankatsomus on loogisesti hutera, niin parempi vaan että joku huomauttaa siitä, koska silloin voi lähteä etsimään jotain perusteellisempaa ja luotettavampaa pohjaa elämälle.

Näin siis pitäisi mennä. Sit kun mukaan tulee tunteet, identiteetti, maailmankatsomusten kohdalla koko ajattelun pohja, niin siitä tuleekin ihan valtavan vaikeaa. Pitäis osata antaa itselleen lupa siihen ahdistukseen ja epävarmuuteen ja suojeluvaiston tuoman aggressioon. Ja samaan aikaan pitäis pystyä rationaalisesti pohtimaan, onko tämä omasta ajattelusta esitetty kritiikki oikeasti aiheellista vai esimerkiksi vain kateellisten/epäkypsien/vihervassareiden/oikeistopopulistien/ylipäänsä vähemmän älykkäiden ihmisten panettelua.

Vaikeaa.

Ja sit toisaalta, toi integraalinen ajattelutapa nimenomaan perustuu siihen, että otetaan pieni välimatka siitä omasta perspektiivistä ja tutkitaan, mikä niissä muissa perspektiiveissä tai maailmankatsomuksissa tai ajattelun tavoissa voisi olla hyvää ja totta ja säilyttämisen arvoista. Eli jos mä nyt haudon tän uuden ja mullistavan ajattelutavan ihan vain itselleni (kun sitä internetistä ei kukaan muu löydä, toim.huom. 😉 ), niin maailma on paljon pitempään sellainen, että eri mieltä oleminen on Hyökkäys Identiteettiä Kohtaan ja eri mieltä olijat pitää haukkua hiljaisiksi tai kurittaa olemaan oikeaa mieltä.

Toisin sanoen käy lukemassa integraaliteoriasta, mieti että onko siinä sun mielestä järkeä. Ja jos tulee puolustusreaktiona joku tunne, niin tutki sitä. Mistä se tulee, mitä se yrittää suojella, miten mä voisin antaa sille tunteelle luvan olla ja silti miettiä järjellä sen teorian hyviä ja huonoja puolia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa olla myös eri mieltä, kunhan on rakentava eli puhuu vain omista havainnoistaan, kokemuksistaan ja mielipiteistään. Saa kertoa, jos on aiemmin törmännyt integraaliteoriajuttuihin.

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!

I heart your blog -tunnustuksia

Mä sain Periaatteen Naiselta tällaisen tunnustuksen.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: 
1.  Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2.  Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3.  Kopioi Post it – lappu ja liitä se blogiisi.
4.  Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu
vain Post it – lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat
sen eteenpäin. 

Fiilis on vähän sama kuin jossain ala-asteen diskossa, kun kaikki tytöt tanssi ringissä Haddawayn What is Love -biisiä ja sit muakin pyydettiin samaan rinkiin mukaan tanssimaan! Eli aika villiä. Kiitos, Periaatteen Nainen!

Sit tuli sellainen gulp -hetki, että onko mulla viittä lempiblogia? Siis suomenkielistä? Öö, ei oo. Mä luen säännöllisesti muutamaa blogia, joille toki heitän tässä kohtaa tunnustuksen eteenpäin.

Annamarika kirjoittaa raakaruoasta ja opiskeluelämästä, ja on saanut mut useaan kertaan harkitsemaan blenderin hankkimista. Itselleni. Meidän vauva siis sormiruokailee, joten sille mun ei tarvii veivata soseita. 🙂 Ehkä mä hankin sen sitten kun imetysdieetti on menneisyyttä, tai sitten mä pyydän sellaisen synttärilahjaksi. Hmmm…

Lennin ja Eevin äiti puolestaan kirjoittaa sormiruokailusta, Eevi kun on melko lailla samanikäinen kuin meidän vauva. Seurasin blogia jo Lennin sormiruokailujen aikaan, ja nyt on hauska seurata, että miten normiperheen sormiruokailut eroaa meidän allergikon vastaavista.

Inana kirjoittelee sellaisia tunnelmakuvia, että mä ihastelen. Aiheina pikku-t ja gradu ja kaikenlaiset fiilistelyt elämästä. Minä tykkään.

Ja sit mä toivon, että mä löydän näiden bloggareiden lempiblogeista lisää hyvää luettavaa.

Koska mä oon tässä viime päivinä ihan oikeasti yrittänyt etsiä sellaisia blogeja, joita inspiroituisin lukemaan. Ei niin, että mä erityisesti tarvitsisin vielä lisää ajanvietettä tässä kahden lapsen ja tuhannen keskeneräisen neuletyön ja yhdistystoiminnan ja toisinaan kotona olevan aviomiehen ristivedossa. Mutta olis kiva lukea suomeksikin enemmän.

Mä erityisesti haikailen sellaisten hyvien self-work -blogien perään (lue: jalat maassa, järki päässä ja kielioppi kohdallaan), mutta niitä ei suomeksi taida kamalasti olla. Yhden mä löysin, Zenon sivuilta, ja siellä mä oonkin viettänyt tässä muutaman viimeisen päivän päikkäriajat. Erityisesti kolmenkympin kriisi -sarja ns. kolahti. 😉 Tuota blogia ei vissiin kuitenkaan enää päivitetä, mikä on sääli. (Mä voin antaa neljännen I heart your blog -lapun vaikka sitten JP:lle, vaikka toi blogi ei ihan samaan blogosfääriin ehkä osukaan. 😀 )

Mun on itse vaikea kirjoittaa sellaista tekstiä, jonka genrestä mä en ole ihan varma, joten mä en myöskään osaa sellaista oikein lukea. Asiateksti on erikseen, sitten Inanan novellihenkiset fiilistelyt erikseen. Sellaisia kuulumisblogeja mä en ehkä osaa mieltää varsinaisesti blogeiksi ollenkaan, kun osuin englanninkielistä blogia aikanaan kirjoittaessani sellaiseen blogosfäärin kortteliin, jossa oli tosi vahvasti aihevetoisia blogeja. Toki useimmat niistä blogeista oli erilaisten coaching-ammattilaisten ja yrittäjien blogeja, joten aihevetoisuus kuului siinä mielessä asiaan. Se kuitenkin tarttui, siinä mielessä että edelleen mun oma määritelmä blogista sisältää tietynlaisen aiheen tarkkarajaisuuden.

Ehkä yksi syy siihen, että mä en oo löytänyt oikein omanlaisiani blogeja nopealla etsimisellä, on myös sellainen tietty antimaterialismi ja shoppailutaidottomuus. Kun mä jaksan hädin tuskin etsiä vaatteet itselleni ja lapsille, niin mun kärsivällisyys ei riitä enää vaatteista tai lastentarvikkeista lukemiseen. Paitsi jos oon hankkimassa jotain tiettyä kapinetta, jolloin saatan etsiä tietoa ja käyttäjäkokemuksia blogeistakin, mutta muuten mä pääasiassa en jaksa kiinnostua toisten ihmisten hankinnoista, kun omatkaan ei jaksa innostaa. 😉 Ruokablogien kanssa on nyt imetysdieettiaikana vähän sama juttu – toki sitä vois lukea vaikka mitä reseptejä, mutta kun mitään ei pääse toteuttamaan niin aika samantekevää. Toi Annamarikan blogi on poikkeus, kun siellä on aina välillä jotain ei-ruoka-aiheistakin.

Vanhemmuusblogeja, siis sellaisia todellisia idealismin linnakkeita, voisin välillä lukeakin, mutta niitäkään en oo kamalasti jaksanut etsimällä etsiä. Jatkumoa oon välillä käynyt lukemassa, ja siellä on hyvää pohdintaa erinäisistäkin aiheista. Itseasiassa voisin antaa Jatkumon Sagalle sen viimeisen tunnustus-Post-it -lapun, niin saattaisin löytää sieltäkin kautta uutta hyvää luettavaa. Ole hyvä! 🙂

Hurraa, mä löysin viisi lempiblogia! Tiukkaa teki.

Kommenteista: 
Saa kommentoida! Saa suositella hyviä asiablogeja vanhemmuudesta tai self-workista tai sekä että. Saa pohtia omia ajatuksia blogeista, miettiä miksi lukee niitä joita lukee, tai kertoa mieleen juolahtaneita assosiaatioita.

P.S. Lupa olla minä Facebookissa – käy tykkäämässä sivusta, niin pysyt kärryillä uusista teksteistä!