Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 152: Fokusta hakee

Mistä tulen?

Edellinen vuosi päättyi, tämä vuosi alkoi. Konkreettisin ”mistä tulen” -elementti on toki se, että lapset aloittivat tällä viikolla taas hoidossa, ja siihen päättyi joululoman mittainen piipahdus takaisin kotivanhemmuuden arkeen. Huhhuh nimittäin millaista on tottumattomana olla neljäveen ja kuusveen kanssa kotona. Luulin olleeni aika realistinen sen suhteen, että töitä en varmaan saisi tehtyä yhtään – ja silti olin loman loputtua pettynyt, kun en ollut saanut edes mitään tehtyä. Toisin sanoen piilo-odotuksia löytyi jännästi. 😃

Eikä sekään pitänyt paikkaansa, ettäkö muka en mitään saanut tehtyä. Viime viikolla nimittäin keskityin enemmän kodin konkretiaan, keittiön siivoamiseen, yleiseen kämpän raivaamiseen ja niin edespäin. Saatiin yhtenä päivänä perattua lasten kanssa heidän vaatelaatikoistaan pieneksi jääneet tai muuten ”en varmasti pue ikinä päälleni vaikka olisi maailman viimeinen” -malliset vaatteet. Niitä tuli iso kassillinen, niin ei ihme että arkiaamujen pukeutumisrumba oli syksyllä niin kamalaa vääntämistä. Nyt esimerkiksi kuopuksella on vain sellaisia sukkia, jotka hän on itse valinnut, joten toivon että syksyn ”mä en löydä sukkia – no mä just sinne laitoin viisi paria – mutkun en mä noita halua laittaa” -debatit jäisivät tässä keväällä vähän vähemmälle.

Tällä viikolla on sitten taas ollut enemmän aikaa miettiä työasioita ja innostua niistä. Vieläkin on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta nyt tuntuu, että fokuksen löytäminen on astetta helpompaa. Pitkästä aikaa tuntuu taas myös siltä, että omaan yrittäjyyteen ja tekemiseen saa ympäriltä tukea ja inspiraatiota. Tai ehkä sitä on aina ollut, ja nyt niitä suuntia osaa eri tavalla arvostaa ja hyödyntää. (Tai ehkä olen osannut pykälän verran luopua siitä ajatuksesta, että kaikki täytyy aina tehdä yksin, selvittää yksin, osata yksin. Sekin on ihan kiva kehityssuunta.) Eilen iski migreeni, ja aidosti harmitti kun ei päässyt tekemään kaikkia niitä innostavia juttuja, joita olin suunnitellut.

Missä olen?

Hyvin konkreettisesti istun tällä hetkellä kotisohvalla eeppisen lounaan jälkeen – käytiin Annamarika Joogan Annamarikan kanssa visioimassa ja syömässä tuossa kivenheiton päässä Itiksessä, ja siellä oli buffassa niin monta eri vegaanista vaihtoehtoa, että kaikkia piti syödä tietysti nolostuttavan paljon. Puuh. Keho on toipunut eilisestä migreenikohtauksesta ja on suunnilleen levännyt ja suunnilleen joustava.

Tunteet… innostusta, jännitystä, kevyttä overwhelmiakin (mitä se on suomeksi, häkeltymistä) siitä, mitä kaikkea sitä ihminen voisikaan tehdä. Ja toisaalta rauhaa ja kiitollisuutta siitä, että on fokus ja on lista ja on prosessi, kaikkea ei tarvitse tehdä heti eikä voikaan. Rakkautta ja lämpöä elämän tärkeitä ihmisiä kohtaan, epävarmuutta ja haavoittuvuutta, uteliaisuuttakin.

Ajatukset… Vielä vähän killistelevät valtavien kuvioiden ja käytännön välillä. Tässä kirjoittaessa on, huomaan, vaikea pitää fokusta kun tulee jatkuvasti ideoita, että mitä oikeastaan myös voisi tehdä. Toki tässä omia ajatuksia kuulostellessa ne karkaavatkin jonkin verran, ja se on ihan hyvä, niin saa olla. Fokus löytyy kyllä.

Mitä kohti?

No se fokus. Sekä hetkessä että sitten isommin. Se saapuu ja laskeutuu kyllä.

Lisäksi, tuossa pari päivää sitten täyttelin tämän vuoden millaista-haluan-elämäni-olevan-2017 -workbookia (joita minulla on muuten yksi ylimääräinen ja arvon sen blogin lukijoille!), ja löysin aika paljon hyviä ominaisuuksia sekä tähän vuoteen että tähän tulevaan viikkoon. Kuten vaikka flow, luottamus, vastustuksesta luopuminen, kasvu, showing up.

Että astuisi tilanteisiin valmiina tekemään sen, mitä tilanne minua kutsuu tekemään. Haavoittuvana ja läsnä. No, toki tässä heti vuoden alussa voisi myös palata heti vuodelle 2017 valitsemiini sanoihin. Rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea.

Samoissa teemoissa. Ehkä tulevalle viikolle sitä läsnäoloa ja huikeaa ja haavoittuvuutta. Niiden kautta. ❤️

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 151: Vuodenvaihde

Mistä tulen?

Njoo. Toi 2016 ei ollut mulle ehkä ihan niin eeppinen paskamyrsky kuin joillekuille toisille, mutta olihan siinä vaikeat paikkansa. Täytin 33 ja se kaivoi kaikki kuolevaisuuteen liittyvät asiat pintaan – ja sit toisaalta niitä sai luvan kanssa käsitellä sit. Mun ja puolison suhde meni mankelin läpi ja on nyt todennäköisesti vahvemmissa kantimissa kuin ikinä. 

Löysin itseäni, tein uusia juttuja ja kohtasin uusia ihmisiä jotka taas auttoivat mua löytämään itseäni. Aika monet rutiinit jäivät toistuvien myllerrysten jalkoihin, ja sit toisaalta palkkatyö toi ihan erilaista rytmiä arkeen.
Viime vuoden sanat oli helppous, luottamus, ilo, yhteys ja keho. Niiden pohjalta tein ratkaisuja – ei niin, että kaikki olis aina ollut helppoa tai iloista, mutta aika usein lopputulema oli ilon tai helppouden tai yhteyden lisääntyminen. Luottamusta löysin tänä vuonna paljon, välillä yllättävilläkin tavoilla, samoin yhteyttä. Ja iloa, kaiken mankelin ja prosessoinnin keskelläkin iloa. Myös kehon kanssa olen enemmän läsnä kuin aikoihin.

Missä olen?

Olen sillä tavalla kiitollisessa asemassa, että elämässäni on rakkaita, luotettavia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja kiva viettää aikaa. Olen terve, läheiset on terveitä, on koti ja ruokaa ja keinoja päästää ahdistavat ajatukset matkoihinsa.

Ensi vuodesta on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja se ei ihan kauheasti haittaa. On sellainen fiilis, että on juuri kääntymässä kulman takaa johonkin, niin reittiä ei kamalan pitkälle näe, mutta päivä päivältä on helpompi luottaa siihen että siellä se reitti tavalla tai toisella jatkuu. Ja mutkassa täytyy yleensä mennä hitaammin kuin suoralla, niin ehkä nyt hyväksyn sen että asiat tapahtuu sillä tahdilla kuin tapahtuu.

Mitä kohti?

Vuodelle 2017 en ole vielä valinnut vuoden sanoja tai core desired feelings, mutta tiedän toki jo asioita, joita ensi vuoteen kaipaan ja joiden pohjalta haluan navigoida.

Rehellisyys / honesty. Itselleni ja toisille. Silloinkin kun se tuntuu haavoittuvalta. Yksi yllämainitun mankelin teemoista oli ”voisitko kertoa ääneen niin sitten voisi tehdä asialle jotain??!?”, koska mulla on taipumusta siihen, että jätän asioita kertomatta ettei toisille tulisi paha mieli tai vaikeaa. Se on niin syvässä oleva tapa että ehkä vielä 2017 en ihan siitä pääse irti, mutta yhä suurempaa rehellisyyttä kohti haluaisin kulkea.

Empatia / empathy. Empatia ja rehellisyys on NVC:n kulmakiviä, niin molempia haluaisin edelleen treenata. Ja toki itse-empatiaa samoin kuin empatiaa toisia kohtaan. Että yhä useammin osaisin pudota sellaisesta järkeilystä ja aivoilusta sen kokemiseen, että miltähän tuosta ihmisestä (tai itsestäni) mahtaa tuntua, mitähän hän mahtaa tarvita? Sekin on haavoittuvaa, erityisesti kun itselleenkin kaipaisi kuulluksi ja nähdyksi tulemista ja arvostusta. Ja että osaisi myös pyytää empatiaa silloin kun itse-empatia ei ihan riitä.

Läsnäolo / presence. Mulle on hiipinyt paha tapa roikkua puhelimella ikään kuin sivuhommana silloin kun oikeasti kaipaisin jotain ihan muuta, tai kun tuntuu liian haavoittuvalta olla läsnä tunteiden ja oman kokemuksen kanssa. Haluaisin pyrkiä olemaan enemmän läsnä sekä itseni että toisten kanssa – erityisesti lasten kanssa. Läsnäolon ja tietoisuuden kautta löytyy empatia, rehellisyys, yhteys ja lopulta tilaa sille haavoittuvuudelle.

Haavoittuvuus / vulnerability. Sen kautta tulee luovuus ja rohkeus ja yhteys ja kasvu ja aitous ja rakkaus ja kaikki. Mitä enemmän mä uskallan asua sellaisessa haavoittuvassa en-tiedä-mitä-tästä-tulee -tilassa niin sitä enemmän elän.

Huikea / awesome. Yksi vuoden 2016 oppimiskokemuksista on ollut se, miten vaikeaa mun on myöntää että mä saattaisin olla huikea tai pystyä huikeisiin juttuihin. Ylärima kilkuttaa heti jos annan itseni ajatella sellaista. Niin jos 2017 pyrkisin siihen, että tasaisin väliajoin yllätän itseni sillä, miten huikea mä oon ja miten huikeita juttuja oonkaan päässyt tekemään.

No siinä ne sit tulikin ne vuoden 2017 sanat. 

Rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuvuus, huikea. 

Vähän kirpaisee kun ei oo samassa muodossa kaikki mutta ehkä mä kestän. Ihanaa vuodenvaihdetta sinulle. <3

Pysähtyminen 150: Pieniä juttuja

Mistä tulen?

Joulukuu alkoi, työjuttuja päättyi. Alkoi kysymysmerkkejä ja uusia juttuja. Oli perhearkea ja pikainen kurkkutauti-kuume-sairastus, joka onneksi lähti yhtä yllättäen kuin tulikin.

Alkoi jouluun virittäytyminen. Blogin joulukalenterissa tietty, mutta myös arjessa. Joulukuusi olohuoneen nurkkaan, joululevyt naftaliinista, askarteluohjeet Pinterestistä. Pienillä jutuilla, niin joulunalusviikko ei tule yllärinä.

Oli myös aika eeppinen PMS, joten sain suhtautua ajatuksiini todella varauksella. Tein keittoa, josta lapset ei tykänneet, ja se triggasi kymmenen minuutin suoraan-selkärangasta -itkukohtauksen, joten kyse ei ollut siitä keitosta. Löytyi hienoja ”mä olen ihan kauhea ja miksi edes olen olemassa” -ajatuksia, jotka kypsyy näkyviin just PMS:n aikaan ja sit niille voi järkevämmällä hetkellä tehdäkin jotain. Aika haavoittuvaa, siis.

Missä olen?

Keho on kerrankin nukkunut tarpeeksi. Pientä flunssan tai allergian virettä nenässä, selkä on ollut sekä parempi että huonompi. Lonkissa on niin paljon kireyttä että ihme ettei ne pidä sellaista tjoinggg-ääntä kun kävelen.

Tunteet, no, tässä hormonimylläkässä kaikki on sillai ”this goes to eleven”. Tosin käytiin viikonloppuna katsomassa Fantastic Beasts enkä itkenyt vaikka J.K.Rowling, se yllätti. Ilo on isoa, suru ja ahdistus on isoa, haavoittuvuus on syvää ja värisevää. Näiden kaikkien keskellä.

Ajatukset… kiintyy pieniin ja konkreettisiin asioihin. Askarteluun, seitankinkun testaamiseen, pyykinpesuun. Ehkä hyvää vaihtelua isoihin keloihin, myllätköön ne toistaiseksi siellä tiedostamattoman puolella.

Mitä kohti?

Tälle viikolle kaipaan sellaisia ihania tervetulleita yllätyksiä. Että vitsi ihanaa että tämä meni just näin, en olis paremmin voinut tätä suunnitella.

Ja se toki vaatii sitä, että mä oon läsnä ja teen juttuja jotka on edessä, ja sit jos ne tuntuu vaikeilta niin mä hengitän ja pyydän apua. Se olkoon tällä viikolla mun homma, ja ne ihanat yllätykset saa tulla sopivasti sen läsnäolevan ja sitoutuneen energian seurauksina. 🙂

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3

Pysähtyminen 146: Mitä kautta pääsisi kiinni rutiiniin?

Mistä tulen?

Olipahan taas viikko. Käytännön tasolla monet asiat edelleen samaa ruuhkavuosiarkea kuin ennenkin – töitä, lasten kuskaamista harrastuksiin, omia iltamenoja jne. Ja samaan aikaan tapahtuu vanhojen asioiden päättymistä ja liikehdintää uusiin suuntiin. Hyviin ja jännittäviin, kyllä. Selkeyttä ja inspiraatiota ja tarpeiden täyttymistä. Vaan silti muutosta, ja muutos on jännittävää ja ennakoimatonta. Tai siis muutoksen voi pistää käyntiin mutta sen jälkeen se on usein hallitsemattomissa. Siihen nähden, miten paljon on uutta ilmassa, olen yllättävän vähän hajalla. Tämä on kiva huomata. 😃

Tässä muutaman viikon olen kovasti kaipaillut myös rutiinia takaisin arkeen, ja selvästi nyt ei ole vielä se hetki, jolloin rutiini sillai luontevasti löytyisi. Tai sitten vain ohitan ne rutiinit, joita jo arjessa on. Lasten hoitokuviot, harrastukset, omat työt ja harrastukset (vaikka ne eivät mitenkään rutiininomaisesti kalenteriin aina sijoitukaan), ympärillä junan lailla puksuttava arki. On sekin rutiinia, että laittaa joka ilta kellon herättämään samaan aikaan. Ehkä taas vertaan itseäni esim. itseeni ennen lapsia, opiskeluaikana, kun arjessa oli ns. muutama muuttuja vähemmän, ja rutiini pysyi paljon pienemmällä tsemppaamisella.

Selvästi kuitenkin jotain rytmiä tai selkeyttä kaipaisin lisää, koska tämänhetkinen rutiini tuntuu jollain tavalla riittämättömältä, tai siltä että en saa vastattua kaikkiin tarpeisiini sen puitteissa. Mihin kaipaan rutiinia? Kotihommiin ja liikuntaan, pääasiassa. Fyysisen maailman asioista huolehtimiseen. Siihen, että tavarat menisivät paikalleen. Se tosin vaatii päätöksentekoa, ja tavallaan se tuntuu myös turhauttavalta koska lapset sitten kuitenkin mylläävät omat tavaransa joka paikkaan. Tai sitten mä vain asetan sellaisen esimerkin, että täällä meillä ei tarvitse laittaa tavaroita paikoilleen. Hmmm. Tätä sietää taas vaihteeksi pohtia.

Missä olen?

Keho on PMS:stä huolimatta ihan suht hyvissä kantimissa, kiitos fiksun aamiaisrutiinin (hei, taas yksi rutiini!) eli tee-se-itse -myslin. Untakin on tullut suurinpiirtein riittävästi. Pää tuntuu tahmaiselta, kun olen tuijottanut tarpeettoman paljon ruutuja (koska konkreettiseen tekemiseen tarttuminen tuntuu liian hankalalta ja päätösintensiiviseltä). Tai ehkä on niin, että PMS-aivoilla, tai tämän muutoksen myllerryksessä, kykenen juuri ja juuri siihen, että tunteet ja oleminen pysyvät tasapainossa. Kämpän siisteys sitten ottaa osumaa.

Tunteet… iloa, inspiraatiota, rakkautta, epävarmuutta, haavoittuvuutta. Akuuttia häpeää siitä, että kun kuskasin kuopuksen harrastukseen (kirjoitan tätä harrastuspaikalla odotellessa) niin hän oli taas myöhässä – vähän helpottaa se, ettei hän ollut ainoa, mutta kyllä se silti kirpaisee. Odotusta ja jännitystä siitä, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Rauhaa ja tyytyväisyyttä siitä, että yksi mylläkkä on rauhoittumassa ja selkenemässä.

Ajatukset… Kalenteripalapelissä. Viime viikon kohtaamisissa. Muutamissa kiinnostavissa teoreettisissa käsitteissä, joita haluaisin purkaa ja jäsentää itselleni syvemmin. Niissä rutiineissa, sillai uteliaasti että mitähän niihin oikeastaan liittyy kun ne tuntuu niin vaikealta luoda.

Mitä kohti?

Jos mä haluaisin itselleni jonkun rutiinin, esimerkiksi huushollin suhteen (liikkumiseen on jo periaatteessa ihan hyvä rutiini sen kahvakuulan kanssa kunhan vain pitäisin siitä kiinni), niin mikä sitä tukisi? Mitä siinä rutiinissa täytyisi olla, mihin tarpeisiin sen pitäisi vastata, jotta se onnistuisi todennäköisemmin?

– Helppous ja selkeys. Ei liikaa aivotyötä, kunhan vaan ”jos näin, niin tee näin” -tyyppisiä tapoja.

– Merkityksellisyys. Jos musta tuntuu, että sillä ei ole mitään väliä, siivoanko vai en, koska muut sotkee kuitenkin, niin silloin se merkitys tarttee tulla jostain muualta kuin siitä siisteystasosta. Esimerkiksi sen tavan opettelusta itsestään. Aikaisemmin listasin itselleni, kuinka monta tavaranraivaussessiota olin pitänyt per päivä, ja sitä oli ihan kiinnostavaa seurata.

Tai sitten voin ottaa sen esimerkiksi intuitiontreenaamisharjoituksena (kyllä, terveisiä woowoo-osastolta, täällä voidaan ihan hyvin) ja kuulostella siivotessa tai tavaroita laittaessa tosi kiinteästi sitä, mikä kapistus seuraavaksi olisi valmis menemään paikalleen. Tämä ei ole ristiriidassa helppouden ja selkeyden kanssa, koska se ei ole niinkään aivotyötä vaan tapahtuu eri tasolla.

– Nähdyksi tuleminen. Jos se nähdyksi tuleminen ei tapahdu siisteystason kautta, ainakaan heti, niin ehkä se siivoussessioiden laskeminen (27 tavaraa paikalleen tai roskiin = yksi sessio) ja muistiin merkkaaminen voisi vastata siihen tarpeeseen. Tämä toimi aikaisemmin, jostain syystä se putosi pois, ehkä voisin vaan luottaa taas siihen että se oli ainakin silloin toimiva tekniikka joten siitä voisi aloittaa kokeilemisen.

– Juhliminen ja kiitollisuus. Jos otan itsestäänselvyytenä sen, että tottakai siivosin – varsinkin tässä opetteluvaiheessa – niin se merkityksellisyys ei tartu. Eikä se kokemus tallennu mieleen yhtä voimakkaana kuin jos pysähtyisin vaikka puoleksi minuutiksi fiilistelemään että hurraa, tsemppasin. Toisin sanoen tarvitsen riemua ja iloa ja onnistumisen ylpeyttä ihan niistä pienistäkin jutuista, koska jos rima on liian korkealla niin sitten tulee lannistuminen enkä jaksa kohta enää treenata sitä rutiinia.

Näitä tulevaan viikkoon, erityisesti siivoamiseen, mutta ihan hyviä fokuksia noi on arkeen muutenkin. 😃 Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 142: Diippejä vesiä

Mistä tulen?

Syvä huokaus, tämän kysymyksen äärellä taas. ?

Tämä viikko on ollut sellainen syvien vesien viikko. Tällä viikolla mulla tulee mittariin samat lukemat joihin siskon mittari aikanaan syövän takia pysähtyi, joten on tullut vietettyä aikaa nokakkain esimerkiksi oman kuolevaisuuden kanssa. Lisäksi tuntuu, että kaikki, mitä olen lukenut tällä viikolla, on onnistunut kaivamaan sielusta vielä enemmän haavoittuvuutta auki.

Luin Glennon Doyle Meltonin ”Love Warrior” -kirjan, jossa hän kuvaa omasta kokemuksestaan tarkkanäköisesti sitä, millaisessa ristipaineessa sitä ihminen yhteiskunnassa elää – naiset keskimäärin yhdenlaisessa, miehet keskimäärin vähän toisenlaisessa – ja miten ihminen voi päätyä sen ristipaineen aiheuttamaa kipua itsessään lääkitsemään ja turruttamaan. Tunnistin kirjasta itseni aika monesta kohtaa, vaikka omat lääkitsemisen tavat onkin olleet erilaisia kuin Glennonin kuvaamat bulimia ja alkoholismi. Tunnistin myös kiitollisena monta kohtaa siitä ihmisen ja ihmissuhteen paranemisen prosessista, jota kirja valottaa. Jos saat käsiisi, niin suosittelen lämpimästi, vaikkakin sellaisella ”sielu saattaa haljeta ja laajentua” -varoituksella.

Niin mä olen ottanut tämän ”kohtaa oma kuolevaisuutesi” -viikon sellaisena auki pysymisen harjoituksena. Tuli eteen mitä tahansa, niin aina kun oon bongannut defensiivistä käytöstä itsessäni, hengitän ja päästän irti ja yritän olla auki ja läsnä. Se on välillä näyttänyt siltä, että istun sohvalla ja hengitän 20 minuuttia vaikka olisi ”pitänyt” jo tehdä jotain ihan muuta (ja kummasti ne ”pitäisi” -tilanteetkin sitten ratkesivat lempeämmin kuin puskemalla). Pitkästä aikaa olen taas valvonut öisin, kun neljävee kömpii kainaloon. Korvatulpista huolimatta unta on saanut hakea, kun keho ja mieli vastustavat rentoutumista ja meditaatiota ja pyörittävät mielummin kaikkea muuta (tämänkin pysähtymisen kirjoitin mielessäni viime yönä aika monta kertaa).

On sellainen olo, että kohta pamahtaa äänivalli, tavalla tai toisella, ja sitten on taas helpompaa, mutta ennen sitä häkki tärisee aika kovasti. Senkin yritän ottaa niin, että tämä jännitys ja haavoittuvuus ja hajalla oleminen kuuluvat asiaan. Jollain tavalla tämä haavoittuvuus tuntuu liittyvän sen ymmärtämiseen, miten rajallista tämä meidän aika täällä pallolla on. Tai kun kyllähän sitä tietää, että ihmisen kuolleisuusprosentti on keskimäärin 100%, ja silti elättelee illuusiota siitä, että päiviä tulee ja tulee varmuudella yksi toisensa jälkeen.

Niin ehkä tämä prosessi on myös sitä, että opettelen suostumaan siihen, että tämäkään asia ei ole minun käsissäni. Että oikeastaan mun valinta on se, että nyt on tämä hetki, mitä haluan tässä hetkessä tehdä? Ja aina mä palaan samoihin asioihin. Kunnioitus, rehellisyys, empatia, rakkaus. Ja että kunnioittaisi ja olisi rehellinen ja empaattinen paitsi toisille niin myös itselleen. (Jopa rakastaisi itseään? Tämä on kysymysmerkillä, koska se on vielä niin pahasti prosessissa, mutta siihen tässä kaikki merkit näyttää osoittavan.)

Tällä viikolla se oman itsen kunnioittaminen, rehellisyys ja empatia on näyttäneet muun muassa siltä, että oon paikannut niitä unettomia öitä päikkäreillä ihan surutta, vaikka mieli keksisikin sata muuta asiaa, joita tarttis tehdä. Tai olen valinnut olla ottamatta stressiä asioista, jotka voi hoitaa myös riittävän hyvän rimaa hipoen. Tai että olen ollut itselleni suora ja avoin siitä, mitä joku tilanne tai ihminen herättää – oli se sitten selkeää tai ei. Että olisi siinä epäselvässäkin läsnä ja auki, vaikka mieli taas haluaisi lokeroida kaikki asiat siisteihin laatikoihin ja kirjoittaa värikoodatuilla tusseilla päälle arkistokoodit.

Missä olen?

Keho on edelleen väsynyt ja jännittynyt, vaikka sainkin nukuttua tapaamisten välissä pienet päikkärit. (Kotitoimisto wins!) Huomaan selkärangan pienissä lihaksissa jännityksiä, samoin lonkissa ja niskassa. Lisäksi keho jo vähän flirttailee PMS:n kanssa, ikäänkuin tässä viikossa ei olisi jo valmiiksi riittävästi kaikkea. ? Olo on kuin seitinohuessa krapulassa, vaikka en muista, milloin viimeksi join alkoholia. Toisaalta verensokeri on ihan hyvissä kantimissa, ei palele, hengitys kulkee (kerrankin huomaan että nenä _ei_ ole tukossa).

Tunteet… no niin no. Tällaisessa hetki kerrallansa -fiiliksessä edetään, välillä iloa ja välillä surua ja välillä kiukkua. Tällä hetkellä olen kiitollinen siitä, että löysin, ei, otin itselleni aikaa kirjoittaa. Loppuviikko jännittää, työkuvioiden puolesta on toistaiseksi helpotusta ja armollisuutta ilmassa, ja kaiken pohjasävynä sellainen epävarmuuden bassonuotti. Ehkä kun siihen nuottiin tottuu, niin tämä haavoittuvuus helpottaa? Tai sitten siihenkin tottuu?

Ajatukset… Kielenopetusjuttuja. Väikkäri-ideoita. Kiinnostavia keskusteluja kuluneelta viikolta. Nelikenttiä ja venn-diagrammeja. Työmatkan maisemia. Pyykkihuollon käytäntöjä. Brené Brownin uusimman kirjan (sitäkin aloitin kuluneella viikolla) anekdootteja. Perheenjäsenten fiilisten ja tilanteiden arvailua – mikähän lapsilla on tällä hetkellä vaihe hoidossa, mitähän puoliso tekee Nordic Business Forumissa. Ajatuksia itserakkaudesta, ja riman laskemisesta, ja armollisuuden ja inspiraation ilmapiiristä.

Mitä kohti?

Jaa-a. Nyt on sellainen kysymys, että en kyllä tiedä.

Kalenteri väittää, että ensi viikko tulee. Ja että silloin on opetusta, ja dialogiryhmää, ja näköjään esikoisen eskarikeskustelu. Hmm. Tällä hetkellä se kaikki tuntuu about yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että joskus on ehkä 3100-luku, ja silloinkin saattaa olla vielä ihmisiä ja kalentereita. (Ehkä.)

Niin näköjään mä tarvitsen läsnäoloa. Miten mä tässä hetkessä etenen niin, että mun ja toisten tarpeet täyttyisi mahdollisimman kunnioittavasti ja samalla helposti? Entä tässä hetkessä?

Syviä hengityksiä, meditaatiota, päikkäreitä, ruokaa, halauksia, vettä. Myös tyhjän paperin äärelle suostumista, ihan siltä varalta että olisi jotain sellaista mielessä, joka haluaisi paperille.

Tällä tulevaan viikkoon (siltä varalta, että se ei olekaan hypoteettinen). Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 140: Yh-arkea ja uteliaisuutta

Mistä tulen?

Tällä viikolla oon ollut lasten ainoana vanhempana kotona, koska puoliso on reissulla Atlantin toisella puolen.

Kiitollista:

– Skype ja Facebook Messenger on olleet kovassa käytössä. Toisin sanoen ollaan voitu jutella suht vapaasti ilman pelkoa massiivisista puhelinlaskuista (kiitos wifi ja pakettidata).

– Tällä viikolla mun opetusaikataulu on ollut sellainen, että ei oo tarvinnut vetää ihan sata lasissa. Otin tavoitteeksi, etten pala tällä viikolla loppuun, ja se näyttää onnistuvan.

– Lasten hoitokuviot on menneet sujuvasti vaikka mun töiden takia onkin joutunut tekemään järjestelyitä. Onni on turvaverkko. ❤️

– Noin muuten on peruspalikat olleet kunnossa – ollaan oltu terveitä, asiat on pysyneet ehjinä, päivärytmi on suunnilleen vakaa jo kun hoito- ja työarkea on pyöritetty jo useampi viikko.

Raskasta:

– Aikaeron takia on välillä ollut vaikea löytää hyviä hetkiä soitella – aina on joku menossa nukkumaan tai just heräämässä.

– Kun kaikilla on ikävä, niin se väsyttää entisestään, ja se kiristää pinnaa täällä kotona. Silloinkin, kun ymmärrän, mistä lasten käytös johtuu. Noin objektiivisella tasolla me ollaan kaikki vedetty tosi vahvaa suoritusta, ja tällai subjektiivisesta näkökulmasta sitä on joinain hetkinä vähän vaikea arvostaa.

– Normaalisti meillä puoliso on se, joka laittaa ruoan. Tällä viikolla mun luovuus on puskettu äärimmilleen, kun tarttis keksiä ruokia, joita a) kaikki syö ja b) ei tarttis vääntää tuntikausia. Toisin sanoen helppoa lapsille maistuvaa kasvisruokaa. Toistaiseksi ollaan voiton puolella (esimerkiksi soijasuikale-curryviillokki oli oikeastaan ihan tosi hyvää), mutta huomaan että tämäkin on asia, jossa joudun vähän pois mukavuusalueeltani. Tai siis joko minä joudun tai lapset joutuu, enkä halua myöskään tehdä sellaista ruokaa jota lapset ei edes maista.

– Kämppä näyttää just siltä että ei oo ollut ripaustakaan ylimääräistä energiaa mihinkään siivousta muistuttavaan. Kaukana on ne päivät jolloin kaikki lelut kerättiin ennen nukkumaanmenoa – tällä viikolla se on saavutus, että lastenhuoneen lattia on illalla tyhjä ettei kukaan yöllä hiippaillessaan telo itseään.

Missä olen?

Keho on hartioista aika kiinteä ja silmistä hiekkainen. Joogailin tänään, ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja lonkat kyllä muistuttivat että olis vissiin kannattanut tehdä jotain välillä häh. Kurkku on sen tuntuinen, että kunhan puoliso tulee kotiin ja stressi laukeaa niin päästään tämän syksyn toiseen flunssaan kiinni.

Tunteet on sellaisessa… hmm. Aika hauraassa tilassa. Tai viimeiset pari päivää on menneet jonkinlaisessa jumikuplassa, että ei oikein pääse käsiksi siihen, miltä tuntuu. Ja tänään kun tein meditaation, niin jostain aika syvältä aukesi joku itku, ja sen jäljiltä on vielä vähän haavoittuvainen fiilis. Toisaalta on ihan iloinen ja levollinen olo monista asioista, ja jonkin verran on myös sellaista kärsimättömyyttä ja ärtymystä siihen, että en kykene konkreettisten tekojen tasolla kaikkeen siihen mitä haluaisin kun on paria astetta syvempi prosessi viemässä kapasiteettia ja puolisokin on reissussa. Että hittovie ei sellaisen pitäisi (johtolanka! siellä on joku ajatus taustalla!) niin pahasti ihmistä hajottaa että tekeminen ei onnistu.

Ajatukset… kellon raksutus. Lasten Pokémon-intoilu. Skype-puhelut tänään. Maanantaina oli empatiakeskustelu, se oli hyvä. Tänään kuuntelin kiinnostavia juttuja, joista listasin muistiin omia reaktioitani ja vastustuksiani niin niitä voisi työstää tässä nukkumaan käydessä.

Päätä särkee, ehkä hartiat. Miten saisi opettaessa pidettyä hartioista huolta niin, ettei ne jumahtaisi aina näin pahasti? Voisin tietysti ruveta jumppaamaan kun opiskelijat tekee parityötä, mutta se olisi ehkä liian häiritsevää. Jotain läsnäolon ajatusta hartioihin kun huomaan niiden kiristyvän? Mitähän mä niillä hartioilla niin kovasti kannan, että ne jumahtaa aina opettaessa? Paitsi tietysti jollain tavalla vastuuta siitä, että homma etenee. Toisten hyvinvoinnin edistämisen tarve, pätevyyden tarve, ennakoitavuuden tarve? Jotain sellaista. Millähän ajatuksella tai kysymyksellä sitä saisi kevennettyä? Voisiko siihenkin päteä se sama: mitä mun hartiat juuri nyt tarvitsee?

Mitä kohti?

Vielä ensi viikonlopun yli elämme tällaista yh-arkea. Mitä mä siihen kaipaisin?

Läsnäoloa. Helppoutta. Vapautta (jos ei muusta niin kaikenlaisesta ”pitäisi”-smistä.) Rauhaa. Tarpeisiin keskittymistä. Rakkautta. Kärsivällisyyttä.

Ja heti tulee ajatus, että helpommin sanottu kuin tehty. Vaan jos ei sano, niin ei niitä sitten löydy yhtään sen helpommin. Voisiko sen ”kauhea vaatimuslista voisit nyt joskus tyytyä vähän vähempään” -litanian sijasta vaikka ihastella, että wau miten olisikaan mahtavaa jos näitä asioita saisi viikkoon lisää? Että antaisi itsensä vaan haluta näitä ja olla avoin sille, että niitä voi löytyä monella tavalla?

Tämähän meni kysymyspainotteiseksi. Ja toisaalta, uteliaisuus on aika paljon rakentavampi lähtökohta kuin ahdistus ja pessimismi. Ehkä siis uteliaisuuttakin ensi viikolle: aika jännä, tämä meni näin, mitähän seuraavaksi?

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 139: 33

Tällä viikolla täytin 33 vuotta, joten on vain sopivaa että kirjoitan 33 sekalaista asiaa kuluneesta viikosta.

– Ihana, aurinkoinen viikonloppu!
– Käytiin lasten kanssa etsimässä Pokémoneja useampaan kertaan.
– Synttäri nosti pintaan kaikenlaisia asioita. Ihan siinä määrin että pitkästä aikaa olin tosi tosi jumissa omien tunteideni kanssa.
– Osa niistä asioista tuli ihan ennalta-arvattavasti. (Tämä oli siis se ”systerin 33-vuotissynttäri jäi hänen viimeisekseen => eksistentiaalinen kriisi” -osasto.)
– Osa tunteita herättäneistä jutuista tuli ihan puskan takaa. (Lähinnä sellaista ”nyt saan empatiaa, tilanteessa X en muinoin saanut empatiaa, mitäs kirosanaa tämä tällainen nyt on” -tyyppistä tematiikkaa.)
– Ja ne puskan takaa nousseet jutut kaivoivat kuitenkin esiin asioita, jotka eivät yllättäneet sitten niin yhtään. Ihan samoja keloja, kunhan vaan astetta syvemmältä.
– Syntymäpäivä itsessään oli mukava – rauhaa, keskustelua, kakkua, ja illalla skumppaa.
– Syntymäpäivää seuraavana päivänä oli kuin olisi jyrän alta kulkenut, kun väsytti ihan tuhottomasti.
– Toisaalta sen väsymyksen alta löytyi ihan uudella tavalla energiaa olemiseen ja ajattelemiseen.
– …Ja sitten kaiken tämän päälle vielä pistää PMS-väsymyksen ja vetämättömyyden, niin ei olisi ihme vaikka useampikin jyrä olisi kulkenut.

– Tällä hetkellä keho on vähän jumissa ja epämukavasti.
– Toisaalta viimeiset pari päivää on tullut venyteltyä ja jumppailtua murusia siellä täällä, että voisi olla asiat huonomminkin.
– (Näköjään heti tulee pintaan se vanha tuttu ajatus, että ei saa valittaa, vain sellaisista asioista saa kertoa mitkä on jo setvitty selkeiksi.)
– Opetushommien alkamisen myötä toki se venytteleminen ja kehoon huomion kiinnittäminen on erittäin tärkeää, koska muuten ollaan taas pikajunassa Migreenilään. Ei sitä enää, kiitos.
– Tunteet on muuten aika sellaisessa välivaiheessa – äsken oli mylläkkää, ja varmaan ensi viikolla tulee mylläkkää, mutta nyt on ihan jees.
– Tietynlainen perus-tausta-ärtymys on läsnä, mutta se ei kauheasti haittaa, koska tiedän että se johtuu ainakin osittain PMS:stä. Ei siis ole välttämätöntä pistää koko elämää remonttiin sen ärtymyksen perusteella.
– Itse asiassa on erittäin hyvä olla pistämättä koko elämää remonttiin sellaisina hetkinä kun on jatkuva perusärtymys. Silloin tekee vain huonoja päätöksiä.
– (Harkitsen sellaista huonoa päätöstä, että koska synttärikakun aineksia jäi vielä jäljelle, niin tekisin sellaisen illaksi just because. En ehdi, onneksi, mutta tällaisia herää väsyneessä mielessä kun tahdonvoima on vähissä.)
– Eilen söin salaattia, jossa oli tonni erilaisia ihania papuja, ja se teki ihmeitä jaksamiselle ja ajattelulle. Miten voi olla, että fiksun syömisen merkitys haihtuu just samassa tahdissa kuin ravitsevan ruoan tarve kasvaa? (No se tahdonvoima. Silti. Ärsyttää.)
– Vettäkin voisi varmaan juoda enemmän. (Mun pitää ehkä tehdä joku näytönsäästäjä tosta lauseesta. Tai sitten työstää ajatuksia sen takana, että miksi ei tule juoneeksi riittävästi vettä.)
– Ja ooo, kerrankin huomasin että nenä EI ole tukossa ja hengitys kulkee vaivattomasti! Normaalisti hengitykseen kiinnittää huomiota vain joogamatolla tai sitten silloin kun ei saa happea. Nyt! Kiitollisuus! Miten ihana asia on hengittää!
– Olen tässä muutaman yön nukkunut korvatulpat korvissa. Pelkäsin aiemmin, etten kuule esim. herätyskelloa tai lasten viereen kömpimistä, mutta olin molemmista väärässä. On ihanaa nukkua hiljaisuudessa. <3

– Ensi viikolla on jännät paikat, kun puoliso lähtee reissuun ja olen yksin lasten kanssa.
– Pelkään jo valmiiksi, että hukkaan illat katsoen Sherlockia Netflixistä sadatta kertaa ja sitten aamulla on tuska ja irvistys kun tarttee laittaa lapset hoitovalmiiksi ilman toisen aikuisen apua.
– Toisaalta voi olla, että kun ei ole illuusiota siitä, että ”joku toinen tekee”, niin saattaisi vaikka tarttua keittiön siivoamiseen tai pyykkihommiin ihan eri tavalla.
– Tai mennä nukkumaan samalla kun lapset menevät, koska sitten voi herätä aikaisemmin. (Haha, who am I kidding. Ehkä ei kuitenkaan.)
– Mitä kaipaisin ensi viikkoon?
– Helppoutta
– Yhteistyötä
– Kuuntelemista (ts. osaisin kuunnella lapsia ja itseäni, niin että lapsilla riittäisi kapasiteettia kuunnella minua)
– Iloa
– Oivalluksia
– Rutiinia ja järjestelmällisyyttä

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?