Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Musta tulee isona…

Koska mulla on lupa olla minä, mulla on myös omassa blogissani lupa kirjoittaa mistä tykkään. Esimerkiksi kirjoista, joita olen lukenut. Ensimmäistä kertaa lukioaikojen jälkeen kirjoitan tekstiä, jossa pohdin omia ajatuksiani yhdestä ainoasta kirjasta kerrallaan. Aika siistiä. 🙂



Puoliso osti kasan e-kirjoja, ja niiden kaverina meille tuli paperiversio Chris Guillebeaun kirjasta The $100 Startup. Ostaja sai toki ensimmäiset dipsit kirjaan, mutta suurinpiirtein heti kun hän oli teoksen laskenut käsistään, nappasin sen itse kierrokseen. Kirjan alaotsikko on ”Reinvent the Way You Make a Living, Do What You Love, and Create a New Future” – toisin sanoen siis pienyrittäjän tai sellaiseksi haluavan käsikirja, joka perustuu yli sadan pienyrittäjän haastatteluihin ja Guillebeaun omaan kokemukseen.

Luin kirjan parissa päivässä, mikä näin vauvan ja taaperon äidiltä on kohtuullisen tehokasta toimintaa. Kirja on helppolukuinen ja etenee jouhevasti tapauskertomusten varassa. Mulle kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen rohkaiseva ote, joka toki näkyy myös alaotsikossa: lähes kuka tahansa löytää omien erikoistaitojensa yhdistelmästä jonkin sellaisen puolen, josta ihmiset ovat valmiita maksamaan. Toki tähän pitää lisätä, että Guillebeaun haastattelemat yrittäjät toimivat kaikki englanninkielisessä maailmassa, jossa erityisesti internet-yrittäjillä on huikean paljon enemmän potentiaalisia asiakkaita kuin suomenkielisillä vastaavilla.

Kirjan nimi puolestaan viittaa siihen, että yrityksen, menestyvänkään, perustamiseen ei välttämättä tarvita sivukaupalla suunnitelmia tai suurta lainaa. Sen sijaan tarvitaan tuote, uskallusta aloittaa heti, ja maksavia asiakkaita. Tuote puolestaan on jotain sellaista, millä voi auttaa muita ja mistä joku on valmis maksamaan. Kaikki muu on vapaaehtoista.

Mua itseäni kirja puhutteli kovasti. Viimeisen parin vuoden aikana oon enemmän tai vähemmän pyöritellyt ajatusta oman firman perustamisesta tai muuten itseni työllistämisestä, mutta se varsinainen lähtölaukaus on puuttunut. Paradoksaalisesti sekä suurin kannustin että suurin este on noi muksut – kun oma osaamiskenttä keskittyy pääasiallisesti kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, niin on hankala polkaista pystyyn firmaa ilman luotettavaa ja säännöllistä lapsenhoitoapua. Mun äiti on toki ollut tosi paljon lapsenhoitoapuna, koska on itsekin yksityisyrittäjä ja pystyy vaikuttamaan omiin työaikoihinsa, mutta ihan sen varaan en kuitenkaan uskalla itseäni työllistää, kun se on sitten heti pois toiselta.

Toinen este tälle itsetyöllistämiselle on ollut se, etten millään keksi, mitä sellaista osaan mistä joku haluaisi maksaa. Ainakaan muuten kuin kasvokkain tapahtuvasta opettamisesta. Guillebeaun kirjassa keskeinen pointti on se, että kun osaa jotain sellaista, mistä on hyötyä ja apua muille, ja keksii miten muut voi siitä maksaa, niin on tuote ja liikeidea. Ja että niitä eri taitoja voi yhdistellä sen liikeidean keksimiseksi.

Ja sit on taas pään sisällä ääni, joka sanoo, että mun on ihan turha miettiä mitään tällaista, koska on muitakin, jotka osaa samoja juttuja. On valtavasti parempia laulajia, parempia kirjoittajia, parempia puhujia… No Shiva Nataa ei juuri muut osaa, ainakaan Suomessa. Mutta maksaisiko joku sen oppimisesta? Tai siitä, että pääsisi (joutuisi) käyttämään sitä osana jotain workshoppia?

Ehkä mä en mieti sitä sen kautta, että mitä mä osaan, vaan sen kautta, että mitä haluaisin tehdä päivät pitkät.

Lukea kirjoja. Kirjoittaa. Ideoida. Laulaa. Tehdä improteatteria. Soittaa kitaraa. Puhua kiinnostavista jutuista ihmisille ja ihmisten kanssa. Kuunnella ihmisten tarinoita. Auttaa ihmisiä olemaan vähemmän jumissa itsensä kanssa. Auttaa ihmisiä oivaltamaan asioita itsestään ja toisistaan. Auttaa ihmisiä kommunikoimaan itsensä ja toistensa kanssa selkeämmin ja armollisemmin.

Olisi ihanaa, jos pystyisi perustamaan jonkun itsetuntemusjutun, niin että ihmiset tulisivat vaikka viikonlopun leirille, tehtäisiin Shiva Nataa, kirjoitettaisiin ajatustenvirtaa, improiltaisiin teatteria ja musiikkia ja tanssia, meditoitaisiin, joogattaisiin ja lähdettäisiin kotiin vähän kokonaisempina ihmisinä. Tai mä ainakin lähtisin sellaiselle leirille, jos lapset sais ottaa mukaan. 🙂

Ehkä tosta ei ihan vielä saa uraa, mutta tollaista olis kiva tehdä.

Joskus kun oltiin ostamassa meidän ekaa asuntoa, katottiin että mun vanhempien mökkipaikkakunnalla Itä-Uudellamaalla oli vanha kansakoulu myynnissä about samaan hintaan kuin keskimääräinen kaksio Helsingissä. Silloin puhuttiin, että voi kun vois hankkia tollaisen ja ruveta pitämään jotain leirejä tai retriittejä. Ehkä mulla ei intohimo tässä kohtaa riitä välttämättä majatalon pyörittämiseen, mutta joku tollainen paikka vois toimia, jos sais tarpeeksi innokkaita ihmisiä. Ja tietysti sen viikonlopun, niin että sais muksut ja puolison mukaan.

Lähtisitkö sinä tollaiseen itsereflektioretriittiin?

Oot vaan oma itsesi

Oot vaan oma itsesi.

Luota itseesi.

Teet vaan niinkuin itsestä tuntuu hyvältä.

…on aika monesti sellaisia kaikenkattavia ohje, jolla yritetään ratkaista milloin mikäkin ongelma. Uusi koulu? Uudet kaverit? Uusi työpaikka? Treffit? Graduaihe? Työpaikan valinta? Mulkvisti tuttava, jolle pitäisi sanoa suorat sanat?

Vaan mistä ihmeestä sen tietää, miten olen oma itseni, kun siellä omien ajatusten seassa pyörii jatkuvalla toistolla myös kaikkien muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Miten mä luotan itseeni, jos en tiedä, mitä niistä äänistä kuunnella? Ja entäs jos joku hyvältä tuntuva asia nostaa pintaan niin paljon henkistä painolastia, että lopputulos onkin miinusmerkkinen?

No niinpä.

(Disclaimer: Näillä päänsisäisillä äänillä en tarkoita mitään sivupersoonia tai muita mielenterveyden häiriöitä. Enemmänkin sitä, että kun katsoo peiliin, niin ensimmäisenä kuulee korvissaan äitinsä/siskonsa/anoppinsa/kouluaikaisen kiusaajan äänen ennenkuin ehtii itse ajatella asiasta mitään.)

Mä haluaisin asua maailmassa, jossa ihmisillä olisi lupa olla niin hyviä, kauniita, taitavia, älykkäitä ja lahjakkaita kuin vain ikinä pystyvät ja haluavat. Ja samalla kaikilla olisi lupa olla haluamatta jotain kun kaikilla muillakin on. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku toinen lyttäsi tai kritisoi, koska kaikilla on myös lupa tehdä virheitä ja epäonnistua, eikä maailma siihen kaadu. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku muu elää unelmaansa, koska se ei ole keneltäkään pois.

Niin jos mä vaikka aloittaisin sellaisen maailman luomisen itsestäni. Ja tekisin sen näkyväksi. Opettelisin huomaamaan, milloin kiellän itseltäni, rajoitan itseäni, moitin itseäni jostain, ja vähän tutkisin ääneen tässä blogissa, että kappas kehveli, mistähän tuossakin nyt oli kysymys. Samalla tarjoaisin lukijoille paikan, jossa on lupa pohtia samoja juttuja, joko ääneen kommenteissa tai sitten oman pään sisällä. Ja tutkisin, mihin kaikkeen sitä ihmisellä onkaan lupa.