Pärjäätkö vai selviydytkö?

Välillä tulee kriisi. Aina ei voi olla kaikki tosi hyvin. Jotain murtuu, joku sairastuu, joku tai jotain lähtee pois omasta elämänpiiristä tai muuten tulee kriisiä ja muutosta.

Tällä viikolla on sen mun viime kevään kevätkriisin vuosipäivä.

Ellet ollut silloin vielä blogin lukijana, tarina on lyhykäisyydessään tämä: eräänä torstaina kaaduin käteni päälle. Kyynärpäästä kuului krunts, ja sattui niin, että silmissä meinasi sumeta. Sain soitettua muksuille hoitajan ja kävelin terveyskeskukseen, koska ”ei tässä mitään, mä pärjään ilman kyytiä”. Terveyskeskuslääkäriltä röntgeniin, röntgenistä Töölöön. Kyynärpää murtunut ja leikattava, tule huomenna, käsi kipsiin ja kotiin. Ei leikattu seuraavana päivänä, mutta lauantaina lopulta, ja leikkauksen jälkeen tuli kuusi viikkoa käyttö- ja nostelukieltoa kädelle. Kuopus oli juuri täyttänyt yksi, esikoinen täyttäisi muutaman viikon päästä kolme. Jes, tätä juuri toivoin.

Pärjäämistä hampaat irvessä

Viime kevät opetti mulle monta asiaa. Yhtä niistä mä kutsun pärjäämisen ja selviytymisen eroksi.

Pärjääminen on samaa kuin sinnittely, ei-tässä-mitään-kyllä-mä-pärjään, kärvistely tai tankki tyhjänä kulkeminen. Pärjäämistä on negatiivisten asioiden kieltäminen, niiltä silmänsä sulkeminen, koska jos niitä ei ajattele  niin niitä ei ole olemassa.

Pärjäämistä oli, kun mä kävelin murtuneen käteni kanssa, ilman mitään särkylääkkeitä, sinne terveyskeskukseen. Pärjäämistä oli, että kun keskuksen ovessa oli lappu ”vain kiireelliset tapaukset”, niin meinasin kääntyä kannoillani, koska emmänyt tiiä, että onko tää nyt oikeasti niin iso juttu.

Pärjäämistä oli myös se, että mä heti samantien aloin kaivaa siitä tapahtumasta positiivisia puolia: No, ainakin mä sain levättyä sairaalassa, ja no onneksi ei käynyt pahemmin. Ne oli ihan oikeita positiivisia puolia, mutta niin kauan kun mä en antanut itseni surra ja pelätä ja kiukuta niitä toisiakin puolia, niin mä pärjäsin sillä, mihin mä olin tottunut.

Selviytyminenkin on vaihtoehto

Selviytyminen on sitä, että vaikka tilanne ei ole paras mahdollinen, niin pitää huolta siitä, että periaatteessa voi kuitenkin hyvin. Se vaatii sitä, että priorisoi oman hyvinvointinsa korkealle, koska tietää, että tankki tyhjänä on a) kurjaa ja b) vähemmän avuksi kenellekään muullekaan.

Selviytymiseen mä pääsin kiinni siinä kohtaa, kun huomasin, että pärjääminen ei yksinkertaisesti riitä. Mun oli myönnettävä maailmalle, tai tässä tapauksessa mun Facebook-maailmalle, että tarvitsen apua. Että mä en pärjää yksin. Mä pistin FB-seinälleni avunpyynnön, että ystävät hei, nyt on käsi poikki ja jos pääsette mua auttamaan, niin olisi hienoa.

Selviytymistä oli, kun mä myönsin itselleni, miten &#%?! vaikeaa on olla tekemättä yhtään mitään ja antaa toisten auttaa. Selviytymistä oli se, että mä uskalsin iloita pienistä edistymisistä – sain käden laitettua paidan hihaan, jee! – ilman mitään vesittäviä ajatuksia.

Pärjääminen, mulle, oli sitä, että mä piilotin oikeat tunteeni ja tarpeeni. Miksi mä tein niin? Koska ajattelin, että kukaan ei pysty ottamaan niitä vastaan. Että ne ei ole kenellekään tärkeitä. Että kenelläkään ei ole keinoja auttaa mua kuitenkaan. Mä tavallaan otin vastuun vain toisten ihmisten tunteista (”ei ne kuitenkaan halua, niitä pelottaa tai ahdistaa, ne suuttuu mulle jos mä sanon näin”), mutta en lainkaan omistani.

Selviytyminen alkoi siitä, kun mä myönsin, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Se ei ollut helppoa, mutta se oli todellakin sen arvoista.

Mä en toisaalta myöskään vaatinut keneltäkään mitään, mä en pistänyt mun tunteita kenenkään muun vastuulle, mutta mä kerroin avoimesti, että nyt on näin. Mä annoin ihmisille mahdollisuuden auttaa, ja ihmiset auttoivat. (Kiitos, ihmiset. <3) Mä en kontrolloinut kaikkea, ja maailma ei kaatunutkaan mun niskaan. Mä olin vastuussa vain omista tunteistani ja tarpeistani, ja se riitti.

Pärjääminen on raskas taakka

Mä väitän tän kokemuksen pohjalta aika vahvasti, että pärjäämisellä ei pääse aitoon hyvinvointiin. Sillä saattaa saada itsensä väliaikaisesti tasapainoon, mutta on tosi raskasta pitemmän päälle kantaa vastuuta kaikkien maailman ihmisten tunteista. Lopulta siihen tasapainottamiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että mitään muuta ei ehdi tehdäkään kuin pärjätä.

Sen sijaan jos suostuu olemaan haavoittuvainen, epätäydellinen, välillä tarvitsemaan ja pyytämäänkin apua, niin energiaa vapautuu ihan eri tavalla. Sitä vapautuu tunteiden kautta, kun kiristykset ja puristukset, tuoreet ja vanhat, tulevat itkuina tai nauruina pihalle. Sitä vapautuu myös, kun omat tarpeet tulevat vihdoin näkyviin ja niihin pystyy oikeasti vastaamaan ilman monimutkaisia kommervenkkejä tai selityksiä tai manipulointia. Ja sitä vapautuu, kun ei jatkuvasti tarvitse miettiä niin kauheasti, että voiko näin sanoa, saanko mä olla tällainen, entä jos ne huomaa että millainen mä oikeasti olen.

Sen vapautuneen energian voi sitten käyttää oikeasti hyvinvoinnin edistämiseen, jos jotain epätasapainoja on vielä jäljellä. Vaikkapa paranemiseen, jos on luu murtunut, taikka vauvan tai erityislapsen kanssa elämiseen, jos sellainen sattuu olemaan taloudessa. Tai ihan vaikka arkielämään, luovuuteen, oppimiseen, oivaltamiseen, toisten ihmisten huomioimiseen ja yhteiskunnan parantamiseen.

Pärjääminen on energiantuhlausta. Silloin kun omat voimat ei riitä, suosittelen selviytymistä. 🙂 Mä opettelen tätä vielä itsekin monessa asiassa – mutta enää ei tarvitse pärjätä ihan kaikessa. Se tuntuu aika hyvältä.

Missä sä pärjäät, vaikka oikeasti et ehkä enää haluaisi? Missä olet jo löytänyt tapoja selviytyä, olla epätäydellinen, pyytää apua? Ilahdun, jos jaat kokemuksiasi ja ajatuksiasi kommenteissa.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Miltä tuntuu hyvinvointi?

Luin joku aika sitten ayurveda-juttuja, jotka – samoin kuin enneagrammi ja temperamenttiluokittelut ja vaikka mitkä muut – perustuu siihen, että ihmiset on erilaisia.

Eri jutut toimii eri ihmisille

Yllättävää, eikö? Että joku on luonnostaan hidastempoinen, ja hänelle tekee hyvää vaihtelu ja uudet kokemukset. Toinen on luonnostaan nopeasti innostuva ja nopeasti turhautuva, ja sellaiselle tyypille tekee hyvää rutiinin löytäminen.

Riippumatta siitä, uskooko ayurvedaan tai noihin muihin, niin mun mielestä on ihan arvokasta miettiä asiaa. Katsoa asiaa siitä näkökulmasta, että mikä mulle tekisi nyt hyvää – ei pelkästään siitä, että mitä mä nyt haluan.

Toisinaan se, mitä haluaa ja se, mikä tekee hyvää, on aika hyvin synkassa. Silloin kun on tosi väsynyt, niin lepo usein auttaa.

Mutta sitten jos on jatkuvasti väsynyt ja flegmaattinen, niin loputon lepo ei auta, vaan ehkä joku muu, esimerkiksi ruokavalion tsekkaaminen tai tunne-elämän purkaminen. Ihminen on kuitenkin niin vahvasti psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, että kehon epätasapainot vaikuttavat mieleen ja tunteisiin ja päinvastoin.

Mikä mulle auttaa?

On arvokasta opetella tuntemaan oma itsensä siitä näkökulmasta, että  kun mulla on X (vaikka nyt sellainen petiin-peiton-alle-vuorokaudeksi -fiilis), niin siihen auttaa Y (lepo/veden juominen/papujen ja kukkakaalin syöminen/whatever).

Ja että vaikka kuinka haluaisin Z (syödä karkkia/vetää kännit/tehdä nyt vaan sen projektin puskemalla loppuun/valitse oma) niin ei kannata, koska siitä tulee vain pahaa mieltä ja huonoa oloa. Jonkun häslääminen rauhoittuu rutiinien myötä, toinen tarvitsee lepoa pikajunatekemisen vastapainoksi, kolmas löytää lisää energiaa vaihtelusta ja erilaisesta ruokavaliosta.

Kaiken kaikkiaan hyvinvointi voisi silloin olla sitä, että vaikka välillä on homma vinksallaan, niin tunnistaa sen itsessään. Aha, mulla on nyt tällainen viikko, että mikään ei toimi ja elämä näyttää synkältä, okei. Tiedän, että mulla siihen auttaa tämä, ja sitten on taas valoisampi fiilis. Tai apua, nyt on taas tuhat rautaa ja tukkakin tulessa, just, okei. Mä tarvitsen nyt tätä, ja homma alkaa hoitua vähemmällä kärsimyksellä.

Mistä mä tiedän, mikä auttaa?

Sen itsetuntemuksen löytäminen vaatii työtä ja oman itsen havainnointia. Toisaalta se vaatii myös sen näkemistä, että vaikka nyt näyttää, että näin jatkuu hamaan ikuisuuteen, niin olo voi myös muuttua. Tän ei aina tarvitse olla tällaista.

Toisinaan siihen tarvitaan joku kirja, kurssi, ammattiauttaja tai oikeat lääkkeet, jos epätasapaino on sellainen, että on tosi vaikea ajatella itse pääsevänsä kiinni hyvinvointiin. Usein siihen tarvitaan sitä, että asiasta voi oikeasti puhua jonkun kanssa ja huomata, että hei mä en ole epänormaali, kun mulla menee tää homma näin.

Että mä saan olla tällainen, ja mulla saa olla nää jutut vaikeita, ja mä myös voin löytää niihin erilaisia toimivia keinoja. (Niinkuin vaikka se ruokavalion muutos. Tai Sedona-metodi, tai Kolmen prinsiipin ”tämäkin on vain ajatus” -näkökulma, tai omien tunteiden ja tarpeiden vakavasti ottaminen, tai mitkä ne keinot ikinä kenellekin on.)

Minän Muistikirja

Tähän liittyy tekniikka, jonka olen oppinut Havi Brooksilta. Siis että kun huomaa, mikä itsellä auttaa ja edistää hyvinvointia, niin kirjoittaa sen muistiin. Ja kun on kauhea olla, niin lukee niitä omia muistiinpanoja. Samalla tavalla kuin käyttöopasta tutkitaan kun kodinkone piiputtaa.

Mitä mun Minän Muistikirjassa on tällä hetkellä?

  • lista asioista, jotka tekee mut iloiseksi
  • ”Juo vettä aina, kun joku asia tuntuu vaikealta.”
  • päivämääriä, joiden yhteydessä pitää jättää tilaa ajan maastolle ja omalle hajoilemiselle
  • asioita, joita voi syödä sokerin sijaan ja syitä välttää sokerin syömistä
  • … ja niin edelleen

Tämä toimii mulle. 🙂 Jollekulle muulle toimii esimerkiksi se, että tekee asioista itselleen sääntöjä: ”Aina kun tekee mieli sokeria, syön sen sijaan porkkanatikkuja.” Tai kroppa tai tunteet reagoivat niin voimakkaasti joihinkin juttuihin, että sitä omaa hyvinvointia tulee edistäneeksi automaattisesti.

Mulle tämä toimii siksi, että mulla sellaiset automaattiset ”hmm, tämä ei varmaan ole mulle hyväksi, en siis tee näin” -mekanismit ei ole ihan niin luotettavia kuin haluaisin. Siksi, että jos mulle tulee joku impulssi, niin mä pystyn perustelemaan itselleni tosi vakuuttavasti, että miksi nyt on tosi tärkeää toimia [tavalla, joka ei edistä mun hyvinvointia]. Lisäksi asioiden muistiin kirjoittaminen auttaa mua muistamaan näitä asioita vähän paremmin silloinkin, kun mä en muista lukea sitä varsinaista Minän Muistikirjaa.

(Konkreettisesti tämä Minän Muistikirja on mulla Evernote-ohjelmassa yhtenä erillisenä muistikirjana, joten se on mulla jatkuvasti näppien ulottuvilla. Jollekulle muulle toimii ehkä fyysinen muistikirja, tai joku muu systeemi.)

Oli se tapa mikä hyvänsä, niin välillä on hyvä miettiä ihan tietoisesti sitä, että mikä mun hyvinvointia edistää. Ja sitten tehdä sitä vähän enemmän. 🙂

Mikä sun hyvinvointiasi edistää? Miten sä autat itseäsi muistamaan ne asiat arjen tuoksinassa? Kerro kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 5: Ihan hyvä.

Hyvänen aika, taas on perjantai. Kyllä, niin on.

Mistä tulen?

Kulunut viikko on mennyt kirjoittamisen parissa. (Työn alla on siis tämä englanninkielinen projekti, tulossa jossain vaiheessa myös suomeksi.) Mieletön inspiraatio koko ajan, ja kaikeksi onneksi tällä viikolla myös kroppa ja aivot ovat kyenneet yhteistyöhön kirjoittamisen suhteen. Toisin sanoen ei kutsumattomia migreenejä tai muita hämmentäviä. Tai no joo, alkuviikko meni selittämättömän vatsakivun kourissa, mutta arvelen että se oli enemmän osastoa söin-mitä-sattuu-reissun-päällä plus innostus-ja-stressi-projektin-kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivoin tälle viikolle, olivat helppous, joustavuus, yhteys, avoimuus, eteneminen, rauha ja ilo. Capoeiran jälkeen en ollut ihan yhtä risana, tosin treenitkään eivät mun mielestä olleet ihan niin hc kuin viimeksi. Helppouteen ja joustavuuteen mä en varsinaisesti löytänyt mitään sellaista ankkuria, joka mua olisi aina aiheesta muistuttanut. Mä oon kuitenkin onnistunut löytämään esimerkiksi kirjoittamiseen sellaisen rutiinin, että mun on suhteellisen helppo päästä kiinni asiaan, enkä jää jumiin tyhjään sivuun tai tyhjään dokumenttiin. Käytännössä se rutiini on siis se, että mä teen aina kirjoittamisen aluksi tällaisen samanlaisen mistä tulen-missä olen-mitä kohti -kirjoitusharjoituksen, ja saan tavallaan sekä purettua mielessä pyörivät ajatukset että viritettyä itseni oikeaan mielentilaan.

Ton kirjaprojektin kautta mä olen myös itselleni saanut yhä pitemmälle hiottua ajatusta siitä, että mitä tämä mun Lupa olla minä -ajatukseni tarkoittaa noin niinkuin asiakkaiden auttamisen kannalta. Mä olen yhä enemmän palannut siihen ajatukseen, että mä olen ensisijaisesti oppimisen asiantuntija, ja mä haluan auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan asioita.

Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että liittymällä mun sähköpostilistalle saa 16-sivuisen minikurssin kokemukselliseen oppimiseen, ja että mä haluan coachina auttaa vanhempia oppimaan sellaisia juttuja, joita he haluavat esimerkillään siirtää ja opettaa omille lapsilleen. Mä tiedän paljon myös vuorovaikutuksesta ja itsetuntemuksesta, ja ne on sellaisia asioita, jotka mun omasta mielestä on hyvinkin kehittämisen arvoisia asioita kenelle tahansa vanhemmalle. Mä en kuitenkaan halua niinkään kouluttaa tai opettaa kuin auttaa ihmisiä oppimaan ja oivaltamaan. Siinä on vivahde-ero, jonka löytyminen on ollut mulle itselleni tosi iso oivallus nyt ihan viimeisen parin viikon aikana.

Missä olen?

Keho tuntuu vahvemmalta ja joustavammalta kuin vähään aikaan. Viikon capoeira-treenien innoittamana oon treenien jälkeen joka päivä harjoitellut vähän potkuja siellä, vähän väistöjä tuolla, sillä ajatuksella, että oma koordinaatio pääsisi kärryille siihen lajin liikekieleen. Siis ihan kotosalla kuitenkin, vaikka toisaalta olisi aika siistiä ihan tollai kadulla kulkiessa heittäytyä tantereeseen harjoitusmielessä. Saattaisivat ihmiset vilkaista toistekin. On jotenkin helpompi olla kehossa läsnä kun sen kanssa on aktiivinen. (Tämä ei varmaan ollut yllätys kenellekään muulle kuin minulle.)

Tunteet ovat vähän ristiriitaiset. Toisaalta on kivaa että tulee viikonloppu ja mukavia tapahtumia, joissa näkee tuttuja. Olen hurjan kiitollinen siitä, että asiat ovat perushyvin ja kaikki ollaan terveitä. Toisaalta huomaan, että mun täytyy aktiivisesti koko ajan päästää lävitseni sellaisia ”stressi, deadline, aikataulu, paniikki” -fiiliksiä, koska jos jäisin niihin kiinni, niin ne lamauttaisivat mut aivan täysin.

Satuin kuluneella viikolla lukemaan vanhoja Facebook-päivityksiäni muutaman vuoden takaa, sellaiselta ajalta kun oli oikeasti epäterveellisen paljon velvollisuuksia ja tekemistä. Mulle tuli se sama lohduton, kahlittu, uupunut fiilis pelkästään niiden statusten lukemisesta, ja se taas muistutti mulle, että tässä kohtaa mun ensisijainen tavoite on pitää huolta mun omasta työkyvystä ja hyvinvoinnista. Se stressijäkitys on piirtynyt aivoihin niin paksulla tussilla, että sen välttämiseen vaaditaan aika paljon läsnäoloa.

Ajatukset pyörivät tuossa työn alla olevassa projektissa ja sen toteuttamisen eri puolissa. Mä huomaan, että mulla menee siihen niin paljon tahdonvoimaa ja kapasiteettia, että esimerkiksi huushollin pyöritys on aika lailla puolison harteilla. Mä periaatteessa haluaisin, että meillä olisi kaikki siististi järjestyksessä, ja sitten käytännössä mulla ei kuitenkaan vielä ole sellaisia rutiineja, että mä pystyisin tekemään ensin X tuntia juttuja ja sitten tulemaan kotiin ja ottamaan suvereenin kopin pyykeistä, tiskeistä, siivouksesta ja ruoanlaitosta. Nyt mä teen sen, mihin pystyn, ja sen on riitettävä.

Tällaisista ajatuksista mulle sitten tulee mieleen, että olenkohan mä itseäni kohtaan liiankin armollinen? Se ajatus kuitenkin kertoo enemmän siitä pakko-tehdä-kaikki-täydellisesti-tai-et-ole-oikeanlainen -ajatusmallista, johon mä olen tottunut koko tähänastisen elämäni ajan. Mä järjellä tiedän, että mä haluan kyseenalaistaa ja purkaa juurikin tollaisia, häpeään ja riittämättömyyden tunteeseen johtavia ajatuksia, joten mä voin päättää, että en mä ole itseäni kohtaan liian armollinen. En oo edes ihan varma, onko sellaista olemassa kuin ”liian armollinen itselleen”.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • selkeys
  • tasapaino
  • ilo
  • rauha
  • yhteys
  • luovuus
  • helppous
  • tarpeeksi

Jos viimeiset pari viikkoa mä oon yrittänyt mennä juttuihin sen helppouden kautta, niin nyt tuntuu, että toi listan viimeinen, tarpeeksi, olisi ovi ja ikkuna noihin muihin. Onko se edes ominaisuus, en tiedä, mutta nyt se on tuolla listassa. Ajatus siitä, että kelpaan tällaisena ja osaan tarpeeksi ja olen ihan hyvä, hoitaa ja lääkitsee niin montaa asiaa. Että jos vaikka kokeilisi ihan piruuttaan, yletänkö sinne ”liian armollinen itselle” -osastoon sillä, että pyrkisin vain riittävän hyvään. Riittävän läsnäolevaan. Riittävän kuuntelevaan. Riittävän luovaan. Riittävän siistiin. Riittävän terveelliseen. Ja niin edespäin.

Ja jos yletän sinne, jos saan selville, miltä tuntuu olla itselle liian armollinen, niin ainakin tietäisi, mitä siellä päässä jatkumoa tapahtuu. Saako siellä aikaan mitään vai saako aikaan valtavasti? Onko fiilis apaattinen vai autuas? Onko motivaatio pohjalla vai huipussa? Mihin keskityn ja mitä jätän huomiotta? Että kannattaako sinne edes pyrkiä, vai onko parempi olla itselleen sekä vähän armollinen että vähän orjapiiskuri.

Mun intuitio sanoo, että mitä enemmän oon itselleni armollinen, mitä useammalla tasolla ja tontilla uskon olevani tarpeeksi, sitä enemmän mulla on myös mistä ammentaa ja antaa muille, läheisille, yhteiskunnalle. Silloin mulla ei mene kapasiteettia sen riittämättömyyden tunteesta seuraavan häpeän kanssa painimiseen, sen piilottamiseen tai siltä suojautumiseen, vaan se energia säästyy luovuuteen ja uuden oppimiseen. Tämä on lähtökohtaisesti ihan toivottava asiaintila. 🙂

Tarpeeksi. Riittävästi. Ihan hyvä. Sitä kohti tällä viikolla.

Tervetuloa pohtimaan näitä kysymyksiä tai omia oivalluksia kommenteissa!

Tee sitä, mikä toimii – ja oikeaan suuntaan

20140205-134332.jpg

Tee sitä mikä toimii.

Toisin sanoen selvitä, mikä toimii, ja tee sitä enemmän. Tämä on yksi coachingin perusajatuksista, joihin perehdyin viime syksynä. Tämä on myös ihan loistava ohjenuora vanhemmuuteen.

Paitsi että ensin pitää tietää, mitä tietää, että joku ”toimii”. Jos se tarkoittaa, että pääsen lähemmäksi sitä, mihin pyrin, niin pitää tietää, mihin pyrin.

Pitkä tähtäin, lyhyt tähtäin

Meillä vanhemmilla on usein kahden tason pyrkimyksiä.

Pitkän tähtäimen tavoitteenamme on kasvattaa lapsistamme hyvinvoivia, itseensä luottavia, onnellisia, ja toiset huomioon ottavia aikuisia (tai ainakin jotain sinnepäin). Lyhyen tähtäimen tavoitteet vaihtelevat päivän mittaan, mutta yleensä tavoitteena on ainakin saada lapset ruokittua, puettua, nukutettua päikkäreille ja pidettyä turvassa, samalla kun liikutaan paikasta toiseen ja puuhataan tärkeitä ja/tai mielenkiintoisia asioita. Plussaa on, jos kaikki pysyvät suunnilleen hyvällä tuulella ja välillä on kivaa.

Päivittäisen touhun tuoksinassa saattaa välillä unohtaa sen pitkän tähtäimen tavoitteen, erityisesti jos itsellä on verensokeri alhaalla, taustalla huonot yöunet, mielen päällä useampi huolenaihe tai muuten tahdonvoima vähissä. Tulee herkästi sellainen fiilis, että höpö höpö mitään tavoitteita, kunhan vaan lapsi tottelisi. Ettei lapsi kyseenalaistaisi tai esittäisi omia mielipiteitään tai mitään muutakaan vaivalloista.

Samaan aikaan on kuitenkin niin, että ne pitkän tähtäimen tavoitteet saavutetaan nimenomaan päivä kerrallaan. Jos sellaiset ”nyt mua ei kiinnosta, miltä tämä asia susta tuntuu, kun pitää vaan saada asiat sujumaan” -päivät ovat harvinaisia poikkeuksia, ne eivät kauheasti rapauta sitä kasvatusta, jota kohti oikeasti haluat pyrkiä. Mulla itselläni käy kuitenkin helposti niin, että mitä useammin alan vääntää lapsen kanssa ikäänkuin vastustajina, sitä enemmän multa kuluu energiaa, ja sitä väsyneempi mä olen. Ja väsyneenä on entistä vaikeampi muistaa huomioida lapsen tunteita ja tarpeita.

Siitä vastakkainasettelusta tulee itseään vahvistava kehä. Jos minä kohtelen lasta ikäänkuin hän lähtökohtaisesti haluaisi aina tehdä eri tavalla kuin mitä minä haluan, lapsen on vaikea kokea tulleensa kuulluksi ja kunnioitetuksi. Lapsi ei myöskään silloin näe esimerkkiä siitä, miten toisia kohdellaan kunnioittavasti. Lapsi ei saa multa apua niiden turhautumisen tunteiden käsittelyyn, joita tulee, kun hänen tarpeitaan ei kuunnella, ja mä tulkitsen ne hänen tunteenpurkauksensa uhmakkuudeksi tai yleiseksi vastahankaisuudeksi.

Sen sijaan jos mä harjoittelen pitämään arjenkin keskellä mielessä ne pitkän tähtäimen tavoitteet, mun on helpompi muistaa kysyä itseltäni: auttaako tämä mun lasta kasvamaan itseensä luottavaksi aikuiseksi? Auttaako tämä mun lasta kasvamaan toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi?

Jokainen valinta on askel kohti jotain

Selkeyden vuoksi vielä tarkennus. Mä olen ehdottoman vahvasti sitä mieltä, että lyhyen tähtäimen tavoitteet on tärkeitä. Jos ollaan sovittu, että mennään kylään, tai leikkipuistoon, tai kaikkien pitää päästä töihin ja päivähoitoon tiettyyn kellonaikaan mennessä, niin ei niitä tavoitteita pidä hylätä sen takia, että lapsella on vähän sellainen kurja fiilis eikä me kyllä mihinkään päästä. Lapselta voi ihan hyvin odottaa ikätasoista yhteistyötä ja joustamista. Lapset myös usein sietävät pettymyksiä keskimäärin paljon paremmin kuin me aikuiset siedämme sitä fiilistä, joka meille tulee kun oma lapsi pettyy. Sellaiset erityislapset, joille rutiinien muuttuminen pistää koko pakan päiväksi tai useammaksi sekaisin, ovat tietysti asia erikseen.

Mutta. Jokaiseen lyhyen tähtäimen tavoitteeseen on useita reittejä. Lastenkasvatuksessa, kuten kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, on monia tapoja saavuttaa eri päämääriä. Jos ajatuksena on, että tehdään sitä mikä toimii, niin silloin niiden keinojen pitää toimia sekä pitkällä tähtäimellä että lyhyellä tähtäimellä.

Tässä kohtaa palaan niihin erityislapsiin. Erityislasten vanhemmat ovat ymmärtääkseni usein ihan loistavia tässä ”tee sitä, mikä toimii” -ajattelussa, koska usein erityislapsilla on vähemmän joustonvaraa sietokyvyssä kuin keskimääräisemmillä ikätovereillaan. Oli kyseessä sitten liikunta-, näkö- tai kuulovamma, tai sitten jonkinlainen neuroepätyypillisyys, erityislasten vanhemmat ovat joutuneet tietoisesti miettimään monessa kohtaa, mikä näistä kaikista keinoista on se, jolla asiat saa sujumaan ja lapset pidettyä hyväntuulisina. Jos omassa lapsuudessa opitut kikat tai neuvolan jos-et-tiedä-yhtään-mitään-lapsista-niin-aloita-näillä -yleisohjeet eivät toimi edes lyhyellä tähtäimellä, niin pitää alkaa käyttää luovuutta ja opetella uutta. Samalla tulee mietittyä, että mikä auttaisi myös siinä pitkällä tähtäimellä.

Historiallisesti sellainen lasten-tulee-näkyä-vaan-ei-kuulua -kasvatus on myöskin aika lyhyen tähtäimen ajattelua. Että ensin lapset pidetään kurissa ja nuhteessa ilman mitään oikeutta omiin mielipiteisiin, tunteisiin tai tarpeisiin, ja sitten pam, täytät viisitoista tai kahdeksantoista ja nyt pitäisi olla aikuinen ja ottaa vastuuta. Maalaisyhteiskunnassa toisaalta lapsille annettiin eri tavalla vastuuta, mikä sinänsä kasvatti tietynlaiseen kypsyyteen ja harkintaan. Kuitenkin sen perusteella, mitä nykyään ymmärretään ihmisen tunteista, tarpeista ja henkisestä kehityksestä, pelkkä asioiden tekemisen ja päättämisen vapaus ja vastuu ilman emotionaalista taustatukea on vain osittain aikuiseksi kasvamista.

Mieti näitä

Kysymykset, joita mä haluan tälle viikolle teissä herättää, on nämä:

Mikä on mulle itselleni kasvatuksessa tärkeää? Millaisia aikuisia mä haluan lapsistani kasvattaa?

Olen iloinen, jos jaat omat ajatuksesi aiheesta kommenteissa. Liity sen jälkeen Lupa olla minä -kirjeen listalla allaolevan laatikon kautta ja saat ladata ilmaisen Vanhemmuuden itseopiskeluoppaan. Tämä 16-sivuinen opas auttaa sinua soveltamaan juurikin noita itsellesi tärkeitä asioita käytäntöön omassa kasvatuksessasi ja löytämään sellaisia asioita, jotka toimivat sekä pitkällä että lyhyellä tähtäimellä. 🙂

Perjantain pysähtyminen 3: Sivustasta huudellaan

Perjantain pysähtymiset saavat jatkoa. Edelliset osat yksi ja kaksi.

Mistä tulen?

Periaatteessa ihan tavallinen viikko. Paitsi että viime viikonloppuna oli mielettömän inspiroiva koulutus, jonka sisällöt pyörivät päässä koko viikon. Muksut olivat maanantaina viikonlopun jäljiltä pitelemättömässä äitipulassa, joten tein parhaani ollakseni läsnä ja kärsivällinen. (Voitte uskoa, että työlästä oli.)

Keskiviikkona iski tolkuton migreeni, joka kesti aamukymmenestä iltaseitsemään. Taas näki hyvin, että kun aikatauluttaa asioihin ”viikon”, niin oikeasti siinä viikossa on tehokasta työaikaa tässä elämäntilanteessa, no, ei ainakaan neljääkymmentä tuntia. Ehkä viisi. Inspiroivia juttuja toisaalta koko viikko täynnä, työstämistä ja coachingia ja pohtimista.

Toivoin tälle viikolle läsnäoloa, rauhaa, oivalluksia, etenemistä, iloa, helppoutta ja luottamusta.

Noista kaikista erityisesti helppoutta, luottamusta ja rauhaa olen yrittänyt hakea aina, kun jokin asia tuntuu vaikealta. Että miltä tämä näyttäisi, jos tämä olisi mahdollisimman helppoa? Miltä tämä näyttäisi, jos luottaisin, että [X] tapahtuu? Ja sitä kautta on tullut myös oivalluksia. Myös etenemistä, sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla. Läsnäoloa ja rauhaa… tietyllä tavalla se keskiviikon migreeni pisti taas mut aika lailla nokakkain sen kanssa, että keho päättää. Ja että vaihtoehdot ovat läsnäoleminen tai sitten vastustaminen (eli säälittävä räpistely).

Rauhaa on myös tullut siinä mielessä, että on yhä vähemmän kiire, noin niinkuin korvien välissä. No joo, oikeasti kaikki kiire on olemassa vain korvien välissä, mutta siis on vähemmän kiire sellaisella elämän tasolla. Vaikka tuntuu, että kaikkia inspiroivia juttuja pitäisi päästä tekemään nytheti hetinyt, niin tietyllä tavalla se sellainen hätäinen ”maailma menee ihan pieleen jos mä en NYT JUST ehdi tehdä KAIKKEA!!” -kiristys on vähentynyt. Ei vielä poistunut, mutta keventynyt. Ikäänkuin tässä olisi koko elämä aikaa tehdä juttuja, mene tiedä.

Missä olen?

Kylmä on. Kovin kylmä. Villasukat ovat jossain jemmassa, tai siis jatkuvan käytön jäljiltä paikassa X. Osteopaatilta tuli lempeä kehotus venytellä enemmän – tosin venyttelin keskiviikkoaamuna ja pari tuntia myöhemmin alkoi migreeni, joten mun liikuntaa kohtaan epäluuloinen mieleni huutelee sivustasta, että EI VARMAAN KANNATTAIS VENYTELLÄ NII. (Tai ehkä nimenomaan kannattaisi venytellä useammin kuin harvemmin?) Keho on myös voinut selvästi virkeämmin, kun energiaa tulee muualtakin kuin sokerista. Nyt kun vielä oppisi juomaan enemmän vettä.

Mielessä pyörivät erilaiset vaihtoehdot. Jos teen X, ja sitten sen seurauksena Y, niin onko silloin Z mahdollinen ja millä aikataululla puolestaan tapahtuvat sitten siitä seuraavat kuviot? Toisaalta vastaan tuli taas yksi kiinnostava koulutuspalikka, jonka olin jo viime syksynä lokeroinut osastoon ”ehdottomasti jossain vaiheessa, mutta ei vielä”. Se pysyy edelleen samassa lokerossa.

Myös lyhyemmän tähtäimen aikataulutukset pyörivät mielessä: seuraavan parin viikon kuluessa kalenterissa on paljon sellaisia päiviä, jolloin pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuka on kotona muksujen kanssa ja milloin vaihdetaan ja niin edelleen. Syvä huokaus.

Tunteet hyrräävät toisaalta ilon ja innostuksen puolella, toisaalta kevyen huolen ja hämmennyksen (ks. lapsenhoitokalenterirumba yllä) teemoissa. Luvassa on kivoja ja hienoja ja motivoivia juttuja, ja toisaalta myös pelkään vähän että nuijin kevääni taas yhtä täyteen kuin aina. Tai sitten se nuijaantuu täyteen täysin minun valinnoistani riippumattomia asioita, kuten viime keväänä.

Oli miten oli, haluan yrittää pitää kevään mahdollisimman inhimillisenä. Tai siis sellaisena, että vuorokauden 24 tunnista varaisi itselleen nukkumisaikaa, syömisaikaa, ehkä liikkumisaikaa ja vielä sellaista istu-sohvalla-ja-neulo -aikaa. Siis kaiken sen lisäksi, mitä oikeasti itseltään edellyttää. Mä olen ollut kroonisen huono budjetoimaan aikaa tai rahaa itsestäni huolehtimiseen – osteopaatilla käyminen useamman kerran putkeen on mun mittakaavassani jo aikamoisen leveää elämää, vaikka kenelle tahansa itseni kaltaisessa tilanteessa olevalle suosittelisin nimenomaan omasta hyvinvoinnista huolehtimista ensisijaisesti.

Jos palaan tammikuun teemaan ja odotuksiin, niin mulla on tapana odottaa itseltäni täydellisyyttä, rikkoutumattomuutta, kulumattomuutta. Mä odotan, että mun keho toimii kuin kone riippumatta siitä, mitä polttoainetta mä sille annan tai miten mä sitä hoidan. Ja vaikka keho ei ole kone, niin kehokin tarvitsee huoltoa ja oikeanlaista energiaa.

Tää tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, kun sen kirjoittaa auki, mutta jostain syystä se ei ole vielä mulle osaamisen tasolla itsestäänselvää.

Mä alan nähdä, miten erilaiset syy-seuraussuhteet toimii tässä kehosta huolehtimisen kuviossa.Olen tullut siihen lopputulokseen, että itsestä huolehtiminen on kuitenkin aika paljon pienempi vaiva kuin se, että mä hajoilen sekä fyysisesti että henkisesti (ja sitten hajoilen henkisesti siihen, että hajoilen fyysisesti).

Tässä on samaa teemaa kuin siinä keskustelussa, joka me käydään tasaisin väliajoin mun puolisoni kanssa. Lapsilla on joku järkyttävä huutoriehuhärdelli päällä, ja hän kysyy multa, että miten mä oon vielä järjissäni. Mun vastakysymys on, että arvaa miksi mä meditoin niin paljon? Meditaatio ja oma rauhoittuminen eivät ole enää mitään luksusta. Ne on nykyään mun tapa pysyä toimintakuntoisena arjen keskellä. Ehkä mä voisin yrittää siirtää tätä samaa oivallusta myös kehon puolelle.

Voisin yrittää sisäistää, miten mun oma olo ja vire ja hyvinvointi muuttuu silloin, kun oon saanut riittävästi vettä ja unta (ruokaa mä muistan jo itsellenikin laittaa), ja muistaa noiden muuttujien merkityksen.

Mitä kohti?

Mitä ominaisuuksia mä toivon tulevalle viikolle?

  • helppous
  • luottamus
  • ilo
  • energia
  • liike
  • flow

Noista erityisesti tuntuu, että helppous on sellainen, jonka etsimistä mä haluan jatkaa. Mun on nimittäin tosi luontevaa tehdä kaikista mahdollisista asioista todella vaikeita. Tai ainakin olla täysin piittaamatta sellaisista asioista, jotka on tapahtuneet helposti. Jossain mun mielen sopukoissa joku väittää, että arvokkaita on vain asiat, joiden eteen tekee duunia veren maku suussa ja monella tasolla kärsien. Ja vielä niin, että jos mä olen vaikkapa nyt joskus menneisyydessä tehnyt sitä duunia, veren maku suussa tai ei, ja harjaantunut siinä asiassa niin että nyt se ei enää tunnu vaikealta, niin se on edelleen arvotonta. Koska mä saavutan jotain ”helposti”.

Ja toisaalta taas on typerää olla arvostamatta niitä asioita, jotka tuntuvat helpoilta, koska siellä nimenomaan on sitä taitoa ja aherrusta taustalla. ”Mutta kun se saattaa olla myös täyttä tuuria, että asiat menee helposti!” ilmoittaa yksi päänsisäinen komitea tässä vaiheessa hyvinkin äänekkäästi. ”Et sä voi ottaa itsellesi kunniaa tai arvostusta siitä, että sulla on menneet [yksi asia] ja [toinen asia] ja [kolmas aika surullinenkin asia] sairaan helposti, koska ne oli vain tuuria.”

Okei, mä ymmärrän ton näkökulman. On ihan totta, että hyvällä onnella tapahtuneista asioista ei kauheasti irtoa mitään henkilökohtaisia osaamispisteitä. Mutta voisiko niistä irrota jotain muuta kuin… kuin häpeää? Se nimittäin tuntuu olevan ton päänsisäisen valituskomitean taustametelinä. ”Kuka sinäkin luulet olevasi, tollai vaan tuurilla onnistut asioissa.”

Jos mä haluan alkaa arvostaa elämässäni helppoutta enemmän, niin mun tarvitsee työstää suhtautumistani kahteen eri mahdollisuuteen.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mä olen niissä niin sairaan hyvä. (Päänsisäinen komitea haluaa pöytäkirjaan merkittäväksi eriävän mielipiteen, koska kuka mä oikein kuvittelen olevani. Pöyristyttävää.) Silloin, jos mä olen jossain asiassa tosi hyvä, niin mä voin pyrkiä huomaamaan, missä ja milloin mä olen nähnyt sen oppimisen ja harjoittelun vaivan. Silloin mun on luontevampi hyväksyä, että se helppous kumpuaa jostain. Silloin mä en myöskään pistä kaikkia onnistumisiani tuurin piikkiin, koska sellainen on todella epämotivoivaa.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mulla kävi hyvä tuuri. Silloin mä voin pyrkiä olemaan kiitollinen siitä, että välillä käy tuuri – siinä missä mä nykyään harmittelen että vitsi kun meni niin helposti etten edes pääse osoittamaan ihmisille, miten loistavasti mä taas pystyisin pelastamaan päivän. Mä saan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menevät helposti, eikä mun tarvitse ansaita sitä helppoutta välttämättä. Plus että kun mä välillä pääsen siinä helpossa kohdassa säästämään kapasiteettiani, niin sitä riittää sitten seuraavaan vaikeaan kohtaan vielä vähän enemmän.

Mulla on myös sellainen intuitio, että nuo toiset ominaisuudet (luottamus, ilo, energia, liike, ja flow) ovat jonkin mutkan kautta sukua tälle samalle asialle. Että antaisi asioiden olla helppoja ja luontevia, sen sijaan että varta vasten vääntäisi vastaan.

Mä voisin ottaa tämän viikon harjoitukseksi nimenomaan sen, että yritän nähdä asiat helppouden kautta: teenkö jostain asiasta vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla? Miten tämä voisi olla mulle / meille helppoa? (Päänsisäisen komitean jämpti kotikasvatus -siipi on tässä kohtaa erittäin huolissaan, että mä tällä helppouden tavoittelulla pilaan lapseni pohjia myöten viikossa ja niistä tulee itsekkäitä hedonistiterroristeja, jotka eivät halua nähdä minkään eteen vaivaa, koska kaikki pitää tehdä ”helposti”. Merkitään muistiin ja katsotaan ensi viikolla, miten kävi.) Miten tämä on jo mulle helppoa sellaisella tavalla, jota mä en itse näe?

Näitä kysymyksiä mä lähden viemään tulevaan viikkooni. Sekä ton itsestä huolehtimisen kanssa (miten mulle voisi olla helpointa varmistaa, että mä nukun riittävästi ja juon tarpeeksi vettä?) että muiden, alkuun hankalalta tuntuvien asioiden kanssa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, pohtia, miettiä näitä juttuja tai vaikka yhtäkin näistä kysymyksistä! Heräsikö ajatuksia, kolahtiko omalle kohdalle, kuulostiko tutulta tai aivan käsittämättömältä? Kommentoidaan ystävällisesti ja arvostavasti, niinkuin tiedän että osaatte. 🙂

Saan olla olemassa, jos…

20131215-230612.jpg

Harva meistä kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Sitä on tässä vuosien varrella oppinut lääkitsemään ja paikkaamaan eri tavoin. Niistä tulee ikään kuin olemassaolon ehtoja: Mä riitän ja saan sitä kautta olla olemassa tällä maapallolla, jos… Tai saan olla olemassa silloin (ja vain silloin) kun…

Olemassaolon ehdot hyvässä ja pahassa

Mun omat olemassaolon ehdot on jo pitkään – mun tiedostamatta – olleet seuraavat:

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen hyödyllinen.

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen kiinnostava.

Mä saan olla olemassa silloin, kun onnistun, osaan ja pärjään.

Näillä ehdoilla on kaksi puolta.

Toisaalta mä koen ilon ja flow’n fiiliksiä silloin, kun mä onnistun auttamaan jotakuta, kertomaan tai näyttämään jotain kiinnostavaa, tai teen jotain sellaista, missä olen hyvä. Tämä on antoisa osa elämää, koska on hyvä tietää, mitä kautta pääsen kiinni näihin hyviin fiiliksiin. On tärkeää tietää omat vahvuutensa, jotta voi elää rikasta ja palkitsevaa elämää.

Ja toisaalta.

Silloin, kun mä koen olevani hyödytön ja tarpeeton, niin mä hajoan. Esimerkiksi silloin, kun mulla oli käsi käyttökiellossa kuusi viikkoa ja kaksi pientä lasta sekä koti hoidettavana. Muut tekivät kaiken, mä makasin sohvalla ja angstasin, kun en ollut hyödyksi.

Jos mä koen, että kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, mitä mä sanon tai teen, niin mä muutun näkymättömäksi. Mä en kerro itsestäni mitään, varsinkaan oma-aloitteisesti, en ota katsekontakteja, en yritäkään herättää kenenkään huomiota ja teen vain sellaisia juttuja, joissa ei tarvitse vuorovaikuttaa muiden kanssa.

Silloin, kun mä teen jotain mitä en osaa, niin mä pelkään epäonnistumista ja pettymyksiä. Mä pelkään, että mä petyn itse, tai että mä aiheutan toisille ihmisille pettymyksen. Mä putoan sellaiseen pessimismin ”ei olis taas pitänyt edes yrittää, kun pieleen se menee kuitenkin” -kuoppaan.

Nää kaikki sudenkuopat on sellaisia, joita mä oon treenannut aivoihini vuosikymmeniä. Jos mä olen levännyt, hyvällä tuulella, ja muutenkin tahdonvoima on korkealla, niin mun on melko helppo huomata ne etukäteen ja väistää ne.

Oho, meinasin väittää itselleni että olen hyödytön, mutta enhän mä oikeasti ole, koska X ja Y ja Z.

Tai asiat meni pieleen tästä kohtaa, mutta onnistuin kuitenkin tässä toisessa jutussa, joten se oli hyvä homma.

Kuoppa se on mielikuvituskuoppakin – vai onko?

Siinä vakuuttelussa on kuitenkin ongelma.

Vaikka mä en putoa sinne itseruoskimisen kuoppaan, niin mä edelleen pelaan niillä säännöillä ja kuvittelen, että kuoppa on olemassa.

Ja se on tosi rasittavaa, koska sellainen positiivinenkin ajattelu (”no hei, ainakin sä onnistuit tässä”) vahvistaa mun aivoissa sitä ajatusta, että hyödyllisyys, kiinnostavuus ja onnistuminen on ensiarvoisen tärkeitä hyväksytyn olemassaolon edellytyksiä.

Tiettyyn rajaan asti tuo ”no kyllähän sä sentään tällä lailla täytit ne olemassaolon ehdot” -ajattelu voi toimia ensiapuna. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa on suuren työn takana nähdä omassa itsessä tai omassa elämäntilanteessa mitään positiivista.

Mä en kuitenkaan halua, että mun lapset oppii mun esimerkistä, että pitää olla hyödyllinen tai kiinnostava tai yhtään mitään muuta, jotta on rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. Ja ainoa tapa, jolla mä voin kitkeä sellaisen ajattelun juuriaan myöten, on kyseenalaistaa koko sen perusperiaate.

Siksi mä yritän opetella katsomaan sitä asiaa näin

Mitä jos olisi niin, että voin olla hyödytön ja silti arvokas?

Mitä jos voisin olla samaan aikaan tylsä ja epäkiinnostava ja mulla olisi silti yhtäläinen oikeus olla olemassa kuin muillakin?

Entä jos mä olisin rakkauden ja hyväksynnän arvoinen silloinkin, kun mokaan ja aiheutan pettymyksiä itselleni ja muille?

Jos olisi niin, niin mitä mä tekisin eri tavalla? Miten mä kohtelisin itseäni eri tavalla? Mitä sellaista mä odottaisin toisilta ihmisiltä, mitä en nyt odota? Mitä mä en enää odottaisi toisilta ihmisiltä tai itseltäni?

Nää on oikeasti maailmaa mullistavia kysymyksiä. Voi olla, että on vaikea edes löytää sanoja vastata tällaisiin kysymyksiin, jos on koko ikänsä ajatellut, että esimerkiksi virheiden tekeminen ja itsehyväksyntä on toisensa poissulkevia asioita.

Näihin ei välttämättä tarvitse edes yrittää löytää sanoja. Voi riittää, että kysyy itseltään tän kysymyksen, sulkee silmät, ja yrittää tunnistaa, missä kohtaa omaa kehoa se kysymys aiheuttaa reaktion. Kiristyykö jokin kohta? Lämmittääkö? Tuntuuko kevyeltä tai raskaalta?

Tai voi kuulostella, että millaisia kuvia tai ääniä mieleen nousee. Kenen äänellä kuulet vastauksen? Kenen ilme tulee mieleen, mikä tilanne?

Ja sitten vain hengittää syvään, ilman että niille kuville tai äänille tai tuntemuksille tarvitsee tehdä mitään. Nyt on näin, mulle tulee tällaisesta ajatuksesta mieleen tällaisia asioita. Mulla on lupa tuntea näin, ja mulla on samaan aikaan lupa vastustaa sitä tunnetta juuri niin paljon kuin mitä nyt vastustan. Tämä on vain tunne, se menee ohi.

Pikku hiljaa ne ehdot siitä heikkenee. Yhä useammin mä huomaan, että se kuoppa on vain mielikuvitusta.

Mitä olemassaolon ehtoja sä huomaat itselläsi? Mistä asioista tunnet erityisiä onnistumisen kokemuksia, ja toisaalta missä asioissa sun oma vajaaksi jääminen rikkoo sua pahiten? Ja mitä jos olisikin niin, että voisit olla arvokas ja hyväksytty silloinkin, kun toimintasi jää niissä kohtaa ikäänkuin miinukselle?

 

Riittämättömyyden tunne ja Ideaaliminä

20131206-210734.jpg

Jokainen ihminen kokee riittämättömyyden tunteita.

Joillakuilla se on sitä, että turhautuu kun opettelun alla oleva asia ei mene putkeen. Jotkut inspiroituvat asioista nopeammin kuin mitä ehtivät toteuttaa, ja sitten harmittaa kun ei kykene tekemään kaikkea sitä, mitä haluaisi.

Jotkut lannistuvat sen riittämättömyyden tunteen alle ja päättävät, että jos en kerran kuitenkaan mitään osaa tehdä kunnolla niin miksi edes yrittäisin. Ehkä on myös heitä, jotka osaavat kohdata riittämättömyyden tunteen lempeästi ja itselleen armollisesti.

Riittämättömyyden tunne on tunne, ei fakta. Se, että minusta tuntuu etten osaa mitään enkä saa mitään aikaan, ei kerro mitään ympäröivästä maailmasta. Se ei kerro mitään todellisuudesta. Se kuvastaa vain sitä, mihin itse sillä hetkellä keskityn.

Hehkeä, säkenöivä Ideaaliminä

Ihan vastikään puhuimme ystäväni kanssa Ideaaliminästä, joka osaa ja ehtii ja kykenee ja hoitaa ja pärjää. Joka on viisas, lempeä, huoliteltu, ihannepainoinen ja muutenkin säkenöivä. Mä ajattelen, että riittämättömyyden tunne tulee siitä, että mä vertaan itseäni ja omaa olemistani, tekemistäni, ulkonäköäni ja ajankäyttöäni siihen Ideaaliminään ja näen vain kaiken sen, mikä puuttuu. Mä näen vain sen, mitä jää mun omien odotusten ja todellisten aikaansaannosten väliin.

Mä en näe esimerkiksi sitä, että Ideaaliminän vuorokaudessa on mitä ilmeisimmin 78 tuntia. Miten hitossa se muuten ehtii tehdä kaiken sen, mitä mä itseltäni odotan, ja kuitenkin levätä riittävästi? Niistä 78 tunnista Ideaaliminä myös käyttää noin 30 tuntia siihen, että harkitsee rauhallisesti ja tietoisesti jokaista päätöstään, eikä koskaan hätiköi tai sitkuttele tai syö epäterveellisesti tai kiukuttele perheelleen.

Ideaaliminä ei pelkää mitään, ei häpeä mitään, eikä hermostu kenellekään paitsi jos tietoisesti kokee, että sitä suuttumisen tuomaa energiaa tarvitaan hänen syvimpien arvojensa puolustamiseen. Silloinkin Ideaaliminä viestii tunteensa ja tarpeensa väkivallattomasti ja kaikkien tunteita ja tarpeita kunnioittaen. Ja niin edelleen.

Jos mä ajattelen, että Ideaaliminä on arvosteluasteikko, jossa vain täydet pisteet hyväksytään, niin totta kai mä koen riittämättömyyden tunnetta. Ja samaan aikaan olisi todella sääli, jos mun pitäisi dumpata koko Ideaaliminä kaivoon ihan vain siksi, että mä en halua jatkuvasti kokea olevani jotain muuta kuin mitä mun pitäisi olla. Ideaaliminä itsessään on nimittäin ihan hurjan tärkeä ilmiö: se kertoo, mikä mulle on tärkeä ja mitä kohti mä haluan pyrkiä.

Miten riittämättömyyden tunteesta pääsee eroon?

Mä ajattelen, että auttaa, kun hyväksyy tämän hetken sellaisena kuin se on. Tai ainakin yrittää.

Me reissattiin kuluneella viikolla muutama sata kilometriä anoppilaan. Siinä matkalla mä jotenkin hoksasin, että niin, tässäkin on yksi vertauskuva keskeneräisyydelle. Mietin, että jos mä soveltaisin Ideaaliminän ja riittämättömyyden tunteen dynamiikkaa matkustamiseen, niin mä ensinnäkin häpeäisin kovasti sitä, että me ei jo olla perillä. Koko sen ajan, kun istutaan autossa, niin mä suomisin itseäni, että tää matkasuunitelma on ollut tiedossa jo monta päivää, pitäisihän meidän olla jo perillä.

Ja tietysti sitten kun oltais päästy perille, niin mä päättäisin, että eikun mä haluankin vielä seuraavaan kaupunkiin. Ja sieltä sitten vielä seuraavaan, ja niin edelleen.

Riittämättömyyden tunnetta helpottaa toisaalta se, että näkee ja myöntää, mitä jo saa aikaan ja mitä on jo saavuttanut, mitä jo ihmisenä on. Sen sijaan, että edellyttää itseltään niitä 78 tunnin vuorokausia, niin onnittelee itseään siitä, että sainpas ton jutun valmiiksi, tai sain nukuttua kunnon päikkärit, tai sain kuunneltua itseäni, tai selvisin taas yhdestä lapsen kanssa valvotusta yöstä. Että nyt on näin, tätä tein tänään, ja tällä tavoin se edisti jotain mulle tärkeää.

Toinen asia, mikä auttaa, on se matkalla olemisen vertauskuva. Ideaaliminä on ihan loistava kohde, jonka suuntaan pyrkiä. Kuten jo sanoin, se on arvokas keino nähdä, mitä asioita oikeasti pitää tärkeänä ja millaiseksi ihmiseksi haluaa tulla.

On kuitenkin keskeistä muistaa, että Ideaaliminä tarjoaa vain suunnan, ei arvosteluasteikkoa. Kun käynnistää auton ja lähtee liikkeelle, niin on tärkeää tietää, suuntaako Turkuun vai Kuopioon. On mun mielestä kuitenkin ihan hassua arvioida itseään sen perusteella, onko sinne Turkuun matkaa jäljellä 150 vai 35 kilometriä. Tai tuntea riittämättömyyttä ja häpeää siitä, että matkustamiseen menee aikaa eikä perille pääse ajatuksen voimalla.

Nyt ollaan tässä kohtaa matkalla. Suunta on selvä, ja niin kauan kun edetään siihen suuntaan, niin kaikki on hyvin. Mitä enemmän pystyn olemaan läsnä tässä matkanteon hetkessä, sitä vähemmän on tilaa riittämättömyyden tunteelle.

Mitä sellaista sun Ideaaliminä osaa, mikä on tarkemmin tarkastellen epärealistista? Missä asioissa odotat itseltäsi, että olisit jo perillä vaikka oikeasti olet vasta matkalla?

Tämä toimi tällä kertaa: Äitikin sanoittaa

Oli taas sellainen aamu.

Aikataulu oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta ulkovaatteiden pukeminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Välikausihaalarit, kurahousut, kumpparit, lapaset, kypärälakit ja niin edespäin. Esikoinen, joka oli juuri käyttänyt kolme viikkoa (tai siltä se tuntui) saadakseen molemmat jalat haalarin lahkeisiin, nollasi koko vaivannäön ja hypähti keijunkevyesti sekunnissa pois haalarista. Hän kun keksi, että voisi vähän tanssia. Kuopus auttoi kantamalla asunnon jokaisen kengän (tai siltä se tuntui) mun eteeni silloin, kun molemmilla lapsilla oli jo kengät jalassa. Lisäksi mielessä painoivat tulevien päivien tekemistä odottavat hommat. Oli kuuma, väsy ja kärtty. Siis äidillä.

Mä istahdin lattialle ja huokaisin:
– Mua suututtaa ja väsyttää ja turhauttaa, kun tässä pukemisessa menee niin kauan.
Esikoinen katsoi mua ja vastasi:
– Niin, mutta ei se haittaa.
Huokaisin ja sanoin:
– Ei niin, se menee ohi.

Sitten oli jo vähän enemmän energiaa niihin kurahousuihin.

Kun vielä esikoinen ja kuopus siinä haalareissaan rupesivat halailemaan, niin mieli koheni entisestään.

(Äärirealisti minussa haluaa huomauttaa tähän väliin, että se tyyneys ja rauha kesti noin kolme minuuttia, ennenkuin tuli uudestaan kuuma ja väsy ja kärtty. Onneksi siinä vaiheessa päästiin pian jo ovesta ulos ja ihan aikataulussa.)

Mitä mä siis tein?

Mä tunnistin sen kihinän ja puristuksen, joka mulle tulee kehoon silloin kun turhauttaa. Mulla se kerääntyy tohon rintalastan ja kurkun tietämille sellaisena kuumotuksen tunteena.

Mä annoin sille tunteelle tilaa ja sanoitin sen. Samalla myös lapset kuulivat, että miltä musta tuntuu ja mikä tilanne sen tunteen ehkä tällä hetkellä herättää. Mä hetken aikaa vain olin sen tunteen kanssa ilman, että mun tarvitsi toimia sen asian suhteen (niinkuin aika monta kertaa aiemmin sen kuluneen aamun aikana, kröhöm).

Mä tunnistin lapsen hyvän ajatuksen siellä hänen lohdutuksensa taustalla – hän huomioi mun tunteen ja halusi tehdä mulle parempaa mieltä. Lisäksi siellä taustalla oli ihan vissi totuus: vaikka olisi kuinka aivot sumussa tunnekuohun takia, niin se tunne ei haittaa niin kauan, kun mä annan sen vaan olla. Se menee ohi kun sen kanssa ei jää painimaan.

Sitten kun rauhoittuu, verenpaine laskee ja ajattelu pääsee takaisin tähän hetkeen (eikä sinne iltapäivän tai huomisen tai ensi viikon tai loppuvuoden tekemättömiin hommiin), niin se tunne menee kyllä ohi omia aikojaan.

Onko sulla muistissa kokemusta, jossa oman tunteen sanoittaminen olisi auttanut ensisijaisesti omaa fiilistä? Tai tilannetta, jossa lapsi on onnistunut sanomaan jotain erityisen avuliasta tai syvällistä kesken oman kaaoksen? Kerro kommenteissa! Muitakin tästä heränneitä ajatuksia saa mielellään jakaa.

Leikitään, että sä olet lapsi

”Äiti, leikitään että mä olen äiti ja sä olet lapsi!”

Näin ehdotti kolmevuotias tänään. Ja mä sitten vähän hymähdellen suostuin. Lopulta leikittiin melkein koko aamupäivä tätä, siinä muun puuhan ja ulkoilun lomassa.

Oli toisaalta jännittävää ja toisaalta vähän pelottavaa, kun huomasi niiden oman puheen maneerien tulevan sieltä lapsen suunnasta. Äänensävyjä myöten, hellittelynimiä myöten. Mä pääsin aitiopaikalta seuraamaan, että miten lapsi kuulee ja näkee mun toiminnan.

Toisaalta toi roolienvaihtoleikki oli siinäkin mielessä jännittävä, että mä itse jouduin kovasti miettimään, miten lapsi tyypillisesti puhuu mulle. Erityisesti niissä tilanteissa, joissa mä (oikean elämän äitinä) halusin opastaa lasta, eli leikisti äitiä, vaikka nyt päivävaatteiden laittamisen kanssa. Millaisena mä haluan, että lapsi näkee oman puhetapansa mun peilaamana? Haluanko mä olla kiukutteleva ja komenteleva lapsi vai yhteistyökykyinen ja kuunteleva lapsi?

Miltä musta tuntuu, kun kuulen omat sanani?

Se tuli mulle yllätyksenä, että miten ne ”äidin” sanat vaikuttivat noin tunnetasolla. Sen lisäksi, että mä pystyn tällai jälkikäteen analysoimaan sitä puhetta, niin mä pääsin hyvin konkreettisesti kokemaan, miltä tuntuu, kun toinen ihminen puhuu mulle noin. Se on kuulkaa aika haavoittuvainen hetki.

Vaikka jälkikäteen voin helpottuneena todeta, että lapseni puhui mulle hellävaraisemmin ja ystävällisemmin kuin mitä minä väsyneimmilläni hänelle, niin mähän en sitä tiennyt siinä vaiheessa kun leikki oli kesken. Mä saatoin ainoastaan luottaa siihen, että tuo toinen haluaa mulle hyvää ja käyttää (leikin myötä saamaansa) valtaa fiksusti.

Ja täytyy sanoa, että siinä vaiheessa kun mä ehdotin että mennään tätä reittiä puistosta pois ja ”äiti” oli eri mieltä mutta perusteli asiansa, niin se tuntui aika paljon mukavammalta kuin jos vastaus olisi ollut vain ”ei, kun mennään tuolta”. Vaikkakin se perustelu oli mun näkökulmasta ihan absurdi ja hatusta vedetty. Toisaalta, varmaan monet mun oikean elämän perustelut on lapsen näkökulmasta ihan yhtä älyttömiä.

Että kuuntelisi välillä muidenkin korvin

Mun ei oikeastaan kuuluisi olla yllättynyt siitä, miten voimakkaasti toi roolienvaihto avasi taas uutta näkökulmaa. Mulla on jonkun verran draamaopettajan koulutusta juurikin siihen, että rooleja vaihtamalla voi oppia syvällä tasolla ymmärtämään asioita, joita teoriassa tietää. Mä en vaan ole päässyt harjoittelemaan sitä roolien vaihtoa tällä tavalla käytännössä pitkään aikaan.

Tekee todella hyvää kuunnella välillä sitä, että miltä ne omat sanat kuulostaa. Minkä viestin ne välittää toiselle mun tunteista? Mikä on mulle omien sanojeni perusteella tulkittuna tärkeää? Välitänkö mä toisen tunteista sen verran, että teen oman näkökulmani mahdollisimman selväksi? Kuuntelenko mä ihan oikeasti, että mitä se toinen sanoo?

Jos sun lapsi ehdottaa tätä leikkiä, niin mene mukaan. Leiki ihan oikeasti. Kuuntele ja kuulostele, että miltä tuntuu kuulla ne omat sanat lapsen suusta. Ja jos lapsi ei sitä ehdota, niin kuuntele puhuessasi välillä lapsen korvin. Mitä tämä, juuri nyt ja juuri tässä, kertoo lapselle mun ajattelusta ja arvoista?

Lopulta nimittäin ne omat sanat, maneerit ja asenteet tulee sieltä lapsen suusta ilman roolinvaihtoleikkiäkin. Siinä tilanteessa on kullanarvoista, jos huomaa, että ne on siitä hyvinkin läheltä opittu.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia ja kokemuksia näistä ”kuulin omat sanani lapseni suusta” -hetkistä, joko roolileikeissä tai ihan muuten. Kysymyksiä tai empatiaa tai muuten vaan mieleen juolahtaneita heittoja. Ja blogin hengen mukaisesti mieti ensin, miltä ne omat sanat muiden korvissa kuulostaa, ennen kuin painat lähetä-nappia. 🙂

Alussa on aina huono

Kankeaa joogaa.

Sitä mä oon tässä viimeisen viikon harrastanut melkein joka aamu. Sellaista, että mieli kyllä tietää, miten jonkin asanan kuuluisi mennä, ja kroppa ilmoittaa että just joo, ei tänään, nyt ollaan tässä. Horjumista ja puuskuttamista ja tasapainon hakemista. Melkein kuulee, kuinka harvoin käytetyistä lihaksista ruosteet rapisee.

Esikoinen harjoittelee piirtämään kirjaimia. Muutama tulee aina hienosti, ja sitten jokin viiva menee vinksalleen. ”Eikä, nyt se meni väärin! En osaa!” Hän haluaisi olla heti hyvä kirjainten tekemisessä – äiti ja isi osaa tehdä hienoja kirjaimia, niin hänkin haluaisi, mutta vielä ei taito riitä.

Mä tunnistan ton fiiliksen hyvinkin läheisesti. Mulla on monta kertaa kariutuneet omat, tärkeätkin, projektit siihen, että mä olisin halunnut olla heti tosi hyvä. Luonnonlahjakkuus ja ällistyttävä taituri ensimmäisestä yrityksestä, korkeintaan toisesta. Ja sitten jos mä en oo jotain asiaa heti hanskannut, niin mä oon lannistunut. Ajatellut, että ehkä musta vaan ei ollut nyt siihen, että osaisin.

Kun oikeastihan se menee niin, että alussa on aina huono. Jostain asiasta kiinnostuu siksi, että huomaa, miten siistiltä näyttää/kuulostaa/vaikuttaa kun joku osaa tosi hyvin, ja itse haluaisi osata just niin hyvin. Ja sitten kun kokeilee, niin pieleen menee. Jatkuvasti.

Ira Glass, yhdysvaltalainen radiopersoona, puhuu tässä lainauksessa luovasta työstä, mutta mä tunnistan tuon saman oikeastaan kaikkeen oppimiseen liittyen.

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you.

A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.”

[Kun aloittaa, tekee ensin heikkotasoista materiaalia, mutta tyylitaju on silti tallella. Ja sen tyylitajun vuoksi omiin aikaansaannoksiin pettyy. Monet eivät koskaan pääse sen vaiheen ohi vaan lopettavat. Useimmat kiinnostavaa luovaa työtä tekevät ihmiset tekivät tätä vuosikausia. Tiedämme, ettei aikaansaannoksissamme ole sitä jotain, mitä haluamme siinä olevan. Se tapahtuu kaikille. Jos olet aloittelija, on hyvä tietää että tämä on normaalia, ja että tärkeintä on tehdä paljon työtä.]

Oli sitten kyse kirjoittamisesta, niinkuin lainauksessa, tai musiikista tai suunnittelusta tai joogasta tai vaikka ruoanlaitosta, niin se oma varmuus tekemiseen löytyy vain sillä, että tahkoaa samaa asiaa paljon. Kohtaa ne omat epävarmuudet, tekee virheitä, oppii niistä virheistä. Sietää sen, että nyt tää on vähän aikaa kankeaa, ja se kuuluu asiaan.

Kolmevuotias esikoinen ei tietysti ota kuuleviin korviinsa, kun mä yritän hänelle kertoa, että virheiden tekeminen kuuluu asiaan. Paremmin menee perille se, että mä mainitsen hänelle kun itse teen jonkun virheen ja kerron, että mä opettelen tätä ihan samalla tavalla kuin hän opettelee sitä omaa taitoansa.

Ja totta puhuen mun täytyy joka aamu muistuttaa myös itselleni, että oman joogaharjoitukseni kankeus ja epävarmuus nyt vaan kuuluvat asiaan. Ainoa tapa päästä niistä ohi ja läpi on jatkaa harjoituksia. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Onko sulla joku sellainen asia, jossa olet nyt aloittelija, kankea, epävarma, ehkä jopa vähän huono? Ei tarvitse kertoa, mikä se on, mutta olisi kiinnostavaa kuulla, että mitä ajatuksia se tilanne sussa herättää. Kaikenlaisia muitakin ajatuksia saa heitellä, kysyä tai onnitella jo viikon (!) jatkuneesta aamuisesta joogarutiinista. 😉 Kommentoidaan sillai ystävällisen empaattisesti, niinkuin täällä on tapana.