Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Vanhempien ja lasten häpeästä

”Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?”

Näin tiivistin Brené Brownin ajatuksia täällä blogissa muutama vuosi sitten. Silloin omat lapset oli vielä aika pieniä ja, no, häpeämättömiä, joten suurimmat häpeän käsittelyt liittyivät omaan sisäiseen häpeään ja siihen, etten vahingossa siirrä omaa häpeääni lapsille.

No, vuodet vierii ja lapset kasvaa. Olen nähnyt paljon vaivaa sen suhteen, etten kasvata häpeällä tai häpeää lietsomalla. Kerron lapsille, että he ovat ihania ja rakkaita juuri tuollaisina kuin ovat. Yritän tietoisesti tuoda empatiaa sellaisiin tilanteisiin, joissa itselläni meinaa lähteä häpeämyrsky liikkeelle.

Kaikesta tästä huolimatta silti koen noloutta ja suoranaista häpeää välillä, kun en onnistu toimimaan omien kasvatusarvojeni mukaisesti.

Hoksaan vasta tilanteen jälkeen, että aivan totta, en oikeastaan pelkää päivähoidon aamupalalta myöhästymistä niinkään kuin sen myöhästymisen aiheuttamaa häpeää. (”Mikä se sellainenkin äiti on joka ei lapsiaan saa ajoissa liikkeelle?!”)

Tai vaivaannun, kun lapseni ottaa kontaktia toisiin eri tavalla kuin minulle olisi luontevaa. Tai häpeän itseäni kasvattajana, kun lapseni ei vieläkään osaa sellaista taitoa, joka keskimäärin ja ikätasoon nähden hänen jo ”pitäisi” osata.

Tähän kun vielä lisätään kaikkiin muihin elämänalueisiin liittyvä häpeä ja nolous (hävettää, etten osaa pitää keittiötä siistinä ja harrastettua säännöllistä liikuntaa ja luovuttua sokerista ja huolehdittua kehon hyvinvoinnista ja ja ja…), niin on aika selvää, että ainakin oma elämä on jatkuvaa häpeän kanssa taiteilua ja elämistä.

Äitiyden häpeä vs. lasten häpeä

Ja silti, jostain syystä, en ollut oikeastaan lasteni kanssa puhunut siitä, että miltä tuntuu kun hävettää tai nolottaa. Se on aika kummallista, koska melkein kaikenlaisista muista tunteista meillä puhutaan jatkuvasti.

Nyt tässä kirjoittaessa huomaan siellä taustalla tällaisen ajatusketjun:

– Olen tiedostanut omassa elämässäni paljon häpeää.

– Kun häpeän tiedostaa, niin se ei siirry eteenpäin.

– Jos lapseni kokevat häpeää, niin se on minun vikani kasvattajana, koska en ole onnistunut luomaan heille riittävän vahvaa sisäistä perusluottamusta siihen, että he ovat hyviä ja rakastettavia ihmisiä.

– On siis häpeällistä, jos lapseni häpeävät.

Noin kirjoitettuna tuo ajatusketju tuntuu aika absurdilta, mutta joku tällainen logiikka siellä on taustalla. Ikäänkuin minä äitinä olisin a) vastuussa lasteni tunteista ja b)kykenevä jotenkin niiden olemassaoloon vaikuttamaan. Huhhuh.

Häpeä on sosiaalinen tunne

No, onneksi tuli Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja -koulutuksessa käsiteltyä myös häpeää. Rakentavan vuorovaikutuksen, ja sen taustalla olevan NVC:n, näkökulmasta häpeän tunne liittyy siihen, että olemme toimineet tavalla, joka on (oikeasti tai pelkomme mukaan) ristiriidassa toisten ihmisten tarpeiden tai omien syvien tarpeidemme kanssa. Se on myös sosiaalinen tunne – häpeä herää helposti siinä kohtaa, kun toiset näkevät meidän toimivan tällaisella ei-harmonisella tavalla.

Toisin sanoen siinä kohtaa, kun minä pelkään aamupalalta myöhästymistä, niin pelkään, että minun toimintani (tuon lapset hoitoon klo XX, kun aamupala loppui viisi minuuttia sitten) haittaa toisten tarpeita, kuten lasteni ravinnon tarvetta ja hoitajien ennakoitavuuden tarvetta. Samalla pelkään, että sama toiminta haittaa minun kunnioituksen ja järjestyksen tarvettani. Lisäksi pelkään sitä, että minä tulen nähdyksi ihmisenä, joka ei huomioi toisten tarpeita, ja se vasta kirpaiseekin.

Ja kun siinä häpeää välttääkseni yritän saada lapset valmiiksi kotona, niin siinäkin tulee lipsuttua käytökseen, joka herättää itsessäni häpeää ja noloutta. Häpeän pelko saa minut toimimaan tavalla, joka ei kunnioita lasteni yhteyden ja kunnioituksen ja ennakoitavuuden tarpeita, ilosta ja helppoudesta ja rauhasta puhumattakaan. Että toiminpa miten tahansa, niin aina hävettää.

Lapsiakin nolottaa – ja senkin voi hyväksyä

Tästä näkökulmasta on myös helpompi hyväksyä se, että tottakai lapsenikin välillä tuntevat häpeää ja noloutta. Kun on vaikka pikaistuksissaan lyönyt rakasta sisarusta, tai unohtunut puuhaamaan ihan muita juttuja vaikka on pyydetty laittamaan ne ulkovaatteet päälle ja äitiä turhauttaa, tai jos ehtii vaikka tulla pissa housuun vahingossa.

Lyöminen voi nolottaa, koska lapsi kuitenkin rakastaa sisarusta ja haluaa hänelle hyvää, vaikka kiukuspäissään lyöminen tuntui hyvältä tavalta vastata omaan vallan tarpeeseen. Pukemisesta harhautuminen voi nolottaa, koska lapsen leikin ja rauhan saamisen strategia olikin ristiriidassa kunnioituksen, yhteistyön tai toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeen kanssa.

Silloin, jos pystyn hyväksymään lapsen häpeän ja nolouden ja antamaan sille empatiaa (esimerkiksi arvaamalla tunteen ja sen taustalla olevan tarpeen), sen noloutta aiheuttaneen tilanteen käsittely helpottaa. Noloudenkin taustalla olleet tarpeet tulevat näkyviin, ja on taas vähän helpompi keksiä strategia, joka vastaa kaikkiin niihin tarpeisiin.

Ja ehkä vielä tärkeämpää – tulen antaneeksi lapselle (ja itselleni) kokemuksen tilanteesta, jossa häpeää itseään ei tarvitse hävetä, vaan siitä voi puhua ja sitä voi käsitellä. Tilanteesta, jossa asioita voi tehdä ja uusia asioita kokeilla häpeästä ja noloudesta huolimatta.

(Tässä kohtaa oma henkilökohtainen häpeäkuoroni katsoi asialliseksi ilmoittaa, että tämä koko teksti on täynnä itsestäänselvyyksiä ja kannattavampaa olisi vain painaa ”delete” -nappia ja unohtaa kaikki mahdolliset kirjoittamiset ennenkuin mulla on vähintään väitöskirja tekeillä aiheesta. Tai sitten jos haluaisin, että tämä olisi ”riittävän hyvä” teksti, niin mun vähintään pitäisi kirjoittaa vielä perään yksityiskohtaiset ohjeet siihen, että miten häpeätilanteet kohdataan Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -mallilla, koska muuten tästä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Noin demonstraation nimissä ajattelin antaa tälle häpeäkuorollekin puheenvuoron tässä lopussa – mutta painan silti mielummin ”julkaise” -nappia.)

Heräsikö ajatuksia, tunteita, kysymyksiä tai kommentteja? Kuulen niitä mielelläni kommenteissa!

 

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 100: Entäs keho?

Mistä tulen?

Tänään kirjoitan pysähtymisen tiistaina. Syvä huokaus, ja nyt on näin. Oikein hyvä, saa olla.

Miksi tiistaina? Koska viikonloppu meni Rakentavaa vuorovaikutusta opiskellessa ja maanantai migreenissä. Alkuviikkokin oli kieltämättä aikamoista hoppua ja sinnittelyä, eli ei ihme, että kaikki se purkautui migreeniksi. Liian lyhyitä yöunia, liikaa kahvia, ruutuja, stressiä, ja jatkuvaa ihmisten kanssa olemista.

Ja sattumalta tämä on myös järjestyksessään sadas Pysähtyminen. Ilahduttaa, että olen onnistunut pitämään tätä perinnettä yllä kaikesta mahdollisesta aikataulujen seilaamisesta ja ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta. Vähän vaille kaksi vuotta kuluu siihen, että tekee sata viikoittaista pysähtymistä. Niiden kautta on tullut huomattua vaikka mitä omasta kokemuksesta, omista tarpeista, ajatuksista, tunteista, kehosta.

Tälle viikolle halusin keskittyä tarpeiden huomioimiseen. Viikonlopun koulutuksessa sitä tietysti tuli treenattua ihan erityisellä keskittymisellä, ja oli tosi ihanaa ja palkitsevaa löytää harjoituksissa vaikeistakin tilanteista omat ja toisten tunteet ja tarpeet. Ja samalla mä kyllä unohdin kehon tarpeet aika lailla. Tai siis, no niin. Huomasin, että oli tosi vaikea ryhtyä tekemään mitään, ja onneksi kuuntelin sitä tunnetta, vaikka en ymmärtänytkään, mistä se tuli. Nyt kun katson kalenteria, niin tunnistan, että se oli ihan puhtaasti levon ja vapauden tarvetta. Arvelen, että jos olisin siinä kohtaa pakottanut itseni tekemään niitä asioita, joita olin itselleni aikatauluttanut, niin se olisi kostautunut migreeninä aikaisemmin, ja todennäköisesti koulutusviikonloppu olisi mennyt siitä plörinäksi.

Että tavallaan onnistuin kuuntelemaan omia tarpeitani, vaikka en täysin ymmärtänytkään sitä, että mistä nyt tuulee. Saavutus sinänsä sekin. Ja itselle tärkeä muistutus siitä, että aina ei tarvitse kaikkea ymmärtää, jotta voi hyväksyä. Pätee muuten sekä lasten että omalla kohdalla. Ja ehkä lasten kohdalla on helpompikin hyväksyä, että selvästi nyt jostain syystä tämä on hänelle vaikeaa, vaikka mä en ihan hahmottaisi, että mikä syy siellä on taustalla. Sen kun osaisi soveltaa vielä itseensäkin.

Missä olen?

Keho on edelleen aika väsynyt kuluneen viikon ja viikonlopun sekä eilisen migreenin jäljiltä. Kaipaa vettä, liikettä, lepoa. Koulutuksessa tehtiin TRE ( Tension Releasing Exercises)-harjoituksia eli tärinää, ja se teki hyvää. Sitäkin voisi keho vähän kaivata tässä.

Tunteet… Kiitollisuutta siitä, että migreeni hävisi niin, että pääsin eilen illalla laulutreeneihin – ennakoitavuuden, mukavuuden, itseilmaisun tarpeet täyttyivät siitä. Kevyttä pettymystä siitä, että hyvissä ajoin aloitettu joulukorttiprojekti ei ihan ennättänyt päätökseen 2. luokan merkeillä lähetettäviksi – siihen olisin kaivannut lisää ennakoitavuutta, pätevyyttä, järjestystä. Epävarmuutta, kun ajattelen tätä joulunalusaikaa ja työkuvioita – kaipaisin rauhaa ja lepoa, ja samalla toisten hyvinvoinnin edistämistä ja pätevyyttä. Iloa siitä, että kerrankin joululahjakuviot ovat suunnitellulla mallilla jo tässä vaiheessa – ennakoitavuus, toisten hyvinvoinnin edistäminen, ja ehkä jonkinlainen turvan tarvekin täyttyvät siitä asiain tilasta. Myös sellainen väsymykseen liittyvä perusahdistus ja -v*tutus käyvät välillä aina pinnassa – kaipaisin lepoa, rauhaa, vapautta, iloa, inspiraatiota, tukea, yhteyttä, järjestystä ja selkeyttä nyt ainakin, luulen.

Ajatukset… hmmm. Mietityttää tämä migreenihomma, pitää katsoa että helpottaako se jouluvapaiden aikana ja että millaisia systeemejä saisin järjestettyä arkeen, jotta niitä ei tulisi ihan niin usein. Vuodenvaihde tuo mukanaan sellaisen ”hmm, mitähän tänä vuonna oikeastaan tulikaan tehtyä” -reflektoinnin tarpeen, ja sille haluaisin ottaa oikeasti aikaa. Ehkä jos työstäisi taas Desire Mapia? (Jos muuten haluat itsellesi tai lahjaksi ilmaisen Desire Map -äänikirjan ja työkirjan, niin käy tsekkaamassa täältä.)

Mitä kohti?

Tällä viikolla on lasten viimeinen hoitoviikko tältä vuodelta, eli tietty määrä töitä tarttis saada tehtyä ennenkuin voi jäädä uppoutumaan jouluun. Mä haluan siis samaan aikaan olla tosi tehokas ja saada kaikki langat pääteltyä, ja samaan aikaan ei ihan riitä tsemppi nyt mihinkään puristukseen. Miten mä saisin nämä asiat soviteltua keskenään lempeästi ja rakastavasti?

No ehkä niin, että mä pysähdyn kuuntelemaan kehoa. Se toimi viime viikolla, ja sain kuitenkin tehtyä tarvittavat jutut. Jos yrittäisi tehdä kaiken tällä viikolla ns. keho edellä. Että kun kehon tarpeet on täynnä – lepo, liike, rentoutuminen, ravinto, turva, lämpö, mukavuus – niin asiat sujuu sutjakkaammin.

Lisäksi haluaisin opetella siihen, että pitäisin viikosta aina yhden päivän sellaisena kehonhuoltopäivänä. Kun muuten keho näköjään ottaa sellaisen itse, joko migreenin tai muun kautta. Niin että opettelisi oikeasti siihen, että olisi edes yksi päivä viikosta, jolloin keho tekee päätökset.

Sitä mä voisin tällä viikolla opetella.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Riittämättömyyden tunne iski – mitä tehdä?

Riittämättömyyden tunne.

Miltä se kuulostaa?

Ei tästä tule mitään. En mä pysty, osaa, kykene. Hävettää, kun taas menee ihan pieleen. Pitäisi sitä ja tätä ja tota. Miten kaikilla muilla sujuukin kaikki, ja mä en osaa mitään. En mä pysty repeämään joka paikkaan. Miten voikin ihminen olla tällainen luuseri? Mikään ei onnistu.

Miltä se tuntuu?

Kurkkua kuristaa. Rintalastaa kuumottaa. Hävettää. Ahdistaa, kun on niin pitkä lista asioita, joita Pitäisi Tehdä Jotta Olisi Riittävän Hyvä. Uuvuttaa. Itkettää.

Riittämättömyyden tunne voi nitistää ihmisen. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä, joko tässä hetkessä tai sitten ikinä. Tunne siitä, että en kelpaa ihmisenä ennen kuin olen vähän enemmän kuin mihin nyt pystyn. Pelko siitä, että kun teen virheitä ja olen epätäydellinen, niin pilaan elämäni, lapseni, urani ja kotini.

Meidän kulttuurissamme riittämättömyyden tunteen ruokkijoita löytyy etsimättä jatkuvasti. Jos asioista saa näyttää vain kiiltävän ja kauniin puolen, niin helposti tulee mieleen, että toisilla ihmisillä ei olekaan sitä virheiden täyttämää, rosoista puolta.

Jos virheistä ei saa puhua ilman, että tuomitaan heti – tai jos virheistä ei saa puhua ilman, että heti kertoo, miten sen virheen on paikannut – on vaikea hyväksyä ne hetket, kun itse tekee virheitä. Ei jos, vaan kun.

Eikä tarvitse avata kuin sosiaalinen media tai televisio, kävellä kadulla tai käydä kaupassa, kun jo silmille lävähtää riittämättömyyttä lietsovien viestien tulva.

Ole TÄLLAINEN! (Jotta olisit oikeanlainen. Sitä ei koskaan sanota, mutta sieltä rivien välistä sen haistaa.) Tee NÄIN! (Jotta saisit ne virheesi äkkiä oikaistua ja piiloon.) Hyväksy itsesi SELLAISENA KUIN OLET! (Koska kuka luuseri nyt muka ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on? Me kaikki täällä lehdessä/somessa/telkkarissa ainakin ollaan niin ihania, ettei meissä ole mitään sellaista, mitä ei voisi hyväksyä.)

Mä aloitin tämän tekstin kirjoittamisen eilen ainakin neljä kertaa. Joka kerta pyyhin aloituksen pois, kun iski riittämättömyyden tunne siitä, että mä yritän muka kirjoittaa jotain fiksua riittämättömyyden tunteesta. Haha, naurattaa ettei itkettäisi.

Mulla ei ole mitään ”tee näin ja plim, koskaan ei enää harmita” -ratkaisua riittämättömyyden tunteeseen. Mulla on kuitenkin aika vankka kokemus siitä, että mikä mulla itselläni auttaa, joten halusin jakaa sen sinullekin. (Ei vähiten siksi, että ”riittämättömyyden tunne” on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla ihmiset löytävät mun blogin ja sivun.)

Ehkä tästä löytyy sinulle joku oivallus, jolla saisit itse väljennettyä sitä riittämättömyyden tunteen puristusta.

Pikaversio riittämättömyyden tunteen käsittelyyn

Siltä varalta että just nyt on tilanne päällä, tässä pikaversio. Lue kohta kohdalta, pistä silmät kiinni hetkeksi ja kuulostele, mitä se kohta sinussa herättää. Ajatusten muistiin kirjoittaminen voi olla hyödyllistä, muttei pakollista. <3

1. Pysähdy ja huomaa.

Huomaa, miltä tuntuu, ja mitä ajatuksia mielessä pyörii. Miltä tuntuu kehossa? Huomaa ja nimeä, mikä kiristää tai ahdistaa.

Onko tässä kokemuksessa (tunteissa, ajatuksissa, kehon tuntemuksissa) jotain sellaista, minkä kohdalla voit hyväksyä, että nyt on näin? Jos on vaikeaa hyväksyä, niin voitko antaa sen olla vaikeaa? Jos haluaisit asioiden olla toisin, niin voitko hyväksyä sen muutoksen kaipuun?

2. Mitä tarvitset?

Kuulostele, mitä tarvitsisit, jotta olosi paranisi. Vettä, unta ruokaa, hiljaisuutta? Nähdyksi tulemista, kauniita sanoja, ymmärrystä, läsnäoloa?

Jos pystyt nyt tekemään jotain niiden tarpeiden kohtaamiseksi (niinkuin vaikka menemään nukkumaan, syömään jotain, tai soittamaan ystävälle), niin tee se. Jos et pysty, niin huomaa se tarve ja kuulostele, pystytkö hyväksymään sen, että nyt en saa mitä tarvitsen. (Jos ei pysty, niin voisiko sen hyväksyä, että on vaikeaa olla sen kohtaamattoman tarpeen kanssa?)

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi olla, jotta olisit riittävän hyvä tässä ja nyt?

Odotatko itseltäsi kärsivällisyyttä, jaksamista, johdonmukaisuutta, siisteyttä, onnistumista jossain sinulle vaikeassa asiassa? Odotatko virheettömyyttä, tasaisuutta, kaikkien asioiden tietämistä? Mikä näistä odotuksista on sellainen, joka eniten aiheuttaa sinulle stressiä ja ahdistusta?

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Usein mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin tähän.

Alitajuiset odotukset eivät tunnu epärealistisilta, joten on tärkeää tuoda ne odotukset näkyviin, vaikkapa kirjoittamalla tai ystävän kanssa puhumalla.

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy.

Joskus odotusten lopputulos ei ole minun vallassani. Silloin kaikkein stressittömintä on yrittää hyväksyä, että nyt asiat menevät niinkuin menevät, ja se saa turhauttaa ja suututtaa.

Toisinaan taas pystyt vaikuttamaan tilanteeseen tai lopputulokseen. Kysymys kuuluu: haluanko? Jos en halua, voin yrittää hyväksyä, että nyt on näin ja asiat menevät niinkuin ne menevät, koska tämän odotuksen mukaan toimiminen ei ole nyt tärkein asia, johon haluan kapasiteettiani käyttää.

Tai voin asettaa tavoitteen, että tietoisesti pyrin ohjaamaan toimintaani sen odotuksen mukaiseksi. Silloin mietin esimerkiksi, mitä oikeasti vaaditaan, jotta pääsisin siihen tavoitteeseen, miten voin tukea sitä edistymistä, ja mistä tiedän, että olen saavuttanut tavoitteeni.

Jos riittämättömyyden tunne ei tällä vielä hälvennyt, voi kokeilla, auttaisiko sama prosessi alusta uudestaan. Silloin nimittäin jossain on joku epärealistinen odotus, joka on vielä jäänyt tiedostamatta.

Jos ei ole tilanne päällä, tai jos haluat vähän syvempää pureskelua näihin aiheisiin, niin tässä ja seuraavassa tekstissä syvennän tätä prosessia vähän enemmän.

1. Pysähdy ja huomaa.

Nyt on näin. Tuntuu pahalta. Hävettää, kun menin huutamaan lapselle ja siitä tuli kaikille paha mieli. Väsyttää ja kiukuttaa. Nyt on näin. Tuntuu pahalta, ja saa tuntua pahalta. Haluaisin olla parempi, riittävämpi, pystyvämpi, ja tällainen mä nyt olen. En ole siellä asti, missä haluaisin olla. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että mä olen tällainen, ja saa tuntua vaikealta.

Oma kokemukseni on se, että kaikkien jumien purkaminen alkaa hyväksymisestä. Aidosta, jonkun kerroksen hyväksymisestä.

Mä olen tällainen. Ai se on vaikea hyväksyä? Okei, no voinko hyväksyä sen, että mua ottaa päähän, että olen tällainen. Vieläkin vaikeaa? Voinko hyväksyä sen, että on vaikea hyväksyä tämä tunne? Ja niin edelleen.

Useimmiten se riittämättömyyden tunne itsessään on kaikenlaisten kiukku-, suru- ja häpeäkerrosten alla. Siihen kasaan ei ole enää kauhean armollista lykätä sellaista ”kyllähän sun pitäisi pystyä hyväksymään tämä asia ja käsittelemään se” -kerrosta. Mitä useamman pienen asian siitä kasasta pystyy hyväksymään, sitä lähemmäs pääsee sitä itse riittämättömyyden tunnetta, ja sitä paremmin sen saa käsiteltyä.

Jos se on kuitenkin vaikeaa, niin saa olla vaikeaa. Se on meille muillekin vaikeaa, päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Jos ei mihinkään muuhun irtoa aika tai kapasiteetti, niin jo pysähtymällä ja huomaamalla voi saada omaa fiilistään kohennettua huomattavasti.

2. Kysy itseltäsi, mitä tarvitset, ja sitten vastaa.

Tarvitsen kunnon yöunet. Tarvitsen ruokaa. Tarvitsen tunnin sellaista aikaa, kun kukaan ei pyydä tai odota tai edellytä multa yhtään mitään. Mä tarvitsen jotain, jotain sellaista, mikä on vaikea pukea sanoiksi, mutta siinä on rakkautta, ja keveyttä, ja helppoutta, ja sitä että joku ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, että älä huolehdi, minä hoidan tästä eteenpäin, istu vaan alas.

Mulla itselläni riittämättömyyden tunne iskee helpoiten silloin, kun pelissä on yksi tai useampi seuraavista tekijöistä:

  • väsymys
  • nälkä
  • jano
  • yksinäisyys
  • PMS
  • stressi lähestyvistä deadlineista
  • kokemus siitä, ettei mun vaivannäköä huomioida
  • ennustamattomat olosuhteet
  • se, etten pääse tekemään itselleni merkityksellisiä asioita

Toisin sanoen kun mun tarpeet eivät täyty, ja yritän vajaalla kapasiteetilla tehdä sellaisia asioita, joihin mun oikeastaan tarvitsisi olla hyvin levännyt ja muutenkin huippuvireessä. Sellaisia asioita kuten uusien toimintatapojen opettelu, luovuus, kärsivällinen suhtautuminen siihen, että toiset ihmiset eivät toimi mun odotusten mukaan…

Tämän takia muuten riittämättömyyden tunne liittyy niin kiinteästi äitiyteen.

Meidän kulttuurissamme äiti on usein se vanhempi, joka omalla kehollaan, valvomisellaan ja läsnäolollaan huolehtii jälkikasvusta, ensin raskausajan ja sitten lapsen synnyttyä vielä aika pitkään.

Äiti on se, joka valvoo yöllä kun masuvauva myllää ja liitoksia särkee. Äiti on se, joka herää vauvan inahdukseen, vaikka toinen vanhempi nukkuisi vieressä ja periaatteessa voisikin osallistua vauvanhoitoon. Äiti on se, joka jää vauvan syntymän jälkeen äitiysvapaalle, ja sen vuoksi on enemmän vauvan kanssa opettelemassa, että mitä ihmettä tämäkin itku tarkoittaa ja millä keinolla saisin vauvan taas tyytyväiseksi.

Isommankin lapsen kanssa usein äiti on se, jonka kainaloon kiivetään keskellä yötä kun tuli paha uni. Äiti on se, joka ottaa vastaan pahimmat kolmevuotiaan huutoraivarit, koska on ehkä kerännyt enemmän kokemusta siitä, mikä tähän tilanteeseen toimii. Kaikki tämä kuluttaa kapasiteettia.

Ei ihme, että keho ja mieli ovat vähän kireällä. Tähän kun yhdistää sen, että äidiksi tulemisen jälkeen pitää usein tietoisesti harjoitella taas pitämään omista tarpeistaan huolta lapsesta huolehtimisen ohella – ja sekin opettelu kuluttaa kapasiteettia – niin me äidit olemme erittäin otollista maata riittämättömyyden tunteen siemenille.

Ja ne siemenet? Ne ovat kaikki ne odotukset, joita meillä on itseämme kohtaan.

Niistä lisää seuraavassa tekstissä. Sillä aikaa voit tilata vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin tuosta alta. Se on ilmainen, tein sen itse. Se on aika hyvä apu, jos haluat lisää tukea itsestä huolehtimisen tai lapsen tarpeiden huomiomisen opetteluun. (Tai lue lisää minikurssista täältä.)

Perjantain pysähtyminen 55: Introvertille palautumisaikaa

Mistä tulen?

Aika pitkä viikko. Tai siis samanpituinen kuin kaikki, noin niinkuin objektiivisesti katsoen. Selkeästi mulla ontuu joku omista tarpeista huolehtiminen, kun aina perjantaina on ihan finaalissa.

No niin. Tällä viikolla mulla oli jotenkin ihan tahdonvoima nollissa. Sellaista aikaa, jonka olisi voinut käyttää fiksuihin asioihin, meni vähemmän fiksuihin asioihin. Nukkumaanmenot venähti jatkuvasti. Sokerista pysyttelin pääasiassa loitolla, tummaa suklaata lukuun ottamatta. Kämppä näyttää siltä kuin jokainen kapistus ja vaate olisi laskettu käsistä juuri siihen paikkaan, missä sen käyttö loppui. (Ei ole kaukana totuudesta.) Ihan todella omituista.

Toisaalta kävin tapaamassa hyviä tyyppejä, kävin keskusteluttamassa ja kouluttamassa ja tällä viikolla oli vielä muksujen vasu-keskustelukin. Kivoja juttuja, mutta ehkä tässä on se syy, miksi mä olen ollut niin loppu. Mulla ei oikeastaan ole ollut minkäänlaista palautumisaikaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ja introverttina mä tarvitsen sellaista palautumisaikaa.

Koko viikko oli enemmän tai vähemmän skarppaamista – lauantaina ja sunnuntaina koulutuksia, ja sitten viikolla sitä kaikkea muuta. Joo. Eipä ihme, jos vähän syö naista, kun koko ajan kuluu energia eikä missään vaiheessa ehdi tankata. Tai no joo, bussissa matkalla kotiin voi vähän jäähdytellä, mutta se ei ihan riitä.

Tälle viikolle mä toivoin intuitiota. Ilmeisesti mä olen jollain tavalla onnistunut säästämään ja säännöstelemään tahdonvoimaa, vaikka en mitenkään erityisen hienosti sitä etukäteen huomioinutkaan. Intuitio sanoi, että nyt ei kykene skarppaamaan tätä asiaa.

Sinänsä jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksua aikatauluttaa ihan sellaista tyhjääkin nollausaikaa, koska sellainen jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen ei edistä mitään sellaista, mitä mä haluaisin itsessäni edistää. Se on kivaa, ja mä tykkään olla ihmisten parissa, mutta mä olen aina niiden tilanteiden jälkeen ihan poikki. Se, että aikatauluttaisi myös sitä toipumisaikaa, auttaisi mua olemaan paremmin läsnä muille silloin, kun olen läsnä muille.

Ja nyt just mua taas puoliksi huvittaa ja puoliksi hävettää, että tätä samaa tahkoa pitää kiertää koko ajan. Että tuleekohan joskus se päivä, jolloin mä opin jotain muutakin kuin variaation teemasta ”omia tarpeita on hyvä kuunnella, jotta voi paremmin ja osaa olla toisille paremmin läsnä”? Tänään ei ollut vielä se päivä.

Missä olen?

Keho, moi. Kurkussa sellainen puolikas flunssan aavistus, joka tulee puhkeamaan täysimittaiseksi taudiksi heti kun saan nukuttua yhdet kunnon yöunet. Selkä ja lonkka tuntuvat hyvältä – päivittäinen lankkuharjoitus alkaa hiljalleen tuoda tulosta. Vettä voisi juoda yhä enemmän.

Moi tunteet. Pinnassa tänään: perfektionismin tuoma syyllisyys, häpeä ja apeus siitä, että olisi pitänyt tehdä X mutta se ei mennyt niin. Samaan aikaan myös kiitollisuus siitä, että tämä viikko on pulkassa, ja että siinä oli paljon hyvää. Olen häkeltynyt siitä, että tammikuu on melkein ohi.

Moi ajatukset. Joo. Aika tyhjät ja kaikuisat on tällä hetkellä ajatusten käytävät. Se on suoraan peruja siitä, että on ollut työjuttujen puolesta aikuisten kanssa päivät ja sitten lasten kanssa illat. Jokainen maailman ajatus on jo käynyt tämän pään läpi. Tai ainakin fiilis päässä on sellainen koulun-käytävä-penkkareiden-jälkeen, tiedättekö, serpentiinit ja karkkipaperit pitkin poikin eikä ristin sielua missään.

Mitä kohti?

Jos tällä viikolla ei ehtinyt toipua edellisestä sosiaalisesta kohtaamisesta ennen seuraavaa, niin ensi viikolle voisin varata sellaista aikaa. Se voi olla työaikaakin, tai siis jotain työhön liittyvää tekemistä, mutta kunhan siihen ei liity toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen. Kuulostaa aika karulta. Tuntuu, että ei kai tällaista voi ihminen kirjoittaakaan, varsinkaan koulutus- ja valmennusalalla oleva ihminen. Ettei haluaisi kommunikoida ihmisten kanssa?!

Vaan mä en selkeästikään toimi, jos mulla ei ole vastapainona sitä yksinäistä aikaa.

Jos mä en tankkaa yksinäistä aikaa, niin mä ikään kuin elän velaksi energian ja jaksamisen suhteen, ja se on aika kallista velkaa sitten kun tulee takaisinmaksun aika.

Se vaatii, että mä sanon ”ei” asioille, joille muuten olisin sanonut joo. Tai että mä en kohtele itseäni ikäänkuin olisin vääränlainen. En pakota itseäni, ikäänkuin mä oppisin ammentamaan vuorovaikutuksesta energiaa vain sillä, että mä en anna itselleni muuta vaihtoehtoa.

Sanoja ja ajatuksia, jotka tällaisesta nousee mieleen: Laiska. Itsekäs. Hyvähän sun on, kun oot yrittäjä, niin saat sluibata just silloin kuin huvittaa. Onko tollaisesta asiasta pakko tehdä niin suuri numero, etkö voisi vain olla normaali ja nauttia toisten ihmisten seurasta niinkuin kunnon ihmiset? Aikamoista todellisuudesta vieraantumista, et kai sä kuvittele että ihan oikeasti pystyisit ottamaan itsellesi niin paljon aikaa, että siitä olisi mitään hyötyä?

Mistä perusoletuksista nuo ajatukset kumpuavat?

  • On liiottelua, itsekkyyttä ja diivailua, jos mä huomioin omat tarpeeni ennen toisten tarpeita.
  • Normaalit, oikeanlaiset ihmiset eivät väsy vuorovaikutuksesta.
  • Asiat, joita mun pitää tehdä, on tärkeämpiä kuin se, että mulla on hyvä olla.
  • Todellisuus ja oikea elämä on sitä, että ihmisen kuuluu uupua ja voida huonosti, jos se on vääränlainen.
  • Kukaan ei pidä musta tai arvosta mua, jos mä rupean oikeasti toimimaan omien tarpeideni huomioimisen pohjalta.

Ja kun mä en oikeasti halua ajatella noin. Mä järjellä tiedän, että mikään noista asioista ei pidä paikkaansa. Samaan aikaan mä voin vain hyväksyä, että jokin aika syvällä oleva osa minua ajattelee just noin. Noiden ajatusten takia mun on vaikea pitää itsestäni huolta, ainakaan niin että joku toinen sen huomaa. Ainakaan niin, että joku toinen joutuu mun rajanvetoni takia kärsimään, tai edes kokemaan kevyttä epämukavuutta.

On myös kiinnostavaa huomata, että kenen ääni ja kasvot minkäkin noiden ajatusten takana on, siis mielikuvissa. Siellä on aina joku.

Ehkä mä otan ensi viikolle teemaksi The Workin ekan kysymyksen: Onko se totta? Ja ehkä vielä siihen kainaloon se neljäs: Kuka tai mitä mä olisin, jos mä en voisi ajatella noin? Ja sitten vaan antaa sen vaihtoehtoisen todellisuuden löytää tiensä mun tajuntaan ja olemukseen, hetki kerrallaan.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Saa vastata vaikkei olisikaan enää perjantai!

Tämä toimi tällä kertaa 12: Harkitsemisen liikennevalot

Viime viikolla kävi parikin kertaa niin, että huomasin esikoisen jääneen jumiin johonkin (periaatteessa) yksinkertaiseen tehtävään. Sukkahousujen laittoon, tai mandariinin kuorimiseen, tai johonkin. Kun kysyin, että miksi mitään ei tapahdu, vastauksena oli, että en osannut, joten en tehnyt mitään.

Hmmmm.

Keskusteltiin aiheesta sen sukkahousuepisodin jälkeen. Tuli puhetta, että joissain jutuissa onkin hyvä pysähtyä ja miettiä tarkkaan, että meniköhän se nyt näin. Jos menee pieleen, niin jotakuta saattaa sattua tai jotain saattaa hajota. Esimerkkinä tuli mieleen vaikkapa autolla ajaminen, terävällä veitsellä leikkaaminen, ja uunin kanssa toimiminen. Puhuttiin myös, että näistä mikään ei ole sellainen lasten puuha.

Toisaalta on myös sellaisia juttuja, joissa ei haittaa mitään, jos kokeilee ja menee pieleen. Vaikka nyt se sukkahousujen laittaminen: jos ne sattuvat menemään väärinpäin jalkaan, niin oho hups, sen saa hyvin vielä korjattua. Sellaisissa hommissa ei ole vaarallista tehdä virheitä.

Ja koska lapsi oli juuri äsken leikkinyt piippurasseilla – punaisella, keltaisella ja vihreällä – niin keksittiin, että hei, se onkin vähän niinkuin liikennevalot.

Punaiset puuhat on sellaisia, joissa pysähdytään ja harkitaan, ennen kuin tehdään mitään. Niissä on hyvä keskittyä tarkkaan, ja usein ne on juurikin aikuisten puuhia. Tosin esimerkiksi autotien ylittäminen on myös lapsille punaista puuhaa.

Keltaiset puuhat ovat sellaisia, joissa on hyvä huomioida toiset ihmiset ja ympäristö, mutta joissa virheistä selviää useimmiten anteeksipyynnöllä.

Tästä tuli hyvä esimerkki siinä keskustelun lomassa: lapsi taitteli piippurassista renkaan, ja kun hän laittoi sen mun päähäni, niin piippurassin terävä pää tuikkasi minua. Au! Sitten keskusteltiin, että toiset on hyvä ottaa huomioon, mutta välillä jotakuta vähän sattuu, jotain hajoaa, tai joku pahoittaa mielensä. Se tuntuu kurjalta, mutta niistä usein selvitään korjaamalla ja anteeksi pyytämällä.

Ja sitten on vihreät puuhat. Sellaiset, joissa saa tehdä ihan niin paljon virheitä kuin huvittaa, eikä tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi tai harmitella. Leikki on vihreää puuhaa, samoin omien vaatteiden valitseminen ja pukeminen. Piirtäminen ja maalaaminen, ylipäänsä kaikki luovuutta vaativat hommat tai opettelutilanteet.

Nämä värit on tulleet meidän kielenkäyttöön samantien: ”Nyt on hei ihan vihreää puuhaa, kokeile vaan että miten se toimisi.” Tai: ”Ollaan sillai keltaisella meiningillä jooko, ettei ketään satu.” Tai: ”Kohta avaan uunin, keittiössä on nyt sellainen punainen hetki että pysykää kiitos olohuoneessa.”

Mitä mä siis tein?

Useimmiten, kun lasten kanssa käytetään liikennevaloja ”kasvatusvälineenä”, niin kyseessä on aikuisen arvio lapsen käytöksestä: nyt meni hyvin, nyt ei mennyt hyvin. Ikään kuin virheitä ei saisi tulla, ikinä, eikä niille olisi koskaan hyväksyttävää selitystä.

Mä haluaisin kovasti auttaa lapsiani oppimaan, että virheitä saa tehdä. Viime viikolla hypättiin hoitomatkalla väärään bussiin ja mentiin väärästä risteyksestä. Kun pyysin anteeksi, niin esikoinen kommentoi, että ”ei se mitään äiti, kaikki tekee joskus virheitä, aikuisetkin”.

Mulle vanhana perfektionistina on aika vaikea niellä sitä, että en itse osaa kaikkea aina heti täydellisesti. Aivot tietävät, että virheet kuuluvat opetteluun, mutta se on edelleen aika vaikeaa hyväksyä käytännössä.

Ja toisaalta mä haluan myös auttaa lapsia oppimaan sen, että joissain tilanteissa oikeasti virsta väärää on parempi kuin vaaksa vaaraa. Että on tilanteita, joissa harkitaan, ja tilanteita, joissa ei tarvitse ihan niin kovasti jännittää. Enkä mä voi, tai haluakaan, olla aina siinä lapsen vieressä näyttämässä liikennevaloa, että nyt meni oikein, nyt meni pieleen. Mä paljon mielummin autan lasta opettelemaan, että millä perusteella jossain tilanteissa harkitaan.

Mä toivon, että tällainen liikennevaloajattelu auttaisi lasta itseään tekemään fiksuja valintoja tilanteen mukaan.

Varsinkin esikoisessa on paljon perfektionistisia piirteitä, mikä ei kahden perfektionistin lapselta ole ihan kauhean yllättävää. Se helpottaa arkea esimerkiksi parkkipaikan läpi kulkiessa tai suojatiellä – kun lapsi tietää, että kuljetaan aikuisen vierellä, niin hän ei siitä lähde yhtään mihinkään. Ja toisaalta se aiheuttaa juurikin alussa kuvatun kaltaista jumittamista: jos en tiedä, mitä teen, niin en sitten tee mitään, ei ainakaan mene pieleen.

Ja kun samalla kasvattaa sitten pienempää, joka on luonteeltaan enemmänkin kokeillaan ensin ja harkitaan sitten -tyyppi, niin mä en halua myöskään ottaa mantrakseni mitään ”kokeilet vaan, ei se oo vaarallista” -hokemaa, koska välillä se kokeilu on vaarallista. Tai ainakin se on harmillista, jos lapsi esimerkiksi kokeilee kirjaston kirjan kanssa, että mitä tapahtuu jos kansia kääntää vastakkaisiin suuntiin. Tai kiipeää kiikkerälle lastenhuoneen pöydälle kurottamaan (aika täynnä olevalta) ylähyllyltä jotain kiinnostavan näköistä. Saatte ehkä kiinni, miksi olisi kauhean ihanaa, ettei toiselle tarvitsisi sanoa ”olisi hyvä miettiä, ennenkuin tekee” ja toiselle ”ei aina tarvitse miettiä, ennenkuin tekee”.

Toivon, että tämä pysähdy – huomioi – kokeile -liikennevaloajatus auttaisi molempia muksuja hahmottamaan selkeämmin, milloin tarvitaan harkintaa ja milloin kokeilunhalua. Ja ehkä siinä sivussa itsekin oppisi ajattelemaan, että kaikki tekevät joskus virheitä, minäkin. Tai ainakin hyväksymään sen vähän luontevammin.

Jos kokeilet tätä oman pesueesi kanssa, niin kuulisin mielelläni kommentteja! Ja tietysti kaikkia muitakin ajatuksia, joita tästä herää. Jos olet itse perfektionisti, tai jos lapsesi on, niin kuulisin erityisen mielelläni ajatuksia, myös vertaistukimielessä. 🙂

Perjantain pysähtyminen 46: Systeemien kautta

Hei vaan perjantai, sieltä sinä jo saavuit.

Mistä tulen?

Konkreettisesti lumisateesta. Oli kauden ekat pikkujoulut, joista me rämäpäisimmätkin pisimpään viihtyneet lähdimme jo puoli yhdeksältä kotiin päin. Hyvä niin.

Tällä viikolla oli muutama haipakkapäivä, ja sitten tasapainoksi pari päivää, jolloin muksut olivat kotona joten keskimäärin mitään työjuttuja ei tapahtunut. (Kiinnostavaa, miten asiat tulkitsee ensisijaisesti sen kautta, että mitä työhön kuuluu. Kokeillaanpas muita näkökulmia.)

Joo, ehkä tähän kohtaan voisi kokeilla tätä sisäisen ja ulkoisen, yksilön ja yhteisön ristikkoa. Siis että jokaisessa ilmiössä on samaan aikaan läsnä yksilön sisäinen maailma ja ulkoinen konkretia, samoin kuin yhteisön sisäinen kulttuuri ja ulkoiset systeemit. Mitäköhän mun viikkoon kuului niistä näkökulmista?

Oma sisäinen maailma: tunteet, ajattelu, ja niin edespäin.
Mä sain tehdä ilahduttavia juttuja, ja toisaalta oli tosi usein tosi väsynyt. Mä toivoin armollisuutta tälle viikolle, ja oikeastaan yllättävän hyvin siinä onnistuinkin monessa kohtaa.

Yksi teema, joka pohditutti viikon aikana, oli kuolema. Tajusin olevani nyt aika lailla täsmälleen samanikäinen kuin edesmennyt siskoni oli saadessaan syöpädiagnoosin. Se ajatus ja oivallus seurasi mukana koko viikon eri tavoilla. Pohdin ja kelailin hänen sairausaikaansa, kuolemaansa ja sen jälkeistä suruaikaa. Sitä, miten en siinä siskon kuoleman jälkeen osannut olla itselleni yhtään armollinen, en osannut hellittää odotuksia, en osannut laittaa rajoja ja suojata omaa jaksamistani. Huomasin ja hyväksyin siihen liittyviä ajatuksia ja muistoja.

Konkreettinen maailma: keho, käytännön tekeminen.
Keho haahuili flunssan molemmilla puolilla, mutta sain yllättävän monta kertaa venyteltyä viikon mittaan. Syöminen oli vähän retuperällä – miten onkin niin, että kun on väsynyt ja monta rautaa tulessa, niin silloin ajattelee, että on hyvä idea tinkiä ruoan laadusta? Toki kyse on myös siitä, että tahdonvoima on vähissä ja hentoinenkin ”voisin syödä sata donitsia omnomnom” -inspiraatio johtaa helpommin, noh, käytännön toimintaan. En kuitenkaan ihan sataa donitsia syönyt, sentään.

Yhteisön sisäinen maailma: vuorovaikutus ja ihmissuhteet.
Tällä viikolla sain olla innostavien ihmisten kanssa tekemisissä, osallistua kiinnostaviin keskusteluihin, luoda, ideoida ja oivalluttaa. Se on ihan mahtavan hienoa. Perheen kanssa vietetty aika oli vähän hajanaista. Toisaalta meillä oli muksujen kanssa yhden työpäivän jälkeen loistava hetki, kun mä istuin lattialla venyttelemässä ja luin Miinaa ja Manua kuopukselle, kun esikoinen kuunteli ja piirsi vieressä. Oltiin kaikki siinä samassa piirissä, kuopus mylläsi syliin ja pois ja halimaan ja muualle, ja mä osasin olla läsnä samassa hetkessä sekä itselleni että lapsille. Onnistuminen! Toisaalta oli aika monta sellaista ”moikka, äiti lähtee nyt” -hetkeä – tai ainakin tuntui siltä, että niitä oli monta. Kalenterista katsoen ei ehkä ollutkaan niin monta.

Kollektiivinen ulkoinen maailma: systeemit ja rakenteet.
No tässä nyt tulee se kiire. Aikataulutus oli tällä viikolla parhaimmillaan sellaista ”nyt jos mä en kolmen minuutin sisään lähde, niin olen myöhässä” -suhaamista. Toisaalta osasin kaivaa armollisuutta peliin siinä kohtaa, kun huomasin, että nyt tosi paljon väsyttää – mistä kohtaa mä voin tinkiä, ettei tarvitsisi ihan vetää itseään piippuun? Työn suhteen putosin aika monessa kohtaa sellaiseen ”hitaasti mutta hitaasti” -ansaan, että näyttää niinkuin mikään ei etenisi, vaikka itse asiassa asiat toisesta näkökulmasta katsottuna etenevät ihan varmasti.

Ongelma siinä, että miettii asioita systeemin näkökulmasta (joka on mulle todella luontevaa), on epärealistisiin tavoitteiisin koukuttuminen. Tai siis kun tiedän, miten joku juttu pitäisi teoriassa tehdä (esimerkiksi lasten kanssa läsnäolo, kodin siistinä pitäminen, yrityksen markkinoinnin ja myynnin järjestäminen, noin päällimmäisinä), niin on tosi helppo olettaa, että kyllähän mä sen teorian toteutan yhtä näppärästi kuin mitä mä sen hahmotan. Että kun mä tiedän, mitä pitää tehdä, niin sen kun teen.

Vaan ei. Tulee vastaan tahdonvoima, tai blokkaavat tunteet ja ajatukset, tai ylipäänsä se, että se konkreettinen tekeminen tuntuu vaan tuskastuttavan h-i-t-a-a-l-t-a verrattuna siihen, miten sen pitäisi mun mielestä sujua. Mä tiedän sen, ja silti se turhauttaa ihan valtavasti.

Ja sitä kaikkea turhautumista huomatessa ja hyväksyessä se viikko sitten noin loppupeleissä kuluikin. 🙂

Missä olen?

Keho on vähän väsynyt ja kylmissään. Varpaita palelee (tulin lumisateesta, en vielä kaivanut villasukkia esille). Hei vaan etureisi, hei vaan alaselkä, huomaan teidät. Hei vaan niska, hei vaan rintalasta, teidätkin huomaan. Polvi ilmoittelee itsestään vihlomalla.

Tunnepuolella päällimmäisenä ilo siitä, että näin pikkujouluissa mukavia tyyppejä. Kiitollisuus siitä, että sain uutta näkökulmaa tähän mun harhaan siitä, että jos asiat etenee normaalimaailman tahtia (eikä sitä teoriassa-se-tehdään-näin-viuh-kato-nyt -tahtia) niin se on ihan hyvä. Surua läheisten tilanteiden puolesta, iloa toisten läheisten tilanteiden puolesta.

Ajatuksissa risteilee työkuviot, huomisen aikataulut lasten puuhien suhteen – toisin sanoen systeemit ja niiden suunnittelu.

Mitä kohti?

Tällä viikolla armollisuus toimi tosi hyvin. Ensi viikolla tulossa on vähemmän hektisiä päiviä ja yksi todella hektinen ilta. Mä toivoisin ensi viikolle sellaista, että mulla olisi selkeästi systeemi, jonka mukaan mä voisin viikolla vain toteuttaa. Ja että siinä systeemissä mä olisin huomioinut sellaisia juttuja kuten levon tarve tai ajan varaaminen luovuudelle.

Toisaalta mä tarvitsen aikataulua, ja toisaalta sellaista hahmotusta, että mitä juttuja mä voisin tehdä sen aikataulun puitteissa ja mihin suurempiin systeemeihin ne liittyy.

Kuten mä yllä mainitsin, mä ajattelen kaiken systeemien ja kontekstien kautta. Mihin tämä liittyy, mihin tämä vaikuttaa, mistä tämä johtuu? Se tekee musta todella hyvän opettajan ja valmentajan, ja samaan aikaan se vaikeuttaa todella paljon mun käytännön toimintaa. Siis jos mä en tee itselleni selväksi, että mihin suurempaan kontekstiin mikäkin asia vaikuttaa. Niin sitä kontekstia mä kaipaan.

Konteksti

Kaikki, mitä mä teen, on osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Mä olen itsekin osa suurempia kokonaisuuksia – perhettä, sukua, ystäväpiiriä, yhteiskuntaa, niin edespäin. Mua itseäni auttaa tosi paljon, jos mulla on selkeä kuva siitä, mitä isoa tavoitetta tai kontekstia mä edistän, kun teen jotain.

Ja se konteksti voi hyvin olla vain vaikka se, että tämä asia tekee mut iloiseksi, ja mä voin paremmin kun mä olen aina välillä iloinen. Tai että kun hengailen muksujen kanssa tässä lattialla, niin mun on helpompi päästä kosketuksiin sen kanssa, kuinka paljon mä heitä rakastan. Kaikesta ei tarvitse olla hyötyä, mutta kaikki asettuu johonkin kontekstiin. Mä voin tehdä itselleni helpommaksi havaita, mihin kontekstiin mikäkin asia liittyy.

Kokeillaan sitä ensi viikolle.

Tällainen maraton tällä viikolla. Mitä sun viikkoon on kuulunut?

Syyllisyys, häpeä ja päivähoitoaamut

Kirjoitin alkuviikosta uutiskirjeessä pehmeästä laskusta. Siitä, että kun tulee uusi tilanne, niin antaisi itselleen armoa ja tilaa mennä sen tilanteen mukaan.

Tämä aihe on itselleni siinä mielessä ajankohtainen, että meidän lapset aloittivat tällä viikolla päivähoidon. Ensimmäiset kaksi päivää menivät pehmeän laskun hengessä, niin että melkein koko ajan oli jompikumpi vanhemmista paikalla. Kolmantena päivänä lapset ilmoittivat aamupuurolla hoidossa, että voisitko äiti mennä jo pois. Olin ihan äimänä, että näinkö nopeasti lapset tottuivat, tässäkö tämä sitten oli.

Olisihan se pitänyt aavistaa

Tänään, neljäntenä hoitopäivänä, kuopus oli sitten sitä mieltä, että sinä äiti jäät tänne. Jäinkin joksikin aikaa, halittelemaan ja sylittelemään. Sitten tuli se hetki, kun mun piti lähteä, ja lapsi olisi vielä halunnut mun jäävän. Itkuhan siinä tuli, ensin lapselle ja sitten oven toisella puolella myös minulle. Oli melkoisen haavoittuvainen fiilis siinä kohtaa, jos uskotte.

Kun lähdin hoitopaikalta, mielessä risteili kaikenlaisia ajatuksia.

Enkö mä nyt olisi voinut sinne vielä puoleksi tunniksi jäädä sitten kuitenkin? Vai olisiko se hämmentänyt lasta liikaa? Toki kuopus oli aika väsynyt, kun uutta on ollut tässä nyt jo monena päivänä. Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin, niin että mä en olisi mennyt capoeiraan, niin lapset olisivat saaneet tankata mun läsnäoloa koko illan?

Teinkö mä jotain pieleen siinä aamulla? Ehkä edellisilta olisi sittenkin pitänyt järjestää toisin?

Ja sitten tuli se toinen kuoro. Häpeäkuoro.

Vitsi mitä tekopyhyyttä, leikit olevasi joku lapsen tarpeita kuunteleva vanhempi ja sitten jätät itkevän lapsen hoitoon. Ja kehtaatkin vielä väittää, että ymmärrät mitään pehmeästä laskusta tai opettelusta!

Ei se edellinen sujuva aamu vielä tarkoittanut sitä, että voisit odottaa sen toistuvan. Virhe! Teit väärin! Olet huono äiti!

Olisit vaan antanut lasten nukkua aamulla ja vienyt ne vasta aamupalan jälkeen, niin olis kaikki mennyt helpommin. Tai vaikka skipannut sen capoeiran, kun tämä viikko oli tarkoitus keskittyä lapsiin. Siis oikeasti, pientä miettimistä nyt.

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Lopulta mä sain korviini rakentavamman äänen.

Mua saa surettaa ja harmittaa, että tämä meni näin. Mulla on lupa haluta, että se olisi mennyt toisin. Voisinko päästää irti siitä ajatuksesta, että tämän olisi pitänyt mennä toisin? Voinko antaa itselleni luvan siihen, että tämä meni näin ja mulla on tästä tällaisia tunteita?

Sen jälkeen mä pystyin jo ajattelemaan asiaa, sen sijaan että olisin moittinut itseäni ja pilannut itseltäni koko loppupäivän.

Yksi niistä ajattelun tuloksista oli tämä, vanha tuttu asia. Se pitää näköjään oppia aina uudestaan ja uudestaan.

Opetellessa tulee takapakkeja

Se, että jokin asia toimii kerran, ei välttämättä tarkoita sitä, että se toimii joka ikinen kerta. Huippuolosuhteissa, kuten riittävän läheisyystankkauksen ja hyvin nukutun yön jälkeen, kuopuskin malttoi jäädä iloisena hoitoon. Väsyneempänä ja vajaalla halitankilla ei malttanut.

Muutenkin, kaikessa oppimisessa, harjoittelu menee näin:

Ensin taitoa harjoitteleva lapsi tai aikuinen, vaikkapa nyt Tirppa, onnistuu jossain hommassa vain toisen avulla. Silloin ollaan Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeellä – Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä, kuten sanottua, aika paljon olosuhteista kiinni. Joskus onnistuu, joskus menee pieleen.

Tirppa hallitsee taidon ensin yhdessä taitavamman kanssa, ennen kuin sen voi hallita yksin.

On kuitenkin tärkeää, että Tirppa pääsee kokeilemaan. Jos kyseessä on vaikka niinkin moniulotteinen taito kuin päivähoitoon jääminen (tai oman lapsen päivähoitoon jättäminen, kröhöm), niin jossain vaiheessa tulee se kohta, kun ei enää osaakaan yksin, ja tulee itku.

Sitä tilannetta varten hoidossa on kuitenkin hoitajat, jotta lapsi ei jää ihan yksin sen surunsa kanssa. Ja vanhemmalla on (toivottavasti) muutama sellainen itsestä huolehtimisen tekniikka, joilla saa sen oman surun käsiteltyä.

Yhdessä harjoittelemisen jälkeen Tirppa kokeilee, onnistuisiko yksin. Tässä vaiheessa onnistuminen on vielä aika paljon olosuhteista kiinni.

Ja sitten kun mä olen saanut sen oman tunteeni käsiteltyä, niin mulla on tuhannen taalan tilaisuus.

Tästäkin mä voin oppia jotain

En sellaisessa ”Kun olisit vaan tajunnut tehdä näin, niin kaikki olisi paremmin, senkin epäonnistuja” -hengessä, koska sellainen on vain turhaa itsensä rääkkäämistä.

Vaan enemmänkin näin.

”Sä olisit halunnut, että se tilanne meni toisin, ja nyt surettaa ja hävettää ja itkettää. Se on ihan ymmärrettävää, koska sulle on tärkeää, että lapsilla on hyvä ja turvallinen olla ja sä haluat, että lapset saa sitä mitä tarvitsevat silloin, kun tarvitsevat sitä.

Nyt susta tuntuu, että niin ei tapahtunut. Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?”

Mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä, niin että lapset saisivat sen mitä tarvitsevat ja itse pääsisit myös fiksuun aikaan aamulla töihin?

Hmm. Jos mä oletan, että kuopus siinä tilanteessa tarvitsi läsnäoloa ja läheisyyttä ja turvallisuutta, niin mitä mä voin seuraavalla kerralla tehdä, jotta se tankki ei olisi vajaana mun aamulla lähtiessä?

  • No ainakin se vaikutti, että mä olin illan poissa, ja äititankkaus jäi vähille. Mä voin yrittää jatkossa huolehtia, että jos mä olen illan poissa, niin aamulla vaikka syötäis se aamupala yhdessä ennen hoitoa ja haliteltais ekstrapaljon.
  • Tietysti nyt vaikuttaa sekin, että hoitopaikka on uusi. Kunhan paikka ja aikuiset tulevat tutuiksi, niin se turvallisuuspuoli tulee varmaan sieltäkin.
  • Ja kun on eka viikko uutta rytmiä, niin kuopus alkaa olla aika sippi ihan jo unen puolesta. Me ollaan jo aikaistettu lasten nukkumaanmenoa, mutta sitä voisi ehkä vielä tarkistaa aikaisempaan suuntaan.
  • Tänään illalla sekä viikonvaihteen vapaapäivinä ollaan paljon lähekkäin ja mennään puistoon liinaillen ja nukutaan vaikka päikkärit kainalokkain.

Luottamus, toivo ja hyväksyminen

Ja vaikka on sydäntäraastavaa kun oma lapsi jää itkien toisten aikuisten hoitoon, niin… niin.

Mä en halua sanoa, että ei se sitä lasta riko. Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten se toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen. Ja mä pidän mun ja lasteni välistä luottamusta ihan valtavan suuressa arvossa. Mitä useammin sellainen odotusten vastainen toiminta toistuu, sitä pahemmin luottamus rapautuu.

Kyllä se aina luottamusta rapauttaa, kun odottaa toiselta jotain ja sitten toinen tekee jotain ihan muuta eikä ollenkaan vastaa siihen omaan tarpeeseen.

Samaan aikaan mä uskon, että mun ja lasten välinen luottamus on jo pohjimmiltaan aika vahva. Mä myös toivon, että kun me jutellaan se asia lapsentahtisesti läpi (eli todennäköisesti kuopus kertoo mulle viisikymmentä kertaa, että ”minua harmitti kun sinä lähdit” ja mä sanon, että niin harmitti, saa harmittaa, minä rakastan sinua ja minuakin harmitti kun piti lähteä), niin meidän väliseen luottamukseen ei jää pysyviä haavoja.

Se suru tai pelko itsessään ei lasta riko, vaan vain se, jos se tilanne jää käsittelemättä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Parasta olisi keskustella tuoreeltaan, mutta jos niin ei voi tehdä, niin meidän parivuotias pystyy vielä illalla keskusteltaessa hahmottamaan, että jotain tapahtui samana aamuna, ja nyt jutellaan aamun aiheuttamista tunteista. Tai ainakin mä toivon niin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida. Mä en voi ennakoida kaikkea, mä en voi lakaista lasteni tieltä kaikkia vaikeita asioita. Mä en voi ratkaista tätä haavoittuvuuden tunnetta suunnittelemalla tai korjailemalla tai tulemalla jollain tavalla täydelliseksi vastaamaan lasteni tarpeisiin.

Lopuksi mun on hyvä huokaista syvään ja muistaa, että kaikkia asioita mä en voi hallita ja kontrolloida.

Mä voin tehdä parhaani niiden asioiden suhteen, joille mä voin jotain, ja luottaa siihen, että se riittää siihen mihin se riittää. Mä voin toivoa parasta, ja lopulta hyväksyä sen, että aika harva asia on lopulta kiinni mun tekemisistäni. Tai jos se on mulle vaikeaa, niin mä voin yrittää hyväksyä sen, että nyt mun on vaikea hyväksyä. Ja niin edelleen.

Jos ylläoleva teksti herätti ajatuksia tai tunteita, niin kerro mielellään kommenteissa! Rakentavalla meiningillä, mielellään omia kokemuksia jakaen ja neuvomista välttäen. 🙂