Vapaaksi

Mä kirjoitin aiemmin, että mulla on kaksi oman tietoisen läsnäolon ja asioiden käsittelyn suosikkitekniikkaa, jotka on nykyään käytössä lähes päivittäin: Shiva Nata ja Sedona-metodi tai yleisemmin releasing. Shiva Natasta kirjoitin jo aikaisemmin, ja nyt yritän saada releasingia taipumaan suomeksi jotenkin järkevästi.

Sedona-metodi perustuu releasing-ajatteluun, eli siihen, että ihminen voi tietoisesti valita, pitääkö asioista (tunteista, ajatuksista, uskomuksista) kiinni vai päästääkö ne menemään. Se on samaan aikaan henkinen ja fyysinen prosessi, mutta toisin kuin Shiva Nata, se ei vaadi mitään ulkoisia toimenpiteitä tai liikkeitä.

Terminologiasta: Ilmaus ’to release; releasing’ tarkoittaa vapauttamista tai jonkin irti päästämistä, ja Sedonassa käytetään myös ilmausta ’to let go; letting go’ (antaa mennä, päästää menemään, irroittaa ote, luopua). Suomen kielessä ei ole oikein hyvää sanaa tälle ilmiölle, mutta käytän tässä yhteydessä yllämainittuja suomennoksia tai vaihtoehtoisesti jotain muuta, jos inspiraatio iskee. 😉 Toinen keskeinen termi on ’to welcome; welcoming’, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”toivottaa tervetulleeksi”, mutta tässä yhteydessä liittyy siihen, että ajatusten ja tunteiden annetaan vapaasti nousta tietoisuuteen, huomataan ne muttei yritetä kontrolloida tai arvottaa niitä suuntaan tai toiseen.

Sedona-metodissa asioista irti päästäminen alkaa siitä, että keskitytään johonkin mieltä vaivaavaan asiaan. Annetaan sen nousta mieleen, samoin kuin kaikkien siihen liittyvien ajatusten ja tunteiden. Ikäänkuin suostutaan katsomaan asiaa silmästä silmään: näin minä tästä asiasta ajattelen, tunnen, uskon. Nyt on näin. Huomataan, mitä tähän asiaan nyt liittyy, ilman että niille tunteille tai itse asialle tehdään vielä mitään. Annetaan niille tunteille ja ajatuksille lupa olla.

Joskus jo tämä auttaa. Itse käytän usein triple welcoming -tekniikkaa, jonka seuraava askel on huomata ja antaa lupa kaikenlaiselle kontrolloinnin, järkeilyn, piilottelunhalun, tilanteen tai tunteiden muuttamisen halulle. Sen jälkeen annetaan vielä lupa ajatuksille siitä, että tämä johtuu minusta, liittyy minuun, on minun syytäni, on minun ominaisuuteni. Tässä kohtaa mulla itselläni tuntuu usein jossain kohtaa rintalastaa ihan kuin sellainen valtava, painava möykky, kun nämä kaikki esiin kutsutut tunteet painavat ja kiristävät.

Sen jälkeen seuraava askel on huomata, mitä niiden kaikkien tunteiden ulkopuolella on. Jos se painava möykky tuntuu vaikka rintalastassa, niin huomataan, miltä muualla tuntuu. Ja sitten päästetään irti. Se vaatii vähän harjoittelua, mutta irtipäästämisen tunne on hyvin samanlainen kuin vaikka jännittävää leffaa katsoessa se hetki, kun huomaa jännittäneensä hartioita pelottavan kohtauksen aikana ja sitten tietoisesti päästääkin ne rennoiksi.

Mä oon oikeastaan vasta releasing-tekniikoita opittuani tajunnut, miten jännittäminen on sekä fyysistä että henkistä, ja miten ne eri puolet vaikuttaa toisiinsa niin kiinteästi. Että jos jokin tilanne on jännittävä, niin se kirjaimellisesti saa ihmisen jännittämään varmuuden vuoksi sellaisiakin lihaksia, joita siinä tilanteessa ei oikeastaan tarvitse käyttää. Ja sitten jos niitä lihaksia ei huomaa rentouttaa, niin ne jää jännittämään, ja kroppa viestittää mielelle, että nyt on edelleen vaaratilanne ja kriisi päällä ja hälytystila. Ja sitten vuosia vuosia sen alkuperäisen jännittävän tilanteen jälkeen ihminen edelleen reagoi samankaltaisiin olosuhteisiin sen alkuperäisen kriisitilanteen pohjalta, koska alitajunta viestittää kropalle, että nyt on taas vaara.

Mä oon itse käyttänyt tätä nyt ehkä nelisen, viitisen vuotta, sen jälkeen kun löysin tän tekniikan jostain blogista, mutta vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan niin tää todella kolahti. Mä siis istuin sohvalla, luin kirjaa, suljin välillä silmät ja tein harjoituksia mielessäni, ja selästä kuului *naps, naps, naps* kun vuosikausien jännitykset laukesi yksi kerrallaan.

Eikä niiden välttämättä tarvitse olla vaaratilanteita, joista ne jännitykset syntyy.

Tarina parin viikon takaa.

Esikoisella on ollut tapana laittaa sormia suuhun välillä, kuten nukkumaan mennessä tai jännittävissä tilanteissa. Jätti siis tutin pois alle puoli vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että lapsi välillä hakee turvaa laittamalla asioita suuhun. Ja mua ärsytti ihan kohtuuttomasti aina, kun se teki niin. Sanon kohtuuttomasti, koska ei siinä itse sormien syömisessä oo mitään pahaa, vaan se on vaan taas joku vaihe,  joka menee ohi kun siihen ei sen enempää kiinnitä huomiota. Ja silti sanoin jatkuvasti lapselle, että sormet pois suusta, kun mua ärsytti vaan niin paljon.

No, yks ilta olin nukuttamassa lasta, eli istuin sen sängyn vieressä kunnes se malttoi lopettaa kiemurtelun ja rauhoittua unille. Siinä samalla kiemurrellessaan laittoi tietysti sormia suuhun, ja mä päätin etten sano mitään, vaan yritän kerrankin käsitellä tän asian. Joka kerta, kun ne sormet meni suuhun ja mua ärsytti, niin mä keskityin ajattelemaan ”kiitos” (tää liittyy taas toiseen tekniikkaan nimeltä Ho’oponopono, josta yritän kans kirjoittaa jossain vaiheessa) ja annoin kaikille ajatuksille ja tunteille luvan vaan nousta mieleen omaan tahtiin.

Ensin vaan ärsytti se lapsen touhuaminen, ja mietitytti että miksi ihmeessä mä reagoin tähän niin voimakkaasti. Sitten mieleen nousi tosi selkeästi ajatus: ”Sormet suussa on rumaa ja likaista.” Ja sitten muistin yhtäkkiä tilanteen jostain vuosien takaa, ehkä kouluiästä tai teini-iästä, joka jollain lailla liittyi siihen sormien suuhun laittamiseen. Se tilanne itsessään oli sellainen, jossa muistin ajatelleeni, että teen nyt jotain sellaista mitä mun ei kuuluisi tehdä – eikä se liittynyt varsinaisesti niihin sormiin mitenkään. Se koko tilanne oli multa unohtunut aikoja sitten, mutta siihen liittynyt kognitiivinen dissonanssi, tunne siitä että tekee jotain väärää, oli jäänyt jännitteeksi johonkin päin mun kroppaa ja assosioitui siihen, että on sormet suussa.

Siinä kohtaa kun toi koko vyyhti nousi mun mieleen, niin tuli taas sellainen fyysinen painon tunne tohon rintalastan kieppeille. Tein triple welcomingin, päästin irti, ja huomasin samantien ettei mua enää ärsyttänyt lapsen käytös. Oon nyt sen jälkeenkin yrittänyt tarkkailla itseäni jos huomaan, että lapsen sormet on suussa, eikä se häiritse mua yhtään niin paljoa.

Tolla welcomingilla on jonkin verran yhteisiä piirteitä pään ääni -keskustelujen kanssa. Toisessa ne ajatukset päästetään tietoisuuteen ihan muuten vaan, ja toisessa niille ajatuksille annetaan tavallaan puhuja, jota voi kuunnella. Jos tuntuu, että on vaikea antaa itselleen lupa olla vaikka vihainen tai surullinen, ja on tottunut tyrmäämään omia ajatuksia tiedostamatta, niin on ehkä helpompi päästää ne ajatukset tietoisuuteen pään äänien tyyppisellä tekniikalla, kun ne ikäänkuin ei ole omia ajatuksia. Toisaalta taas voi ajatella, että mikä tahansa ajatus, joka on minulle tai jollekulle muulle vahingollinen, ei ole minun oma ajatukseni vaan ne on tarttuneet matkaan jostain muualta, kuin takiaiset koiran turkkiin tai purkka kengänpohjaan. Ne vaan pitää huomata ja siivota pois, niin että ne omat oikeat ajatukset pääsee taas esiin.

Milloin mä sitten käytän tätä? Päivittäin, monta kertaa päivässä. Oon opetellut siihen, että heti kun mulla alkaa pinna kiristyä ja verenpaine nousta, mä teen jonkinlaisen releasing-tekniikan. Se voi olla vaikka se, että antaa itselle luvan niihin tunteisiin, tai sitten päästää irti halusta kontrolloida muiden tekemisiä, tai päästää irti jonkin asian vastustamisesta, tai päästää irti siitä että haluais jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Pitemmällä tähtäimellä ja rauhallisempina hetkinä oon työstänyt tällä omaa hyväksynnän tarvettani, suhdettani rahaan ja työntekoon, suhdettani omaan kroppaani, valmistautunut luomusynnytykseen, ja käsitellyt suunnilleen jokaista ihmissuhdetta, joka mulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana, mukaanlukien suhdetta omiin lapsiin. Mulle tää toimii.

Toimiiko tää kaikille? En tiedä. Mä luulen, että jonkinlaisesta releasing -lähestymistavasta tai -ajattelusta on varmasti hyötyä ihan kaikille, niin että saa siivottua omasta mielestä ja kropasta pois tarpeettomia painolasteja ja elettyä enemmän tässä hetkessä. Sedona-metodi toimii toisille, ja toisille toimii joku muu, niinkuin vaikka se Ho’oponopono. Tai sitten jotkut muut mindfulness- ja tietoisuusjutut, jooga, meditaatio, mitä näitä on. Mä suosittelen ainakin kokeilemaan muutamaan eri lähestymistapaa ennenkuin päättää, mitä mieltä niistä on – monet tekniikat näyttää kirjoitettuina ihan itsestäänselviltä tai jopa älyttömiltä, mutta sitten kun niitä kokeilee niin saattaa huomata, että ne toimiikin itsellä. Tai sitten ei, mutta päältäpäin sitä ei näe kuitenkaan etukäteen.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, saa kertoa omia releasing -kokemuksia tai ilmaista mielenkiintoa aihetta kohtaan, ihmetellä tai vaan ilmaista lukeneensa. Ei kiitos tässäkään kohtaa mitään ”onpas ihan tyhmää tehdä jotain tollaista” -kommentteja. Ei myöskään neuvoja, ellei joku sellaisia erikseen pyydä. Kiitos!

Törmäyksistä ja niiden käsittelystä

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, tarvitaanko kärsimystä henkiseen kasvuun ja miten tietoinen, rakastava asioiden käsittely liittyy siihen koko soppaan.

Tää kaikki liittyy myös lastenkasvatukseen, jos ajatellaan, että vanhempien tavoite on auttaa lapsiaan kasvamaan myös henkisesti edes jonkin verran tasapainoisiksi aikuisiksi. (Jos vanhempien tavoite on pitää lapset hengissä niin pitkään, että ne tajuavat muuttaa omilleen, niin silloin tämä ei tietenkään päde.)

Mä taisin tulla siihen tulokseen, että kärsimys ja kasvu on tietyllä tavalla naimisissa keskenään, koska kärsimys syntyy kun ihminen törmäilee rajoihin ja huomaa, mistä kohtaa pitää kasvaa. Kärsimys ei kuitenkaan itsessään vielä kasvata, vaan ihmisen pitää pystyä käsittelemään ne törmäyksen ja kärsimyksen aiheuttamat ajatukset ja tunteet tietoisesti ja rakastavasti. Mä myös ajattelen, että lapsi on ihan oikea ihminen, hän ei ole vaan harjoitellut tässä elämässä juuri mitään joten törmäilee jatkuvasti osaamattomuuteensa ja kärsii sen takia. Lapsi ei siis ole mitenkään epätäydellinen tai vajavainen, lapsen osaamisen ja pystymisen rajat vain on tosi lähellä.

Lapsi tarvitsee rajoja, jotta oppii sietämään pettymyksiä, tämä on vissiin ihan yleisesti hyväksytty tosiasia. Kuten sanottua, vauvalla ja ihan pienellä lapsella ne rajat tulevat jo siitä, että vauva ei osaa itse ruokkia itseään, huolehtia hygieniastaan, liikkua paikasta toiseen tai kommunikoida kaikista tarpeistaan aina ihan luotettavasti. Vanhemman tehtävä tässä yhtälössä on auttaa vauvaa irti siitä nälän, vessahädän, kuuman, kylmän, röyhtäyksen tai huonon asennon kärsimyksestä. Jos vanhempi tai muu hoitaja samalla lohduttaa vauvaa ja kertoo, mistä oli kysymys (sulla oli nälkä, olikos vaippa märkä, nyt taisi olla puklu siellä tulossa), vauva saa ensimmäiset välineet siihen tietoiseen rakastavaan käsittelyyn: tällaista tapahtui, on lupa olla kurja olo kun näin tapahtuu, tehdään jotain niin ettei ole enää kurja olo.

Sitten lapsi oppii yhä omatoimisemmaksi – osaa syödä itse, osaa käydä potalla, pääsee liikkumaan paikasta toiseen. Tässä kohtaa pitää ruveta perinteisen käsityksen mukaan ns. asettamaan lapselle rajoja, ettei siitä tule riiviötä. Rajoiksi kuitenkin mun mielestä riittävät turvallisuuteen ja terveyteen liittyvät rajat ja muiden ihmisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyvät rajat. Autotielle ei juosta; herkkuja ei saa syödä liikaa, ettei tule huono olo ja hampaisiin reikiä; nukkumaan mennään ajoissa, niin saa yöllä riittävästi unta ja niin edespäin. Kädestä ei saa ottaa; ketään ei saa lyödä; ruokapöydässä jutellaan vain ruokapöytäjuttuja, ettei keneltäkään mene ruokahalu, ja muita vastaavia. Lapsi törmäilee jo noihin helposti perusteltaviin rajoihin ihan tarpeeksi, ja pääsee opettelemaan sitä pettymysten sietämistä samalla kun pysyy turvassa ja opettelee muiden huomioimista.

Tässä kohtaa myös aikuiselta vaaditaan sitä, että ne rajat todella on oikeita rajoja. Turvallisuusjutuissa on usein helpompi olla johdonmukainen niiden rajojen suhteen, mutta muiden ihmisten hyvinvoinnin kohdalla saattaa lipsua. Erityisesti silloin, jos omista rajoista kiinnipitäminen on muutenkin vaikeaa, niin omalle rakkaalle kultapallerolle on tosi vaikea sanoa, että au, äitiä ei saa lyödä, purra, tai muutenkaan kohdella kaltoin. Sen takia mä itse ajattelen, että mitä vähemmän sellaisia keinotekoisia muistettavia rajoja on, niin sen parempi. Jos lapsi ei saa tehdä jotain vain siksi että aikuinen nyt päättää näin, se sääntö on vaikeampi muistaa ne seuraavat neljäsataa kertaa (luku ei ole liioittelua) kun lapsi törmää siihen rajaan eri ihmisten kanssa ja eri ympäristöissä. Sen sijaan jos raja suojelee lasta itseään, muita ihmisiä tai ympäristöä, siitä on helpompi kerta toisensa jälkeen sanoa.

Aikuisten asettamien rajojen lisäksi lapsi törmäilee edelleen myös oman harjaantumattomuutensa luomiin rajoihin. Ei osaa kertoa asiaansa, ei ymmärrä miksi jotain tapahtuu, ei tiedä onko tuo vieressä pörräävä tai juokseva tai kiemurteleva tai mekastava asia vaarallinen vai harmiton, hauska vai hirveä. Turhautuu, pelkää, suuttuu, ahdistuu. Ihan niinkuin isommatkin ihmiset.

Aikuiselta vaaditaan myös sitä, että rajaan törmäämiset käsitellään tietoisen rakastavasti. Vain sillä tavalla lapsi kasvaa. Toki lapsi oppii kaikenlaista myös silloin, jos asioita ei käsitellä, mutta ne opit voivat olla virheellisiä tai vaarallisia: vauva joutui varmaan sairaalaan siksi, että minä olin kiukkuinen; äiti kieltää veitsillä leikkimisen varmaan siksi että kaikki kiva on kiellettyä; toisia ei saa lyödä varmaan siksi että ne voivat lyödä takaisin; äiti ei huomioi pahaa oloani varmaan siksi että en kelpaa jos en ole aina iloinen.

No miten ihmeessä ne kaikki törmäykset sitten voi käsitellä tietoisen rakastavasti? Mahdoton tehtävä, ei kukaan voi olla niin täydellinen, älytöntä tällainen perfektionismi. (Tällainen huutokuoro on mun pään sisällä tällä hetkellä.)

Ensinnäkin, vanhemman homma on toisaalta tehdä parhaansa lasten törmäyksien käsittelyssä, ja kun oma raja tulee vastaan niin täytyy ottaa se oma vajavuus ja rajaan törmääminen tietoisen, rakastavan käsittelyn alle. Siinä ikäänkuin kasvaa itsekin ihmisenä ja vanhempana. Siinä mielessä kiitollista hommaa kasvun näkökulmasta tämä vanhemmuus – vaikka aikuisten seurassa tuntisikin olevansa jotenkin seesteinen ja kypsä ihminen, niin nuo alta metrin mittaiset löytävät kyllä tosi nopeasti ne kohdat, joissa on vielä kasvunvaraa. Yli metrin mittaisista mulla ei ole vielä omaa kokemusta, mutta eiköhän sama päde niihin.

Niin, se lasten kriisien eli rajoihin törmäämisen käsittely. Oli se raja sitten mikä hyvänsä, fyysinen tai henkinen, väärinkäsitys lapsen ja vanhemman välillä tai lapsen turhautuminen siihen ettei siihen pöydälle edelleenkään saa kiivetä. Vanhempi siis auttaa lasta käsittelemään asioita, mallintaa prosessia,  antaa työkaluja ja sanoja.

Näin mä itse toimin. Voi olla, että myös toisenlaiset toimintatavat johtaa hyvään lopputulokseen, mutta tää ainakin meillä toimii. Voi olla, että ei toimi kaikissa tilanteissa eikä kaikille maailman lapsille. Samoja juttuja voi itseasiassa kokeilla myös aikuisten kanssa, vähän soveltaen. Vaikka jopa siihen omien törmäysten tietoisen rakastavaan käsittelyyn.

Ensin sanoitetaan se, mitä tapahtui ja miltä se ehkä tuntui. Ihan jo senkin varalta, että aikuinen on kartalla siitä, mitä tapahtui. Törmäsitkö oveen, pelottiko sua kun se kärpänen tuli lähelle, harmittiko sua kun kirja meni rikki.

Itseasiassa, ei. Ensin otetaan lapsi syliin ja lohdutetaan, niin että lapsi saa itkeä itkunsa tai huutaa huutonsa rauhassa. Samalla toki vähän tarkistaen, että tuleeko jostain verta ja tarvitseeko soittaa ensiapua, siltä varalta että kyseessä on fyysinen kopsahdus, mutta pääasiassa niin, että lapsi saa itkeä sylissä. Mä oon itse tosi allerginen sellaiselle itkevän lapsen harhauttamiselle ensimmäisenä keinona. Se antaa sellaisen viestin, että itkeminen on ei-toivottavaa ja sen olisi hyvä loppua nyt heti ellei jo aiemmin. Se ei ole lohduttamista, se on tunteen kieltämistä. Lohduttaessa ei välttämättä tarvitse sanoa mitään. Annetaan vaan tila sille tunteelle olla, ilman että sille tarvitsee tehdä mitään, suitsia, kontrolloida, selittää tai perustella.

Jos tilanne on vaikkapa ihan selvä vahinkotörmäys niin tää yleensä riittää meillä. Viimeksi siis tuossa muutama tunti sitten, kun esikoinen kohelsi menemään, kompastui ja kopsautti otsansa lattialla olleen salkun kulmaan, niin eipä siinä muuta oikein voinut kuin ottaa syliin, pussata ja puhaltaa. Tovin aikaa lapsi ulvoi, sitten nyyhkytti, sitten ilmoitti että ”nyt ei halmita enää” ja lähti touhuamaan omiaan.

Sitten kun se pahin tyrske on rauhoittunut, voi kysyä, että harmittiko, suututtiko, pelottiko. Ja että yrititkö sä auttaa äitiä kun teit noin? Tai jos lapsi ei osaa vielä puhua, niin voi vähän sanoittaa, että sua sattui ja säikähdit, kun kaaduit. Omia tunteita työstäessä voi kirjoittaa vaikka listan kaikista niistä tunteista, jotka tilanteessa nousi pintaan ja jotka nyt jälkikäteen sitä ajatellessa herää.

Tässä kohtaa on tärkeää myös olla arvottamatta niitä tunteita tai ajatuksia, jotka lapsella (tai itsellä) on tilanteessa ollut. Ei ole tyhmää pelätä, ei ole vaarallista suuttua, ei ole tuomittavaa auttaa vähän väärin. Jos lapsi osaa jo jutella, lasta voi pyytää kertomaan, että mikä logiikka siellä toiminnan tai tunteen taustalla on mahdollisesti ollut. Tai vaikka kysellä, että pelottiko se, tämä vai tuo asia tilanteessa. Me usein kysytään esikoiselta nykyään että ”pelottiko vai ei pelottanut”, koska hänellä oli jossain vaiheessa tapana sanoa kaikkeen mahdolliseen ”joo.”

Sitten kun aikuinen on vähän päässyt selville, että mistä kenkä puristi, niin meillä useimmiten selitetään tilanne auki suunnilleen muodossa ”Saa [tuntea tunteen X]. [käytökseen puuttuminen tai faktojen selvittäminen], mutta saa [toistetaan tunne]. Ensi kerralla voit kokeilla vaikka [toivottu käytösmalli]?” Tässä kohtaa aikuinen antaa lapselle lisätietoa maailmasta, muistuttaa niistä perheen säännöistä ja niin päin pois, niin että seuraavalla kerralla lapsella olisi mahdollisuus pärjätä vastaavassa tilanteessa vähän paremmin.

Kuten vaikka ”Saa pelottaa. Kärpäset ei ole vaarallisia eikä ne pistä, mutta ne saa pelottaa. Haluatko, että katotaan kärpästen kuvia ja tutkitaan niitä?”

Tai ”Saa kiukuttaa. Ketään ei saa satuttaa, vaikka kuinka kiukuttaisi, mutta saa kiukuttaa. Silloin jos kiukuttaa, niin voi vaikka ottaa tyynyn sängylle ja paukuttaa sitä.”

Tai ”Saa harmittaa, että pikkuveljeä huomioidaan välillä enemmän. Veljeä ei saa kohdella kaltoin, koska silloin veljeä sattuu ja se on kurjaa, mutta saa harmittaa. Seuraavan kerran jos harmittaa, niin voi sanoa, että huomatkaa.”

Sit tässä jos kyse on vaikka virheellisestä päättelyketjusta, niin sanotaan ääneen, että ei ollut sinun syysi, että tapahtui asia X. Tai että ei haittaa, vaikka joskus jotain menee rikki, jos rikkoi vahingossa ja saatiin korjattua. Ja jos on satuttanut jotakuta tai käyttäytynyt muuten kurjasti niin käydään pyytämässä anteeksi.

Ja sit vielä varmistetaan lapselta, että pelottaako vielä, harmittaako vielä, kiukuttaako vielä? Jos vielä harmittaa, niin sitten voi hetken vielä sylitellä, jos vaan millään on aikaa. (Tähän kohtaan kantoliina on maailman paras keksintö – isoakin lasta voi halitella samalla kun oikeastaan olisi pitänyt jo vartti sitten ruveta laittamaan ruokaa.)

Onko tämä idealistista? Tottahan toki. Onnistuuko se aina? Voi kun olisikin niin. Onko tällaisesta idealismista mitään iloa? Mun mielestä on. Vaikka ei olisikaan täydellisen seesteinen ja tietoisen rakastava vanhempi joka ikinen hetki, niin mä ajattelen että jokainen yksittäinen onnistunut tai edes osittain onnistunut tilanteen käsittely antaa vanhemman ja lapsen suhteelle todella paljon.

Vanhempi oivaltaa ja muistaa, että tuo pieni ihminen vasta harjoittelee eikä aina yksinkertaisesti pysty yksin käsittelemään niitä törmäyksiä, vaikka kuinka yrittäisi. Vanhemmalla on myös tilaisuus kuunnella lasta ja oppia tuntemaan tätä vähän paremmin. Lapsi puolestaan saa arvokkaita työkaluja kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn ja pääsee aikuisen kanssa harjoittelemaan sitä prosessia. Lapsi kokee, että hänenkin tunteillaan ja ajatuksillaan on oikeasti merkitystä, kun vanhempi pysähtyy miettimään asiaa lapsen näkökulmasta. Ja tämä on mun mielestä sovellettavissa minkä ikäiseen lapseen tahansa, riippumatta siitä kommunikoiko lapsi vielä sanoilla vai ei.

Ja kuten sanottua, vanhempi pääsee sen oman kasvunsa äärelle, jos kun tulee vastaan niitä tilanteita, joissa tekisi mieli tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin ajatella asiaa lapsen näkökulmasta ja perustella omat ajatukset niin, että lapsikin ne ymmärtää. Siitäkin aiheesta taitaa irrota asiaa ihan omaksi tekstikseen, joten en avaudu siitä enempää tässä kohtaa. 🙂

Kommenteista: 
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

Jos kaipaan graduntekoa niin mitä todella kaipaan?

Mulla on ikävä graduntekoa.

Huomasin sen, kun luin blogia, jonka kirjoittaja tekee parhaillaan omaa graduaan. Miten satuinkin lukemaan sitä juuri sinä päivänä, kun esikoinen ja vauva nukkuvat (eli myös valvovat) vuorotahtisesti niin, että koko ajan on joku vaatimassa multa jotain, samana päivänä kun mieskin lähti toiseksi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi leffaan? Juuri sinä päivänä, kun tuntuu että oma aika mitataan minuuteissa, ja varttitunti keskeyttämätöntä omissa ajatuksissa olemista olisi luksusta, jota pitää varmaan odottaa vielä muutamia kuukausia?

Koska sitähän mä gradussa kaipaan kaikkein eniten. Omaa aikaa, omia ajatuksia, omaa identiteettiä. Sitä, että oli hyvä syy lähteä läppärin kanssa kahvilaan kirjoittamaan ja jättää muksu jonkun muun hoitoon. Tai siis olisi ollut, mutta toteutin sen kerran. Sitä, että kun joku kysyy kuulumisia niin voi kertoa muutakin kuin että miten lapset voivat – kotiäitiä väsyttää aina, se nyt on ihan selvä, eikä mihinkään mielenkiintoisiin harrastuksiinkaan ole aikaa, ainakaan muihin kuin lapsiin liittyviin. Gradu oli aina puheenaihe. Gradun aiheesta riippumatta sen prosessin vaiheista puhuminen on sentään salonkikelpoista (toisin kuin moniallergisen vauvan suolisto-oireiden analysoiminen) ja jollain tasolla mielenkiintoista myös ulkopuoliselle (toisin kuin kantoliinojen merkeistä, malleista, pituuksista ja materiaaleista keskusteleminen).

Yleensä mä ihan kyllä nautin äitiydestä. Nää muksut on ihan mahtavia tyyppejä. Kuopus on pienissä pätkissä nukkuja, toisin kuin esikoinen, joka veteli pienestä pitäen useamman tunnin päikkäreitä. Erittäin toivottava ominaisuus sinänsä graduvauvalta, kun mä pääasiassa tein graduni silloin kun lapsi nukkui päiväunia. Ja nyt vielä suuremmalla syyllä oon tyytyväinen siihen, että tein graduni valmiiksi ennen kuopuksen syntymää, kun ei tällaisia silppu-unia nukkuvan vauvan ja hädin tuskin päikkäreitä nukkuvan kaksivuotiaan kanssa olisi saanut yhtään mitään tehtyä.

Ja sitten on niitä (lue: näitä) päiviä, kun tuntuu että on ihan hanurista olla näin kiinni lapsissa. Vaikka kuinka sisäistää, että se on oma valinta, ja että olisihan mulla vapaus hakea apteekista allergiakorviketta tolle vauvalle, tyrkätä purkki ja pullo isin käteen ja sanoa että mä tuun huomenillalla, pärjäile. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan. Vaikka tietää, että sen vartin yksinolon jälkeen olis todennäköisesti aika ikävä muksuja jo.

Toki gradussakin oli sillai kiinni, että aivot askarteli sen kanssa muulloinkin kuin kirjoittaessa. Oli siinäkin niitä ahdistushetkiä, kun tuntui että koko aineisto kaatuu mörkönä päälle eikä missään ole mitään järkeä ja mä oon ihan tyhmä enkä tuu ikinä pystymään tähän. Toisaalta, ne oli jälkikäteen ajatellen niitä hetkiä, kun yritti tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kun oli tarkoitus tehdä yksittäisten lauseiden tasolla analyysiä, ja hairahtui hetkeksi katsomaan koko kuvaa, jossa ei vielä ollut mitään järkeä koska analyysi ei ollut valmis. Kun teki lähdeteoksista muistiinpanoja ja aivoissa vilahteli puolikkaita ajatuksia siitä, mihin nämä pätkät voisivat ehkä mahdollisesti liittyä, mutta niitä ei ehtinyt kirjata muistiin. Kun tuloksista oli olemassa vasta spagettiannokselta näyttävä mind map, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Steven Pressfield kutsuu Do the Work -kirjassaan juurikin sitä projektin vaihetta ”Belly of the Beast” -vaiheeksi. Kun projekti on jo niin pitkällä, että ei voi enää jättää sitä kesken, iskee paniikki ja vastarinta ja kaikki. Pressfield itse pukee sen sanoiksi niin tyylikkäästi, etten voi kuin nostaa hattua ja lainata:

We have turned round Cape horn and the gales are shrieking; ice encases the masts; sails and sheets are frozen. The storm howls dead in our faces. There’s no way back and no way forward.
We know we’re panicking but we can’t stop; we can’t get a hold of ourselves. We have entered…
THE BELLY OF THE BEAST
Welcome to hell.
Now you’re in the shit.
Now you’re feeling the symptoms. Now you’re ready to listen.

Steven Pressfield: Do The Work

Pressfieldin pääpahis on Resistance, eli Vastarinta. Se on se ääni, joka väittää ettet osaa, että on ihan tyhmää tämä tämmöinen, ei kannata, ei kukaan muukaan tee tällaisia älyttömyyksiä. Se sanoo, että olisi paljon kivempaa jos vaikka kattoisit telkkaria, vähän lukisit nettifoorumia, onkohan Facebookissa mitään mielenkiintoista, tarkistapa!

Sen Belly of the Beast -vaiheen jälkeen, kun on saanut itsensä Vastarinnan armoilta eteenpäin, tulee romahdus.

The Big Crash is so predictable, across all fields of enterprise, that we can practically set our watches by it.

Steven Pressfield: Do The Work

Jotain menee pieleen niin pahasti, että kosmeettiset ratkaisut eivät auta. Koko homma täytyy miettiä uudestaan. Pitää käyttää luovuutta ja venyttää omat kyvyt äärimmilleen. Ja niin käy kaikille, jokaisessa sellaisessa projektissa, johon on käytetty aikaa ja energiaa ja jonka onnistuminen ei ole ollut ihan varmaa.

Ehkä mä kaipaan graduntekoa sen takia, että oon nyt tän perhe-elämän ja oman luovuuden yhteensovittamisessa siellä Belly of the Beast -tynnyrissä. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene, ja tuntuu että korttitalo hajoaa. Graduntekovuodet (ei niitä onneksi ollut kuin kaksi) edustavat sellaista vaihetta mun elämässä, jolloin mä pystyin sovittamaan yhteen oman luovuuden, kirjoittamisen, älylliset haasteet ja toisaalta lapsesta ja kodista huolehtimisen. Mä haikailen sitä, koska silloin oli jotain tasapainoa. Tai siis näin jälkikäteen tuntuu että oli tasapainoa, kun oikeasti mä olin aika rikki muiden asioiden takia. Mutta mun mielikuvissa mä tein aina tosi hyvällä draivilla gradua keittiönpöydän ääressä, teekuppi vieressä, kun esikoinen nukkui päikkäreitä autuaana.

Jos uskomme Pressfieldiä, ja miksi emme uskoisi mun ehkä suurinta idolia näissä jutuissa, ollaan kohta Big Crash -vaiheessa. Tai sitten tää on nyt se Big Crash -vaihe, jonka jälkeen pitää pistää pakka jollain luovalla tavalla uusiksi. Pitää katsoa, että mikä on oikeasti totta ja mikä on ajatusvirhe, mikä on tärkeää ja mikä on tarpeetonta.

Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Tukossa

Taisin mä muutaman viikon ehtiä olla jotenkin kotona omissa nahoissani. Raskauden ja vauvan elämän ensimmäisten viikkojen kuohunta alkoi laantua, ja ehdin jo onnitella itseäni siitä, että tässä alkaa löytyä joku rytmi ja rutiini.

Sitten päästiinkin vauvan kanssa suht kiireellisesti tutustumaan ensin Lastenklinikkaan ja puolitoista viikkoa myöhemmin Etelä-Karjalan Keskussairaalaan. Kiitos kysymästä, vauva on ihan ok, vaiva selvisi ja lääkitys on (toivottavasti) nyt kohdallaan. Mutta säikäytti, aika perin juurin.

Laivoilla ja hotelleissa on sellaiset palo-ovet, että kun hälytys tulee, niin ovet pamahtaa kiinni, jotta palo ei pääse leviämään. Tai näin ainakin arvelisin, en oo koskaan nähnyt sellaisia tositoimissa (onneksi). Tässä viimeisimmän sairaalaepisodin yhteydessä rupesin miettimään, että ihan kuin itselläkin olisi sellainen systeemi pään sisällä. Että kun kriisi iskee, niin pam, se pelon ja surun ja paniikin pieni tulipalo suljetaan kaikista suunnista palo-ovilla jotta järki pystyy operoimaan tilanteen kuntoon. Paha vaan, että sen kriisin päätyttyä kukaan ei enää muista avata niitä ovia ja sammuttaa sitä itse tulipaloa, vaan se tukahtuu itsestään jos tukahtuu.

Ekalla sairaalakeikalla juttelin hoitajan kanssa – olivat kuulemma meidän tultua osastolle miettineet, että olenkohan shokissa tai jotain, kun olin niin rauhallinen. Kotiin päästyä päällimäisin tunne, johon pääsin kiinni, oli ärtymys siitä, että pyykit on levällään ja keittiö siivoamatta. Toisella sairaalakeikalla kehtasin jopa olla iloinen siitä, että mulla oli aikaa lukea sillä aikaa kun vauva nukkui.

Toki se sellainen saippuasarjojen kyynelehdin-lapseni-sairaalavuoteen-vieressä -meininki on mulle aika vierasta muutenkin, mutta osa musta miettii, että eikö jossain kohtaa pitäis tuntua joltakin tämä. Järjen tasolla tietää, että koko tilanne on melko lailla hanurista, mutta tunteet on jääneet sinne palo-ovien taakse.

Osasyy löytyy varmaan siitä, että oon viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut aika moneen otteeseen sellaisissa duuneissa, joissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että on ns. tilanne päällä. Että pitää nopeasti ottaa pakka haltuun, miettiä mitä tehdä, ja sulkea ne omat tunteet sivuun rauhallisempaa hetkeä varten. Ja sitten kun niitä omia tunteita on sulkenut sivuun joka päivä viikon tai kuukauden verran, niin kysyttäessä päällimmäinen fiilis on että väsyttää; niiden palo-ovien kiinni pitämiseen kuluu aikas paljon energiaa. Mitään muuta ei oikeastaan osaa eritellä, koska tietää, että jos nyt alkaa puhua näistä työtehtävien herättämistä tunteista niin siinä menee monta tuntia jotka vois myös käyttää siihen, että nukkuu sitä väsymystä pois.

Tää ehkä palautuu myös paljolti siihen peilaamiseen – kun ei oo oikein missään ketään sellaista, joka pystyisi kuuntelemaan sen kaiken, kiireettömästi ja reagoimatta itse, niin ei sitä sitten tule käsitelleeksikään. Aika nuorena nimittäin opin sen, että tietyille ihmisille ei kannata kertoa mitään negatiivista tai kuormittavaa, koska vastauksena oli joko sen tunteen täydellinen nollaus (”Eihän tota nyt kannata pelätä”/”Ei sellaisesta kannata suuttua”) tai sitten kaiken selittäminen parhain päin (”No mutta onhan siinä sentään…”/”Ainakin sä pääset…”) niin että se alkuperäinen tunne jäi sivurooliin kun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen että tilanteessa on sentään jotain hyvää.

Tämä jälkimmäinen asioiden parhaiten päin selittäminen on jäänyt myös itselleni aika pahasti päälle. Että kun vauva joutuu sairaalaan, niin ainakin X, ja hyvä sentään että Y, ja sitäpaitsi sitähän mä oon kaivannut että olis aikaa lukea toi yksi kirja loppuun. Toki kaikessa on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta olisi tosi hyvä päästä eroon sellaisesta, että asioissa on hyvät puolet ja sitten ne neutraalit, joista ei puhuta kuin sivulauseissa ennen muttaa. Että no joo, olihan se sellaista, mutta hyvä puoli siinä oli että X.

Ja sitten kaiken tän tunnetukkoisuuden keskellä ystävä antoi hyvän neuvon: älä nyt ainakaan soimaa itseäsi siitä, että oot jumissa tän kaiken kanssa. Että vaikka tuntuu siltä, että pitäisi olla just se saippuasarjan sängyn vierellä kyynelehtivä äiti, niin ei se pakottamalla.

Meidän kaksivuotias on molempien vauvan sairaalakeikkojen ajan ollut tosi reipas, kun on ollut erossa äidistä ja vauvasta useamman päivän ja yön. Ja sitten jossain vaiheessa on tullut sellainen pitelemätön huutoitku, kun se reippauden kasaama väsymys ja stressi ja pelko ja suru ja kiukku purkautuu. Niissä tilanteissa ollaan miehen kanssa yritetty olla läsnä ja sanoa, että on lupa. Saa harmittaa, saa kiukuttaa, saa pelottaa. Sitä se hoitajakin mulle siellä sairaalassa sanoi, että saa reagoida. Ehkä osa musta on vähän kärsimätönkin sen suhteen – tulis nyt se totaalihajoaminen, niin saatais tää koko homma pois päiväjärjestyksestä ja pääsis ajattelemaan muitakin juttuja.

Ja toisaalta, jos mä jo tiedän että saa reagoida, niin ehkä mä saan antaa itselleni myös luvan olla vähän aikaa tukossa. Jos mä taas vaan huomaan, että aha, nyt on tällainen hetki, että asiat täytyy selittää parhain päin. Ja aha, nyt nousee pintaan sellainen tavallista voimakkaampi ärsytys siitä, että jääkaapista ei oo tyhjennetty jotain viikon vanhaa säilytysrasiaa. Ne tunteet tulee sieltä palo-ovien takaa varovasti, yksi kerrallaan, kun uskaltavat. Ja sit ehkä jossain vaiheessa sieltä tulee myös ne isot ja päätähuimaavat tunteet, niin ei tartte enää ihan niin kamalasti käyttää energiaa niiden piilottamiseen.

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.