Joulukalenteri 17.12.: Joulusuunnitelmien tarkistus (mukana printattava lista!)

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun seitsemästoista päivä, viikko jouluaattoon. Tämän päivän kalenterikysymys on seuraava:

Miltä näyttää alkuperäinen joulun suunnitelmani tämänhetkisen tilanteen valossa? Jaksanko, ehdinkö, pystynkö, vai täytyykö suunnitelmaa muuttaa?

Jotkut ihmiset rakastavat suunnittelemista. Toiset tuntevat olonsa kahlehdituiksi, jos täytyy päättää jotain etukäteen. (Useimmat meistä varmaan asettuvat johonkin siihen väliin jatkumolle.) Itse olen enemmän sitä koulukuntaa, jonka mielestä suunnitteleminen on varsin viihdyttävää puuhaa – joskus jopa viihdyttävämpää kuin niiden suunnitelmien toteuttaminen. 😃 Oli miten oli, viikko ennen joulua on ihan hyödyllistä miettiä (vielä tai ensimmäisen) kerran, että miten tämän joulun kanssa sitten oikeastaan edetään.

Toki viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä, ja kaikkeen ei tietenkään voi varautua. Silti on ihan hyvä tehdä sellainen yleistsekkaus, parhaimmillaan perheen ja läheisten kanssa, josta saa yleisen kuvan tämän vuoden joulunvieton suunnitelmista. Keskeiset jutut on myös hyvä kirjoittaa muistiin.

Joulun suunnitelma, pilkottuna

Niihin suunnitelmiin saattaa kuulua esimerkiksi seuraavanlaisia asioita ( kysymykset löydät printattavassa muodossa tästä linkistä: joulusuunnitelma-lom-kalenteri):

Paikka

Missä fyysisesti vietän/vietämme joulun?

Miten pääsemme sinne ja sieltä?

Mitä tarvitsemme reissaamiseen, jos olemme muualla kuin kotona?

Ihmiset

Kenen kanssa vietän/vietämme joulun?

Ketkä ovat läsnä, mistä alkaen ja mihin asti?

Onko joku heistä minulle sillä tavalla stressaava tyyppi, että minun olisi hyvä valmistautua etukäteen?

Aikataulu

Mitä tapahtuu aatonaattona? Jouluaattona? Joulupäivänä? Tapaninpäivänä?

Onko sovittuja, kalenteriin laitettavia asioita?

Onko jotain ”näinhän meillä aina tehdään” -aikatauluja, ja ovatko ne kaikille yhtä selkeitä?

Jos liikumme paikasta toiseen, niin kuinka paljon tarvitsee varata aikaa siirtymiin?

Ruoka

Ketkä syövät samassa pöydässä joulun mittaan? Mitä ruokarajoitteita täytyy huomioida?

Mitä ruokaa on pöydässä milloinkin?

Miten ruoan hankkimisen ja valmistamisen vaiva ja kustannukset jakautuvat – kuka hankkii, maksaa, laittaa?

Onko riittävästi astioita (sekä ruokailuun että tarjoiluun), kaappi- ja jääkaappitilaa ruoille?

Millä aikataululla ruoat hankitaan ja valmistetaan?

Lahjat ja muistamiset

Onko kaikki suunnitellut lahjat hankittu?

Miten ne saadaan vastaanottajilleen? Pitääkö postittaa, kulkeeko sähköisesti, viedäänkö kädestä käteen?

Viedäänkö kynttilöitä haudoille, tarvitseeko niitä hankkia?

Annetaanko koulun tai päivähoidon henkilökunnalle tänä vuonna joku muistaminen?

Koti joulukuntoon

Siivotaanko?

Jos niin milloin, missä ja millä tehokkuudella?

Kuka siivoaa?

Laitetaanko kuusi ja/tai koristeita?

Tarvitseeko jotain hankkia?

(Ylläolevat kysymykset löydät printattavassa muodossa tästä linkistä: joulusuunnitelma-lom-kalenteri)

Meneekö jotain uusiksi?

Yleensä tässä kohtaa on hyvä pysähtyä hengittämään ja huomaamaan, millainen fiilis tähän kaikkeen liittyy. Innostaako vai ahdistaako? Jännittääkö joku asia, tuleeko inspiraatio, alkaako sormia syyhyttää että pääsisi kohta jo paketoimaan vai tekeekö mieli jättää joulukoristeet varastoon ja ilmoittaa kaikille että joulun sijaan meillä vietetään sitten ihan tavallista viikonloppua?

Ja silloin jos suunnitelma alkaa enemmän ahdistaa kuin innostaa, niin on ehkä aika muuttaa suunnitelmia.

Jos ehtiminen stressaa, niin on hyvä katsoa aikataulua sellaisella silmällä, että mitä sieltä voisi jättää pois tai tehdä vähemmällä energialla. Tai voi pyytää apua sellaisiin hommiin, joissa useamman ihmisen osallistumisesta voisi olla hyötyä. (Lue: siivoaminen, ruokien suunnittelu ja ruoanlaitto, päiväkodin henkilökunnan muistamisten miettiminen tai tekeminen.)

Jos huomaa ongelman, jota ei itse osaa ratkaista, niin siitä voi kertoa heti ääneen jollekulle luotettavalle, joka siihen ongelmaan liittyy. (”Meillä on teidän muksuille joululahja mutta mulla ei ole mitään havaintoa, että millä tavalla saisin ne sulle asti, onko sulla ideoita?”)

Ja aina voi toki kysyä itseltään: Tuoko tämän asian tekeminen minulle niitä tunteita, joita haluan jouluna ja jouluun valmistautuessa kokea? Jos ei, niin onko minulla joku muu tärkeä syy siihen, että juuri minä teen tämän? (Esimerkki: tämä on puolisolle äärimmäisen tärkeä asia, ja tämän tekeminen on minulle yksi keino osoittaa rakkauttani häntä kohtaan. Ja voisiko siihen ehkä silti pyytää apua?)

Joulunalusviikossa ehtii nimittäin joko virittää itsensä ihanaan, lempeään, inspiroivaan joulun tunnelmaan – tai sitten lietsoa itsestään kitkerän loppuunpalaneen joulunvihaajan. Jälkimmäinen on todennäköisempää silloin, jos vetää itsensä piippuun epärealistisilla odotuksilla siitä, mihin viikon aikana pystyy.

Joulunalusviikolla on nimittäin myös tärkeää syödä, nukkua, ja välillä tehdä jotain hyödytöntä. Silloin riittää kapasiteettia ehkä vielä jouluaattonakin. Ja joulumieli löytää tiensä paremmin perille silloin, kun itsellä on kapasiteettia ja jaksamista. On mahdollista kokea niitä joulun miellyttäviä tunteita, kun tarpeet ovat suunnilleen täynnä.

Huomenna mietitään niitä asioita, joilla joulunalusviikolla voi täyttää henkisempiä tarpeita – kulttuuri, luovuus, tai hengellisyys. Lempeitä jouluvalmisteluja, palataan! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 15.12.: Joulun perinteet ja tarinat

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 15. päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mitkä perinteet haluan opettaa lapsille? Mistä haluan keskustella lasten kanssa?

Perinteisesti jouluna aina… niin, mitä perinteisesti jouluna aina tehdään? Se on kysymys, johon jokainen perhe ja joulunviettäjä joutuu itse kaivamaan vastauksen, niin erilaisia jouluperinteitä Suomenkin kokoisessa pienessä maassa jouluun liittyy. Milloin syödään mitäkin, jaetaanko lahjoja ja kuka jakaa, miten jouluaaton ja -päivän vietto etenee, entä tapaninpäivän?

Ja toki kun puhutaan joulusta ja lasten kanssa keskustelemisesta, niin ainakin meidän perheessä ne keskustelut liittyvät vahvasti Joulupukkiin. Meillä on ollut perinteenä, että lapsille ei valehdella edes joulupukista, joten on kerrottu että Joulupukki on lasten ja aikuisten yhteinen leikki, joka liittyy jouluun, ja että lahjat tulevat vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Esikoinen ilmoitti tästä huolimatta muutama viikko sitten, että hän haluaa uskoa Joulupukkiin – mitäpä siihen sitten muuta sanomaan kuin että tietenkin saat uskoa ihan miten uskot.

Tänään oli myös lasten päiväkodin joulukirkko. Aamulla hoitomatkalla juteltiin siitä, että mitähän mahdollisesti siellä kirkossa kerrotaan, ja että miksi nimenomaan Jeesuksen syntymäpäivä on sellainen asia, jota kristityt juhlistavat. Ja kun esikoinen totesi, että hänen hoitokavereistaan muslimit eivät varmaankaan tule joulukirkkoon, niin taas juteltiin siitä, miten eri uskonnoissa ajatellaan ja uskotaan joistain asioista eri lailla ja että jokainen saa uskoa sillä tavalla kuin uskoo.

Joulun tarinat

Perinteet, merkitykset, tarinat liittyvät jouluun vahvasti. Jokainen meistä rakentaa oman tarinansa joulusta ja siitä, miksi ja miten joulua vietetään – ja jokainen meistä rakentaa sen joka vuosi uudelleen. Itse ajattelen, että näistä perinteistä ja tarinoista on hyvä puhua myös lasten kanssa, avoimesti ja ihmetellen.

Itse pyrin puhumaan erityisesti uskonasioista niin, että käytän termejä ”jotkut ihmiset uskovat” tai ”minä uskon”, tai perinteistä ”jotkut tekevät” tai ”meillä tehdään” sen sijaan, että kertoisin mikä on ainoa oikea tapa olla, tehdä tai uskoa. Se paitsi helpottaa sitä keskustelua (koska aina on joku Sami Plankton joka on hoidossa sanonut ihan eri tavalla – silloin voi hyvin vaan sanoa että okei, Sami Planktonin perheessä on sitten varmaan sillä tavalla) myös auttaa lasta hiljalleen oppimaan, että maailmassa on miljardeja tapoja olla ja elää ja monet niistä ovat aivan yhtä hyviä kuin toiset.

Joskus tuntuu vaikealta ja haavoittuvalta jutella lasten kanssa siitä, miksi meillä tehdään näin, uskotaan näin, ei uskota näin. Ainakin itselläni se vaikeus usein johtuu siitä tiedosta, että ne omat vastaukset eivät välttämättä ole ainoita oikeita vastauksia, eikä aina ole helppo selittää, miksi jokin asia tuntuu tärkeältä tai merkitykselliseltä tai oikealta.

”En tiedä” on myös vastaus

 

Tässä vuosien varrella on tullut opeteltua, että senkin voi sanoa ääneen: en tiedä miksi, mutta se tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Ei lapsillekaan tarvitse aina olla varmoja vastauksia, päinvastoin lapselle voi olla virkistävää kuulla, että aikuinenkaan ei aina tiedä kaikkia asioita, eikä tarvitsekaan.

Vaikkapa että miksi jouluna viedään haudalle kynttilöitä? En tiedä, se tuntuu tärkeältä asialta tehdä juuri jouluna. Tai miksi jouluna lauletaan juuri näitä lauluja? En tiedä, jostain syystä juuri tämä laulu tuntuu merkitykselliseltä. Sitten voi lapsen kanssa vaikka yhdessä pohtia, että minkähän takia se voisi olla ihmisille tärkeää? Sellaisista pohdinnoista nousee usein kuuluviin lapsen ajattelun helmiä, joita arjessa ehkä harvemmin herää.

Ja jos lapsesta tuntuu, että joku perinne voisi olla mielekäs – vaatteiden lahjoittaminen Joulupataan, kynttilöiden sytyttäminen haudalle, karjalanpiirakoiden leipominen tai joulukirkko – niin miten valtavan paljon ihanampaa sellaisia asioita on tehdä yhdessä. Silloin siitä tulee lapsellekin ehkä merkityksellisempi muisto, ja ehkä hän haluaa rakentaa sen osaksi omaa joulun tarinaansa seuraavinakin jouluina.

Huomenna aiheena on suunnitelmat siltä varalta, jos joulunviettoon liittyy joku ihminen, jonka kanssa oleminen on kuluttavaa. Huomiseen, ihanaa joulun odotusta!

Joulukalenteri 14.12.: Jouluruokia

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Tämän päivän joulukalenterista löytyy seuraava kysymys:

Mitkä ovat niitä ruokia, joita ilman joulu ei tule?

Lahjojen ja kuusen lisäksi jouluruoat ovat aika lailla keskeinen joulun tekijä monessa kodissa. Monella meistä on se yksi jouluruoka tai makuyhdistelmä, joka tuo joulun vaikka kesän keskelle. Joulutortut, porkkanalaatikko, luumurahka, glögi? Erilaisia jouluherkkuja riittää, sekä perinteisiä että uusia innovaatioita. 

Kun ensimmäisiä kertoja aloimme puolison kanssa viettää joulua omassa kodissa lapsuudenkotien sijaan, oli edessä melkoinen päätöksentekoprosessi: mitä kaikkea sitä sitten tarjotaan? Molemmilla oli tietysti omat perinteiset herkut, joulunviettoon tulevilla sukulaisilla oli omat toiveensa, ja sitten piti vielä huomioida (silloin vähän vaille yksivuotiaan) esikoisen ruokailut myös. 

Aika pian tulimme siihen tulokseen, että kaikkia ”tätä olisi varmaan kiva olla” -ruokia ei voida pöytään kattaa, koska silloin loppuisi pöytätila kesken. Puhumattakaan jääkaappitilasta. Semminkin kun molemmilla oli myös haave, että ehkä jouluruokien tähteitä ei tarvitsisi enää loppiaisena syödä (eikä varsinkaan heittää bioroskikseen). 

Joten viimeisimmät puolen tusinaa joulua on juhlistettu ruokalistalla, joka koostuu ainoastaan ”näitä ilman joulu ei tule” -ruoista. Laatikoita olen tehnyt itse (ja reseptin vieressä lukee käsin kirjoitettuna: ”2011 – tee puolikas resepti” ja”2014 – tee neljäsosaresepti”, koska sitten kuitenkin sitä ruokaa on enemmän kuin joulunpyhinä kuluu), sukulaiset ovat tuoneet joitain ruokia, puoliso on hoitanut liharuoat ja itse olen testaillut erilaisia lihattomia reseptejä. Joka joulu päätetään, että tänä vuonna tehdään ruokia ”sillai tosi maltillisesti” ja joka joulu sitä ruokaa kuitenkin riittää pitkälle tapaninpäivään.

Niin joulurauhan ja ekologisuuden kannalta on ihan hyödyllistä miettiä, että mitkä ovat ihan oikeasti ne ruoat, joita voisin syödä koko joulun kyllästymättä. (Itselläni ne ovat sienisalaatti ja CaviArt joululimpun päällä sekä porkkanalaatikko.) Muilla perheenjäsenillä ja joulunviettoon tulevilla on muita lempiruokia, ja niistä kun tehdään yhteisesti sopivat versiot (esim vegaaniset ja allergiaystävälliset silloin kun tarvis on) niin niistä saa jo mukavasti koostettua joulupöydän.

Ja jos sattuu käymään niin, että kaikki joulunviettoon tulevat haluavat syödä pelkästään kaupan perunalaatikkoa ja herneitä, niin mikään ei pakota hankkimaan seitsemää sorttia pöytään. (Tämä lähestymistapa on säästänyt myös lasten ruokailun tuomalta stressiltä – lapset syövät kuitenkin todennäköisesti samoja juttuja kuin aina, joten on ihan turha yrittää tehdä mitään kulinaarisia käännytyksiä vain siksi, että on joulu ja jouluruoat. Sienisalaattia voi opetella syömään joku toinen kerta, jouluna on muutakin ennakoimatonta.)

Mutta entäs jos tulee kesken joulunvieton sellainen olo, että ou nou, nyt meillä ei ole just sitä luumurahkaa tai niitä konvehteja, joita mä aiiina haluaisin syödä samalla kun luen pyjama päällä joululahjakirjaa?!?!? Onko joulu pilalla jos joku ruoka jääkin nyt sitten hankkimatta ja sitten just olisi halunnut sitä?

Näin todennäköisesti tapahtuu. Sen ennakointi, että mikä mieliteko iskee viiden päivän tai viikon tai kahden päästä, on lähes mahdotonta. Ja jos se mieliteko on niin voimakas että itkettää, niin se kannattaa kirjoittaa muistiin vaikka kalenteriin seuraavaa joulua varten. ”Olisin halunnut syödä Vihreitä kuulia ja lukea kirjaa, en voinut, harmitti niin paljon että itketti. Ensi vuonna ostetaan Vihreitä kuulia.” Ja koska kaupat kuitenkin aukeavat sitten joulun jälkeen (elleivät ole auki joulun aikanakin), niin ehkä sen kuulat-ja-kirja -hetken voisi toteuttaa joulun jälkeen?

Ja siksi näitä onkin hyvä miettiä etukäteen.

Kun käy vaikka aattoaamusta tapaninpäivään joulun suunnitelmat porukalla läpi, ja kirjoittaa siinä samalla paperille kaikki ruoka-ajat ja herkkuhetket jotka tulevat mieleen, niin niistä saa jo hyvän rungon sen miettimiselle, että mitkä ruoat oikeasti tekevät joulun. Listaan voi laittaa vaikka huutomerkeillä tai etunimen alkukirjaimilla, kenelle mitkäkin ruoat ovat niitä joulu-ei-tule-ilman -tyyppisiä, jotta sitten ei vahingossa käy niin, että jonkun herkkuruoat jäävät huomioimatta.

Samalla saattaa tulla mieleen jotain muita jouluperinteitä, joita haluaisi perheen kanssa keskustella ja toteuttaa. Niistä puhutaan huomenna. Ihanaa joulun odotusta, palataan! <3

Joulukalenteri 13.12.: Miten huomioida lasten tarpeet?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Lucian päivän luukusta löytyy seuraava kysymys:

Miten haluan huomioida lasten tarpeet joulunvietossa?

Kun lapset olivat vauvoja ja taaperoita, heidän tarpeensa oli valtavan helppo huomioida joulunvietossa. Lapsi nukkuu päikkärit kello X, nukkumaanmenoaika on kello Y, ruoka olisi hyvä olla kello Z, näissä puitteissa vietetään joulua. Toki tilannetta helpotti myös se, että vietimme joulut kotona oman perheen ja isovanhempien kanssa, eikä kylään tullut esimerkiksi muita lapsiperheitä.

Nykyään toki lapsilla (4v ja 6v) on samalla lailla ne fyysiset levon ja ruoan ja liikkumisen tarpeet, joista on tärkeää huolehtia paitsi lapsen itsensä niin kaikkien muidenkin juhlijoiden viihtyvyyden takia. Ja ihan samalla tavalla kuin arjessa, niin myös jouluna tulee tehtyä sitä takaraivolaskemista, että jos lapset heräsivät tuohon aikaan niin viimeistään tuolloin täytyy tapahtua ruokailua tai nukkumaanmenoa.

Tarpeet mylläävät tunteita

Fyysisten tarpeiden lisäksi lapsilla on myös muita tarpeita, ja niiden myötä pintaan voi myllääntyä myös kaikenlaisia tunteita. Erityispäivän ohjelma voi herättää vaikkapa ennakoitavuuden tarpeen ja sitä myötä jännitystä, tai merkityksellisyyden tarpeen myötä voi tulla pettymyksiä, jos asiat eivät menekään niinkuin oli toivonut. (Näitä tarpeita ainakin meidän lapsilla ennakoin.) Lisäksi jouluun voi liittyä tavallista voimakkaampana esimerkiksi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarvetta, osallisuuden tarvetta, yhteyden tarvetta, leikin ja huumorin ja seikkailun tarvetta.

Siihen kun yhdistää sen, että aikuisia ehkä hermostuttaa suunnitelmien toteutuminen tai jouluperinteiden muuttuminen, joulunviettoon kerääntyneiden ihmisten vuorovaikutus tai vaikkapa vuoden aikana kertyneet muistot ja ajatukset, niin on hyvin todennäköistä, että jossain kohtaa joulunviettoa joku huutaa toisille tai purskahtaa itkuun.

Se on normaalia. Ei ihme, että niin tapahtuu.

Nuoruusaikojeni perinteisen jouluyön messun liturgilla oli tapana toivottaa messun jälkeen ”Menkää kotiin rauhassa, älkääkä riidelkö matkalla.” Jouluun liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että on tosi helppoa kaivaa niistä pienistä ristiriidan muruista valtavia taisteluita.

Toisaalta jouluna aktivoituu helposti myös ns. yläraja-ongelma – silloin kun on epätavallisen hyvä olla ja menee hyvin, niin joku osa meissä hätääntyy ja alkaa etsimällä etsiä tapoja sabotoida sitä hyvää fiilistä, jotta päästään tutumpiin fiiliksiin. Tätä voi tapahtua sekä lapsilla että aikuisilla, ja kun kahden tai useamman ihmisen ylärajakäytökset (eli ne tiedostamattomat sabotaasit: kriitikit, valituksen aiheet, perusteettomat huolet jne.) kopsahtavat yhteen, niin usein sitten kipinöi.

Mitä siis voi tehdä?

Niin miten voisin huomioida lasten tarpeet joulunvietossa niin, että meillä kaikilla olisi mahdollisimman mukava joulu?

Ihan ensin täytyy toki päästä siihen tilaan, että aidosti haluan tuntea empatiaa lasten tarpeita kohtaan. Tämä pätee sekä ennakkoon että itse tilanteissa, jos huomaan että lasten käytös osoittaa jonkun tarpeen olevan vajaalla. Toisin sanoen ensin tarvitsee kaivaa jostain perhepakkaus itse-empatiaa: miltä minusta tuntuu juuri nyt tämä asia? Mitä minä tarvitsisin? Miten voisin sen ehkä saada?

Sitten on hyvä miettiä jo etukäteen, että millaiset tarpeet lapsilla ehkä juuri tämän meidän joulunvieton myötä heräävät. Tuleeko paljon porukkaa, eli kaipaavatko lapset jossain kohtaa rauhaa ja hiljaisuutta tavallista enemmän? Onko ennakoitavuus lapsille miten tärkeää, pitäisikö kertoa etukäteen mitä tapahtuu tai antaa vaikka avata joku lahja heti aamulla, ettei koko päivä mene lahjojen odottamiseen? Ennakoinko, että lapsilla tulee vaikkapa ikävä jotakuta läheistä ihmistä, ja miten sellaisen tilanteen voisi hoitaa – puhelulla, kirjoittamalla kirjeen, tai jotenkin muuten? Onko lapsilla voimakas vallan ja päättämisen tarve, jolloin heidät olisi hyvä ottaa mukaan suunnittelemaan, miten joulunvietto voisi edetä? Ja niin edespäin.

Kaikesta ennakoimisesta huolimatta aina voi tulla jotain, mihin ei ole valmistautunut. Jostain pienestä asiasta tulee eeppinen kriisi, syystä tai toisesta. Silloinkin auttaa (sen itse-empatian jälkeen) sen muistaminen, että joku tarve siellä nyt on taustalla. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi tarvitsee, niin keskittymällä hyväksyvästi siihen, että mikähän tarve lapsella nyt on, voidaan löytää keinoja ratkaista tilanne. Se selviää isompien lasten kanssa kysymällä (”kaipaisitko hetken vaikka omaa rauhaa?”) ja pienempien kanssa ihan vain kokeilemalla.

Jos arvelet, että lapsella alkoi ylärima hälyttää ja nyt on vain niin ihanaa että jostain täytyy saada pieni kriisi tasoittamaan, niin sitäkin voi kysyä. ”Onko sulla nyt niin ihana olla että tuntuu ihan vaikealta kestää se?” Ja sitten voidaan hetki vaan olla ja hengittää sitä, että ai että miten onkin ihana olla, kun vihdoin on joulu.

Itsekin on hyvä treenata

Tämä pätee myös meihin aikuisiin – kun itsesabotaasi iskee, niin on hyvä pysähtyä huomaamaan se, ja sitten keskittyä läsnäolevasti siihen ihanaan fiilikseen, joka tässä tilanteessa nyt on pinnan alla. Mitä useammin sitä tekee, sitä helpompi on kokea miellyttäviä tunteita ilman, että niitä täytyy alkaa tasoittaa näennäisillä kriiseillä.

Ja kuten sanottua (vaikka tätä tuskin voi liian usein sanoa): itse-empatia, omien tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen, on valtavan tärkeää, jotta voi huomioida ne lasten tarpeet. Jos on yhtään epäilystä siitä, että jouluna saattaa ehkä jossain kohtaa olla pinna kireällä, niin sitä itse-empatiaa voi alkaa treenata jo hyvissä ajoin ennen joulua. Esimerkiksi tänään. Silloin se löytyy nopeammin tilanteen keskelläkin.

Huomenna aiheena on joulun ruoat, tarjoo kunnon väki ja niin edespäin. Siihen asti leppoisia ja lämpöisiä joulun odotuksen hetkiä, palataan!

Joulukalenteri 9.12.: Mikä perheelle on joulukodissa tärkeää?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdeksännen päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mikä muille perheenjäsenille on jouluisessa kodissa tärkeää?

Meidän joulukuusessa on tällä hetkellä väriteema. Minun toivomani väriteema. Siellä on valkoisia, kultaisia ja hopeisia koristeita – nauhoja, palloja, askarteluja, enkeleitä, kaikenlaista, mutta vain noissa kolmessa värissä.

Ja sitten siellä on puolison jonain jouluna Hama-helmistä tekemä videopelihahmo. Se ei osu väriteemaan, mutta se on hänelle tärkeä. Olisinko itse valinnut sen kuuseen? En. Kirpaisiko, kun puoliso ilmoitti, että ”se on mulle tärkeä, mä haluan sen kuuseen”? Kyllä.

Ja siellä se silti on, ja minä aktiivisesti harjoittelen sen hyväksymistä.

Jos minä saisin päättää, niin…

Joskus aika pienistä asioista voi tulla merkityksellisiä, varsinkin näin joulun aikaan. Jos minä saisin päättää, niin kuusen koristelu olisi tyylikkään asetelmallista – ja lapsille on puolestaan tärkeää, että he saavat laittaa palloja ja koristeita juuri sinne mihin tykkäävät. Lapsille on tärkeää, että koko perheen yhteinen Lego-joulukalenteri on kuusen vieressä, koska siinä on kaikkein paras paikka leikkiä kalenterista tulevilla tyypeillä. Puolisolle on tärkeää, että joulu ei tarkoita kodin kuorruttamista enkeleillä.

Usein joulun merkitykselliset asiat voivat olla eri perheenjäsenillä erilaiset, koska paljon siitä joulun merkityksellisyydestä liittyy omiin lapsuusjouluihin. Itselleni jouluaamun piirretyt olivat lapsena maailman hienoin juttu, ja olen joinain jouluina ottanut melkein henkilökohtaisesti sen, että omia lapsia ei kiinnosta istua kuuntelemassa Joulupukin Kuumaa Linjaa tuntikausia.

Sama pätee jouluiseen kotiin. Yhdelle siivoaminen on tärkeämpää kuin toiselle, kun toinen haluaisi laittaa valot pois ja kynttilät palamaan niin sotkua ei näy. Yksi haluaa minimalistista eleganssia, toinen haluaa kaikki lasten päivähoitohistorian aikana tehdyt joulukoristeaskartelut mahdollisimman näkyvälle paikalle koska luovuus ja rakkaus.

Jostain syystä näistäkään asioista ei tule keskusteltua ennen kuin on riita tai konflikti käsillä.

Konfliktin taustalla strategiat ja tarpeet, myös jouluna

Silloin kun riidellään joulukoristeista tai siivoamisesta, niin oikeasti on harvoin kyse joulukoristeista ja siivoamisesta. Ne ovat strategioita jonkin tarpeen täyttämiseen.

Itselleni kuusen väriteema liittyy vahvasti selkeyden ja kauneuden tarpeeseen – puolisolla taas se itse tehdyn (kieltämättä taidokkaan) pelihahmokoristeen tärkeys liittyy ehkä merkityksellisyyden ja nähdyksi tulemisen tarpeisiin. Lapsilla koristeluinto liittyy kenties yhteyden, vallan, kauneuden ja inspiraation tarpeisiin? Ainakin kun saivat koristella puolison lapsuudesta periytyneen pikkuisen leikkikuusen, niin sellainen ”laitetaan KAIKKI koristeet” -into ja riemu heijastelivat jotain tällaisia tarpeita.

Ja kun hahmotan, että oikeasti niillä kuusen koristeilla tai siisteyden tasolla ei ole mitään objektiivista ”oikeaa” tai ”väärää, vaan ne ovat pyrkimyksiä täyttää jotain tarpeita, niin päästään kiinni siihen oikeaan kysymykseen: Mitä sellaista minä tarvitsen, mitä yritän tällä asialla täyttää? Ja jos tämä minun valitsemani strategia ei täytäkään kaikkien muiden tarpeita, niin millä muilla tavoilla voisimme yrittää täyttää omia tai toisten tarpeita?

Koska jos pitää valita, niin mielummin valitsen onnelliset ja tyytyväiset perheenjäsenet kuin minkään joulukuusen tai siivousprojektin. Ja aina löytyy strategioita, joiden myötä kaikkien tarpeet voidaan saada huomioiduiksi.

Huomenna puhutaan lahjoista. Haluanko antaa lahjoja, ja jos niin millaisia? Ihanaa ja leppoisaa joulukuuta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Joulukalenteri 7.12.: Entä ne, joiden kanssa en vietä joulua?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun seitsemännen päivän kysymys on seuraava:

Miten olen yhteydessä ihmisiin, joiden kanssa en vietä aikaa jouluna?

Ehkä perinteisin joulumuistamisen tapa on joulukortti. Omasta lapsuudesta muistan iltoja, jolloin kirjoitettiin porukalla joulukortteihin osoitteita äidin käsin kirjoittamasta osoitekirjasesta. Oih, nostalgia. Silloin joulukortti oli tapa pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ehkä muuten vuoden aikana nähnyt lainkaan. Pieni vuorovaikutuksen hipaisu: olette mielessä, pidetään yhteyttä, toivon teille kaikkea hyvää.

Kortti, kirje, video?

Joulukortit voivat edelleen tuntua merkitykselliseltä osalta joulua. Itse olen ollut joulukorttien suhteen melkoisen askartelevainen – joinain vuosina kortti-idea on mietitty jo marraskuussa, toisinaan vasta joulukuun alussa keskellä askartelukaupan kartonkikäytävää. Viime vuonna kortteja askarreltiin lasten kanssa ns. liukuhihnatyönä useampana iltana. Silloin kortin kuviokin tuli suunniteltua lähinnä sen ehdoilla, että silloin 3- ja 5-vuotiaiden askartelutaidot riittivät: leikkaa huopaa, paina leikkurilla tuosta, liimaa paljetteja. (Ja kun sanon ”suunniteltua”, tarkoitan ”poimittua Pinterestistä”. Hakusanoja ”holiday card ideas” kannattaa käyttää vain sillai omalla vastuulla, you know.)

Kortin sijasta läheisiä voi muistaa toki muutenkin. Joiltain ystäviltä on muutamana jouluna tullut joulukirje, jossa kerrotaan kyseisen perheen kuulumisia vuoden varrelta. Sellaisia on aina lämmittävä lukea, vaikka olisikin ollut yhteyksissä sosiaalisen median puolella, ja erityisesti jos ei ole. Videojoulukortti voisi olla aika huikea, erityisesti jos perheessä on esiintymiseen innostuneita jäseniä. Kuulumiset, joululaulut, lasten jutustelut tai tärkeimmät kapistukset voi esitellä yhdellä kertaa ja jakaa läheisille vaikka salaisella Youtube-linkillä.

Muutamana jouluna ollaan myös soiteltu videopuheluita toiselle puolelle maailmaa, kun ystävät ovat olleet siellä. Silloin tulee aina sellainen ”elämme todella tulevaisuudessa” -fiilis, kun toinen ihminen on melkein siinä lähellä, äänineen ja eleineen ja kaikkineen, vaikka onkin fyysisesti jossain ihan muualla. Lapset eivät toki pitkään jaksa pelkkää videopuhelua, joten meidän perheessä on todettu hyväksi lähestymistavaksi se, että toisinaan videopuhelulaite (läppäri, älypuhelin tai tabletti) laitetaan pöytään ruokailun ajaksi, vaikka muuten ruoka-aikoina ei ruutuja päällä olekaan.

Silloin sukulaisten tai ystävienkään ei tarvitse keksiä erillistä viihdykettä koko ajaksi, ja sitten kun lapset on syöneet, niin aikuinen voi vielä vaikkapa lukea lapselle kirjaa videon kautta. (Silloin toki lasten ruokailualueen täytyy olla riittävän kaukana laitteesta – puuroroiskeet näppäimistöllä tai kamerassa eivät ole mitenkään kauhean ylevä homma.)

Ja mitä siinä sitten sanoisi?

Ja oli muoto mikä tahansa – video, puhelu, tekstari, kirje, kortti – niin on hyvä myös miettiä, että mitä haluan tällä vuorovaikutuksella tuolle toiselle kertoa? Hyvää joulua, olette mielessä, olette tärkeitä, toivon teille kaikkea hyvää. Se riittää jo. Jos haluaa tehdä viestistä henkilökohtaisemman, niin entä jos kertoisikin sille toiselle, minkä takia hän on tärkeä? Mikä hänessä on juuri sellaista, mikä sinua ilahduttaa, lämmittää, liikuttaa, inspiroi? Mitä ihania muistoja sinulla on vuoden varrelta tästä ihmisestä? Tai mistä haluaisit häntä kiittää?

Näitä asioita voi toki kertoa läheisille ja kaukaisemmille muulloinkin kuin jouluna. Vaan tässä vuoden loppuessa on aivan mainio hetki ottaa ihan tavoitteekseen se, että kertoo ihmisille miksi he ovat itselle tärkeitä ja ihania. Kiitollisuus virittää (omasta mielestäni) paljon ihanampaan jouluun kuin sen miettiminen, mitä kaikkea minulta puuttuu ja minkä kaiken haluaisin olevan eri tavalla. Niitäkin asioita voi miettiä, ilman muuta. Ja sitä on hyvä tasapainottaa tietoisella kiitollisuudella ja sen jakamisella. Muuten ne hetket, jolloin sitten saa mitä haluaa, voivat jäädä ontoiksi, kun kiitollisuutta ei ole tullut treenattua.

Eli oikeastaan toisten ihmisten muistamisella ja tietoisella kiitollisuudella tekee myös itselleen taas vähän lämpöisempää joulumieltä. Ei hassumpaa.

Huomenna puhutaan siitä, mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen. Onko se joulukuusi, *jaiks* joulusiivous, vai jokin ihan muu?

Ihanaa ja lämminsydämistä joulukuun jatkoa, huomiseen!

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Tapaus elmukelmu eli vanhemman tunnetaidoista

Syyskuun aiheena Lupa olla minä-blogissa ja uutiskirjeessä ovat tunteet. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarissa ke 27.9. pohditaan sitä, miten tunnetaitojen harjoitteleminen voi auttaa kärsivällisyyttä sekä edellisenä iltana että aamun tuoksinassa.

Omista tunnetaidoistani valtaosan olen oppinut vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Osittain siksi, että lasten tunteiden äärellä on täytynyt opetella tunteiden sanoittamista, tarpeiden arvaamista, kuuntelemista sekä empatiaa – lapsilla nimittäin tunteita riittää.

Vielä suurempi syy on kuitenkin ollut se, että vanhemmuus on pistänyt minut nokakkain myös kaikkien omien tunteideni kanssa. Ylitsepursuava rakkaus, hellyys ja kiitollisuus, samoin kuin ihan demoninen kiukku, murskaava häpeä, ja selkärankaa raastava pelko ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisten vuosien aikana.

Tunteet elmukelmuun

Samalla olen tullut huomanneeksi, miten valtavasti ja koko ajan me aikuiset yritämme jatkuvasti hallita tunteitamme. Järkeistämme, selittelemme, rationalisoimme. Jos jokin asia suututtaa tai pelottaa, niin etsimme sille järkevän vastauksen, sen sijaan että tunnistaisimme, mistä on kyse. Tunteesta.

Toki tunne kertoo aina tarpeista, ja tarpeiden täyttymiseen tai täyttymättä jäämiseen on usein selityksiä. Vaan mikä siinä on, että niihin selityksiin on paljon turvallisempi takertua kuin myöntää oma tunne?

No mikäpä muu kuin haavoittuvuus. Se, että tunteiden kokeminen, sekä miellyttävien että vaikeiden, on ihan tolkuttoman haavoittuvaa. Kun olemme tottuneet paketoimaan tunteemme elmukelmuun ja folioon ja muovipurkkiin ja tunkemaan jääkaapin perälle, on vaikeaa olla läsnä niiden kanssa tässä hetkessä.

Silloin on myös vaikeaa olla lapselle läsnä tässä hetkessä. Nähdä lapsi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin toivoisimme hänen olevan. Elmukelmu-muovipurkki-tunteet sulkevat meidät siltä yhteydeltä, joka on vanhemman ja lapsen suhteessa parasta ja tärkeintä ja arvokkainta.

Niin tässä seitsemän vuoden aikana on tullut purettua aika monta elmukelmu-muovipurkkia sieltä jääkaapin pohjalta. Lapsi on nimittäin joka tapauksessa avoin ja läsnä ja haavoittuva. Ainakin alkuun. Se, miten me kohtaamme omat tunteemme, on lapsen oppimisympäristö ja käsikirja sille, miten hän oppii kohtaamaan omat tunteensa. Meidän esimerkistämme riippuu, oppiiko hän tehokkaimmat elmukelmun käärimisen tavat ja mestaritason jääkaappitetriksen, vai oppiiko hän olemaan läsnä omille tunteilleen silloinkin, kun ne ovat epämiellyttäviä, kivuliaita, raastavia.

Kolme tapaa purkaa tunteita elmukelmusta

Siksi olen itse valinnut opetella tunnetaitoja. Vähemmän elmukelmua, enemmän läsnäoloa. Se opettelu jatkuu edelleen, tietysti. Itse olen opetellut sitä muunmuassa näillä seuraavilla tavoilla ja ajatuksilla.

Tunteen voi nimetä – ja hyväksyä sen minkä voi

Huomasin, että itselleni jotkut tunteet olivat tosi vaikeita sanoittaa, ja toiset puolestaan valtavan helppoja. Kaikkein helpoin tunnistaminen ja nimeäminen on siinä, tuntuuko jokin tunne miellyttävältä vai epämiellyttävältä. ”Nyt tuntuu kamalalta” on sekin tunteen sanoittamista, vaikka ei vielä ihan tietäisikään, onko tämä ahdistusta vai kiukkua vai surua vai turhautumista vai mitä. Toki tunnesanojen opetteleminen auttaa tunnistamaan omia tunteita yhä paremmin. Myös tunteen paikallistaminen kehossa auttaa usein tunteen käsittelyssä – vaikka en keksisikään tälle tunteelle nimeä, niin huomaan, että se tuntuu puristuksena rintakehän kohdalla tai kiristyksenä niskassa.

Nimeäminen on myös yksi tapa hyväksyä se, mitä on. Nyt on näin, että minua suututtaa. Nyt on näin, että minua ärsyttää että minua suututtaa. Nyt on näin, että hävettää kun suututtaa. Ja jos en pysty hyväksymään tunnetta, niin pystynkö hyväksymään yhtään mitään tästä kokemuksesta? Pystynkö hyväksymään, että välillä minua hävettää ihan valtavasti kun en osaakaan käsitellä tunteitani rakentavasti? Pystynkö hyväksymään sen, että minua surettaa kun huusin aamukiireessä?

Jos pystyn hyväksymään ihan pienenkin osan omasta kokemuksestani ja tunteestani, se antaa tilaa hengittää vähän vapaammin.

Omia odotuksia voi tunnistaa ja harjoitella armollisuutta

Itselläni tunteiden elmukelmuttaminen ja perfektionismi kulkevat käsi kädessä. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, pitää saada hommat tehtyä, pitää näyttää tietynlaiselta – ja jos minulla on jotain tunteita siihen asiaan liittyen, niin ei voi mitään. Mitä enemmän paketoin itseeni ”pitäisi” -odotuksia ja -vaatimuksia, sitä vähemmän minulla on tilaa sille, mitä aidosti tarvitsen.

Ja jos suuntaankin perfektionismini tunteiden käsittelyyn – ”minusta tulee Maailman Paras Tunteiden Käsittelijä!!” – niin se kaatuu ensimmäiseen epäonnistumiseen. Mikä tahansa taito, myös tunteiden käsitteleminen, etenee virheiden ja mokien kautta.

Vain olemalla läsnä ja armollinen mokailevalle, epätäydelliselle itselleni voin ylipäänsä oppia omien tunteideni käsittelyä.

Ja armollisuus on haavoittuvaa. Odotuksista luopumisen ajatus voi tuntua siltä, että sitten vain tekee mitä huvittaa eikä missään ole mitään rotia. Erityisesti jos on vaikea luottaa itseensä ja omaan suoraselkäisyyteensä, niin ulkoiset odotukset voivat tuntua hyödylliseltä apuvälineeltä. Ja jos ne tuntuvat hyvältä ja auttavat elämään läsnäolevaa arkea niin why not, hyvä niin.

Usein odotukset kuitenkin kiristävät, stressaavat ja ahdistavat – lähinnä silloin, kun asiat menevät eri tavalla kuin odotin. Silloin ne odotukset eivät ole enää hyödyllinen apuväline, vaan ne haittaavat tilanteessa toimimista. Niissä hetkissä hyväksyminen ja odotuksista irti päästäminen antavat tilaa. Nyt on näin, nyt minusta tuntuu tältä, syvä hengitys.

Toisille ihmisille voi kertoa, miltä tuntuu

Tämä on ollut mulle itselleni ihan mullistavaa. Että kun kertoo toisille ihmisille, miltä tuntuu, niin se jo usein helpottaa. Tulee sanallistettua sitä itse kokemusta, sen sijaan että pelkästään älyllistää tapahtunutta. On nimittäin tosi helppo mennä sellaiseen moodiin että yrittää järkeillä jostain tilanteesta kurjat fiilikset pois, kun hyödyllisempää olisi vain sanoa, että nyt oon tosi pettynyt ja turhautunut. Tai vaikka että en ole tyytyväinen tähän nyt lainkaan.

Jos kurjaan fiilikseen liittyy jonkun toisen ihmisen käytös, niin ilman muuta on hyvä sanoa siitä tälle toiselle ihmiselle – jossain vaiheessa. Silloin kun tunteiden tunnistamista ja tunneilmaisua opettelee, niin voi tuntua todella haavoittuvalta kertoa omista tunteista ihmiselle, jonka käytös on niitä loukannut.

Silloin sitä tunteiden purkamista on tosi hyödyllistä opetella jonkun luotettavan, läheisen ihmisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka hyväksyy myös sen, että en osaa pukea sanojani aina niin tarkasti tai en ehkä löydä muuta sanaa tälle tunteelle kuin ”v*tuttaa”.

Kuulluksi tuleminen ja empatia ovat meillä usein niin vajaalla, että niitä täytyy tankata useaan kertaan, ennenkuin itse-empatia riittää vaikkapa voimakkaan tunnekuohun taltuttamiseen.

Yksinkertainen ei aina ole helppoa

Tuntuu huvittavalta, että näin yksinkertaisia asioita on pitänyt opetella vuosikausia, ja se opettelu jatkuu edelleen. Ja sitten taas toisaalta – se, että jokin on yksinkertaista, ei tarkoita että se on helppoa. On myös oikeastaan aika lohdullista, että tunnetaitoja voi opetella näin yksinkertaisesti. Tunnekuohun keskellä nimittäin on helpompi muistaa yksinkertaiset asiat.

Millä sanoilla kuvaisin tätä tunnetta? Missä kohtaa kehoa se tuntuu?

Mitä ”pitäisi” -ajatuksia tähän liittyy?

Kenelle voisin tästä kertoa?

Tunteiden elmukelmuttaminen vaikuttaa siltä, että se suojaisi meitä ikäviltä tunteilta. Siksihän siihen on moni alunperin oppinutkin. Se kuitenkin eristää meidät myös miellyttävistä tunteista: rakkaudesta, yhteydestä, kiitollisuudesta, ilosta, rauhasta.

Kun sitä elmukelmua purkaa, niin huomaa myös, että ne kurjatkin tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät riko meitä, ne menevät ohi, ja niillä on meille tärkeitä viestejä.

Tule mukaan purkamaan tunteiden elmukelmuja Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9.! Webinaari on ilmainen, ja saat ilmoittautuessasi myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin, jos et ole sitä vielä tilannut. Olet lämpimästi tervetullut. ❤️

Kärsivällinen aamu alkaa kalenteritsekkauksella

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla treenataan keinoja, joilla aamulähdöistä saa lempeämpiä. Tämän syyskuun ajan syvennyn blogissa ja uutiskirjeissä siihen, millaisia tunteita tämä prosessi saattaa herättää – siis muitakin kuin kärsivällisiä ja lempeitä tunteita. Pidän lisäksi ke 27.9. klo 13 Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin eli verkkoluennon, jossa käymme Kärsivällisempi aamu -minikurssin vaiheet läpi nimenomaan tunnetaitojen näkökulmasta. Webinaari on ilmainen, ja voit ilmoittautua sinne täältä – saat samantien Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi, jos et sitä ole vielä saanut.

Kärsivällinen aamu alkaa jo edellisenä iltana. Myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin ensimmäinen vaihe tapahtuu illalla – se on kalenterin tarkistus. On helpompaa pysyä kärsivällisenä aamulla kun tsekkaan jo illalla, mitä seuraavana päivänä on odotettavissa – kenellä on lelupäivä, tai tapaaminen, tai harrastus jota varten oikeastaan pitikin pestä pyykkiä.

Lykkäämisen taustalla on usein jotain selvittämätöntä

Ja silti jostain syystä sitä kalenterin tarkistusta usein tulee lykänneeksi.

Miksi? No, siihen voi tietysti olla monta syytä. Itselläni kuitenkin yleensä minkä tahansa asian lykkääminen tarkoittaa sitä, että siinä asiassa on jokin tekemätön päätös tai käsittelemätön ikävä tunne.

Ehkä tiedän alitajuisesti, että huomenna on yhdeksältä työpalaveri, jossa minun tarvitsee myöntää, että teimme virheen. Mielummin en ajattelisi koko asiaa, koska se virhe nolottaa, joten lykkään kalenterin (ja sen palaverimerkinnän) katsomista viimeiseen asti.

Ehkä päiväkotiin piti huomenna palauttaa ”onko teillä päivänä X ja Y ja Z hoidon tarvetta, meillä on kehittämispäivä” -lappu, ja emme ole vieläkään päättäneet, että tarvitaanko hoitoa vai voidaanko säätää se päivä jotenkin muuten. Ja nyt illalla kauhean paljon mielummin ajattelisin ihan muuta kuin vaihtoehtoisia hoitokuvioita kahden viikon päähän perjantaille.

Tai sitten kaikki päivän merkinnät ovat niin myöhään, että tuntuu siltä etteivät ne kuitenkaan vaikuta aamun ehtimiseen tai kärsivällisyyteen – vaikka ne herättäisivät minussa voimakkaitakin tunteita.

Nämä kaikki tunteet kertovat tärkeitä asioita siitä, miten me voimme ja mitä me tarvitsemme. Ja itse asiassa kalenterin tarkistaminen edellisenä iltana on älyttömän hyödyllinen tapa myös tunteiden huomioimisen näkökulmasta.

Kalenterin tarkistus auttaa ottamaan tilaa tunteille

Kaikki nämä tunteet nimittäin ovat läsnä todennäköisesti myös silloin huomisaamuna. Jos meillä on itsellämme tunteet pinnassa, niin meillä on vähemmän kapasiteettia olla lempeitä ja ymmärtäväisiä lasta kohtaan – erityisesti jos lapsellakin on vaikeita tunteita käynnissä.

Tietenkään kaikkia aamussa herääviä tunteita ei voi ennakoida. Illan ja aamun välillä voi tapahtua vaikka mitä, ja kaikkeen ei voi valmistautua. Juuri siksi on usein tosi hyödyllistä valmistautua siihen, mihin voi.

Sen takia kalenteritsekkausta on hyvä harrastaa sekä aikataulujen ja käytännön asioiden sumplimisen vuoksi – ”Mihin aikaan täytyy olla ovesta ulkona, jotta ehditään mukavasti?” – että tunteiden hyväksymisen harjoituksena.

Tunteita voi harjoitella hyväksymään esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

  • Mitä tunteita minulle herää, kun katson huomista kalenteria?
  • Voinko antaa niiden tunteiden olla läsnä tässä hetkessä, siinä määrin kuin pystyn?
  • Voinko kertoa niistä tunteista jollekulle tärkeälle ihmiselle?
  • Voinko kuulostella, mitä tunteet kertovat siitä, mitä tarvitsen tässä hetkessä, tai mitä arvelen tarvitsevani huomenna?

Mitä enemmän otan tilaa tunteilleni etukäteen, sitä vähemmän ne ottavat tilaa aamulla. Aamuista voi tulla piirun verran kärsivällisempiä jo tällä yhdellä keinolla.

Tule mukaan ilmaiseen Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9. klo 13! Uusia tapoja on vaikea oppia, jos niihin liittyy ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarin myötä saat vinkkejä vaikeiden tunteiden bongaamiseen ja niiden työstämiseen, jotta kärsivällisemmän aamun käytännön strategiat olisi helpompi toteuttaa. Lue lisää täältä!