Joulukalenteri 2.12.: Aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun toisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Minkä verran minulla/meillä on aikaa ja resursseja joulun valmisteluun ja viettoon?

Riittävän hyvä löytyy insipraation ja armollisuuden risteyksestä. Niin myös riittävän hyvä joulu. Edelliset kaksi kysymystä (30.11. ja 1.12.) ovat virittäneet inspiraatiota siihen, miltä voisi tuntua ihana, omannäköinen, omiin ja rakkaiden tarpeisiin vastaava joulu.

Tämä kysymys puolestaan palauttaa armollisuuteen: Mikä on oikeasti mahdollista tänä vuonna, näillä resursseilla, tässä elämäntilanteessa?

Sama tarve, monta strategiaa

Samaa tarvetta voi täyttää tuhansilla strategioilla. Parhaita strategioita ovat sellaiset, jotka vastaavat samalla moneen tarpeeseen.  Jos minulla on ilon ja yhteyden ja luovuuden tarve, ja aiemmin olen täyttänyt sitä leipomalla piparkakkutalon yhdessä lasten kanssa, niin se voi tänäkin vuonna olla ihana idea. Ja jos tarvitsen lisäksi helppoutta ja lepoa ja armollisuutta, niin tulisiko joulu ihan ilman sitä taloa, tai voisinko pyytää jonkun ystävän kaveriksi leipomaan lasten kanssa valmistaikinasta, vai katsottaisiinko vain kuvia upeista piparkakkutaloista?

Meillä kaikilla on rajalliset resurssit. Aikaa on jokaisella vuorokaudessa 24 tuntia, ja siitä on ihmisestä riippuen enemmän tai vähemmän käytössä mihinkään muuhun kuin päivästä toiseen selviämiseen. Rahaa on käytössä sen verran kuin on, tahdonvoimaa samoin. Itse kohtaan useimpina vuosina sen todellisuuden, että joulukuun alussa tullut ”hei mitä jos neuloisin kaikille joululahjaksi jotain ihanaa” -idea ei välttämättä ole toteutuskelpoinen, vaikka kuinka innostaisi. (Nykyään tajuan sen jo ennen kuin puikoilla on viisi keskeneräistä työtä ja ajatuskin neulomisesta ahdistaa ja turhauttaa.)

Varsinaisen joulunajan kanssa on usein sama juttu. Olisi ihanaa, jos voisi mennä viikoksi sukulaisten luokse toiselle puolelle maata, ja tänä vuonna se ei onnistu. (Tai sitten päinvastoin – ”voi harmi, olisi ollut ihanaa tulla teidän luokse viikoksi, mutta nyt se ei onnistu *helpotuksen huokaus*” ). Kun jo tässä vaiheessa joulukuuta miettii, että mikä on suunnilleen realistista – ja ehkä vielä puolittaa senkin suunnitelman, jos tilanne on todella tiukka jonkun resurssin suhteen – niin todennäköisemmin kapasiteetti riittää paitsi joulun valmisteluun myös joulusta nauttimiseen.

Kodin säihkyväksi puunannut, röykkiöittäin lahjoja hankkinut ja Huikeimmat joululaulut kahlannut mutta loppuunpalanut vanhempi ei varsinaisesti ole joulumieltä ylentävä tekijä, ainakaan useimmille.

Tähän kohtaan nimittäin haluan sanoa vielä uudestaan sen, mihin tuolla aiemmin jo viittasin: helppouskin on tarve. Sitä saa tarvita, ja sen puuttuminen kuluttaa ihmistä. Joulun yhtälöön saa laskea mukaan myös helppouden ja stressittömyyden.

No mutta kun kyllähän minun KUULUU…

Joissakin meistä (itseni mukaanlukien) helppouden ja stressittömyyden kaipaaminen herättää kaikenlaisia ”mutta kun kyllähän minun nyt KUULUU” -tyyppisiä ajatuksia.

Niiden kohtaamiseen on monia tapoja, ja yksi toimiva on Byron Katien The Work: Kun löydän stressaavan ajatuksen (kuten tuon ”Minun Kuuluu Tehdä Joulua Varten Asiat X, Y ja Z”), niin kysyn itseltäni neljä kysymystä:

1) Onko se ajatus totta? Ihan todellako kuuluu? Says who?

2) Voinko sataprosenttisesti tietää, että se on totta? Voinko olla varma, että minun ei esimerkiksi kuuluisi tehdä juuri päinvastoin, tai vähän eri tavalla? (Yleensä vastaus näihin kahteen kysymykseen on ”ei, en voi oikeastaan tietää, että tämä on totta”)

3) Miten toimin, reagoin, tunnen, kun ajattelen tämän ajatuksen? Tämän kysymyksen vastaus ei useinkaan ole kauhean kaunista ajateltavaa: kohtelen itseäni ja toisia aika rumasti, stressaan ja tiuskin ja teen erittäin ei-jouluisia asioita.
4) Kuka tai mitä olisin, jos en voisi ajatella tuota ajatusta? Jos tuota ajatusta ei olisi olemassa? Tähän kysymykseen reagoin itse yleensä aika fyysisesti: olo kevenee, ja usein huomaan, että pystyisin toimimaan ilman stressiä ja tekemään fiksumpia valintoja.

Prosessiin kuuluu myös vastakohdan miettiminen: Mikä olisi tämän lauseen vastakohta, ja onko sekin yhtä totta? Vastakohta tuolle olisi ”Minun Ei Kuulu Tehdä Joulua Varten X, Y, Z” – onko se totta? No ei kuulu, vaan voin tehdä jos haluan sillä tavalla vastata johonkin tarpeeseen. Ja en halua, joten tadaa, en tee. Sekin voisi olla ihan totta.)

Aika ja resurssit kannattaa pitää mielessä toki muulloinkin, mutta erityisesti jouluna niiden kanssa voi käydä vähän ohraisesti – juuri siksi, että jouluun liittyy kaikenlaisia merkityksiä ja tunteita. Joulu on siis loistavaa aikaa harjoitella niiden huomioimista. Ehkä sitten uuden vuoden puolella tuntuu jo ihan helpolta huomata, onko johonkin asiaan kapasiteettia vai ei.

Huomenna jatketaan resurssien miettimistä sen näkökulmasta, mihin haluat oikeasti tänä jouluna panostaa ja mihin sitävastoin et. Armollisuutta joulukuuhusi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Miten puhua lapsen kanssa sateenkaaren väreistä?

Pride-viikko on loistava aika keskustella lasten kanssa sateenkaaren väreistä eli erilaisista ihmisistä ja erilaisista perheistä. Vaan miten niistä kannattaa keskustella, jos kerran aikuistenkin kanssa se on välillä vaikeaa?

Tässä tekstissä halusin kertoa 4 vinkkiä, jotka on helpottaneet meidän (myöskin enemmän tai vähemmän sateenkaarevan) perheemme keskusteluja. Nämä vinkit helpottavat ilman muuta myös aikuisten välisiä keskusteluja.

1. Ota selvää

Keskusteluun on paljon helpompi ryhtyä kun on ensin itse selvillä siitä, mistä puhutaan kun puhutaan sateenkaari-ihmisistä ja -perheistä. Setan sivut ovat hyvä aloituskohta opettelulle, ja englanniksi olen itse oppinut valtavasti Everyday Feminism -sivuston asiallisista artikkeleista.

Itseäni on myös auttanut se, että olen miettinyt etukäteen helppoja, lapsentajuisia määritelmiä esimerkiksi sukupuolelle, seksuaalisuudelle, cis/transihmisyydelle, ja niin edespäin. Itse käytän esimerkiksi lasten kanssa jutellessa suunnilleen seuraavanlaisia määritelmiä:

Sukupuoli

= ihmisen kokemus siitä, onko tyttö tai nainen, poika tai mies, tai jotain muuta, vaikkapa muunsukupuolinen. Ihminen itse tietää oman sukupuolensa, eikä se riipu siitä, millaiseen kehoon on syntynyt tai siitä, miltä näyttää tai mistä tykkää. Joidenkin ihmisten kokemus sukupuolesta voi muuttua iän myötä, eikä sen kanssa tarvitse olla valmis – ja joillain ihmisillä on tosi pienestä asti tosi selkeää, onko tyttö tai poika tai jotain muuta.

Seksuaalisuus

= se, miten ja keneen ihminen ihastuu ja rakastuu. Jotkut ihastuvat yleensä tyttöihin tai naisiin, toiset yleensä poikiin tai miehiin, joillain sukupuoli ei vaikuta siihen keneen ihastuu. Jotkut ihastuvat tosi harvoin ja jotkut eivät ollenkaan. Se, keneen ihastuu, ei riipu siitä, mitä sukupuolta itse on.

Cis/trans/intersukupuolinen

Kun vauva syntyy, niin Suomessa ja monissa muissa maissa kätilö arvaa vauvan kehon perusteella, että onko vauva tyttö vai poika. (Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ole, että kätilö arvaisi ”ei kumpikaan” ja se riittäisi kaikille, mikä on ihan hupsua.) Joskus se arvaus osuu oikeaan, ja se tytöksi arvattu vauva lapseksi ja nuoreksi kasvaessaan tuntee olevansa tyttö. Silloin puhutaan cis-ihmisestä – sama sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi.

Jos taas se tytöksi arvattu vauva kasvaa isoksi ja onkin poika, niin puhutaan trans-ihmisestä – eri sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi. Silloin meidän tarttee kunnioittaa sitä sukupuolta, joka se lapsi tai nuori tai aikuinen on oikeasti, ja opetella että hän onkin poika vaikka luultiin että hän on tyttö.

Intersukupuolinen ihminen on sellainen, jonka kehossa on syntymästä asti sekä tytön että pojan piirteitä, niin että kätilöllä voi olla vaikea arvata, onko hän tyttö tai poika. Hänenkin sukupuolensa, ihan niinkuin kaikkien muidenkin, selviää sitten kun hän kasvaa ja itse kertoo, että onko hän tyttö tai poika tai muunsukupuolinen tai jotain muuta.

Erilaiset perheet

Joissain perheissä on yksi lapsi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Samalla tavalla joissain perheissä on yksi vanhempi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Ihan niinkuin lapset voivat olla tyttöjä, poikia, tai muunsukupuolisia, niin vanhemmat voivat olla naisia, miehiä, tai muunsukupuolisia. Se, kuinka monta lasta tai vanhempaa perheessä on, ei vaikuta siihen, onko siinä perheessä hyvä elää ja olla. Siihen vaikuttaa se, kuinka rakastavasti ja kunnioittavasti kaikki perheenjäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, ja kuinka hyvin kaikkien tarpeet täyttyvät.

2. Normalisoi erilaisuus – sano ”joskus”, ”toisinaan” ja ”en tiedä”

Ihmisiä ja perheitä on niin valtava kirjo, että itse olen ainakin luopunut kokonaan sanomasta ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan”. (Tästä itse opettelin pois jo silloin, kun sääntöihin helposti rakastuvan esikoisen kanssa monestakaan asiasta ei voinut sanoa ”kaikki” tai ”aina”, koska sitten heti seuraavana päivänä tuli poikkeus vastaan.)

Sen sijaan puhun lapsille siitä, että ”usein” ihmisillä sukupuoli on sama kuin mitä syntyessä on arvattu, ja ”toisinaan” käy ilmi että niin ei ollutkaan. Tai ”joskus” tytöt ihastuvat poikiin ja joskus tyttöihin. Tai jos lapsi kysyy, että voiko olla sellainen ihminen jolla X, niin korkeintaan sanon että minä en ole kuullut sellaisesta tapauksesta, mutta en voi sanoa varmaksi. Ja että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että enemmän ihmetyttäisi jos ei olisi sellaistakin.

Samalla on hyvä totutella sanomaan, että ei tiedä. Esimerkiksi jos lapseni kysyvät minulta jotain transaikuisen elämästä, niin minä cis-naisena en oikeastaan voi sanoa siihen mitään. En tiedä. Voin tietysti sanoa, että selvitetään, etsiä tietoa esimerkiksi Setan sivuilta, tai muuten yrittää löytää vastauksia heidän kysymyksiinsä.

3. Hyväksy haavoittuvuus, häpeä ja yksityisyys

Sukupuoli ja seksuaalisuus voivat olla herkkiä, haavoittuvia ja yksityisiä asioita. Vaatii luottamusta ja empatiaa, että niistä asioista tuntuu mukavalta puhua. Tämä pätee sekä lapsiin että meihin aikuisiin. Erityisesti silloin, jos oma suhde sukupuoleen tai seksuaalisuuteen on ollut jotain muuta kuin luonteva ja iloinen, niin lapsen kanssa aiheesta puhuminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta.

Saa tuntua vaikealta ja haavoittuvalta. Häpeää ei tarvitse hävetä, se on tunne siinä missä muutkin. Ja silti on tärkeää, että me aikuisina otamme vastuun siitä, että hankimme itsellemme tukea ja empatiaa, jotta emme siirrä omaa häpeäämme lapselle.

Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa sellaisilla sanoilla, että lapsi itse pystyy omia kokemuksiaan käsittelemään. Kehonosien nimet, tykkäämiset, mielihyvä ja omat rajat ovat sellaisia asioita, joihin pienelläkin lapsella on oikeus.

(Tässä kohtaa suosittelen lämpimästi Viekkua ja doula-seksuaalikasvattaja Anna-Riittaa, joka auttaa vanhempia muun muassa lapsen seksuaalikasvatuksessa.)

Samaan aikaan on tärkeä huomioida meidän jokaisen yksityisyyden tarve. Lapsen on tärkeä kuulla, että aikuisellakin on kokemus omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan – ja sekä lapsen että aikuisen yksityisyyden tarvetta palvelee se, että aikuinen ei kerro enempää kuin mitä on tarpeen lapsen kysymyksiin vastaamiseksi.

Tässä kohtaa aikuisen on valtavan tärkeä opetella erottamaan, milloin hän haluaa lopettaa keskustelun häpeää välttääkseen ja milloin oman ja lapsen yksityisyyden tarpeen suojelemiseksi. Eron voi löytää esimerkiksi siitä, että häpeään liittyy ajatus, että on ylipäänsä väärin ja kauheaa puhua tällaisista asioista – seksuaalisuudesta, sukupuolesta, niiden ilmaisemisesta – lapsen kanssa. Yksityisyyden tarpeen kohdalla tunnistan, että näistä asioista on tärkeä puhua, ja haluan huolehtia, että en vaivaannuta lasta tai itseäni kertomalla liikaa tai liian yksityiskohtaisesti.

Ja jos huomaan, että häpeä iskee kesken keskustelun, niin senkin voi sanoa lapselle. Että nyt tuntuu vaikealta ja nololta jutella näistä asioista, eikä se tarkoita että niissä olisi mitään pahaa, vaan tämä on minulle uutta ja uudet asiat ovat joskus vaikeita.

4. Kuuntele lasta

Kuten yllä mainitsin, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa siksi, että lapsella on sanat kuvata omaa kokemustaan. Keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että aikuinen kyselee lapsen omia ajatuksia ja kokemuksia asioista samalla kun kertoo. Kysyä voi esimerkiksi seuraavia asioita:

  • Oletko sinä tyttö tai poika tai jotain muuta?
  • Millaisista asioista tiedät, että [kaverin nimi] on tyttö / poika?
  • Millaisista asioista tiedät, että sinä olet tyttö / poika / muunsukupuolinen?
  • Oletko joskus ihastunut johonkin tyyppiin? Mikä hänessä oli ihanaa?
  • Tunnetko sellaisia kavereita, joilla on samanlainen perhe kuin meillä?
  • Tunnetko kavereita, joilla on erilainen perhe kuin meillä? Millainen heidän perhe on?
  • Onko susta kummallista vai tavallista, että [mistä juuri puhuttiin]?

On myös tärkeää kuunnella lasta ja hyväksyä hänet siinä, mitä hän kertoo omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Erityisesti silloin, jos lapsi kertoo sukupuolestaan tai seksuaalisuudestaan jotain meidän odotuksistamme poikkeavaa. Voi helposti tulla ajatus, että lapsi ei vielä tiedä, ei oikein ole varma, ei ole ymmärtänyt mistä on kysymys, tai niin edespäin. Ja silti meidän on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa sitä, mitä lapsi kertoo. Lapsi on itse oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa asiantuntija.

Jo se, että lapsi kertoo meille jotain sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, on luottamuksen osoitus. Meidän tehtävämme on olla sen luottamuksen arvoisia. Silloin, kun meillä on yhteiset sanat joilla puhua hänen kokemuksestaan, meidän on helpompi kunnioittaa ja antaa tilaa hänelle olla oma ihana itsensä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta.

Iloa ja vapautta pride-viikkoon kaikkien sukupolvien sateenkaarikansalle ja läheisille. ❤️

Pysähtyminen 127: Kapasiteettia

Mistä tulen?

Kulunut viikko (tai siis edellisen loppu ja tämän alku) meni aika vahvasti lepäämisen ja toipumisen piikkiin. Niinkuin kirjoittelin viime viikolla, niin jotain selvästi oli käynnissä, ja tavoitteena oli syödä ja nukkua ja jonkin verran ehkä vuorovaikuttaa läheisten kanssa. Se olikin ihan hyvä suunnitelma, mutta vaihtelevalla menestyksellä.

Perjantaina käytiin Ikeassa syömässä. Tavallaan ihan kiva juttu, ja tavallaan ihan liikaa mekkalaa ja hälyä ja kuopus karkasi kaksi kertaa katsekontaktin ulottumattomiin. Löytyi onneksi molemmilla kerroilla ennenkuin äidillä tuli stressi ja itku. (Sen päivän mielentilasta laskien siis alle minuutissa.)

Lauantaina kävin Annamarika Joogan joogastudion avajaisissa, ja se teki hyvää. Toki seuraavana päivänä (kun oli mun vuoro nukkua pitkään) nukuin melkein kellon ympäri, eli sekin taisi olla aika lailla kapasiteetin ylärajoissa.

Ja nyt alkuviikko on mennyt sellaisessa ”pakolliset hommat hoidetaan hitaasti ja hengitellen ja muuten ollaan kuin ne yhet kanat” -moodissa. Kapasiteettia säästellen, ikäänkuin.

Viikonloppuna huomasin myös, että somesta pois pysytteleminen säästää kapasiteettia. Tai siis niin.

Mun sometuttavissa on paljon ihania, viisaita ja vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka kantaa paljon vastuuta tulevaisuuden ja tasa-arvon puolesta. Ja sit kun mä olen tällaisessa tilassa, että joistain sinänsä tärkeistä artikkeleista otsikon ja parin ekan lauseen lukeminen vetää ahdistuksen huippulukemiin kymmeneksi minuutiksi, niin parempi on jos en edes selaa.

Tämän huomasin juurikin äsken. Ennen tämän kirjoittamista ajattelin, että voisin vähän vilkaista, onko Facebookissa sitten kuitenkin tässä parin päivän aikana löytynyt jotain sellaista ilahduttavaa, että harmittaisi tämä somepaastoaminen.

Oli siellä yksi artikkeli joka irrotti parit naurut. Ja sitten muutama postaus sen jälkeen taas joku juttu, jota ei tarvinnut edes klikata kun jo rupesi itkettämään.

Tää on vähän sama kuin aprillipäivänä. Jos mulle ei sovi se, miten some pyörii, niin silloin mun on ehkä syytä pitää sieltä taukoa. Ei niin, että mun mielestä some olisi jotenkin huono juttu yleisesti. Jos se toimii ja tuo iloa ja onnellisuutta ja yhteyttä niin ihan mahtava juttu, niin se on mullekin usein tuonut. Nyt mä huomaan, että tähän mielentilaan se ei tuo iloa tai onnellisuutta tai yhteyttä.

Niin ajattelin ottaa hypoteesiksi tällaisen, että jos en käytä sosiaalista mediaa (käytännössä Facebookia) ennen elokuun alkua, niin mulla on enemmän aikaa ja kapasiteettia tehdä juttuja, jotka oikeasti tuo iloa ja onnellisuutta ja yhteyttä. Blogin tekstit tulee automaattisesti sosiaalisiin kanaviin, kiitos verkkosivun somekeijupölyn, mutta itse pyrin välttämään somen kuluttamista. Katsotaan, miten käy.

Missä olen?

Kaikesta viikonvaihteen nukkumisesta huolimatta silti väsyttää. Leuka on edelleen jumissa – sain lauantaina leukajoogaohjeita sen avaamiseen, mutta oon ehtinyt tehdä niitä vasta muutaman kerran. Toisaalta huomaan monia kohtia, joissa on aiemmin ollut tiukempia jännityksiä ja ne on tässä levätessä ehtineet vähän sulaa. Vettä vois taas juoda enemmän.

Tunteet… Njoo, aika pinnassa. Lapset katsoi tänään Inside Out -elokuvaa (taas, siitäkin vois kirjoittaa ihan erikseen) ja mä kuuntelin toisesta huoneesta ja vollotin. Ja samaistuin myös Suruun, joka matkusti sadepilven kyydissä itkien, että ”nyt mä pilasin tän pilvenkin”. Toki siis samaistuin sillai huvittuneena, mutta muistan hyvin sellaisia hetkiä kun on ihan 100% vakavissaan ollut sellainen fiilis, että mihinkään ei voi koskea ilman että se menee pilalle.

Ja toisaalta. Tänään kauppareissu hidastui sen takia, että myyjä otti kiinni myymälävarkaan ja kesti hetken että toinen myyjä pääsi kassalle asti. Kaikesta viime aikojen murheilusta huolimatta olin siinä hetkessä ihan superkiitollinen siitä, että a) tilanne rauhoittui, joku toinen asiakas soitti poliisin, ja kukaan ei ilmeisesti loukkaantunut tilanteessa, ja b) mun ei tarvitse olla (enää) töissä paikassa, jossa myymälävarkauksien ehkäisy ja pysäyttäminen kuuluu työnkuvaan. Vaikka kuinka angstaa ja ahdistaa, niin on kiitollista että saa työssään olla turvassa.

Ajatukset… Luin viikonloppuna taas Gay Hendricksin The Big Leapin, jossa puhutaan ylärajaongelmasta (Upper Limit Problem). Siis siitä, että jos alkaa yllättäen jollain elämänalalla mennä hyvin, niin ihmisellä herkästi tulee epämukava olo. Tai ikäänkuin sellainen yläraja alkaa hälyttää, että nyt jotain on pielessä, ja sitten ihminen tavalla tai toisella joko sabotoi sitä hyvää meininkiä tai sitten alkaa kaivaa hankaluuksia (tiedostamattaan, tietysti) jollain toisella elämänalueella. Tyyliin että työhommissa menee hyvin niin kotona puolison kanssa tulee riita. Tai jos on hetki, jossa on rauhallinen ja hyvä olla, niin kohta alkaa päässä pyöriä maailmanlopun ajatuksia.

Niin mun mantra tässä viimeiset pari päivää on ollut kysyä kaikista epämukavuuksista ja huolenaiheista, että onko tämä nyt ylärajaoire? Is this an upper limit symptom? Ja vaikka mä en saisikaan siihen vastausta, niin aika monet huolet ja jännitykset sulaa ihan vain sillä kysymyksellä. Se on myös ikävien ajatusten kanssa hyvä kysymys, koska se auttaa mua huomaamaan, että oikeastaan se ajatus ei ole mitenkään liimalla kiinni mun tajunnassa, vaan mä voin päästää siitä irti jos se ei tunnu mukavalta.

(Tässä kohtaa sisäinen kriitikkorinki haluaisi sivuhuomautuksena todeta, että mä puhun ihan täysin ohi aiheen ja mun suoritus on täten hylätty. Ajatukset -kohdasta tuli nyt nolla pistettä. Eikä toi Tunteet -kohtakaan oikeastaan ole ihan tehtävänannon mukainen. Kiitos, tämä merkitään muistiin.)

Mitä kohti?

Mitähän mä kaipaisin? Jos lähtis sitä kautta, että mitä toi somen vähemmälle jättäminen mulle antaa? Mihin mun tarpeisiin se vastaa?

– Intentionaalisuus, tavoitteellisuus
– Yhteys (jos vaikka laittais viestiä ihmisille joiden kanssa haluaa olla tekemisissä)
– Vapaus
– Turva (lähinnä emotionaalinen, ettei tartte koko ajan olla varuillaan että mistä kulman takaa tulee jotain triggeröivää)

Mihin tarpeisiin mä oon yrittänyt vastata somen kautta?
– Yhteys
– Ilo (aina välillä löytyy joku hauska juttu)
– Oppiminen (erityisesti Everyday Feminism -FB-sivu on ollut ihan loistava, sieltä tulee melkein joka päivä jotain lukemisen arvoista)
– Helppous (ei tartte itse miettiä, että mitähän sitä haluaisi lukea, vaan mulle tarjoillaan verkkokalvoille loputtomasti sisältöä)
– Yhteenkuuluvuus (mä pelkään ihan todella syvällä tasolla sitä, että jään yksin, ja some on ollut mulle jonkinlainen vakuutus siitä, että en jää, kun aina siellä on joku)

Ja jos mun tavoitteena on somen vähentämisen kanssa säästää kapasiteettia, niin voisko se olla mun tämän viikon teema?

Helppous, lepo, hoiva

Että sais mahdollisimman hyvin tankattua jaksamista ja purettua jumeja – ja toisaalta hoidettua ne hommat joita olen luvannut hoitaa – kun sitten juhannukselta lapset jää kotiin kesälomaksi niin olis jotain jäljellä äidistä niillekin.

Ehkä tällä nyt sitten seuraavaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Ajatuksia Kamalan ihana päivä -kirjasta

Tänään tein videon! Hurraa! Sain nimittäin arvioitavaksi Elina Kauppilan melko tuoreen Kamalan ihana päivä – lasten mindfulness -kirjan, ja siitä oli niin paljon sanottavaa että oli helpompi vain puhua menemään ja kirjoittaa sitten tekstiksi. 😀

Videon sisältö löytyy siis videon alta myös tekstinä, jos se on helpompi tai näppärämpi tapa ottaa informaatiota haltuun. Videota saa myös ilman muuta jakaa ihan niin paljon kuin inspiroi. 🙂

 

Tekstiversio

Moi. Tämä on Lupa olla minä, mä olen Sari Paavilainen. Mä halusin tehdä tämmöisen pienen videon, koska sain arviointiin ihanan… tai siis Kamalan ihanan päivän, Elina Kauppilan kirjan lasten mindfulnessista.

Kamalan ihana päivä on siis kirja lasten mindfulnessista. Se jakaantuu kahteen osaan: siinä on tarina siitä, että miten Meini päivänsä myötä kohtaa kaikenlaista sellaista mitä lapsi arjessa kohtaa, ja miten Meinin äiti siinä hänen kanssaan on siinä päivässä. Sen lisäksi täällä kirjassa on erilaisia mindfulness-harjoituksia useampi sivu.

Me ollaan meidän lasten kanssa siis luettu se tarina muutamaan kertaan, ja meidän esikoinen on myös itsekseen, niinkun, olen huomannut että hän on joskus käynyt poimimassa kirjan ja sitä lueskelee tossa sohvalla. Harjoituksia me ei olla testattu mutta kerron siitä, kun itse luin niitä harjoituksia, että mitä mulle heräsi, ja voin tehdä toisen videon vaikka siitä, että kun ollaan tehty niitä harjoituksia niin mitä kokemuksia mulla siitä heräsi.

Tarina

Tarina, josta me siis aloitettiin, niin… Lapset oli siis aivan haltioissaan siitä. Kun saatiin tää kirja ja kysyin lapsilta, että haluatteko tulla kuuntelemaan, niin isompi sanoi että joo, tuli mun kainaloon, ja pienempi oli että ei, ja hän meni omaan huoneeseen leikkimään. Ruvettiin lukemaan, ja pikkuhiljaa pienempikin hiippaili uteliaana kuuntelemaan. Selvästi kun hän kuuli miten se tarina eteni, niin se osui johonkin sellaiseen, että se oli hänestä sen arvoinen, että hän keskeytti leikin ja tuli kuuntelemaan tarinaa.

Se mikä mun mielestä tässä Meinin tarinassa on niin ihanaa, mikä mulle siinä osuu, on se, että… Tosi usein kirjoissa tai ohjelmissa tai leffoissa tai muissa, ainakin meillä, tulee lasten kanssa keskusteltua siitä että olipas kummallista, mitenhän se nyt tolla tavalla sanoi. Esimerkiksi jos jonkun mielestä on hassua että toinen pelkää, tai sanotaan että ei saa kiukutella, tai joku tahallaan tekee pahaa mieltä toiselle, tai tämäntyyppisiä ajatuksia. Sit mietitään että olipas kummallista, mitenhän se silleen.

Ja musta oli ihana lukea tätä tarinaa, ihan sen takia että siinä ei yhtään tarvinnut suodattaa mitään, tai ei tarvinnut itse bongata sellaisia kohtia, että ”tää varmaan olis hyvä lasten kanssa käsitellä”. Vaan se, että miten Meini ja äiti toisiinsa siinä arjessa suhtautuu, on tosi tosi linjassa sen kanssa, miten itse haluaa hyvinä päivinä – tai kaikkina päivinä – osata suhtautua lapseen. Se toimii itselle semmoisena opettelun keinona, ja lapselle ja itselle myös mallina siitä, että  ai niin, tälleenkin, tällaisiakin tapoja olla toisen kanssa voi olla.

Niinkuin vaikka se, että jos äiti on vihainen ja Meini ei silti haluakaan tehdä yhteistyötä, niin sitten äiti kiinnittää huomiota siihen Meinin kiukkuun ja huomaa sen ja haluaa tehdä yhteistyötä ja keksii jonkun leikin, jonka avulla siitä tulee mukavaa siitä yhteistyöstä. Se lämmittää mua jotenkin tosi paljon, ettei tarvitse filtrata sitä tarinaa yhtään.

Ja se on silti – ja ehkä myös siksi – lapselle kiehtova. Siihen ei oo tarvinnut rakentaa mitään semmoista myöskään ylimääräistä hyvis-pahis-jännitettä tai mitään sellaista päälleliimattua, vaan se draama… siinä on hyvä draaman kaari, ja siinä riittää jännitettä, ja se jännite tulee semmoisesta lapsen arjessa tutusta asiasta. Se on vain kerrottu semmoisella hyvin jäntevällä ja kiinnostavalla ja läsnäolevalla tavalla. Ihan jo pelkästään sen tarinan takia tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Harjoitukset

Ja sen lisäksi täällä on myös näitä harjoituksia, joita tosiaan me ei olla vielä lasten kanssa käytetty.

Ensinnäkin kun mä luin näitä harjoituksia, niin tosi monessa kohtaa mulle tuli tippa linssiin siitä, että… miten tärkeitä asioita on se, että ylipäänsä ihminen oppii olemaan itsessään läsnä, ja tunnistamaan ajatuksiaan ja tunteitaan, ja hyväksymään, ja kaikkia näitä mindfulness-taitoja. Ja se, miten selkeäksi ja helpoksi Elina on sen näissä harjoituksissa tehnyt, että ei tarvii olla ammattilainen eikä tarvii olla kokenut, jotta siitä ohjeesta saa sen harjoituksen ytimen.

Ja, no. Ite nyt on tietysti, mulla on jonkun verran tota taustaa, ja sen takia mä pystyn ehkä sanomaan sillä tavalla, että on myös sellaisia ohjeistuksia joissa ei välttämättä samalla tavalla tuu se ydin ja helppous: ”Okei, nyt kun mä olen lukenut tämän, niin mä tiedän, miten tää harjoitus tehdään.” Ja musta näissä harjoituksissa se on jotenkin semmoisella… semmoista ihanaa tukea ja helppoutta, mitä niistä tulee. Että kun valkkaa tuolta harjoituksen, niin mun ei tarvitse erikseen suunnitella että nyt me tehdään ja harjoitellaan ja lukea että aa, näin ja näin, vaan että mä voin siinä, kun teen harjoitusta lapsen kanssa, niin tehdä yhdessä.

Täällä oli esimerkiksi näitä aistiharjoituksia, että mitä värejä huomaat ja mitä tuoksuja haistat ja näin. Mulle tuli sellainen ajatus niistä, että seuraavan kerran kun mennään pitkälle autoreissulle lasten kanssa, niin otetaan kirja mukaan. Ja sitten sillä hetkellä, kun huomaa että niillä rupeaa tulemaan sellainen venkoilumeininki, niin kattoo täältä näitä harjoituksia. Että voisko ehkä tuoda jotain sellaista läsnäolon leikkiä siihen tilanteeseen.

Ja toinen ajatus, mikä mulle tuli, oli se että vois ottaa joka päivä semmoisen, että joko lapset saa valita tai yhdessä päätetään joku harjoitus mitä voitais kokeilla yhdessä. Niin että se olis se meidän yhteinen aika myös, että me harjoitellaan. Koska tottakai siinä tulee itellekin sit samalla sitä mindfulnessia ja läsnäoloa ja lasten kanssa yhdessä olemista ja pohtimista ja muuta.

Se mikä musta oli tälleen draamaopettajan näkökulmasta tosi ilahduttavaa, ja semmoista mitä halusin vielä mainita, on se, että… täällä on muutamia sellaisia harjoituksia joissa ollaan roolissa, tai on joku semmoinen taika tai magneetti tai joku muu kehys siihen tekemiseen. Tavallaan leikin kautta lapsi löytää jonkun sellaisen kokemuksen mitä ei oo ehkä aikaisemmin löytänyt.

Ja mulle itelleni on tosi tärkeää, ja mua ilahdutti se tässä kirjassa, että se on tosi selkeästi rajattu silleen, että näin se alkaa ja tällä tavalla se loppuu se taika, tai tällä tavalla se laitetaan pois se magneetti. Tavallaan että sille leikille tulee turvalliset kehykset, jotta se ei vahingossa jää päälle: ”Oliks nyt magneetti vai eiks ollut magneetti?” Vaan että se selkeä ohjeistus myös siitä aikuiselle – just taas tää helppous: Aikuisen ei tarvitse muistaa tai tietää tällaisia asioita, vaan se on siellä ohjeessa, että kun se harjoitus päättyy niin näin se lopetetaan. Ja se on tärkeää just sen takia, että se leikin ja kokeilun maailma ja sit se oikea maailma pysyy siististi erossa toisistaan, jotta ei tuu semmoista hämmennystä, että olikohan tää nyt vai eiks tää ollut.

Mikä siis, lapsellehan se on luontevaa, että on leikin maailma ja sitten leikki seis ja tehdään jotain muuta. Ja aikuinen ei välttämättä ehkä muista sanoa sitä, että okei, nyt loppui tää magneettileikki tähän, ja tehdään seuraavia juttuja. Niin se on musta ihanaa, että se on täällä myös tosi konkreettisesti niissä ohjeistuksissa. Ja se lisää semmoista helppouden ja turvan… Mun helppouden ja turvan tarpeitani, ja tuen tarpeita täyttää se, että ne on niin selkeästi kirjoitettu ne ohjeet.

Toivottavasti tästä videosta on sinulle ollut jotain apua tahi iloa. Jos haluat löytää Kamalan ihanan päivän, niin niitä löytyy… varmasti paras tapa löytää kirja on Kamalan ihanan päivän Facebook-sivulta, sieltä löytyy sitten muita resursseja ja mistä kaikkialta kirjaa saa. Kirjakaupoista, nettikaupoista ja niin eespäin löytyy tämä Kamalan ihana päivä.

Mä oon tosi kiitollinen että tämmöisiä kirjoja on maailmassa, koska se tekee tästä omasta vanhemmuudesta vähän helpompaa, että ei tarvitse ihan yksin aina keksiä kaikkia, että mitenhän tän asian nyt käsittelisi ja opettelisi lapsen kanssa yhdessä.

Kiitoksia kun katsoit, ja jos tästä heräsi jotain niin olispa ihanaa että kommentoisit tai laittaisit vaikka sähköpostia mulle, sari at lupaollamina piste fi. Moi moi.

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Hallitsemismalli ja kumppanuusmalli

Eilen sain ilon ja etuoikeuden olla apuna taustoittamassa Jari Sarasvuon radio-ohjelmaa kasvatuksesta. Puhuimme taustakeskustelussa muun muassa hallintamallin ja kumppanuusmallin käsitteistä.

Ja vaikka olisi ihanaa voida sanoa, että kyseessä on minun mallini, niin hallinta- ja kumppanuusmalliajattelu on lähtöisin Rakentavan vuorovaikutuksen (Nonviolent communication) traditiosta, joka on Marshall B. Rosenbergin kehittämä lähestymistapa. (Sisäinen tutkijani haluaa lähdeviitteet kuntoon ja niin edespäin. :D)

Olen kuitenkin itse vahvasti sitä mieltä, että on hyödyllistä pystyä näkemään hallintamallin ja kumppanuusmallin erot ja tunnistamaan, kummalle puolelle oma ajattelu ja käytös milloinkin kallistuu. Se auttaa puolestaan muokkaamaan omaa käytöstä silloin, kun toivoisi voivansa toimia uudella, rakentavammalla tavalla.

Hallintamalli ja kumppanuusmalli ovat molemmat ajattelun ja sitä kautta toimimisen tapoja, joihin liittyy esimerkiksi maailmankuva, näkemys ihmisestä sekä ajatus siitä, miten ihminen olisi parasta kohdata. Kysymys ei siis ole pelkästään kasvatuksesta, vaan hallinta- ja kumppanuusmallin erot ovat paljon syvemmällä. (Lisää hallinta- ja kumppanuusmallien eroista löytyy esim. kirjoista Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus sekä Sovittelun taito.)

Tässä tekstissä esitän muutamia kysymyksiä, joita itselläni on tullut mieleen tätä ajattelun muutosta opetellessani. Ehkä joku niistä kysymyksistä tuntuu tutulta, tai muuten herättää ajatuksia.

Mikä on hallintamalli? Entä kumppanuusmalli?

Hallintamalli on ajattelu, jossa on lähtökohtaisesti olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On ihmisiä, jotka ovat hyviä ja oikeassa, ja vastaavasti on ihmisiä, jotka ovat pahoja ja väärässä. Se, kuka on milloinkin oikeassa ja kuka väärässä, ei riipu niinkään mielipiteestä vaan siitä, kuka on vallassa.

On asianmukaista, että hyvät, viisaat ja oikeassa olevat ihmiset päättävät kaikkien asioista. Pahoja ihmisiä täytyy kouluttaa hyville tavoille, rankaista kun he ovat pahoja ja palkita kun he ovat hyviä, jotta he oppivat käyttäytymään oikein. Säännöt ovat välttämättömiä, koska muuten kukaan ei käyttäytyisi kunnolla, ja sääntöjen rikkomisesta täytyy rangaista, koska silloin (ja vain silloin) ihmisillä on motivaatio totella niitä. Tottelevaisuus on hyve.

Yhteistyö perustuu hallintamallissa siihen, että jos et tee niinkuin sanotaan, siitä rangaistaan. Vaihtoehtoisesti ihmisiä voidaan liittouttaa yhteen sillä, että nyt me näemme yhdessä vaivaa jotta nuo toiset (pahat, väärässä olevat ihmiset) eivät ”voita”.

Kumppanuusmallissa lähdetään ihan erilaisesta ajatuksesta.

Kumppanuusmallin ytimenä on, että kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä hyviä ja arvokkaita, kaikilla on samat tarpeet, ja kaikkien ihmisten kaikki käytös pyrkii tarpeiden täyttämiseen.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että käytöskään ei ole sinänsä oikeaa tai väärää, vaan eri strategiat (eli erilaiset yritykset täyttää niitä tarpeita) joko tukevat ja vaalivat yhteyttä ja kaikkien tarpeiden tyydyttymistä, tai sitten eivät. Sama käytös voi toisessa tilanteessa tyydyttää kaikkien tarpeita, ja toisessa tilanteessa haitata yhden tai useamman ihmisen tarpeiden tyydyttymistä.

Koska ei ole olemassa oikeaa ja väärää, päätöksenteon on hyödyllistä perustua siihen, mitä kukin osapuoli missäkin tilanteessa tarvitsee. Säännöt ovat enemmän ohjenuoria ja lähtökohtia, joista voidaan joustaa sellaisissa tilanteissa, joissa ne eivät palvele kenenkään tarpeita. Rehellisyys on hyve.

Kumppanuusmallissa on myös keskeisenä se ajatus, että ihminen haluaa edistää toisten ihmisten hyvinvointia, kunhan voi tehdä sen vapaaehtoisesti, ja hänen tarpeensa tulevat myös kohdatuiksi. Yhteistyö perustuu siihen, että nähdään ja hyväksytään kaikkien tarpeet, ja niiden perusteella mietitään strategioita, joilla kaikkien senhetkiset tarpeet saadaan kohdattua.

Onko hallintamalli väärä ja kumppanuusmalli oikea?

Vastaus riippuu siitä, kummasta näkökulmasta katsotaan.

Hallintamallin näkökulmasta hallintamalli on tietysti oikea, ja kumppanuusmalli ihme kukkahattusuvakkien nysväämistä. Hallintamallin näkökulmasta kumppanuusmallissa ei koskaan saada mitään tehtyä, jos kerran kaikki pitää päättää yhteistyössä ja joka ikisestä aidanseipäästä pitää miettiä, että eihän nyt kenellekään tule tästä paha mieli. Lisäksi hallintamallin näkökulmasta on suorastaan moraalitonta olla jakamatta ihmisiä hyviin ja pahoihin – eihän sellaisella tavalla voi huolehtia siitä, että kukaan ei tee pahaa toisille.

Kumppanuusmallin näkökulmasta puolestaan koko kysymys on tarpeeton, koska kumppanuusmallissa ”oikea” ja ”väärä” ovat tyhjiä käsitteitä. Keskeisempi kysymys on, että mikä malli auttaa kaikkia saamaan tarpeensa kohdatuiksi sellaisella tavalla, että yhteys ja luottamus säilyvät. Kumppanuusmallin näkökulmasta hallintamallissa keskitytään lähinnä vain sen väestönosan tarpeisiin (oli kyse sitten perheestä tai valtiosta tai jalkapallojoukkueesta), jolla on sillä hetkellä valtaa ja arvostusta. Toisin sanoen suuri osa joukosta jää vaille tarpeidensa huomioimista ja kohtaamista. Kumppanuusmallissa sitävastoin pyrkimyksenä on huomioida kaikkien tarpeet – toki onnistuminen riippuu monesta asiasta, esimerkiksi keskinäisestä luottamuksesta, vuorovaikutuksen onnistumisesta, ja myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun tulee konflikteja, jos kaikkien tarpeita ei ole huomioitu, ne käsitellään mahdollisuuksina oppia jotain uutta siitä, miten me voisimme omia ja toistemme tarpeita kohdata.

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin…

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin kaikki rikolliset ja murhaajat päästää vankilasta vapaalle? Tai pitääkö minun antaa lapseni lyödä minua tai pikkusisarustaan, jos se kerran vastaa hänen tarpeisiinsa? Kyllähän välillä täytyy käyttää hallintamallia.

Hallintamalli on eri asia kuin vallankäyttö. Sekä hallintamallissa että kumppanuusmallissa jollakulla on enemmän valtaa kuin toisilla – edelleen, oli kysymys sitten perheestä tai valtiosta tai siitä futisjoukkueesta.

Hallintamallissa se, jolla on enemmän valtaa, tekee päätöksiä sillä perusteella, mikä on hänestä oikein tai väärin (jos on ”hyvä” johtaja), tai mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan (jos ei ole). Se, jolla ei ole valtaa, joko alistuu päätöksiin tai yrittää hankkia itselleen lisää valtaa sopivaksi katsomillaan keinoilla.

Esimerkiksi hallintamallissa ihminen tuomitaan vankilaan, koska hän on tehnyt väärin (tai suututtanut vallanpitäjät) ja häntä pitää rangaista, jotta hän ryhtyy tekemään oikein. Tai pikkusisarusta lyövä lapsi laitetaan jäähylle, koska hän on tehnyt väärin (tai koska vanhempaa ottaa päähän lapsen käytös), jotta hän oppisi rangaistuksen seurauksena tekemään oikein.

Myös kumppanuusmallissa jollakulla on aina enemmän valtaa kuin toisilla.

Poliittisilla päättäjillä, tuomareilla, poliiseilla, rikkailla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän resursseja tarpeidensa tyydyttämiseen. Perheessä vanhemmilla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän kokemusta elämästä, laajempi ajattelun kyky (ainakin lasten murrosikään asti), ehkä enemmän fyysistä voimaa, enemmän rahaa ja vapautta.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että valtaapitävien tehtävä on käyttää valtaansa sen varmistamiseen, että kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi.

Jos ihminen toistuvasti tekee rikoksia, vahingoittaa toisia ihmisiä ja loukkaa esimerkiksi heidän turvallisuuden tarvettaan, niin voi olla perusteltua käyttää valtaa suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä ja rajoittaa tämän rikoksia tehneen vapautta. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistaa, että rikoksia tehnyt saa mahdollisuuden oppia rakentavampia strategioita omien tarpeidensa kohtaamiseen ja toisten tarpeiden kunnioittamiseen. Siinä vaiheessa, kun tämä ihminen on oppinut toimimaan yhteiskunnassa tavalla, joka ei loukkaa toisten tarpeita, hänet voidaan vapauttaa. (Käytännössä se, kuinka kauan keneltäkin menee rakentavien strategioiden aitoon oppimiseen, ja mitä kaikkea siihen tarvitaan, on monimutkainen kysymys. En myöskään ole sen alan asiantuntija, joten en mene siihen aiheeseen tässä.)

Samaan tapaan jos lapsi lyö toista lasta, niin vanhemman on ihan asiallista käyttää suojelevaa voimaa ja estää lyöminen tavalla tai toisella. Lisäksi on tärkeää, että loukatuksi tulleen tunteet kuullaan ja hänen tarpeistaan huolehditaan. On kuitenkin ihan yhtä tärkeää huolehtia siitä, että toista lyöneen lapsen tunteet ja tarpeet kuullaan: lyöntikin on strategia, yritystä täyttää jokin tarve. Mitä tarvetta lapsi yritti lyömällä täyttää, ja miten sen tarpeen voisi kohdata rakentavammin? Ja toisaalta, miten korjaan yhteyden osapuolten välillä ja setvin konfliktin niin, että molemmilla on taas turvallinen ja luottavainen olo toistensa seurassa?

Tämä asettaa omat haasteensa käytännön lapsiperhe-elämälle: missä järjestyksessä huolehdin keskenään tasavertaisten tarpeiden kohtaamisesta, kun aikuisia on yksi ja lapsia on useampi?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa? Hallintamallilla sentään asiat sujuvat.

Oma kokemukseni on, että kumppanuusmallin mukaan asiat toimivat ihan jouhevasti silloin, kun kaikki osapuolet ovat tottuneet olemaan tietoisia omista ja toisten tunteista, tarpeista ja niiden tärkeydestä. Jos pyydän lapseltani jotain ja hän sanoo ei, niin oikeastaan on paljon nopeampaa kysyä ”okei, no mitä sä tarvitsisit jotta voisit tehdä mun kanssa yhteistyötä?” ja pyrkiä kohtaamaan se tarve. ”Nyt kyllä tulet” -vääntämisellä, fyysisellä pakottamisella tai muulla valtakamppailulla tilanne usein venähtää paljon pitemmäksi ja epämiellyttävämmäksi kuin kuuntelemisella ja neuvottelulla. (Sitäkin on joskus tullut kokeiltua.)

Hallintamallissakin toki asiat etenevät, jos kaikki ovat tottuneet siihen. Tarpeiden tyydyttymättä jääminen kuitenkin petaa konflikteja, ja niiden konfliktien peittelyyn, riitelyyn, jälkien korjailuun ja syyllisten rankaisemiseen voi myös mennä yllättävän paljon aikaa ja energiaa. (Esimerkiksi tulehtuneissa työyhteisöissä tai taloyhtiön yhtiökokouksissa voi joskus nähdä aikamoista hulabaloota, kun valtaosa asioiden käsittelyyn ja edistämiseen varatusta ajasta meneekin väittelyyn, nokkimiseen ja valtataisteluun.)

Se, mikä oikeasti ja rehellisesti sitten vie aikaa, on kumppanuusmallin opettelu. (Toki hallintamallin opettelukin vie aikaa ja energiaa – me aikuiset kuitenkin usein olemme jo siihen aika harjaantuneita, koska se opettelun vaiva on tapahtunut lapsuudessa.) Kun on tottunut toimimaan tietyllä tavalla, niin uuden tavan opettelu kuluttaa kapasiteettia ja hidastaa vuorovaikutusta (”eikun oota miten mä halusinkaan sen sanoa”).

Energiaa menee myös siihen oman toiminnan ja ympäröivän kulttuurin väliseen kitkaan, jos elää yhteiskunnassa, jossa moni instituutio toimii hallintamallin pohjalta. Vaikkapa siihen, että yrittää kuunnella toisen ihmisen tunteita ja tarpeita ja hän suuttuu, koska omien tarpeiden huomioiminen tuntuu vieraalta, tai koska toisen empatia muistuttaa kipeästi sellaisista tarpeista, jotka ovat pitkään olleet kohtaamatta. Tai siihen, että yrittää pitää kiinni omista tarpeistaan ja tulee ohitetuksi, koska systeemi ei pysty tekemään poikkeuksia. Vähän niinkuin yrittäisi tulla ymmärretyksi japanin kielellä umpisuomalaisessa pikkukylässä. Se ei kuitenkaan liity suoraan kumppanuusmallin ”hitauteen” vaan siihen, että näiden eri mallien välillä on vaikeampi viestiä kuin yksittäisen mallin sisällä.

Jos kerran kumppanuusmallissa ihmisten tarpeet tulevat useammin kohdatuiksi, niin miksi kukaan haluaisi ajatella ja toimia hallitsemismallin pohjalta?

Hallitsemismalli on usein se, mihin ihmiset kasvavat ja mihin heidät kasvatetaan. Se on tuttu, selkeä ja perinteinen. Erityisesti väsyneenä, stressaantuneena, tai muuten omien tarpeiden ollessa vajaalla voi huomata ajattelevansa hyvä-paha -akselilla, koska ne yhteydet aivoissa ovat hioutuneet niin syvälle. Ennenkuin kumppanuusmallin todella sisäistää (ja kuten sanottua, siihen menee aikaa), niin voi hyvin olla niin, että joissain tilanteissa kumppanuusmalli tulee luonnostaan ja toisissa tilanteissa ajattelee ja toimii hallitsemismallin pohjalta.

Jos elää koko elämänsä niin, että omat tarpeet ovat jatkuvasti vajaalla, niin voi olla ylipäänsä vaikeaa nähdä koko hallitsemismallin hyötyä ja mielekkyyttä. Nimittäin jos hallitsemismallista käsin ajattelee kumppanuusmallia – ei oikeaa ja väärää, ei hyviä ja pahoja, ihmisillä ei ole pysyviä leimoja kuten ”fiksu”, ”tyhmä”, ”ahkera”, tai ”rikollinen” vaan vain kulloinkin pinnalla olevia tarpeita – niin kyllähän se tuntuu kaoottiselta. Ennakoitavuus on tarve, ja hallitsemismalli on yksi strategia sen tarpeen kohtaamiseen.

Hallitsemismalli voi myös toimia strategiana esimerkiksi turvallisuuden tarpeen, pätevyyden tarpeen, autonomian tarpeen tai vaikka kunnioituksen tarpeen kohtaamiseen. (Useimmiten se kuitenkin toimii vain niille, jotka ovat hallitsemismallissa jonkun yläpuolella. Ja koska hallitsemismallin ”oikea” ja ”väärä”, ”yläpuolella” ja ”alapuolella” riippuvat siitä, kuka on milloinkin vallassa, niin hallitsemismalli on lopulta aika epävakaa.)

Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua selkeyttämään hallitsemismallin ja kumppanuusmallin eroja. Lisää saa kysellä ja pohtia kommenteissa!

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Pysähtyminen 89: Sitkeyttä

Mistä tulen?

Viime viikko alkoi vähän juoksujalkaa, kun intensiivisen viikonlopun jälkeen harppasin heti töiden pariin. Se kostautui heti tiistaina, jolloin migreeni vei toimintakyvyn pitkälle iltapäivään. Kroppa muistutti, että ei tule mitään jos ei lepää. Lopun viikkoa sainkin tasapainoteltua työtä ja lepoa ihan mukavasti.

Jännä tilanne oli viikonloppuna, kun sain jostain syystä lauantai-iltana allergiakohtauksen. Siis niinkuin olisin ollut koko päivän kissaperheessä, yskitti ja hengitys vinkui, mutta ”sillai vain vähän”. (Epäilen tehosiivouksen ja erinäisten ruoka-aineiden yhteisvaikutusta, mutta mistäs näitä tietää.) Eikä sekään itsessään ollut ihan radikaalin poikkeuksellista, vaan se, että heräsin kolmen aikaan yöllä enkä enää saanut nukuttua, kun hengittäminen oli niin vaivalloista. Piti aukoa ikkunoita ja muuta.

Erityisjännää tästä teki se, että miten sitä voi ihmisellä kestää niin pitkään ennenkuin suostuu ottamaan allergialääkkeen. Yritin nimittäin siinä tunnin verran ihan vain sopeutua siihen, että nyt tämä hengittäminen on tällaista hankalaa, kyllä se siitä. Ja kun lopulta otin lääkkeen, niin hetken kesti vielä ennenkuin se alkoi vaikuttaa, joten siinäpä sitten valvoin kaksi tuntia keskellä yötä. Ja miksi? Koska en illalla ajatellut, että sellainen vieno köhiminen ja vinkuminen olisi riittävän hyvä syy ottaa lääke, kun kuitenkin oireet tunnistin ihan oikein. Kun kerran ei ollut mitään ”oikeaa” selitystä sille, että se allergiakohtaus laukesi, niin ne pelkät oireet ei muka riittäneet syyksi tehdä asialle jotain, ennenkuin tilanne oli niin epämukava ettei pystynyt vastaamaan muihin tarpeisiin (niinkuin hengittämiseen ja nukkumiseen).

Niin että jatkuu ne omien tarpeiden huomioimisen harjoitukset tässäkin osoitteessa. Luulisi, että niinkin perustavanlaatuinen tarve kuin hengittäminen olisi aika itsestäänselvää huomioida, mutta näköjään ei. Onneksi sentään tajusin sen tunnin vinkumisen jälkeen ottaa lääkkeen, ja onneksi niitä sentään oli kaapissa. (Sehän se olisikin ollut, lähteä keskellä yötä metsästämään 24h-apteekkia.)

Tälle viikolle toivoin selkeyttä. Monet asiat selkenivätkin. Kehokin aika selkeästi kertoi, että jos jätän sen tarpeet huomiotta niin ei kyllä toimi mikään muukaan. Aloin taas lukea Radical Acceptance -kirjaa, ja sieltä löytyi paljon selkeyttäviä ajatuksia ja harjoituksia. Samalla keveni alkusyksyn työstressiä hartioista kilokaupalla. Ja tietysti välissä oli kauniita, selkeitä syyspäiviä, jolloin aurinko paistoi sateesta huolimatta.

Missä olen?

Keho on aika väsyksissä pitkän työpäivän ja melko työntäyteisen viikonlopun jäljiltä. Kurkku muistuttaa olemassaolostaan ihan hivenen, sillä lailla että ehkä loppuviikosta on flunssapäivä ja sunnuntaihin mennessä taas selkenee. Selkä tuntuu kevyemmältä kuin vähän aikaan, kiitos sen Radical Acceptancen lukemisen. Kalenteri varoittaa PMS:stä (asetin tasaisin väliajoin toistuvan, viikon kestävän muistutuksen kalenteriin), eli ehkä tämä herkästi väsyminen johtuu osin siitä.

Tunteet… rauhaa, iloa – tämän päivän jälkeen tarvitsen juuri tätä, hiljaista istumista ja pysähtymistä, kirjoittamista kun muksut ovat unten mailla. Jännitystä ja määrätietoisuutta – tarvitsen selkeyttä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä noihin opetushommiin liittyen, ja niitä tarpeita en pääse kohtaamaan ennen kuin vasta huomenna. Kiitollisuutta – merkityksellisyyden tarve täyttyy kun saan tehdä tätä, mitä teen. Vähän levottomuuttakin – leikin ja hauskuuden ja hassuttelun tarve on vielä tältä päivältä vähissä.

Ajatuksissa huomaan Radical Acceptancen lauseita ja kansikuvaa, välähdyksiä työpäivästä ja opetushommien verkkoympäristöstä, kalenterinäkymää huomiselta ja tältä viikolta. Sähköpostiohjelman otsikoita, joihin huomenna haluan vastata. Muistikirjaan luonnosteltu todo-lista huomiselle. Frozen-elokuvan kappaleiden säkeitä (katsottiin se lasten kanssa eilen). Ajatus siitä, että huomaankohan mä varmasti kaikki ajatukset, joita mielessä pyörii, jotta saan ne kirjoitettua tähän. 🙂 Lisää Frozen-lauluja.

Mitä kohti?

Mitä haluan alkavalle viikolle?

Resi-jotain. Ei resistance, ei residual…

Resilience.

Sitkeyttä, taipuvuutta, palautuvuutta, resilienssiä. Sitä, että pystyy takaiskujen jälkeen palaamaan takaisin toimintakuntoon. Brené Brown puhuu shame resiliencestä, häpeänsietokyvystä. Ei siitä, että pystyy olemaan häpeämättä tai että pystyisi peittämään häpeänsä, vaan että kun häpeämyrsky iskee, niin on riittävän vahva ja sitkeä taipuakseen sen mukana ja kestääkseen katkeamatta.

Tämä liittyy myös hyväksymiseen (taas se Radical Acceptance). Silloin, kun hyväksyy asiat sellaisina kuin ne on, niin ei tarvitse karaista itseään niitä vastaan, joten ei niin helposti myöskään murru. Se ei tarkoita, ettei tekisi mitään sen hyväksymisen jälkeen – resilienssi ei ole passiivisuutta tai lamaantumista, vaan sitä, että kaikesta huolimatta on kapasiteettia jatkaa eteenpäin niissä olosuhteissa, jotka milloinkin vastaan tulee.

Mihin mä tällä viikolla resilienssiä sitten tarvitsen?

No tietysti työjuttuja on, uusia kuvioita alkaa, ja todennäköisesti moniakin suunnitelmia täytyy muokata ja taivuttaa. Loppuviikosta puoliso on aika paljon pois, joten resilienssiä tarvitaan lasten kanssa. Ja tietysti keho tarvitsee tietynlaista resilienssiä, jotta työt ja flunssakausi ja PMS ja muut haasteet eivät riko kehoa.

Mielikuvana resilienssistä mulla on nyt sellainen sitkeä, joustava puunrunko, joka taipuu kovassa tuulessa. Ei katkea, vaan joustaa. Sellainen puunrunko mä olen tämän viikon, tuuli sitten mistä päin tahansa. 🙂

Miltä pysähtyminen sinulla näyttäisi? Kerro kommenteissa tai kokeile pohdiskella itseksesi!

Persoonallisuuden tunteminen ja hyvän vanhemmuuden opettelu

Tarvitseeko vanhemman tietää, mitä persoonallisuustyyppiä hän on, voidakseen olla hyvä vanhempi? Tai tarvitseeko hänen tietää, mitä tyyppiä hänen lapsensa on?

Tämä kysymys nousi mieleen, kun juttelin ystävän kanssa ekstroversiosta ja introversiosta. Siis siitä, että etsiikö herkästi stimulaatiota toisista ihmisistä, saako energiaa vuorovaikuttamalla toisten ihmisten ja ympäristön kanssa, yrittääkö ymmärtää asioita ihmisten ja toiminnan kautta – vai saako energiaa yksinolosta, yrittää ymmärtää asioita informaation ja ilmiöiden kautta, tai välttää herkemmin hakeutumista toisten seuraan.

Ekstroversio on yksi Big Five -persoonallisuuspiirteistä, ja se esiintyy ilman muuta enemmän jatkumona kuin joko-tai -jaotteluna. Toisten käytös ja ajattelu ilmentää suhteessa enemmän ekstroversiota kuin toisten. Sama ihminen voi näyttää ekstrovertilta tai introvertilta riippuen siitä, onko ympärillä olevilla ihmisillä häneen verrattuna enemmän tai vähemmän ekstroversiota persoonallisuudessaan.

Sama pätee moniin muihin persoonallisuuspiirteisiin ja -luokitteluihin. Big Fiven (ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus, avoimuus uusille kokemuksille) lisäksi ihmisen persoonaa voidaan kuvata ja tulkita esimerkiksi enneagrammin, tai MBTI-luokittelun, tai temperamentin pohjalta. Jotkut näistä korreloivat toistensa kanssa enemmän, jotkut vähemmän.

Persoonallisuuden ymmärtäminen ja hyvä vanhemmuus

No tarvitseeko vanhemman tietää yhtään mitään persoonallisuustyypittelyistä ollakseen hyvä vanhempi? Ei välttämättä.

Voiko oman tai lapsen persoonallisuustyypin tunnistaminen ja ymmärtäminen auttaa olemaan parempi vanhempi? Ilman muuta. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Itselleni erilaisten persoonallisuustyypittelyiden opettelu ja niihin tutustuminen on inspiroiva harrastus. Muutama vuosi sitten luin kaiken Myers Briggs -materiaalin, minkä käsiini sain. Tällä hetkellä opettelen ymmärtämään enneagrammia. Kesällä istuin inspiroituneena persoonallisuuspsykologian luennoilla.

Mikä on suurin hyöty, jonka olen saanut erilaisten persoonallisuustyypittelyjen tuntemisesta?

Se, että minun on helpompi tunnistaa ja nimetä omia ja läheisteni tunteita, tarpeita, taipumuksia ja omituisuuksia. Se, että väsyn ihmisten seurassa olemisesta, ei ole valuvika tai virhe, vaan minun temperamenttini ominaisuus. Se, että minä ja puolisoni teemme päätöksiä eri tavalla, ei tarkoita että kumpikaan meistä olisi väärässä. Ja se, että esikoinen on tasainen uppoutuja ja kuopus räiskähtelevä vauhtihirmu, ei tarkoita että olisin onnistunut yhden kohdalla ja epäonnistunut toisen kanssa. He nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsen tarpeiden tunnistaminen

Ja siinä mielestäni on keskeisin tapa, jolla persoonallisuustyyppien tunteminen voi auttaa olemaan parempi vanhempi. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Jos tiedän, että lapsellani on taipumusta väsähtää sosiaalisissa tilanteissa, niin osaan varata aikatauluun tietoisemmin rauhallista aikaa yksinololle ja akkujen lataamiselle. Jos taas tiedän, että lapsi kukoistaa kun hänellä on paljon seuraa, niin tunnistan helpommin, mistä kenkä puristaa, jos pitkän kesäloman puolivälissä hän roikkuu turhautuneena kiinni aikuisessa.

Jos puolestaan olettaisin molempien lasten kohdalla, että ratkaisu ”kiukutteluun” ja ”turhautuneeseen riehumiseen” on toisten lasten seura (koska ”kyllähän nyt tuon ikäinen jo seuraa kaipaa”) tai rauhalliset kotipäivät (koska ”kyllähän tuon ikäisen nyt pitää osata leikkiä itsenäisestikin”), niin se toimisi vain toisen lapsen kohdalla. Toisen kohdalla auttamisyritykseni vain pahentaisi tilannetta.

Ja tottakai lapsen tarpeisiin voi opetella vastaamaan kokeilemisen ja onnistumisen kautta ilman mitään persoonallisuuden tuntemustakaan.

Ainakin itselleni on kuitenkin helpompi muistaa, millaisia juttuja kannattaa kokeilla, jos tiedän, millainen persoona lapseni on.

Kannattaako tässä tilanteessa sanoittaa ja nimetä lapsen tunteita vai auttaa häntä purkamaan niitä fyysisesti? Onko klassinen ”valitsetko siniset vai punaiset kurahanskat” -temppu lapsen valintaa helpottava vai vaikeuttava? Onko lapsen helpompi hahmottaa perustelut muodossa ”tällaisia asioita seuraa näistä erilaisista vaihtoehdoista” vai ”kun sinä toimit tällä tavalla, niin sitten tapahtui tätä”?

On myös helpompi muistaa, mitkä jutut toimivat edellisellä kerralla, kun ne on yhdistänyt mielessään sen lapsen persoonallisuustyyppiin.

Lapsellani näyttäisi olevan korkea tunnollisuus, joten autan häntä ennakoimaan tilanteita, jotta äkkiä tapahtuvat muutokset eivät pistä lapsen pasmoja sekaisin. Matalan tunnollisuuden lapseni taas kaipaa toista enemmän apua tavaroiden laittamisessa paikalleen, mutta toisaalta ei tarvitse niin paljon selityksiä ja ennakointia, jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuvat.

…ja vanhemman tarpeiden tunnistaminen

Sama auttaa tietysti silloin, kun puhutaan vanhemman oman persoonallisuustyypin tuntemisesta.

Miten säästän omaa kapasiteettiani niin, että jaksan vastata lapseni tarpeisiin? Toisella vastaus on ”pidän kodin järjestyksessä, jotta ympäristön kaaos ei rassaa minua”, ja toisella vastaus on ”en stressaa kodin järjestyksestä, koska tavaroiden jatkuva paikalleen laittaminen vaatii ihan valtavasti energiaa”. Kumpi on oikeassa? Niinpä. Se, joka saa toiminnallaan aidosti huomioitua omat tarpeensa ja taipumuksensa, eikä odota itseltään ihmetekoja.

Persoonallisuustyypittelyjen tuntemisen ydin hyvän vanhemmuuden kannalta onkin juuri siinä, että auttaako se vanhempaa tunnistamaan ja vastaamaan omiin ja lapsensa tarpeisiin arjessa, tilanteesta toiseen, juuri tässä hetkessä?

Miten vältän stereotyyppiin kompastumista?

Jos tyypittelyä käyttää stereotypisoinnin välineenä (”ei se varmaan halua mennä sinne kaverin synttäreille, kun se on introvertti ja meillä on ollut raskas viikko”), niin mennään metsään ja vauhdilla.

Sen sijaan jos tunnistan sen, millaisia asioita eri tyypit usein tarvitsevat, voin tuoda ne mukaan keskusteluun: ”Tuli kutsu kaverin synttäreille. Olisiko sinne sun mielestäsi kiva mennä? Tuntuuko susta, että on ollut tällä viikolla aika paljon kaikenlaista, ja mietit että jaksatko mennä? Mietitään, että miten onnistuisi sekä juhliin meneminen että lepääminen.”

Ja toki täytyy muistaa, että toisinaan introverttikin innostuu toisten kanssa olemisesta, korkean tunnollisuuden tyyppi haluaa tehdä spontaaneja päätöksiä, ja korkean sovinnollisuuden tyyppi ilmoittaa toiselle, että painu kuule sanonko minne. Persoonallisuus ei rajaa ihmisen käytöstä, vaan se värittää sitä, miten ihminen tyypillisesti havaitsee, tuntee, tai toimii.

Ihmiselle on luontaista havaita toisista ja itsestään sellaiset piirteet ja asiat, jotka vahvistavat aiempaa ajattelua. Senpä takia onkin hyvä pyrkiä erityisesti huomaamaan myös ne hetket, jolloin oma tai lapsen käytös on epätyypillistä persoonaan nähden.

Toisaalta sen epätyypillisen käytöksen huomaaminen auttaa pääsemään pois stereotypisoinnista ja kohti aitoa toisen ihmisen (tai itsensä) näkemistä ja hyväksymistä. Kas, tänään on tällainen päivä, näitäkin näemmä siis on.

Toisaalta se auttaa taas huomioimaan käytöksen takana olevat tarpeet: kertooko tämä käytös siitä, että tarpeet ovat täynnä vai vajaalla? Olenko minä itse asiassa tällainen silloin, kun saan kaiken sen levon, innostuksen, hyväksynnän ja tilan, mitä tarvitsenkin? Vai onko tämä sellaista käytöstä, johon vajoan kun patteri piiputtaa punaisella ja tankissa on vain huurut enää jäljellä? Ja lapsen kohdalla: onko tämä epätyypillinen toiminta lapseltani stressikäytöstä vai hyvinvoivaa käytöstä – ja mitä hän mahdollisesti silloin tarvitsee minulta?

Sellaisten asioiden huomaaminen vie taas askelen lähemmäs hyvää, lapsen tarpeisiin vastaavaa vanhemmuutta.

Pysähtyminen 82: Oli tarkoituskin levätä

Mistä tulen?

Viime viikko oli ensimmäinen, kun muksut oli loman jälkeen hoidossa. Haluaisin sanoa, että hyppäsin tehokkaasti sorvin ääreen ja pistin tuulemaan, mutta oikeasti mä pääasiassa nukuin. Mulle tulee ihan kansakunnan vihollinen -olo tästä, siis että miten voi ihminen olla niin törkeä että dumppaa lapset hoitoon jotta voi vaan kotona nukkua, mutta mä olin just se tyyppi. Tunsin siitä kyllä asianmukaisia tunnontuskiakin.

Naurettavaa (ja vähän surullista) tässä on se, että olin jo varmaan muutama viikko etukäteen fiilistellyt sitä, että kunhan muksut menee hoitoon niin mulla on viikko aikaa ennenkuin työt varsinaisesti alkaa (koska siis tein kyllä viime viikollakin yhden työkeikan, ei siinä), joten siinä mulla on aikaa levätä.

Tiesin älyllisesti, että jos mä en missään vaiheessa lepää ja nuku ja tuijota seinää ja itke ja hajoile, siis ihan rauhassa ja asiakseen, niin sitten syksy alkaa zombina ja jossain vaiheessa prakaa joko kroppa tai pää. Mä olin henkisesti varannut viime viikon sille, että siinä kohtaa mä otan aikaa lepäämiseen, kun se ei ole lapsilta pois eikä ole syksyn työjutut vielä alkaneet toden teolla.

Toisin sanoen kun viime viikolla lepäsin ja hajoilin, niin tein just sitä mitä mun oli alun perinkin tarkoitus sillä viikolla tehdä. Ja silti se tuntui todella omituiselta, vähän niinkuin varastamiselta. Että en tee mitään hyödyllistä. Vähän sama fiilis kuin silloin kun oli käsi paketissa – paitsi silloin mulla oli paljon selkeämpi syy olla tekemättä mitään hyödyllistä, kun oli luita poikki.

Samaan tapaan kuin sen käden kanssa, niin ihan oikeasti siitä lepäämisestä oli apua.

Tällä kertaa nukuin ja virkkasin, ja sen lisäksi tein monta kertaa päivässä irtipäästämisharjoituksia. Aina kun turhautti, pysähdyin päästämään irti siitä ajatuksesta, että mun pitää hallita tilannetta. Kun huomasin kehossa jännityksiä, pysähdyin hyväksymään niitä. Tein ”sekä että” -harjoituksia, eli sitä, että ajattelin ensin nykytilannetta ja sitten tavoitetilaa, ja vuorottelin niiden välillä kunnes oli helpompi ajatella, että ne ovat jatkumon kaksi osaa eivätkä vastakohdat. Kuuntelin inspiroivia podcasteja samalla kun join aamukahvia. Luin kirjoja, jotka liittyivät tasan vain omaan hyvinvointiini, eivät töihin tai opintoihin, ja päästelin irti aina kun huomasin, että kirja aktivoi jotain jumeja.

Lauantaina sitten heräsin muksujen kanssa aamulla ja tajusin, että nyt oikeastaan haluaisin tehdä jotain muutakin kuin homehtua.

Joten päivän mittaan siivosin tiskipöydän, viikkasin pari koneellista pyykkiä, vein haisevan bioroskiksen, siivosin vessan lavuaarin ympäryksen, jumppasin ja venyttelin. Ihan spontaanisti. Asioita, joita ei tullut mieleenkään tehdä esimerkiksi silloin parin päivän yksinolon aikana toissa viikolla, koska ei vaan irronnut. Nyt ne eivät tuntuneet mitenkään vastenmielisiltä velvollisuuksilta, vaan tavoilta pitää itsestä huolta. Sama fiilis jatkui sunnuntaina.

Ja nyt on pitkästä aikaa sellainen fiilis, että onpa ihana tarttua töihin.

Kannatti siis todellakin levätä, vaikka se tuntuikin vaikealta.

Missä olen?

Lihaksissa tuntuu mukavasti parin päivän liikkuminen. Tajusin aloittaa sillä lailla rauhallisesti (taas vaihteeksi), että olo ei ole kuin jyrän alle jääneellä. Se ei ole tavoitteenakaan, vaan lähinnä liikunnan saaminen tavaksi. Olo on virkeä. Istun koneen ääressä, kuuntelen Joe Satriania ja nautin keittiön ikkunan vihreästä maisemasta.

Tunteet ovat kuluneen viikon jäljiltä tasoittuneet iloksi ja kiitollisuudeksi. Lähinnä kiitollisuutta siitä, että luotin itseeni ja lepäsin ja kohtasin rauhassa kaikkia niitä ahdistuksia ja mörköjä ja ”miten sä voit olla tollainen p***a” -keloja, jotka hyökkäsivät päälle heti kun pysähdyin kuuntelemaan itseäni. Kiitollisuutta siitä, että on keinoja kohdata niitä. Kiitollisuutta siitä, että tajusin pysähtyä siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti vielä riitti tilanteen korjaamiseen.

(Sivuhuomiona Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa tässä kohtaa, että selvästikin mä kuvittelin kaiken väsymyksen ja ahdistuksen: jos mä selvisin siitä omin avuin ilman terapiaa ja osastojaksoa, niin eihän se silloin voinut olla mitään, eikä siihen sen vuoksi ollut oikeasti mitään syytä tarttua, vaan mä kuvittelen vain olevani jotenkin erityinen kun selitän miten mua ”vähän väsytti”. Että hittovie kun et osaa edes uupumista tehdä kunnolla ja perusteellisesti, vaan pitää tolla tavalla kesken lopettaa. Olisit edes kunnolla palanut loppuun niin voisit jostain jotain sanoakin. Merkitään muistiin.)

Ajatukset ovat vielä aika hajallaan, mutta yksi selkeimmistä ajatuksista, joita tässä hetkessä huomaan, on kirjoittamisen tärkeys. Viime viikolla oli monta kertaa, jolloin halusin kirjoittaa – sähköpostilla kommenttia erääseen podcast-jaksoon liittyen, Facebook-päivitystä, muuten vain ajatuksia – mutta en ottanut kirjoitusvälineitä esiin. Sekin oli edistystä verrattuna siihen, että jossain vaiheessa jopa näiden pysähtymisten kirjoittaminen otti koville, ja tuntui ettei ole mitään sanottavaa. Nyt kuitenkin huomaan, että jos en aktiivisesti rakenna itselleni kirjoittamisen mahdollisuuksia, niin jotain menee tukkoon.

Katsoin viime viikolla muutaman J. K. Rowlingin haastattelun, ja hän puhuu paljon siitä, miten tarvitsee kirjoittamista jotta pysyy henkisesti tolpillaan. Tunnistan samaa ilmiötä itsessäni – ja olisikin kiinnostavaa tietää, miten paljon tästä kuluneen vuoden ja kesän uupumisesta liittyy siihen, että kirjoittaminen muuttui itseilmaisun keinosta työtehtäväksi. Jos yritän kirjoittaa tavoitteellisesti ja jotenkin ”idea edellä”, niin tuntuu kuin hiihtäisi nurinpäin olevilla suksilla. Ei kulje. Kun taas jos istun näppäimistön ääreen ja katson, että mitä tulee, niin silloin tulee kirjoitettua ja opin itsekin jotain uutta itsestäni. Sitä ”mitähän tänään ajattelen” -kirjoittamista haluan opetella uudestaan.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan tälle viikolle:

Rutiinia
Oivalluksia
Helppoutta
Lepoa
Aikaansaamista
Flow’ta
Vapautta
Inspiraatiota
Luottamusta
Iloisia yllätyksiä
Yhteisymmärrystä
Yhteyttä

Tällä viikolla alkaa uusia juttuja. Omien töiden lisäksi uusia yhteistyökuvioita lähtee liikkeelle, ja elokuussa on vielä pari psykologian tenttiä, joihin lukeminen tulee haukkaamaan muutaman työpäivän. Yritän taas tällaista vallankumouksellista ajatusta, että tekisin asioita niin, että ne tuntuvat hyvältä. Toisin sanoen jos pelottaa, niin lempeästi kohtaan sen pelon ja kuuntelen, mitä se kertoo. Jos väsyttää, niin kuuntelen sitä väsymystä. Jos kiukuttaa, niin puran sen kiukun tekstiksi ja kuulostelen, missä se kiukun ydin oikeasti on.

Tämä kaikki vaatii aikaa ja kiireettömyyttä. Ehkä sen takia se ei kesällä onnistunutkaan: olin päättänyt etukäteen aikataulut asioille, ja siihen aikatauluun ei mahtunut mikään jarruttelu, hidastelu tai suunnitelmien muuttaminen koska ”nyt pitää levätä”. Ja koska olin tehnyt sen aikataulun ilman, että aidosti pysähdyin kuuntelemaan itseäni, niin en osannut ottaa huomioon sitä, että asiat menevät useimmiten eri tavalla kuin mitä optimistisesti ajattelee. Se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ehkä sen takia olen nyt tämän syksyn osalta vielä vähän kainostellut aikataulujen laatimista. Koska hei, mä olen tänään jo ollut monta tuntia hereillä ja työkuntoinen, kauheaa kainostelua tollainen ettei heti ole puolen vuoden aikataulut kasassa! Vai voisiko kyse olla siitä, että mä en ole ehtinyt kuunnella itseäni niiden aikataulujen laatimisen suhteen? (Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro ilmoittaa, ettei siitä ole kysymys, vaan mä olen vain täysi p***a joka ei osaa edes töitään aikatauluttaa niin että ehtisi tehdä kaiken kunnolla. Merkitään muistiin.)

Kuunteleminen.

Se olkoon tämän viikon teema. Itseni kuunteleminen, muiden kuunteleminen, inspiroivan musiikin kuunteleminen. Ympäristön kuunteleminen ja sitä kautta läsnäolon palauttaminen. Kehon ja tunteiden kuunteleminen. Kirjoittamisen suhteen se, että mä annan itselleni mahdollisuuden istua ja kuulostella, mikä ajatus haluaa tulla tänään kirjoitetuksi.

Mennään sillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tyyli on vapaa, saa kirjoittaa tai piirtää tai runoilla tai heitellä satunnaisia sanoja peräkkäin. 🙂