Joulukalenteri 6.12.: Kenen kanssa haluan viettää joulun?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennen luukun kysymys on tämä:

Kenen, tai keiden, kanssa haluan viettää aikaa jouluna ja joulun alla?

Tiedät varmaan sen sanonnan, ”no me nähdään sillai joskus ja jouluna”. Ja niin, jouluna kuuluu perinteisesti nähdä kaikkia niitä ihmisiä, jotka a) on itselle tärkeitä, ja b) on niin kiireisiä tai eri elämäntilanteessa, että vain joulun alla ehditään etsiä kalenterista se tunnin glögivisiitti ja päivitellä, miten lapset on kasvaneet.

Niin tässä joulukuun alkupuolella on itse asiassa ihan hyvä aika miettiä, että keitä ne ihmiset oikeastaan ovat. Keitä haluaisin nähdä joulukuun mittaan? Kenelle haluaisin lähettää viestin, että sovitaanko treffit välipäiville? Kenet toivoisin kylään jouluaattona, joulupäivänä? Vai mennäänkö johonkin muualle joulun viettoon?

Tapaus ”Missä Vietimme Joulunpyhät”

Osittain joulunvieton sanelevat toisaalta perinteet ja toisaalta resurssit. Jos jouluaatto on viimeiset viisitoista vuotta Aina Vietetty Mummulassa Kun Tämä Voi Olla Mummun Viimeinen Joulu, niin voi olla vaikeaa poiketa siitä perinteestä. Samaan aikaan voi tuntua siltä, että kapasiteetti riittäisi tänä vuonna tasan pitsan tilaamiseen ja Jouluradion avaamiseen, eikä kiinnostaisi tippaakaan reissata tuntikausia sukujoulua viettämään.

Silloin jo ihan sen kysyminen voi auttaa, että no mitä mä sitten haluaisin tehdä? Kenen kanssa haluaisin viettää joulua, jos saisin valita? Oman perheen kesken? Kaveriperheen kanssa? Sanoa sukulaisille että tervetuloa meille, ottakaa laatikot ja muut tykötarpeet mukaan niin minä huolehdin että kaikilla on lautaset?

Välillä ne haaveet eivät osu tämän vuoden resursseihin. (”Palkkaan kotiin siivoojien armeijan ja lähdetään joulunpyhiksi reissuun.”) Toisinaan taas voi käydä niin, että joku muukin tuskailee oman joulunsa kanssa, ja yllättävä ratkaisu rakkaiden ihmisten kanssa voi pelastaa paitsi oman jaksamisen myös jonkun muun joulun. Ehkä mummukin on viisitoista vuotta haaveillut kylpyläjoulusta, jossa joku muu pistää pöydän koreaksi, mutta kun pitäähän niille sukulaisille laittaa pöytä notkumaan kun kerran sieltä kaukaa reissaavat.

Näitäkään asioita ei voi tietää, ellei kysy, puhu, kuuntele. Ja usein se vaatii sen yhden rohkean, joka avaa suunsa ja sanoo, että tiedättekö, olispa kiva miettiä että miten tämä joulu tänä vuonna, kun tuntuu aika raskaalta joka vuosi tehdä tämä näin.

Ketkä pöydän ympärille kutsutaan

Ja vaikka joulua viettäisi kotonakin, niin voi miettiä, keitä haluaa mukaan juhlaan.

Ennen lasten syntymää oltiin puolison kanssa joulut lapsuudenperheidemme parissa, ja esikoisen synnyttyä ilmoitimme, että me vietetään joulu kotona, ja isovanhemmat on tervetulleita jouluaattona meille. Sillä perinteellä on menty nämä lapsiperhevuodet, ja toistaiseksi ollaan mahduttu pöydän ympärille oikein mainiosti. Voi olla, että perinteet muuttuvat vuosien myötä, ja sekin on ihan ookoo.

Joulun alla ja välipäivinä nähdään ja kutsutaan kylään myös muita tärkeitä ihmisiä. Toki olisi ihanaa, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat saman pöydän ääressä jouluna – ja samalla on hyväksyttävä, että se aikataulupalapeli menee aika nopeasti aika mutkikkaaksi, kun yksi ihminen voi kuitenkin olla vain yhdessä paikassa samaan aikaan. Yksi joulua ratkaisevasti helpottava taito onkin se, että ei ota henkilökohtaisesti sitä, että ihmisillä on muitakin suunnitelmia.

Toki joulukuussa on rajallinen määrä päiviä, eikä kaikkia tärkeitä ihmisiä ehdi kuitenkaan nähdä yhden kuukauden, saatika joulunpyhien, aikana. Silloin voi miettiä, josko ottaisi joulukuussa yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja sopisi tapaamisia suoraan tammikuulle, jos kerran ei joulun tuoksinassa ehdi nähdä. On sitten jotain odottamisen arvoista joulun mentyäkin. 🙂

Huomenna pohditaan tarkemmin sitä, että miten voisi olla yhteyksissä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei osuta joulun aikana halausetäisyydelle. Ihanaa itsenäisyyspäivän (kirjoitin pari kertaa ”itsepäisyyspäivän”, ei sekään huono vaihtoehto ole) jatkoa, huomiseen! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Miten puhua lapsen kanssa sateenkaaren väreistä?

Pride-viikko on loistava aika keskustella lasten kanssa sateenkaaren väreistä eli erilaisista ihmisistä ja erilaisista perheistä. Vaan miten niistä kannattaa keskustella, jos kerran aikuistenkin kanssa se on välillä vaikeaa?

Tässä tekstissä halusin kertoa 4 vinkkiä, jotka on helpottaneet meidän (myöskin enemmän tai vähemmän sateenkaarevan) perheemme keskusteluja. Nämä vinkit helpottavat ilman muuta myös aikuisten välisiä keskusteluja.

1. Ota selvää

Keskusteluun on paljon helpompi ryhtyä kun on ensin itse selvillä siitä, mistä puhutaan kun puhutaan sateenkaari-ihmisistä ja -perheistä. Setan sivut ovat hyvä aloituskohta opettelulle, ja englanniksi olen itse oppinut valtavasti Everyday Feminism -sivuston asiallisista artikkeleista.

Itseäni on myös auttanut se, että olen miettinyt etukäteen helppoja, lapsentajuisia määritelmiä esimerkiksi sukupuolelle, seksuaalisuudelle, cis/transihmisyydelle, ja niin edespäin. Itse käytän esimerkiksi lasten kanssa jutellessa suunnilleen seuraavanlaisia määritelmiä:

Sukupuoli

= ihmisen kokemus siitä, onko tyttö tai nainen, poika tai mies, tai jotain muuta, vaikkapa muunsukupuolinen. Ihminen itse tietää oman sukupuolensa, eikä se riipu siitä, millaiseen kehoon on syntynyt tai siitä, miltä näyttää tai mistä tykkää. Joidenkin ihmisten kokemus sukupuolesta voi muuttua iän myötä, eikä sen kanssa tarvitse olla valmis – ja joillain ihmisillä on tosi pienestä asti tosi selkeää, onko tyttö tai poika tai jotain muuta.

Seksuaalisuus

= se, miten ja keneen ihminen ihastuu ja rakastuu. Jotkut ihastuvat yleensä tyttöihin tai naisiin, toiset yleensä poikiin tai miehiin, joillain sukupuoli ei vaikuta siihen keneen ihastuu. Jotkut ihastuvat tosi harvoin ja jotkut eivät ollenkaan. Se, keneen ihastuu, ei riipu siitä, mitä sukupuolta itse on.

Cis/trans/intersukupuolinen

Kun vauva syntyy, niin Suomessa ja monissa muissa maissa kätilö arvaa vauvan kehon perusteella, että onko vauva tyttö vai poika. (Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ole, että kätilö arvaisi ”ei kumpikaan” ja se riittäisi kaikille, mikä on ihan hupsua.) Joskus se arvaus osuu oikeaan, ja se tytöksi arvattu vauva lapseksi ja nuoreksi kasvaessaan tuntee olevansa tyttö. Silloin puhutaan cis-ihmisestä – sama sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi.

Jos taas se tytöksi arvattu vauva kasvaa isoksi ja onkin poika, niin puhutaan trans-ihmisestä – eri sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi. Silloin meidän tarttee kunnioittaa sitä sukupuolta, joka se lapsi tai nuori tai aikuinen on oikeasti, ja opetella että hän onkin poika vaikka luultiin että hän on tyttö.

Intersukupuolinen ihminen on sellainen, jonka kehossa on syntymästä asti sekä tytön että pojan piirteitä, niin että kätilöllä voi olla vaikea arvata, onko hän tyttö tai poika. Hänenkin sukupuolensa, ihan niinkuin kaikkien muidenkin, selviää sitten kun hän kasvaa ja itse kertoo, että onko hän tyttö tai poika tai muunsukupuolinen tai jotain muuta.

Erilaiset perheet

Joissain perheissä on yksi lapsi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Samalla tavalla joissain perheissä on yksi vanhempi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Ihan niinkuin lapset voivat olla tyttöjä, poikia, tai muunsukupuolisia, niin vanhemmat voivat olla naisia, miehiä, tai muunsukupuolisia. Se, kuinka monta lasta tai vanhempaa perheessä on, ei vaikuta siihen, onko siinä perheessä hyvä elää ja olla. Siihen vaikuttaa se, kuinka rakastavasti ja kunnioittavasti kaikki perheenjäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, ja kuinka hyvin kaikkien tarpeet täyttyvät.

2. Normalisoi erilaisuus – sano ”joskus”, ”toisinaan” ja ”en tiedä”

Ihmisiä ja perheitä on niin valtava kirjo, että itse olen ainakin luopunut kokonaan sanomasta ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan”. (Tästä itse opettelin pois jo silloin, kun sääntöihin helposti rakastuvan esikoisen kanssa monestakaan asiasta ei voinut sanoa ”kaikki” tai ”aina”, koska sitten heti seuraavana päivänä tuli poikkeus vastaan.)

Sen sijaan puhun lapsille siitä, että ”usein” ihmisillä sukupuoli on sama kuin mitä syntyessä on arvattu, ja ”toisinaan” käy ilmi että niin ei ollutkaan. Tai ”joskus” tytöt ihastuvat poikiin ja joskus tyttöihin. Tai jos lapsi kysyy, että voiko olla sellainen ihminen jolla X, niin korkeintaan sanon että minä en ole kuullut sellaisesta tapauksesta, mutta en voi sanoa varmaksi. Ja että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että enemmän ihmetyttäisi jos ei olisi sellaistakin.

Samalla on hyvä totutella sanomaan, että ei tiedä. Esimerkiksi jos lapseni kysyvät minulta jotain transaikuisen elämästä, niin minä cis-naisena en oikeastaan voi sanoa siihen mitään. En tiedä. Voin tietysti sanoa, että selvitetään, etsiä tietoa esimerkiksi Setan sivuilta, tai muuten yrittää löytää vastauksia heidän kysymyksiinsä.

3. Hyväksy haavoittuvuus, häpeä ja yksityisyys

Sukupuoli ja seksuaalisuus voivat olla herkkiä, haavoittuvia ja yksityisiä asioita. Vaatii luottamusta ja empatiaa, että niistä asioista tuntuu mukavalta puhua. Tämä pätee sekä lapsiin että meihin aikuisiin. Erityisesti silloin, jos oma suhde sukupuoleen tai seksuaalisuuteen on ollut jotain muuta kuin luonteva ja iloinen, niin lapsen kanssa aiheesta puhuminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta.

Saa tuntua vaikealta ja haavoittuvalta. Häpeää ei tarvitse hävetä, se on tunne siinä missä muutkin. Ja silti on tärkeää, että me aikuisina otamme vastuun siitä, että hankimme itsellemme tukea ja empatiaa, jotta emme siirrä omaa häpeäämme lapselle.

Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa sellaisilla sanoilla, että lapsi itse pystyy omia kokemuksiaan käsittelemään. Kehonosien nimet, tykkäämiset, mielihyvä ja omat rajat ovat sellaisia asioita, joihin pienelläkin lapsella on oikeus.

(Tässä kohtaa suosittelen lämpimästi Viekkua ja doula-seksuaalikasvattaja Anna-Riittaa, joka auttaa vanhempia muun muassa lapsen seksuaalikasvatuksessa.)

Samaan aikaan on tärkeä huomioida meidän jokaisen yksityisyyden tarve. Lapsen on tärkeä kuulla, että aikuisellakin on kokemus omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan – ja sekä lapsen että aikuisen yksityisyyden tarvetta palvelee se, että aikuinen ei kerro enempää kuin mitä on tarpeen lapsen kysymyksiin vastaamiseksi.

Tässä kohtaa aikuisen on valtavan tärkeä opetella erottamaan, milloin hän haluaa lopettaa keskustelun häpeää välttääkseen ja milloin oman ja lapsen yksityisyyden tarpeen suojelemiseksi. Eron voi löytää esimerkiksi siitä, että häpeään liittyy ajatus, että on ylipäänsä väärin ja kauheaa puhua tällaisista asioista – seksuaalisuudesta, sukupuolesta, niiden ilmaisemisesta – lapsen kanssa. Yksityisyyden tarpeen kohdalla tunnistan, että näistä asioista on tärkeä puhua, ja haluan huolehtia, että en vaivaannuta lasta tai itseäni kertomalla liikaa tai liian yksityiskohtaisesti.

Ja jos huomaan, että häpeä iskee kesken keskustelun, niin senkin voi sanoa lapselle. Että nyt tuntuu vaikealta ja nololta jutella näistä asioista, eikä se tarkoita että niissä olisi mitään pahaa, vaan tämä on minulle uutta ja uudet asiat ovat joskus vaikeita.

4. Kuuntele lasta

Kuten yllä mainitsin, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa siksi, että lapsella on sanat kuvata omaa kokemustaan. Keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että aikuinen kyselee lapsen omia ajatuksia ja kokemuksia asioista samalla kun kertoo. Kysyä voi esimerkiksi seuraavia asioita:

  • Oletko sinä tyttö tai poika tai jotain muuta?
  • Millaisista asioista tiedät, että [kaverin nimi] on tyttö / poika?
  • Millaisista asioista tiedät, että sinä olet tyttö / poika / muunsukupuolinen?
  • Oletko joskus ihastunut johonkin tyyppiin? Mikä hänessä oli ihanaa?
  • Tunnetko sellaisia kavereita, joilla on samanlainen perhe kuin meillä?
  • Tunnetko kavereita, joilla on erilainen perhe kuin meillä? Millainen heidän perhe on?
  • Onko susta kummallista vai tavallista, että [mistä juuri puhuttiin]?

On myös tärkeää kuunnella lasta ja hyväksyä hänet siinä, mitä hän kertoo omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Erityisesti silloin, jos lapsi kertoo sukupuolestaan tai seksuaalisuudestaan jotain meidän odotuksistamme poikkeavaa. Voi helposti tulla ajatus, että lapsi ei vielä tiedä, ei oikein ole varma, ei ole ymmärtänyt mistä on kysymys, tai niin edespäin. Ja silti meidän on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa sitä, mitä lapsi kertoo. Lapsi on itse oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa asiantuntija.

Jo se, että lapsi kertoo meille jotain sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, on luottamuksen osoitus. Meidän tehtävämme on olla sen luottamuksen arvoisia. Silloin, kun meillä on yhteiset sanat joilla puhua hänen kokemuksestaan, meidän on helpompi kunnioittaa ja antaa tilaa hänelle olla oma ihana itsensä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta.

Iloa ja vapautta pride-viikkoon kaikkien sukupolvien sateenkaarikansalle ja läheisille. ❤️

Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Empatiaharjoitus: Tasa-arvokeskustelu

No eilen oli sitten tämä koulujen tasa-arvo-ohjelmasta noussut kohu. Tai siitä uutisoitiin, ja sitten sitä otsikoitiin, ja sitten siitä kohistiin. Itse pysyttelin aika tiiviisti poissa sosiaalisesta mediasta, koska arvelin, että kommentointia lukemalla saan vain maksimoitua ahdistuksen. En halunnut jakaa tai kirjoittaa asiasta yhtään mitään, koska kaikki maailman argumentit puoleen ja toiseen oli jo sanottu, eikä kukaan niitä kuullut kuitenkaan.

Ja sitten tässä päivän ja yön asiaa sulateltuani ajattelin, että ehkä se juuri onkin ongelma. Että keskustelua käydään parhaimmillaankin väittelynä ja kamalimmillaan huutomatsina, jossa tarkoitus on todistaa toiselle ja itselle, että on oikeassa. Puhtaan loogisissa keskusteluissa sellainen toisinaan toimii, jos keskustelijat pystyvät pitämään väittelyn viihdearvoisena ja kunnioittavat toisiaan. Selvästikään koulujen tasa-arvo-ohjelma ei ole sellainen keskustelu – sukupuolen kokemus ja sen sosiaalinen konteksti menevät niin syvälle ihmisen olemukseen, että tunteiden heräämiseltä ei voi välttyä.

Eikä tunteita tarvitsekaan välttää, edes keskustelussa. Ne kertovat meille aina jotain tärkeää siitä, mitä meidän tarpeillemme kuuluu. Mitä voimakkaampi tunne, sen kovempaa tarpeet huutavat taustalla. Ja tasa-arvokeskustelussa näyttäisi noin äkkipäätä olevan kaikilla puolilla ihan valtava määrä erilaisia tarpeita, joilla on todella kova hätä tulla kuulluiksi.

Niin ajattelin argumentaation ja väittelyn sijaan ottaa askelen kohti dialogia ja kuulemista (Otto Scharmerin kuuntelun tasojen hengessä) ja kirjoittaa ihan puhtaan empatiaharjoituksen siitä, mitähän tunteita ja tarpeita tasa-arvokeskustelussa on yleensä läsnä. Sanon ”yleensä”, koska tämä kohu (tai se, mitä siitä näin ennenkuin suljin sosiaalisen median) on läheistä sukua aika monelle muulle käymälleni ja näkemälleni keskustelulle sukupuolten välisestä tasa-arvosta, sukupuolineutraaliudesta ja -tietoisuudesta, sukupuolesta ylipäänsä.

Usein näissä keskusteluissa on kaksi päänäkökulmaa: toinen on se, että sukupuolitietoisuus ja -neutraalius ja -tasa-arvo ovat hyviä, kannatettavia ja tervetulleita ilmiöitä, ja toinen on se, että sellainen on tarpeetonta tai haitallista tai vääriin asioihin keskittymistä. Jos pyrkisin argumentaatioon, näitä väitteitä tarvitsisi täsmentää valtavasti, koska nyt käsillä on käytännössä kaksi olkiukkoa. (Tai siis olkihenkilöä.) Empatiaharjoituksessa sitävastoin tarkat argumentit eivät omasta mielestäni ole ihan niin tärkeitä.

Todennäköisesti arvaan joitakin tunteita ja tarpeita joidenkin ihmisten kohdalta väärin. Se on tarkoituskin.

Jo se, että asetun toisen ihmisen asemaan ja mietin, mitähän hän tässä tilanteessa tuntee ja tarvitsee, avaa omaa ajatteluani ja tunnemaailmaani vastakkainasettelusta kohti dialogia. Ja se, että toinen ihminen huomaa omat tarpeensa – vaikka sitten sen kautta, että en minä niinkään ennakoitavuutta kaipaa vaan kuulluksi tulemista – antaa puolestaan hänelle, ja meille kuuntelijoille, arvokasta tietoa siitä, mistä tässä nyt oikeasti on kyse.

Ja koska empatiaa voi antaa vasta sitten kun sitä on itse saanut, niin aloitan omasta näkökulmastani.

Itse-empatia: mitä minä tarvitsen?

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, miten itse asiasta ajattelen. Itse olen iloinen ja helpottunut siitä, että kouluissa pyritään vähentämään ulkopuolelta tulevaa sukupuolittamista ja tarjoamaan tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Osaltaan se liittyy omiin kokemuksiin – itse olen mm. meinannut 11-vuotiaana saada bussissa turpaan väärän kiekkojengin kannattamisesta, koska sen toisen joukkueen kannattajat (lapsia siis itsekin) luulivat minua pojaksi. Molempia omia lapsiani on sukupuolitettu väärin, ja se on ollut molemmille todella epämiellyttävää ja aiheuttanut surua.

Päällimmäisenä tarpeena itselläni tämän ilon ja helpotuksen taustalla on kunnioituksen, hyväksynnän ja nähdyksi tulemisen tarve. Että jokaista ihmistä kunnioitettaisiin sellaisena kuin hän on, ja hänet nähtäisiin ja hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on, ilman ulkopuolelta (erityisesti auktoriteeteilta) tulevaa lokeroimista tai painetta. (Tämäkään tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, joka on lukenut blogiani kahta tekstiä enempää.)

Lisäksi tietysti kaipaan ymmärrystä, harmoniaa ja sopusointua. Yleensä aiemmin mainitut väärinsukupuolittamiset, sekä omalla että lasten kohdalla, ovat liittyneet ihmisten väärinkäsityksiin siitä, mikä on sukupuoli ja mikä sen määrittää. Jos toinen näyttää pojalta, niin häntä helposti kohdellaan poikana, riippumatta siitä mikä lapsen todellinen sukupuoli on. Toivoisin kovasti, että tasa-arvo-ohjelman myötä kouluikäisten lasten (ja toivottavasti sitä myötä myös lasten vanhempien) ymmärrys ja hyväksyminen sukupuolen ja sen ilmaisemisen moninaisuutta kohtaan lisääntyy, ja sitä myötä myös harmonia ja sopusointu kouluissa, kun lasten on helpompi hyväksyä taas vähän useammanlaiset koulukaverit.

Kaipaan kovasti myös todellisuuksien kohtaamista: on ihmisiä, jotka ihan oikeasti kärsivät siitä, että heitä jatkuvasti, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen, kohdataan ja kohdellaan jonkun tietyn ominaisuutensa perusteella eri tavalla kuin mitä he itse toivoisivat ja tarvitsisivat. Transihmiset kokevat jatkuvasti syrjintää, väkivaltaa, häirintää – ja ainakin itselle on päivänselvää (turhauttaa ja kiukuttaa => kunnioituksen ja turvan tarve oikein huutaa!!) että jatkuva tyttöihin ja poikiin sukupuolittaminen ja sukupuolen korostaminen vaikuttaa siihen, että ihmisten on vaikea hyväksyä muuta kuin stereotyyppien mukaista sukupuoli-ilmaisua.

Ja niinkuin tästä tekstistä huomaa, kuulemisen ja kuulluksi tulemisen tarve on myös itselläni valtavan voimakas, niin paljon että turhauttaa. Olisi ihanaa ja tärkeää tulla kuulluksi siitä, miten tämäkin avoimuuden ja hyväksymisen suuntaan otettu askel mielestäni auttaa kaikkia, myös niitä joiden sukupuolikokemus on mutkaton ja kenenkään kyseenalaistamaton. Avoimuus ja hyväksyminen ei ole koskaan keneltäkään pois, päinvastoin ne antavat kaikille meille lisää tilaa olla empaattisia itseämme ja toisiamme kohtaan, ja se puolestaan lisää aitoa kohtaamista ja kuulluksi tulemista ihan kaikille. Edelleen myös niille, joille tämä teema ei ole henkilökohtaisesti ongelmallinen.

Sen lisäksi kaipaan ymmärtämistä siitä näkökulmasta, että haluaisin niin kovasti ymmärtää myös niiden ihmisten tarpeet, jotka eivät ole kanssani samaa mieltä. Sen takia arvailen seuraavaksi niitä.

Empatia: mitä toinen ehkä tarvitsee?

No mitä sitten tuntevat ja tarvitsevat ne ihmiset, joiden mielestä tämä tasa-arvo-ohjelma (ainakin uutisoinnin perusteella) on tarpeeton tai haitallinen tai vääriin asioihin keskittyvä? Minähän en sitä tiedä. Vaan nyt otan sen riskin että olen väärässä, koska se on oikeastaan ainoa tapa löytää avoimempaa dialogia poteroitumisen sijaan.

(Varsinaisessa keskustelussa on todennäköisesti hyödyllistä aloittaa antamalla empatiaa toiselle ihmiselle, sen jälkeen kun on ensin itse hiljaa huomannut ja antanut empatiaa niille omille tarpeille. Harva pystyy kuulemaan toisen tarpeet jos omat tarpeet ovat vajaalla, ja jos keskustelun haluaa viedä väittelystä kohti dialogia, jommankumman täytyy ensin huolehtia itse-empatiasta ja sitten keskittyä vain empaattiseen kuuntelemiseen.)

Ensimmäinen tunne, joka joistain verkkokommenteista (kyllä, uskaltauduin lukemaan niitäkin) iskee vastaan, on turhautuminen ja epäusko. Että eikö enää saa olla tyttöjä ja poikia ollenkaan? Minun korvaani kuulostaa, että siellä saattaisi olla taustalla reiluuden ja nähdyksi tulemisen tarvetta: jos kerran on lapsia, jotka identifioituvat tytöiksi tai pojiksi, niin ollaanko sitä heidän omaa tärkeää identiteettiään nyt häivyttämässä? Ja onko reilua, että muutamien erilaisten, siis oikeastaan vähemmistön, takia aletaan romuttamaan kokonaista sukupuolijärjestelmää, joka on (ainakin minulle) toiminut tähän asti ihan ilman mitään ongelmia?

Kuulen pelkoa siitä, että ne ”tavalliset”, eli tyttö/poika -sukupuolijärjestelmään helposti sujahtavat (eli cis-)lapset eivät saakaan enää olla sitä mitä ovat. Taustalla oleva tarve voisi olla suojeleminen, aitous, ehkä kunnioituskin?

Lisäksi arvelen, että joillekin ihmisille on vaikea ajatus, että sukupuoli ei olisikaan kaksinapainen ilmiö. Useimmat meistä ovat kasvaneet siihen ajatteluun, että on tyttöjä jotka kasvavat naisiksi ja heillä on tietynlainen keho, ja on poikia jotka kasvavat miehiksi ja heillä on tietynlainen keho. Ja että tytöt ja naiset ovat jotenkin ratkaisevasti, laadullisesti erilaisia kuin pojat ja miehet, siinä missä vaikkapa pitkät ihmiset ja lyhyet ihmiset, tai sinisilmäiset ja ruskeasilmäiset ja vihreäsilmäiset, ovat periaatteessa kuitenkin samaa laatua tämän ominaisuuden eroista huolimatta.

Sitten kun kyseenalaistetaan tämä ajatus ja sanotaan, että oikeastaan sukupuoli on yksi ominaisuus muiden joukossa ja siinäkin on sävyjä ja vaihtelua, niin se voi tuntua vähän samalta kuin liikenteestä poistettaisiin kaikki liikennesäännöt. Että eikös tässä nyt tule aikamoinen kaaos maailmaan? Taustalla oleva tarve saattaa olla ennakoitavuus, selkeys, järjestys, helppous. Ehkä myös yhteistyö ja kunnioitus – eikö nyt sen verran voi ihmiset tehdä yhteistyötä minun kanssani ja kunnioittaa minua, että pelattaisiin kaikki yhteisten sääntöjen mukaan?

Ja sitten tietysti on tämä ”eikö meillä maailmassa ole tärkeämpiäkin asioita mietittäväksi” -näkökulma. Sielläkin kuulen turhautumista ja huolta siitä, että keskitytään asioihin, joista ehkä itsellä ei ole minkäänlaista omaa kokemusta. Ja jos itselle ei tule mieleen yhtäkään tapausta, jossa tällainen sukupuolitietoisuus tai sukupuolen korostamatta jättäminen olisi millään tavalla ollut tarpeen, niin silloin helposti ajattelee, että sitä ilmiötä ei ole olemassa. Ei ihme, jos turhauttaa, kun näyttää että valtakunnan tasolla laaditaan ohjelmia olemattomien ongelmien ratkomiseen. Siellä taustalla arvaisin olevan merkityksellisyyden ja tehokkuuden tarvetta – toivetta siitä, että käytettäisiin yhteiskunnan resursseja sellaisiin asioihin, joilla on oikeasti merkitystä ja vaikutusta useampien ihmisten hyvinvointiin.

Tietysti kaikessa tässä on myös kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve jokaikisellä kommentoijalla. Tarve osallistua, tulla huomioiduksi ja kuulluksi keskustelussa, tulla otetuksi vakavasti silloinkin, kun toinen on eri mieltä argumenteista.

Tässä tekstissä nyt ei ihan kauheasti ole mitään argumentaatiota, mutta toivon, että tämä auttaa hahmottamaan, miten itse-empatia ja keskustelukumppanille annettava empatia voisivat purkaa poteroitumista ja vastakkainasettelua. Itse uskon, että kun molemmat tuntevat tulevansa kuulluksi, niin aito dialogi ja ymmärrys alkaa olla mahdollista, vaikka argumentit olisivatkin kaukana toisistaan.

*Tämän tekstin kommentointi on suljettu. Jos haluat kommentoida minulle, voit tehdä sen Lupa olla minän Facebook-sivulla. Kaikkein mieluiten näkisin, että argumentoinnin sijaan antaisit itselle ja toisille empatiaa, joko sosiaalisessa mediassa tai IRL. Otatko haasteen vastaan? 😉 *

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Lukijan kysymys: Kun lapsi viivyttelee

Lukijalta tuli kysymys (jos haluat lähettää omasi, tee se täältä):

Kysymys: Miten toimia viivyttelevän / hidastelevan lapsen kanssa, joka keksii aina sata muuta puuhaa ennen syömistä tai kotiinlähtöä?

Alla on suunnilleen se, mitä vastasin lukijalle, ja arvelin, että siitä voisi olla iloa sinullekin. 🙂

Mikä tarve siellä on takana?

Aina kun vastaan tulee ”miksi lapsi toimii noin” -kysymys, niin yritän löytää sieltä alta vastauksen kysymykseen ”mitä tarvetta lapsi yrittää tuolla toiminnallaan täyttää?” Nimittäin kaikki, mitä teemme (ja kaikki, mitä lapsi tekee) on pyrkimystä täyttää joku tarve.

Ja jos haluamme lapsen muuttavan strategiaansa, niin sen uuden strategian täytyy pyrkiä täyttämään myös ne edellisen strategian tarpeet – koska miksi lapsi vaihtaisi toimivan strategian toimimattomaan?

Joka tilanteessa vastaus on tietysti eri, mutta ainakin meidän muksujen kanssa taustalla on usein tämänlaisia tarpeita:

  • ilo, hauskanpito (leikki kesken ja on liian hauskaa)
  • järjestys (täytyy saada ajatus tai leikki loppuun ennenkuin voi siirtyä seuraavaan hommaan)
  • valta, valinta (haluan itse päättää, milloin mennään ja mitä tehdään)
  • selkeys, johdonmukaisuus (leikki ja omat ajatukset ovat minulle selkeitä, mutta aikuisen suunnitelma tai rutiini eivät oikein ole selkeitä; tai aikuinen sanoi yhtä ja nyt hän sanoo toista)
  • yhteys, yhteenkuuluvuus (erityisesti jos leikkii toisten lasten kanssa tai jotain sellaista roolileikkiä, johon samaistuu tosi vahvasti)

No miten näihin tarpeisiin sitten voi vastata?

Järjestyksen ja selkeyden tarpeeseen käytän usein itse ”montako haluat olla” -kysymystä. Se auttaa itse asiassa myös vallan ja valinnan tarpeeseen, koska lapsi saa itse valita, kuinka pitkään leikki vielä jatkuu.

Kun lapsen valitsema luku on laskettu, niin pyrin itse pitämään siitä kiinni.

”Noin, sinä valitsit että näin monta, ja nyt mun mielestä on reilua että pidetään kiinni siitä mitä luvattiin ja lähdetään syömään/kotiin/ruvetaan keräämään leluja.”

Jos lapsella vaikuttaa olevan leikin tarve, niin yritän useimmiten tehdä siitä siirtymästä leikin.

Kysyn lapselta, miten se leikki voisi mennä niin, että päästäis samalla kotiin/syömään/kerättäis lelut, ja sitten seuraan lapsen ohjeistusta. Tai ehdotan, että voisiko nää leikkiä sen seikkailun vaikka tuohon suuntaan, tai voisiko nämä tyypit mennä jo syömään, tai niin edespäin.

Tällä hetkellä meidän huushollissa ajankohtaisia leikkejä: Inside Out -tunteet keräävät muistot päämajasta säilömuistiin; Dinotrux-dinot menevät syömään malmia; Jake ja merirosvot hyppäävät Tyrskyn eli auton kyytiin.

Ja toki jos siirtymä on muuten tosi vaikea, niin lapsen tunteen ja tarpeen arvaaminen ja empatia voi auttaa.

”Onko susta ihanaa kun ollaan täällä? Ärsyttääkö sua kun pitää mennä kotiin, kun sä haluaisit päättää että ollaan täällä aina? Onks susta ihan tylsää lopettaa leikki ja mennä syömään?”

 

Aikuisenkin tarpeet on hyvä tehdä näkyviksi

Kun lapsen tunne on tullut kuulluksi ja hyväksytyksi, niin aikuinen voi kertoa myös oman tarpeensa:

”Sulle olisi tärkeää, että saatais vielä leikkiä, JA mulla alkaa olla nälkä ja tylsää. Mitäs me keksittäis?”

On myös tärkeää, että aikuinen sanoo selkeästi, että minulle ei sovi tuo ehdotus/tuo käytös, koska minusta on reilua että minuakin kuunnellaan. Tai jos lapsi esim. ehdottaa, että lasketaan sataan ja sitten mennään, niin aikuisen on tärkeä kertoa, missä oma raja menee. (”Minulle ei sovi sata, mutta minulle sopisi 20.”)

Usein itse huomaan tekeväni niin, että pyydän lasta vaihtamaan strategiaa vasta sitten kun minua ottaa päähän ihan todella. Tai siis kun ollaan ulkoilemassa, niin alan tehdä lähtöä vasta sitten kun minulla on oikeasti jo vessahätä ja kylmä ja nälkä ja ärsyttää.

Jos sen sijaan kerron lapselle jo ensimmäisistä tylsyyden aavistuksista, että kohta haluan kotiin, niin lapsella on pitempi aika valmistautua siihen siirtymään (ja minulla on enemmän kärsivällisyyttä kertoa hänelle, että kyllä, sinä haluat leikkiä, ja minä haluan kotiin).

Toivottavasti näistä löytyy jotain vinkkejä ja oivalluksia! Jonkin verran puhun näistä samoista jutuista myös elokuussa Eikun minä itse -webinaarissa, eli jos haluat testata näitä vinkkejä ja tulla kertomaan tai kyselemään lisää niin tervetuloa mukaan!

Pysähtyminen 113: Itse-empatian kielellä

Mistä tulen?

*Kun istuin koneen ääreen kirjoittamaan pysähtymistä, mun ensimmäinen reaktio tuohon ekaan otsikkoon oli ”en halua, on tyhmää.” Päätin kuunnella sitä ajatusta ja katsoa, että mihin se vie. No, se vei tällaiseen pysähtymiseen.*

…: Mä en halua kirjoittaa, että mistä mä tulen. Se on tyhmää.
Minä: Ahaa, okei. No mistä sä haluaisit kirjoittaa?

…: Mä haluaisin kirjoittaa ihan pelkästään että missä olen. Että mikä on tämän hetken fiilis.
Minä: Me päästään siihenkin kyllä ihan kohta. Mä kuulisin mielelläni lisää siitä, että miksi sä et halua kirjoittaa, että mistä tulet. Turhauttaako sua, kun sä kaipaisit enemmän kuulluksi tulemista tässä hetkessä?

Ihan Pelkästään Että Missä Olen: No joo, musta on tyhmää että sä rajoitat sitä että mistä mä voin kirjoittaa.
Minä: Ärsyttääkö sua kun sä kaipaisit enemmän vapautta ja luovuutta?
IPEMO: Joo, mä haluaisin voida kirjoittaa ihan mitä huvittaa ilman että sä aina mietit, että voiko sen laittaa blogiin.
Minä: Hermostuttaako sua kun sä kaipaisit yksityisyyttä ja luottamusta?

IPEMO: Joo, kun mä haluaisin purkaa vaikka noitakin viikonlopun juttuja ilman että tarttee pelätä että en saa puhua asioista niiden oikeilla nimillä kun en halua että kukaan jotenkin, no, niin. En halua paljastaa ajatuksiani ja tunteitani ihan kaikille, koska mä en halua jutella toisista ihmisistä ja niiden asioista ilman niiden lupaa blogissa. Lastenkin kanssa on vähän niin ja näin, että viitsinkö enää kovasti kirjoitella niiden juttuja tänne, kun ne alkaa olla isompia.

Minä: Eli pelottaako sua kun sä kaipaisit sellaista luottamuksellisuutta ja toisten yksityisyyden kunnioittamista kans, ja ne on sulle niin tärkeitä että sä mielummin et kirjoita sitten mitään?
IPEMO: No joo. Ja sit kun mä haluaisin kirjoittaa vapaasti ja tottakai mä haluan että blogiinkin menee juttuja ja mä en tiedä että miten se sitten oikeastaan tasoittuisi.

Minä: Niin haluaisitko sä sellaista selkeyttä ja helppoutta siihen, kun sä kirjoitat tai me yhdessä kirjoitetaan?
IPEMO: Joo.

Minä: Mä kaipaisin myös ihan noita samoja asioita, selkeyttä ja helppoutta ja kaikkien yksityisyyden kunnioittamista. Kokeiltaisko sellaista, että kertois asioista tarvittaessa koodinimillä tai jollain, ja sitten enemmän vain kirjoittaisi siitä, että miltä se asia tuntui ja mihin tarpeisiin se liittyi?
IPEMO: Voidaan kokeilla.

Mistä tulen?

IPEMO: Viime viikolla mä kaipasin ihan valtavasti lepoa ja rauhaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kroppa taisi ottaa tarvitsemansa, ja mä olen tosi kiitollinen että osasin kuunnella. Kävin UFF:n tasarahapäivillä tutkailemassa, ja löysin muutaman vaatteen (ja täydelliset turkoosit korkokengät mun koossa!!), voi vitsi mikä riemu ja onnistuminen kun sai vaatekaappiin kauneutta ja selkeyttä! Samalla oli tosi merkityksellistä, että ei tarvinnut ostaa niitäkään vaatteita uutena ja kuormittaa luontoa.

Viikonloppuna olin RVO-koulutuksessa, ja siellä tuli kaikenlaisia tarpeita kohdattua ja huomattua. Harjoiteltiin sovittelua, ja yhdessä harjoituksessa mietittiin, että mikä olisi pahinta mitä joku voisi mulle sovittelutilanteessa sanoa, ja että mitä itsessä siinä kohtaa tapahtuisi. Mä ihan ällistyin, että millaista tekstiä mä itsestäni ja siitä pahasti sanoneesta ihmisestä sellaisessa tilanteessa ajattelisin, ja samalla oli tosi helpottavaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaistenkin ajatusten kanssa. Ja kun vähän aikaa parin kanssa purki, niin löytyi empatia sekä omia tunteita ja tarpeita että sen kuvitteellisen toisen ihmisen tunteita ja tarpeita kohtaan.

Harjoitusten tekeminen jännitti etukäteen tosi monessa kohtaa, halusin niin kovasti oppimista ja pätevyyttä ja yhteyttä niihin harjoituskumppaneihin ja samalla pelotti kun kaipasin turvaa ja luottamusta. Harjoituksia tehdessä jännittikin sitten paljon vähemmän, kun se yhteys oli jo muodostunut ja harjoitteluilmapiiri tuki luottamusta ja turvaa.

Ja vitsi miten yllätti ja vähän nolottikin, että kun tuli kotiin toisen kurssipäivän jälkeen ja vei niitä rakentavan vuorovaikutuksen ja sovittelun juttuja taas käytäntöön, niin se ei mennyt yhtään niinkuin olisin ajatellut. Että jännä juttu, ei sitten kahden päivän fiktiivisellä treenillä mennytkään kaikki tieto suoraan käytäntöön. Tai siis huomasin ajatelleeni, että no niin, nythän tämä taas helpottuu, ja todellisuus olikin se, että omat odotukset niistä tilanteista oli jotain aivan muuta kuin mitä sitten tapahtui. Heräsi sellainen empatian ja hyväksynnän tarve, että saan olla keskeneräinen ja treenata näitä asioita ja silti pitää itselläni tavoitteena, että kohtaan lapseni niin rakentavasti kuin ikinä milläkin hetkellä on mahdollista. Välillä on vähemmän mahdollista.

Missä olen?

Keho kaipaisi vähän ehkä liikettä enemmän, kun viikonloppu meni pääasiassa istuessa. Toisaalta ilahduttaa, että sain liikuttuakin koulutuspäivien seassa. Muistin taas, että miten ihanalta tuntuu kun ottaa hetken vain sellaiselle kuulostelevalle vapaalle liikkeelle, ilman musiikkia tai koreografiaa. Heräsi huoli, kun muistin, että en ole vieläkään käynyt ostamassa tyhjentyneen vitamiinipurkin tilalle uutta. Pää tuntuu siltä, että viikonloppuna olen a) oppinut uutta, b) juonut kahvia, c) valvonut iltoja vähän liian pitkään.

Tunteet on aika leppoisella hyrinällä. Kiitollisuutta kaikesta siitä yhteydestä ja oppimisesta ja ilosta ja huumorista ja liikutuksesta ja empatiasta, jota sai viikonloppuna kokea. Kiitollisuutta ja rakkautta juuri äsken saapuneesta kummilapsen kuvasta. Iloa ja tyytyväisyyttä ja onnistumista siitä, että aamun hoitoon lähtö sujui noin keskimäärin kaikkien tarpeita kunnioittaen ja yhteistyössä. Uteliaisuutta sen suhteen, että pienemmällä on nyt joku ”mä en kuuntele sua” -vaihe – sen taustalla ymmärryksen tarve ja hänen hyvinvointinsa edistämisen tarve, ja tietysti oma yhteistyön ja helppouden ja yhteyden kaipuu.

Ajatukset… Huomaan, miten hassua on, että nyt kun on tässä muutaman hetken kirjoitellut suoraan tunteista ja tarpeista käsin, niin ei oikein tee mielikään ikäänkuin nousta sinne ajatustorniin pyörittämään mitään käsitteitä. Paljon merkityksellisemmältä tuntuu kirjoittaa ja toimia tunteista ja tarpeista käsin. Fyysisesti se tuntuu huomion kiinnittämiseltä enimmäkseen tuohon rintakehän alueelle, ikään kuin sydämeen.

Kun pysähdyn kuuntelemaan ajatuksia, niin ne ovat pääasiassa havaintoihin liittyviä ”pitäisi” -ajatuksia. Verohallinnon kirjekuori => pitäisi. Vesipullo => pitäisi. Päivähoidon kysely lapsille => pitäisi. Vaikka lapset eivät ole edes kotona. Ajatukset ovat näköjään valtavan taitavia juurikin tuossa palapelin rakentamisessa, että mitkä asiat missä järjestyksessä ja millä tavalla. Ja toki myös siinä käsitteellistämisessä, että kun havaitsen asian X niin jos en tiedä, mikä se on, kaivan ajatuksista verrokkitapauksia ja yritän selvittää, mistä on kyse.

Kokemuksiin on kuitenkin tosi vaikea päästä käsiksi ajatuksilla, koska ne ovat pitemmän välimatkan päässä siitä varsinaisesta, no, kokemuksesta, että miltä tämä asia tuntui ja mitähän tarvetta siinä mahdollisesti liipattiin. Toki ajatuksilla on todella hyödyllistä opetella ja jäsentää sitten niiden eri tunteiden ja tarpeiden nimiä, mutta sitä varsinaista kokemusta ja tuntemusta varten ainakin itselle on hyödyllisempi hakea se ns. raakadata jostain muualta. 🙂

Mitä kohti?

Jos mä haluan edelleen pysyä siellä havainnon ja tunteen ja tarpeen ja pyynnön akselilla, niin kysymys voisi olla, että mitä mussa herää kun katson tämän alkavan viikon kalenteria?

Toisaalta helpotusta, kun näyttää vapaalta – ja toisaalta hermostuttaa, kun tiedän, että on hommia joita sillä ”vapaalla” ajalla tarttee tehdä, mutta ne ei näy kalenterissa. Kaipasin enemmän luottamusta ja selkeyttä siihen, että kalenteri oikeasti heijastaisi myös työn määrää.

Pyyntö mulle itselleni voisi olla, että voisinko viettää vaikka 10 minuuttia tämän kirjoittamisen jälkeen ja miettiä tapoja, joilla mä saisin luotua itselleni enemmän luottamusta omaan kalenteriini.

Lisäksi kalenterissa on muutamia kehoon liittyviä juttuja, muun muassa hampaiden hyvinvoinnista huolehtimista. Hermostuttaa vähän, koska tiedän, että se toisen ihmisen päästäminen oman kehon alueelle on tosi haavoittuvainen tilanne. Siinä tilanteessa rauhallisena oleminen vaatii multa aikamoista hyväksymistä ja tsemppaamista, mikä puolestaan väsyttää. Kaipaisin helppoutta, luottamusta ja kunnioitusta, sekä sitten varmaankin lepoa ja rauhaa ennen ja jälkeen niiden tilanteiden.

Pyyntönä itselleni voisin pohtia, että miten mä nostan arjesta näkyviin siellä jo olevaa luottamusta ja helppoutta ja kunnioitusta, jotta ne kehonhuoltotilanteet ei olisi mun ainoita strategioita saada noita asioita.

Työjuttujen puolesta (joita siellä kalenterissa ei siis kaikkia näy, ks. ed.) kaipaisin selkeyttä, tehokkuutta, innostusta ja yhteyttä. Mä kaipaan yhteyttä siihen, mitä toiset ihmiset tarvitsee, sekä sellaista omaa sisäistä yhteyttä ajattelun ja omien tarpeiden välillä. Mä huomaan, että varsinkin kun teen älyllistä työtä, mä helposti hujahdan sinne ajatustorniin ja unohdan suunnilleen syödä, juoda ja käydä vessassa, saatika muuten pitää huomiota siinä, että mitä tämä kaikki työnteko minussa itsessäni herättää.

Pyyntönä itselleni – voisin käydä hakemassa käteen sen rannekorun, joka muistuttaa mua tarpeistani, ja aina kun näen tai muuten huomaan sen niin pysähdyn kuulostelemaan, olenko ajatustornissa vai yhteydessä itseeni.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Saa pohtia tunteiden ja tarpeiden kautta, tai sitten ihan sana vapaa -meiningillä, kommenteissa tai itsekseen. Kuulisin myös tosi mielelläni, että mitä sinussa herättää kun luet tällaista tunteiden ja tarpeiden kielellä kirjoitettua pysähtymistä. Tervetuloa kommentteihin jatkamaan keskustelua!