Ajatuksia Kamalan ihana päivä -kirjasta

Tänään tein videon! Hurraa! Sain nimittäin arvioitavaksi Elina Kauppilan melko tuoreen Kamalan ihana päivä – lasten mindfulness -kirjan, ja siitä oli niin paljon sanottavaa että oli helpompi vain puhua menemään ja kirjoittaa sitten tekstiksi. 😀

Videon sisältö löytyy siis videon alta myös tekstinä, jos se on helpompi tai näppärämpi tapa ottaa informaatiota haltuun. Videota saa myös ilman muuta jakaa ihan niin paljon kuin inspiroi. 🙂

 

Tekstiversio

Moi. Tämä on Lupa olla minä, mä olen Sari Paavilainen. Mä halusin tehdä tämmöisen pienen videon, koska sain arviointiin ihanan… tai siis Kamalan ihanan päivän, Elina Kauppilan kirjan lasten mindfulnessista.

Kamalan ihana päivä on siis kirja lasten mindfulnessista. Se jakaantuu kahteen osaan: siinä on tarina siitä, että miten Meini päivänsä myötä kohtaa kaikenlaista sellaista mitä lapsi arjessa kohtaa, ja miten Meinin äiti siinä hänen kanssaan on siinä päivässä. Sen lisäksi täällä kirjassa on erilaisia mindfulness-harjoituksia useampi sivu.

Me ollaan meidän lasten kanssa siis luettu se tarina muutamaan kertaan, ja meidän esikoinen on myös itsekseen, niinkun, olen huomannut että hän on joskus käynyt poimimassa kirjan ja sitä lueskelee tossa sohvalla. Harjoituksia me ei olla testattu mutta kerron siitä, kun itse luin niitä harjoituksia, että mitä mulle heräsi, ja voin tehdä toisen videon vaikka siitä, että kun ollaan tehty niitä harjoituksia niin mitä kokemuksia mulla siitä heräsi.

Tarina

Tarina, josta me siis aloitettiin, niin… Lapset oli siis aivan haltioissaan siitä. Kun saatiin tää kirja ja kysyin lapsilta, että haluatteko tulla kuuntelemaan, niin isompi sanoi että joo, tuli mun kainaloon, ja pienempi oli että ei, ja hän meni omaan huoneeseen leikkimään. Ruvettiin lukemaan, ja pikkuhiljaa pienempikin hiippaili uteliaana kuuntelemaan. Selvästi kun hän kuuli miten se tarina eteni, niin se osui johonkin sellaiseen, että se oli hänestä sen arvoinen, että hän keskeytti leikin ja tuli kuuntelemaan tarinaa.

Se mikä mun mielestä tässä Meinin tarinassa on niin ihanaa, mikä mulle siinä osuu, on se, että… Tosi usein kirjoissa tai ohjelmissa tai leffoissa tai muissa, ainakin meillä, tulee lasten kanssa keskusteltua siitä että olipas kummallista, mitenhän se nyt tolla tavalla sanoi. Esimerkiksi jos jonkun mielestä on hassua että toinen pelkää, tai sanotaan että ei saa kiukutella, tai joku tahallaan tekee pahaa mieltä toiselle, tai tämäntyyppisiä ajatuksia. Sit mietitään että olipas kummallista, mitenhän se silleen.

Ja musta oli ihana lukea tätä tarinaa, ihan sen takia että siinä ei yhtään tarvinnut suodattaa mitään, tai ei tarvinnut itse bongata sellaisia kohtia, että ”tää varmaan olis hyvä lasten kanssa käsitellä”. Vaan se, että miten Meini ja äiti toisiinsa siinä arjessa suhtautuu, on tosi tosi linjassa sen kanssa, miten itse haluaa hyvinä päivinä – tai kaikkina päivinä – osata suhtautua lapseen. Se toimii itselle semmoisena opettelun keinona, ja lapselle ja itselle myös mallina siitä, että  ai niin, tälleenkin, tällaisiakin tapoja olla toisen kanssa voi olla.

Niinkuin vaikka se, että jos äiti on vihainen ja Meini ei silti haluakaan tehdä yhteistyötä, niin sitten äiti kiinnittää huomiota siihen Meinin kiukkuun ja huomaa sen ja haluaa tehdä yhteistyötä ja keksii jonkun leikin, jonka avulla siitä tulee mukavaa siitä yhteistyöstä. Se lämmittää mua jotenkin tosi paljon, ettei tarvitse filtrata sitä tarinaa yhtään.

Ja se on silti – ja ehkä myös siksi – lapselle kiehtova. Siihen ei oo tarvinnut rakentaa mitään semmoista myöskään ylimääräistä hyvis-pahis-jännitettä tai mitään sellaista päälleliimattua, vaan se draama… siinä on hyvä draaman kaari, ja siinä riittää jännitettä, ja se jännite tulee semmoisesta lapsen arjessa tutusta asiasta. Se on vain kerrottu semmoisella hyvin jäntevällä ja kiinnostavalla ja läsnäolevalla tavalla. Ihan jo pelkästään sen tarinan takia tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Harjoitukset

Ja sen lisäksi täällä on myös näitä harjoituksia, joita tosiaan me ei olla vielä lasten kanssa käytetty.

Ensinnäkin kun mä luin näitä harjoituksia, niin tosi monessa kohtaa mulle tuli tippa linssiin siitä, että… miten tärkeitä asioita on se, että ylipäänsä ihminen oppii olemaan itsessään läsnä, ja tunnistamaan ajatuksiaan ja tunteitaan, ja hyväksymään, ja kaikkia näitä mindfulness-taitoja. Ja se, miten selkeäksi ja helpoksi Elina on sen näissä harjoituksissa tehnyt, että ei tarvii olla ammattilainen eikä tarvii olla kokenut, jotta siitä ohjeesta saa sen harjoituksen ytimen.

Ja, no. Ite nyt on tietysti, mulla on jonkun verran tota taustaa, ja sen takia mä pystyn ehkä sanomaan sillä tavalla, että on myös sellaisia ohjeistuksia joissa ei välttämättä samalla tavalla tuu se ydin ja helppous: ”Okei, nyt kun mä olen lukenut tämän, niin mä tiedän, miten tää harjoitus tehdään.” Ja musta näissä harjoituksissa se on jotenkin semmoisella… semmoista ihanaa tukea ja helppoutta, mitä niistä tulee. Että kun valkkaa tuolta harjoituksen, niin mun ei tarvitse erikseen suunnitella että nyt me tehdään ja harjoitellaan ja lukea että aa, näin ja näin, vaan että mä voin siinä, kun teen harjoitusta lapsen kanssa, niin tehdä yhdessä.

Täällä oli esimerkiksi näitä aistiharjoituksia, että mitä värejä huomaat ja mitä tuoksuja haistat ja näin. Mulle tuli sellainen ajatus niistä, että seuraavan kerran kun mennään pitkälle autoreissulle lasten kanssa, niin otetaan kirja mukaan. Ja sitten sillä hetkellä, kun huomaa että niillä rupeaa tulemaan sellainen venkoilumeininki, niin kattoo täältä näitä harjoituksia. Että voisko ehkä tuoda jotain sellaista läsnäolon leikkiä siihen tilanteeseen.

Ja toinen ajatus, mikä mulle tuli, oli se että vois ottaa joka päivä semmoisen, että joko lapset saa valita tai yhdessä päätetään joku harjoitus mitä voitais kokeilla yhdessä. Niin että se olis se meidän yhteinen aika myös, että me harjoitellaan. Koska tottakai siinä tulee itellekin sit samalla sitä mindfulnessia ja läsnäoloa ja lasten kanssa yhdessä olemista ja pohtimista ja muuta.

Se mikä musta oli tälleen draamaopettajan näkökulmasta tosi ilahduttavaa, ja semmoista mitä halusin vielä mainita, on se, että… täällä on muutamia sellaisia harjoituksia joissa ollaan roolissa, tai on joku semmoinen taika tai magneetti tai joku muu kehys siihen tekemiseen. Tavallaan leikin kautta lapsi löytää jonkun sellaisen kokemuksen mitä ei oo ehkä aikaisemmin löytänyt.

Ja mulle itelleni on tosi tärkeää, ja mua ilahdutti se tässä kirjassa, että se on tosi selkeästi rajattu silleen, että näin se alkaa ja tällä tavalla se loppuu se taika, tai tällä tavalla se laitetaan pois se magneetti. Tavallaan että sille leikille tulee turvalliset kehykset, jotta se ei vahingossa jää päälle: ”Oliks nyt magneetti vai eiks ollut magneetti?” Vaan että se selkeä ohjeistus myös siitä aikuiselle – just taas tää helppous: Aikuisen ei tarvitse muistaa tai tietää tällaisia asioita, vaan se on siellä ohjeessa, että kun se harjoitus päättyy niin näin se lopetetaan. Ja se on tärkeää just sen takia, että se leikin ja kokeilun maailma ja sit se oikea maailma pysyy siististi erossa toisistaan, jotta ei tuu semmoista hämmennystä, että olikohan tää nyt vai eiks tää ollut.

Mikä siis, lapsellehan se on luontevaa, että on leikin maailma ja sitten leikki seis ja tehdään jotain muuta. Ja aikuinen ei välttämättä ehkä muista sanoa sitä, että okei, nyt loppui tää magneettileikki tähän, ja tehdään seuraavia juttuja. Niin se on musta ihanaa, että se on täällä myös tosi konkreettisesti niissä ohjeistuksissa. Ja se lisää semmoista helppouden ja turvan… Mun helppouden ja turvan tarpeitani, ja tuen tarpeita täyttää se, että ne on niin selkeästi kirjoitettu ne ohjeet.

Toivottavasti tästä videosta on sinulle ollut jotain apua tahi iloa. Jos haluat löytää Kamalan ihanan päivän, niin niitä löytyy… varmasti paras tapa löytää kirja on Kamalan ihanan päivän Facebook-sivulta, sieltä löytyy sitten muita resursseja ja mistä kaikkialta kirjaa saa. Kirjakaupoista, nettikaupoista ja niin eespäin löytyy tämä Kamalan ihana päivä.

Mä oon tosi kiitollinen että tämmöisiä kirjoja on maailmassa, koska se tekee tästä omasta vanhemmuudesta vähän helpompaa, että ei tarvitse ihan yksin aina keksiä kaikkia, että mitenhän tän asian nyt käsittelisi ja opettelisi lapsen kanssa yhdessä.

Kiitoksia kun katsoit, ja jos tästä heräsi jotain niin olispa ihanaa että kommentoisit tai laittaisit vaikka sähköpostia mulle, sari at lupaollamina piste fi. Moi moi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Kirjahylly: Willpower

Willpower (Roy F. Baumeister, John Tierney)

20130713-134304.jpg

Pointti: Tahdonvoima eli itsekontrolli on ominaisuus, joka heikkenee ja vahvistuu kuten lihakset. Yksi tahdonvoimavarasto kuluu sekä päätöksiä tehdessä että kiusauksia vastustaessa että tunteita tukahduttaessa että muissa oman toiminnan ohjaustehtävissä. Itsekontrolli on älykkyyden lisäksi yksi merkittävimmistä ihmisen menestystä ennustavista piirteistä, ja itsekontrollia eli tahdonvoimaa voi treenata, säästää ja tankata kun sen tiedostaa.

Funktio: Tahdonvoimaan liittyvän tutkimustiedon popularisointia eri näkökulmista.

Vanhemmuus: Kirjassa opastetaan vanhempia keskittymään lastensa itsekontrollin kehittämiseen itsetunnon pönkittämisen sijaan – tosin välillä melkoisen epälapsilähtöisin menetelmin. Lasten tahdonvoiman huomioimiseen, suojeluun ja tankkaamiseen ei sen sijaan juuri puututa, vaikka se olisi lapsilähtöisen kasvatuksen näkökulmasta (mielestäni) tärkeämpi aihe kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen puuttuminen. Silti vanhemmille hyödyllinen kirja, jos pystyy ohittamaan huutounikoulun ja rangaistusten hehkuttamisen.

Baumeisterin ja Tierneyn Willpower on ollut mulle itselleni ihan maatamullistava kirja, sekä oman pääni että lastenkasvatuksen suhteen. Luin sen ekaa kertaa reilu vuosi sitten (ja blogasin siitä ensimmäisiä kertoja täällä ja sen jälkeen muun muassa täällä ja täällä), ja tuntuu että joka viikko ellei joka päivä tulee tilanteita, jolloin pulmatilanteen ajatteleminen tahdonvoiman kautta antaa jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan.

Tahdonvoima ja egovajaus

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.Käytännössä siis tossa kirjassa on hyvinkin paljon ns. vanhan kansan viisauksia (”nuku yön yli ennenkuin teet isoja päätöksiä”, ”nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan” jne.), mutta kiinnostavan tosta kirjasta tekee mun mielestäni se, miten näitä kaikkia ilmiöitä on pystytty oikeasti tieteellisesti testaamaan.

Lisäksi siellä selitetään melko selkeästi, että miten se mekanismi toimii, joten se jää ainakin mulle itselleni paremmin mieleen. On helpompi muistaa, että aivot tarvitsee lepoa ja tankkausta koska tahdonvoima, kuin ajatella että mä jotenkin ”voin paremmin” ja oon ”paremmalla tuulella” kun syön ja nukun. Ja sama pätee lapsiin.

Lastenkasvatusta tahdonvoima edellä?

Sen takia onkin tosi valitettavaa, että tossa kirjassa on otettu paikoin aika ankea lähestymistapa lastenkasvatukseen.

Ansioksi mun mielestä voi lukea sen, että siellä selitetään tosi hyvin ja kattavasti, miksi pelkästään itsetuntoon keskittyminen ei ole lastenkasvatuksessa kannattava reitti: jos lapsia hehkutetaan ja kehutaan jatkuvasti ilman sen suurempia perusteluja, he oppivat ajattelemaan, että elämässä menestyäkseen ei oikeastaan mitään tarvitse tehdäkään. Jatkuvalla kehumisella ja hypettämisellä kasvatetut lapset ovat toki varmoja itsestään, mutta se ei välttämättä korreloi lapsen osaamisen, vastuunottokyvyn tai muiden taitojen kanssa. (Tästäkin oli tehty metatutkimusta. Katso myös: Johanna Tukiaisen tanssitaidot.)

Kun taas jos keskitytään treenaamaan lasten itsekontrollin kykyä ja tahdonvoimaa, näin kirjoittajat argumentoivat, lapsi oppii sekä näkemään vaivaa että kehittää terveen itsetunnon niiden asioiden suhteen, joissa on oikeasti taitava. Tähän asti mä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä.

Missä on lapsentahtinen itsekontrollin treenaus, kysynpä vaan

Se, missä mä vähän petyin tähän kirjaan, on se, miten sitä itsekontrollia ja tahdonvoimaa lapsille pitäisi kirjoittajien mukaan treenata. Yhtenä esimerkkinä nimittäin mainitaan huudatusunikoulu, jolloin vauvan annetaan itkeä huoneessaan X minuuttia ja sitten mennään rauhoittelemaan, ja tätä toistetaan kunnes lapsi hiljenee. Tämä vaatii kirjan mukaan vanhemmiltakin itsekuria, jotta he eivät mene huutavan lapsensa luokse liian aikaisin, mutta kuulemma muutamassa yössä lapsi ”oppii rauhoittamaan itsensä”.

Mjoo. Tämän samaisen kirjan perusteella itse ajattelisin, että jo valmiiksi väsyneen, eli egovajauksesta kärsivän, lapsen laittaminen yksin stressaavaan tilanteeseen ilman säätelyapuna toimivaa vanhempaa ei varsinaisesti edistä minkäänsorttista tervettä oppimista.

Vauvan käytös epäilemättä muuttuu, kun kukaan ei auta siinä stressaavassa tilanteessa, ja vauva huomaa että on fiksumpaa säästää energia sen yksinäisyyden sietämiseen kuin avun pyytämiseen. Silti mun mielestäni on kirjoittajilta jotenkin aika ristiriitaista puhua ensin laajasti siitä, miten aikuisen on terveellistä muuttaa elämäänsä pikkuhiljaa ja asteittaisesti ja rajallinen tahdonvoimansa huomioiden, ja sitten ohittaa täysin sellainen ajatus, että ehkä sama pitäisi paikkansa vauvojenkin kohdalla.

Toinen ongelma, joka mulle heräsi tän kirjan vanhemmuusosiota lukiessa, oli rangaistusten ja palkkioiden esitteleminen tosi hyvinä lastenkasvatuskeinoina.

Sinänsä kirjoittajilla on hyviä pointteja siinä, että lasten käytökseen on puututtava ja lapsia on ohjattava kohti hyväksyttävää käytöstä, heiltä on edellytettävä vastuunottamista ja odotukset on tehtävä selviksi.

Ja ehkä juuri siksi mun mielestä onkin tosi kummallista, että siellä puhutaan nimenomaan rankaisemisesta, eikä esimerkiksi ongelmanratkaisusta – jäähyttäminen ja viikkorahojen vieminen kun nimenomaan eivät ohjaa lasta ajattelemaan, miksi hänen toimintansa ei ollut hyväksyttävää ja mitä hän voisi tehdä asian korjaamiseksi. Sen sijaan lapsen itsekontrolli ehkä kehittyy siihen suuntaan, että hän ei jää niin herkästi kiinni pahanteostaan tai välttää kiellettyjen asioiden tekemistä tasan niin kauan kuin siitä on pahimmassa tapauksessa vahinkoa hänelle itselleen.

Ihmeellistä rangaistusten hehkuttaminen on mun mielestä siksi, että esimerkiksi tarvekeskeinen ongelmanratkaisukin, gordonilaisittain molemmat voittavat -menetelmä, vaatii kyllä lapselta itsekontrollia (koska lapsi harjoittelee säätelemään toimintaansa myös muiden tarpeet huomioiden). Se vain keskittää lapsen ja aikuisen huomion ongelmatilanteeseen ja sen ratkaisuihin, ja on siinä mielessä pitkällä tähtäimellä mun mielestä rakentavampi ratkaisu.

Itsekuri kasvattaa tahdonvoimaa, myös lapsilla

Se, mikä mun mielestä tossa vanhemmuusosiossa oli ilahduttavaa, oli sellaiseen lasten vastuuttamiseen kannustaminen, ja ajatus siitä, että tapojen ja rutiinien opettelu treenaavat tahdonvoimaa. Kaikenlainen pitkäjänteinen harjoittelu, olipa se futistreeneissä käymistä tai soittoläksyjen treenaamista tai uskonnollisissa perheissä vaikka rukousten ja tekstien ulkoa opettelua, kehittää lapsen (ja aikuisenkin) tahdonvoiman kestävyyttä. Ja se kestävyys ulottuu myös sen treenatun alueen ulkopuolelle – jos lapsella on tapana harjoitella sinnikkäästi vaikkapa nyt soittoläksyjä, niin hän jaksaa matikankokeessa keskittyä pitempään tehtävien ratkomiseen kuin yhtä älykäs lapsi, joka ei ole harjoittanut itsekontrolliaan. Ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan tossa kirjassa on paljon hyödyllistä vanhemmuuden näkökulmasta. Ja toki on sanottava, että jos kirjoittaa kirjaa vaikkapa nyt tahdonvoimasta, niin ei varmastikaan tule samalla tavalla perehtyneeksi yhden elämänalueen eri vivahteisiin, kun työn alla on monta muutakin kappaletta. Näkökulma pitää valita, ja tohon näkökulmaan esimerkiksi se itsetunnon ja itsekontrollin vertailu puolustaa paikkaansa ihan ehdottomasti. On varmasti myös niitä perheitä, joissa rangaistukset ja palkinnot tuo elämään edes jotain rutiinia ja järjestystä, jos aikaisemmin lapsilta tai aikuisilta ei olla odotettu mitään itsekontrollia. Silti mulle näin lapsentahtisena äitinä tulee sellainen fiilis, että tossa on vähän vedetty mutkia suoriksi sen jälkeen, kun on huomattu, että itsekontrollilla on niinkin kattava vaikutus ihmisen elämään.

Kaiken tämän jälkeenkin mä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tulin aikanaan hankkineeksi ja lukeneeksi tän kirjan. Koska kuten mainitsin alussa, mä käytän tästä löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa. (Muokattu 17.7.2013: Aiheesta ”Miten mä hyödynnän tahdonvoiman käsitettä meidän perheen arjessa” lisää täällä.)

[Loppukaneetti, jolle en keksinyt hyvää otsikkoa]

Noin yleisesti ottaen suosittelen kyllä Willpowerin lukemista kaikille, joita yhtään kiinnostaa ihmisten käytös ja sen kommervenkit. Siellä on muun muassa kiinnostavia juttuja kiusausten vastustamiseen (kuten laihdutuskuureihin ja AA-kerhoon) liittyen. Ja selitys PMS:lle: luteaalivaiheessa, eli juuri ennen kuukautisia, naisen lisääntymiselimistö varaa tavallista suuremman osan verensokerista omaan käyttöönsä, joten tahdonvoimalle jää vähemmän tankkia. Toisin sanoen ennen kuukautisia joko syö tavallista enemmän tai sitten on pinna kireällä ja itsehillintä koetuksella.

Ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta suosittelen tän lukemista, että on helpompi tunnistaa tahdonvoiman ja itsekurin vaihtelut kun tietää, mihin ne liittyvät.

Että ei yritä tsempata samaan aikaan kodinhoitoa, kuntoilua, ruokavaliota ja lasten huomioimista kuntoon, koska sitä jaksaa maksimissaan pari päivää ja sitten on tankki niin tyhjä, että ei jaksa kiinnostaa mikään rakentava toiminta.

Eikä yritä tehdä isoja päätöksiä elämänsä suuntaan liittyen silloin, kun tuntuu että kauppalistankin tekeminen on ylivoimainen tehtävä.

Eikä tunne kohtuutonta syyllisyyttä siitä, että jaksaa olla lempeä ja aurinkoinen ainoastaan virkeänä ja levänneenä.

Ja ehkä muistaa vähän paremmin pitää itsestään huolta – puolustaa oikeuttaan levätä, syödä ruoka lämpimänä, olla välillä täydessä hiljaisuudessa – kun ymmärtää, kuinka kauaskantoisia seurauksia on sekä täydellä että tyhjällä tahdonvoimatankilla.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kyseisen kirjan, niin kerro ihmeessä kommenttejasi. Saa myös jakaa, mitä tuli mieleen tästä mun kuvauksesta tai pohdinnoista, tai yleensä tahdonvoimaan, egovajaukseen ja itsekontrolliin liittyvistä jutuista. Kommentoidaan sillai itseä ja toisia kunnioittavasti ja arvostavasti – ja jos siihen ei riitä itsekontrolli, niin sitten mieluiten ei kommentoida. 😉

P.S. Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje?

Kirjahylly: How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk

How to talk so kids will listen and listen so kids will talk (Adele Faber, Elaine Mazlish)

20130616-174353.jpg

Funktio: Käytännön oppeja, harjoituksia ja toimintamalleja uudenlaisen kommunikaatiotyylin harjoitteluun
Pointti: Kun puhut lapsillesi arvostavasti ja empaattisesti, yhteistyö sujuu paremmin.
(Vanhemmuus: Kirja on suunnattu vanhemmille, mutta siitä on hyötyä myös esimerkiksi erilaisissa kasvatus- ja johtajuustehtävissä toimiville ihmisille.)

Tunteiden tunnistaminen ja käsittely. Yhteistyö. Rangaistusten korvaaminen ongelmanratkaisulla. Lapsen omatoimisuuden ja autonomian tukeminen. Kehuminen. Rooleista ja leimoista vapauttaminen.

Näitä asioita käsittelee How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk. Nykyään samoja juttuja tulee vastaan neuvolasta ja Mannerheimin lastensuojeluliiton ikäkausivihkosista, joten olisi ehkä helppo ohittaa koko kirja. Itse kun luin tätä ensimmäistä kertaa, niin olin vähän että joo, so what.

Kunnes huomasin, että kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Aikana, jolloin neuvolan lastenkasvatusohjeet on olleet jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat nykyään. Aikana, jolloin fyysinen kurittaminen oli Suomessa laillista (se kiellettiin kaksi vuotta myöhemmin), YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen oli vielä 7 vuotta, ja kasvatuksen trendinä oli joko tiukka aikuislähtöisyys tai kaiken salliva vapaa kasvatus.

Siihen tilanteeseen tunteiden tunnistaminen, ongelmanratkaisu ja lapsen omatoimisuuden tukeminen ovat epäilemättä olleet vallankumouksellisia ajatuksia. Kirjan kirjoittajilta on vaadittu aikamoista ammattitaitoa, kokemusta ja pelisilmää, jotta he ovat saaneet rakennettua sekä vakuuttavan että käytännöllisen lastenkasvatusoppaan.

Klassikko

How to Talk… perustuukin Faberin ja Mazlishin kehittämiin workshopeihin, joissa harjoiteltiin näitä samoja taitoja ryhmissä. Yhdysvalloissa kirjaan pohjautuvia workshopeja on käytetty menestyksekkäästi paitsi ”tavallisten” perheiden parissa, myös esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, vankiloissa, sotilastukikohdissa ja pienituloisten perheiden Head Start -tukiohjelmassa. Toisin sanoen tässä kirjassa, tässä lähestymistavassa on jotain sellaista, mikä auttaa purkamaan potentiaalisesti isojakin sosiokulttuurisia solmuja.

Ja samaan aikaan, kuten jo alussa mainitsin, How to Talk… ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei käsitteiden ja teorian tasolla löytyisi muistakin kirjoista. Tunteiden tunnistaminen ja salliminen on tärkeää. Kun lapsen saa tekemään yhteistyötä, ei tarvitse niin kovasti komentaa ja kaikilla on parempi fiilis. Ja niin edelleen.

Se, missä tämä kirja onnistuu mun nähdäkseni erityisen hyvin, on kaiken tämän ”joo joo, periaatteessa just näin” -tiedon tuomisessa käytännön arkeen ja sanojen, lauseiden, vuorovaikutuksen tasolle. Vanhempi pääsee monessa kohtaa kirjaa miettimään, miten itse kokisi tilanteen, jossa häntä kohdellaan niinkuin lapsia perinteisesti: ohitetaan, vähätellään, harhautetaan, neuvotaan, selitellään, puolustellaan jonkun muun näkökantaa. Ja sieltä näkökulmasta on sitten helpompi suostua ajattelemaan, että toisinkin voisi toimia.

Sen lisäksi kirjassa on erittäin selkeästi annettu malleja ja vaihtoehtoja: Sen sijaan, että että kyselisit ja neuvoisit, anna lapsen kertoa kokemuksensa ja kuuntele. Sen sijaan, että syyttäisit lasta tekemättömistä hommista, kuvaile, mitä näet. Tää on mun mielestä ihan loistava juttu siksi, että yksi rakentava, konkreettinen vaihtoehto on paljon helpompi muistaa siinä vaiheessa, kun joku on kaatanut jauhot lattialle ja toinen purkaa keskittyneesti roskiksen sisältöä siihen viereen. Sitten, kun se rakentava viestintä sujuu luonnostaan, niin niistä selkeistä vaihtoehdoista voi vapaasti poiketa, mutta opetteluvaiheessa ne ovat kullanarvoisia.

Uuden kielen opettelua

Jossain päin tota kirjaa mainitaan, että tällainen sekä lasta että omia rajoja kunnioittava, yhteistyöhakuinen ja rakentava kommunikaatio voi alussa tuntua siltä, kuin opettelisi puhumaan vierasta kieltä. Ehkä sen takia tää kirja muhun kolahtaakin niin kovaa. 🙂 Ja ihan niinkuin vierasta kieltä opetellessa, kaikkein hyödyllisintä on opetella alkuun muutama fraasi, joilla pärjää, ja sitten hiljalleen rakentaa sitä omaa osaamista pitemmälle. (Tai muiden perheenjäsenten osaamista: tästä kirjasta on siis peräisin fraasi *Those are rough emotions to be having*, ’Nuo ovat raskaita tunteita’, jonka olen opettanut puolisolleni saatesanoilla ”jos haluat kuunnella mua aktiivisesti etkä oikein osaa sanoa mitään, niin sano näin.”)

Ja kuten kielenoppimisessa muutenkin, niin avainsana on harjoittelu. Kuinka moni meistä muistaa istuneensa X sataa tuntia jonkun vieraan kielen tunnilla koulussa, osanneensa käännöslauseita ja saaneensa kelpo numeroita kokeesta, eikä silti avaisi suutaan sillä kielellä mistään hinnasta? Ainakaan selvinpäin? Niinpä. How to Talk… -kielen kanssa tilanne on siinä mielessä onnellinen, että harjoitustilanteita tulee vastaan päivittäin, jos ehtii nähdä lapsiaan ja/tai kumppania hereillä varttia kauemmin.

Alkuun ne harjoitustilanteet huomaa vasta jälkikäteen: äsh, olisin voinut sanoa tuon asian rakentavammin. Silloin on parikin vaihtoehtoa. Voi sanoa sen rakentavamman version itselleen ääneen, tai voi sanoa lapselle, että ”Anteeksi, mun oli tarkoitus sanoa että…”. Tai sitten voi luottaa siihen, että seuraava harjoituskerta tulee vastaan pikemmin kuin huomaakaan. Voi tarkkailla, että millaisia tunteita se rakentavampi viesti itsessä aiheuttaa, tai miltä tuntuu kun huomaa sanoneensa kurjasti vaikka oikeastaan tietää, miten kuuluisi sanoa. Kaikki tämä auttaa tiedostamaan sitä omaa kommunikaatiota, ja se taas auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan ne omat vanhat puhumisen tavat pientä hetkeä aikaisemmin.

Jos lukee elämässään vain yhden ”lastenkasvatusoppaan”, niin tää on mun mielestä hyvä vaihtoehto sellaiseksi. Tää myös täydentää hyvin teoreettisempia tekstejä, ja esimerkiksi Alfie Kohnin Unconditional Parenting on hyvin samoilla linjoilla ja tuo sitten enemmän sellaista tutkimustietoon pohjautuvaa näkemystä samaan filosofiaan. Myös esimerkiksi Gordonin minäviestit ja Nonviolent Communicationin havainto, tunne, tarve, pyyntö -ydinnelikko pyörivät sävyinä kirjan sisällössä, vaikka kirja ei suoraan niihin pohjaudukaan.

Tätä ei ole vissiin suomennettu, mikä on sääli. Jos olisin rikas ja mahtava, kustantaisin tämän laadukkaana käännöksenä heti samantien. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan englanniksi, vaikka sitten sanakirjan kanssa. Käsitteet ovat sillä tavalla yksinkertaisia, että niiden oppimiseen ei välttämättä tarvitse syvää kielitaitoa, ja joka tapauksessa jokainen perhe joutuu etsimään omaan kielikulttuuriinsa sopivat versiot esimerkiksi niistä ”sen sijaan että X, tee Y” -esimerkeistä. Jos hankit kirjan itsellesi, suosittelen etsimään vuoden 2013 30th anniversary edition -version (tai ostamaan kirjan Kindle-versiona): siinä on nimittäin Adele Faberin tyttären, Joannan, kirjoittama kappale aiheesta ”tällaista on olla vanhemmuusgurun lapsi ja kasvattaa omia lapsia näillä opeilla”. Erittäin kiinnostava kappale. 🙂

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin olisi hauskaa kuulla kommentteja ja mietteitä kirjan sisällöstä. Ja vaikka ei olisikaan lukenut kirjaa, niin kaikenlaiset pohdinnat perheen sisäisestä kommunikaatiosta, uuden kielen opettelusta ja muusta sellaisesta ovat tervetulleita! Myös uutta sivustoa saa kommentoida innostuneesti ja rakentavasti. 😉