Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 132: Tilan raivaamista

Mistä tulen?

Tämä viikko taisi olla lasten loman ensimmäinen, jolloin ohjelmassa ei ollut mitään ihmeellisempää. Käytännössä siis löllöiltiin, käytiin ulkona, askarreltiin ja lueskeltiin ja elettiin loma-arkea. Samalla tuli käytyä puolison kanssa syvällisiä parisuhdekeskusteluja aamukahvin lomassa, raivattua turhaa rojua, ja muutenkin tehtyä sellaista kaikkea tärkeää, mikä ruuhkavuosien arjessa jää muka tärkeämpien juttujen jalkoihin.

Kirjoittelin päiväkirjaan siitä, että miten sitä saisi sovitettua toisaalta itsestä huolehtimisen ja lepäämisen, ja toisaalta energian ja voiman ja aikaansaamisen. Aikaisemmin mulla on ollut tapana puskea aikaansaamisvaiheet sisulla ja kahvilla ja ylikierroksilla, niin että kun tsemppivaihe päättyy niin tulee hajoaminen. Ei ole oikein pitkäjänteistä sellainen. Niin halu(ai)sin löytää jonkun sellaisen tavan, jolla vois olla sekä vahva ja aikaansaava että levännyt ja hyvinvoiva.

Lepo, vahvuus, läsnäolo

Yksi tekniikka, jota käytin, on (taas Havi Brooksilta muinoin bongattu) ”haastattele sitä osaa sinusta, joka jo osaa tämän”. Kun haastattelin (eli kirjoitin ensin itsenäni ja sitten ikäänkuin osaisin jo), niin siinä keskustelussa nousi esiin kaksi kasvun paikkaa:
– self-care is nonnegotiable; itsestä huolehtiminen on asia, josta ei tingitä
– itsestä huolehtimista on paitsi kehosta, mielestä ja tunteista huolehtiminen, myös fyysisestä ympäristöstä huolehtiminen, esim. siivoaminen.

Molemmat asiat on sellaisia, jotka jollain tasolla tiedän tosiksi (ja siksi ne mun alitajunnasta nousikin tähän keskusteluun), mutta kumpaakaan en oikeasti vielä osaa elää. Siis että omat tarpeet jää vielä tosi usein sitku-mutku-asteelle, kun on jotain ns. tärkeämpää. Tai että on levollisempaa siivota 10 minuuttia ja levätä 20 kuin levätä 30 minuuttia yrittäen vältellä kämpän kaaosta. (Toki on myös niin, että jos se 10 minuuttia on ratkaiseva määrä lepoa niin silloin kaaoksella on harvoin merkitystä. Muistan ne vaiheet, mutta itellä ei oo enää niin kriittinen vaihe päällä arjessa.)

Vaan nyt viimeisen muutaman päivän ajan oon onnistunut tässä ihan uudella tavalla. Ehkä se haastattelu avasi jotain, tai ehkä viime viikon kriitikkodialogi tai yksi tietty meditaatio, mutta tavaraa on mennyt omalle paikalleen ja kiertoon niinkuin olisin saanut KonMari-herätyksen. Enkä siis edes ole (kirjan oon lukenut mutta en viime aikoina), vaan joku blokki aukesi ja nyt siivoaminen ja asioiden järjestäminen tuntuu mielekkäältä.

Vielä en toki osaa sanoa, onko tää joku pysyvä muutos vai onko mulla nyt kaikki muut tarpeet viimein niin täynnä että siivoaminen vastaa päällimmäisiin tarpeisiin. Ainakin toistaiseksi mä ihan täysillä nautin siitä, että koti näyttää kivemmalta ja rutiinit tukee hyvinvointia sekä suoraan keho/tunteet/mieli -akselilla että välillisesti tän siivoamisen ja järjestämisen kautta.

Juhlistettiin myös viikonvaihteessa puolison kanssa meidän 7v-hääpäivää.

Me ajateltiin silloin naimisiin mennessä, että ollaan tosi aikuisia ja kypsiä, ja varmaan me siihen ikään nähden oltiinkin. Seitsemään vuoteen (ja reilun vuosikymmenen yhteiseloon) mahtuu kaikenlaisia vaiheita –mm. kaksi vauvavuotta ja kahden yrityksen perustaminen ja mun kyynärpäädraama/-farssi ja sekalainen määrä burnoutteja ja syntymiä ja kuolemia ja muuttoja ja ihan tavallista arkeakin.

Välillä miettii että miten sitä on voinut parikymppisenä käydä niin hyvä flaksi, että oon siihen kaikkeen löytänyt vierelleni tuon ihmisen. Aina ei ole ollut helppoa ja kivaa ja vaivatonta, ristiriitoja tulee niinkuin aina elämässä, mutta toisen kanssa oleminen on aina tuntunut oikealta ja merkitykselliseltä. Ja jopa niiden ristiriitojen ratkominen tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä, kun molemmat kuuntelee toisiaan ja haluaa toiselle hyvää ja on valmiita sekä kertomaan omista tarpeistaan että huomioimaan toisen tarpeet. Kun siihen voi luottaa, niin kaikki muu on järjestelykysymys. <3

Missä olen?

Tällä hetkellä olen yksin kotona, kun puoliso ja lapset lähti anoppilaan loppuviikoksi. Päätin rakentaa näihin yksinolopäiviin itselleni yhden hengen retriitin (sekin on muuten yksi syy, miksi siivoaminen on inspiroinut – en halunnut viettää retriittipäiviä kaaoksessa).


Päiväohjelma on esillä, samoin joogamatto, korkkaamaton muistikirja odottaa kunnes saan edellisen loppuun. Olen siis tietoisesti varannut itselleni tilaa, sekä fyysistä että kirjoitustilaa, tälle kaikelle prosessille. Ja sain lainata lapsilta Inside Out -figuureja ja piirustustaulua. ❤️


Toisin sanoen keho kehrää joogan ja venyttelyn ja meditaation jäljiltä, tunteet on rauhalliset ja odottavat (ja vähän jännittää, että ehdinkö vuoteeseen ennen nukkumaanmenoaikaa ?  mutta eiköhän se onnistu) ja mieli on kirkas ja askartelee jo mun peitetarinan parissa. 

Peitetarina on siis, että olen hankkinut (tai saanut? perinyt? tämä on vielä vähän epäselvää) maaseudulta Shakespearen aikaisen olkikattoisen autiotalon, ja mun tarttis selvittää että miten sen sais asuttavaan kuntoon. (Peitetarinassa ei tarvitse siis olla mitään järkeä, jos se ei vielä käynyt selväksi. :D)

Mitä kohti?

Retriitin jälkeen alkaa arki, kun muksuilla alkaa päivähoito uudessa paikassa. Tähän viikonvaihteeseen toivon
– lepoa
– oivalluksia
– iloa
– kehon huomioimista
– jo tietämieni asioiden syventämistä

Luotan, että tämä mun retriitti vastaa näihin tarpeisiin oikein mainiosti. ❤️

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Mennyttä ja tulevaa. Kohti vuotta 2016.

Vuodenvaihteessa mulla on ollut tapana tehdä koko vuoden pysähtyminen. Kysymykset on vähän eri kuin viikoittaisissa, mutta idea on sama. 🙂

Mitkä olivat vuoden 2015 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Vuosi 2015 oli ensimmäinen vuosi pitkästä aikaa, jolloin olin koko vuoden päätoimisesti töissä. Kotiäitivuodet jäivät tukevasti taakse, ja 2015 olikin päivähoidon, yrittäjyyden, palkkatyön, kodin, harrastusten ja ihmissuhteiden jonglööraamista eri tavalla kuin koskaan ennen.

Alkuvuoden olin täysipäiväinen yrittäjä starttirahalla, tein valmennuksia ja koulutuksia ja verkkokursseja. Myös puoliso perusti tammikuussa 2015 oman yrityksen, joten meillä oli samassa huushollissa kaksi epätyypillistä. (Haha, no se nyt ei ollut uutta muutenkaan.) Kesää kohti aloin huomata, että arki ja yritystoiminta ei näyttänyt ihan siltä kuin olisin toivonut – oma kapasiteetti ei riittänyt vääntämään niin isolla vaihteella, jota yritys olisi tarvinnut.

Kesällä tulikin sitten vastaan tilaisuus ryhtyä opettamaan sivutoimisesti englantia ammattikorkeakoulutasolla, joten arjen palapeliin tuli yksi osa lisää. Syksyllä sitten palauttelin mieleen opettajantyön hienouksia ja haasteita samalla, kun pyöritin kevyellä otteella myös Lupa olla minää.

Ai niin, syksyllä aloitin myös kouluttautumisen Rakentavan vuorovaikutuksen (NVC) ohjaajaksi. Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä käsin pidin syksyllä muutaman työpajan aiheesta Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, ja ne olivat juuri sitä, mitä toivoinkin. Teorian ja kokemuksen yhdistämistä, ryhmäkeskustelua, oivalluksia, tunteita ja tarpeita, yhteyttä, jakamista. Myös osallistujien palaute oli myönteistä.

Lapsiperheen arjen osalta tämän vuoden haaste oli kuopuksen kolmas ikävuosi. Tai no, ikävuodesta riippumatta kuopuksen temperamentti ja pintaan nousseet itsenäisyyden ja vallan tarpeet – ja niiden törmäykset arjen realiteettien kanssa (= kolmevee ei saa päättää kaikkia perheen asioita, koska muillakin on tarpeita) aiheuttivat sen, että aikuisten kuuntelemisen ja empatian ja kärsivällisyyden taidot olivat aikamoisella treenillä. Esikoisen kanssa samassa iässä pärjättiin enemmän keskustelemisella ja älyllisen yhteisymmärryksen löytämisellä, siinä missä kuopuksen kohdalla tuli enemmän tilanteita, joissa lapsi alkoi huutaa, lyödä, potkia, heitellä tavaroita ja heittäytyä dramaattisesti pitkin pituuttaan lattialle aikuisen selityksistä riippumatta. Että on ollut Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukseen treenimaastoa ihan omassa huushollissa.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Vuodelle 2015 halusin löytää takaisin mukavuusalueelle.

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Miltä vuosi näytti näiden näkökulmasta?

Mukavuus:

Vietin aika paljon aikaa epämukavuusalueella. Toisaalta myös huomasin olevani siellä, ja aika usein (mielestäni) osasin kompensoida toisilta elämänalueilta. Aika paljon mukavuuden hyväksymistä oli myös se, että päätin ryhtyä palkkatöihin – yrityksen alkuvaiheessa energiaa kuluu niin paljon muuhun kuin siihen mun mukavuusalueen hommaan, että tutkintoa vastaava työ ja kuukausittainen palkka olivat iso askel pois stressivyöhykkeeltä. Ja koska mukavuus oli mun ensisijainen tavoitteeni tänä vuonna, niin se ratkaisu oli kokonaisuudessaan aika helppo tehdä ja tuntui oikealta. (Tuntuu edelleen.

Inspiraatio:

Aika monet mun vuoden isoista (ja pienemmistäkin) päätöksistä oli enemmän inspiraation kuin päätöksentekoprosessin tuloksia. RVO-koulutukseen ilmoittautuminen? Jep, mennään sitä kohti. Palkkatyö? Jep, tuntuu oikealta. Lisää musiikkia elämään? Hei tässä olisikin sopiva laulubändi. Iltaluento Ipanaisella? No vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, kun sitä on tullut tässä treenattua. Kaikki nämä olivat sellaisia juttuja, jotka toki vaativat oman työmääränsä ja vaivannäkönsä, mutta tuntuivat heti mieleen juolahtaessaan oikeilta vaihtoehdoilta. Toki oli varmasti myös hetkiä, jolloin en seurannut inspiraatiota. Ilahdutti myös seurata vierestä, kun puoliso seurasi omia inspiraatioitaan.

Rohkeus:

Tein elämäni ensimmäiset verkkokurssit. Tartuin opetustyön mahdollisuuteen, vaikka se ei sopinutkaan ideaalikuvaani siitä, millaista yritystoimintani ”pitäisi” olla ensimmäisen vuoden jälkeen. Sanoin ei asioille, jotka eivät tuntuneet oikealta. Ihan tässä kalkkiviivoilla menin kaverin kanssa ex tempore burleskitanssitunnille ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein RVO-koulutuksessa harjoituksia, jotka meinasivat ensin tuntua ylitsepääsemättömiltä. Olin rehellinen asioista, joista en ole ennen ollut rehellinen. Ja kyllä, kaikki tämä jollain tavalla auttoi löytämään mukavuutta – joko vei lähemmäs, tai sitten valaisi reittiä ihan toiseen suuntaan.

Hyväksyminen:

Ehkä isoin hyväksymisen prosessi liittyi tänä vuonna siihen, että mun yritys ei ensimmäisenä vuotenaan ollutkaan huikean kansallisen menestyksen start-up, vaan asiat menivät eri tavalla kuin suunnittelin. Sekin vaati hyväksymistä, että minun kapasiteettini ja siihen huikeaan menestykseen vaadittava työmäärä eivät vielä kohdanneet. Puhumattakaan siitä, että meillä oli huushollissa temperamenttinen ja suuttuessaan fyysisesti aggressivinen kolmevuotias… njoo. Tuli harjoiteltua hyväksymistä. Ihan tosi paljon tuli myös hyväksyttyä sitä, että tämä ja tuo asia on nyt sellaisia, joille mun pitää tehdä jotain (ja ehkä myös poistua sieltä mukavuusalueelta ja venyä rohkeuden puolelle).

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Hmmmm. Näitähän tässä on tullut vuoden myötä rämmittyä. Toi luihin ja ytimiin asti onnellisuus on toisinaan löytynyt – siis sellaisia hetkiä, että kiitollisuudesta ja liikutuksesta tulee kyyneleet silmiin. Se ei ole ollut mulle tavallista, mutta tämän vuoden aikana olen löytänyt sellaisenkin puolen itsestäni.

Intuitiota haluaisin osata kuunnella vielä enemmän. Lasten kanssa haluaisin osata olla vielä enemmän läsnä. Siinä olen ehkä tsempannut, mutta aina on työsarkaa.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2016 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy kehoon, pysähdy tunteisiin, pysähdy tuntemuksiin, pysähdy ajatuksiin, pysähdy Pyhän äärelle. Mitä hitaammin kuljet, sitä enemmän koet. Kaikkea ei tarvitse edes ymmärtää, kunhan pysähtyy ja hyväksyy.

Liiku. Se ei ole paradoksi edellisen kanssa, vaikka tavallaan onkin. Kun hyväksyminen avaa ovia, niin kulje niistä ovista. Pidä keho liikkeessä ja vetreänä, se hoitaa koko olemassaoloasi. Mene uteliaasti kohti asioita, jotka tuntuvat puoleensavetäviltä, ja kuulostele, mihin tarpeisiin ne vastaavat. Jätä rohkeasti taakse asiat, jotka eivät tunnu hyvältä. Seisova vesi alkaa haista, virtaava vesi on kirkkaampaa ja puhtaampaa.

Sinä tarvitset sitä mitä tarvitset. Jos tarvitset enemmän hiljaisuutta ja rauhaa ja palautumisaikaa kuin X, Y tai Z, niin sitten on niin. Keho ja tunteet kertovat aika tarkkaan, oletko tarpeidesi tasalla – senkin takia pysähdy niiden äärelle. Samaan aikaan pidä mieli avoinna sille, että niitä tarpeita voi kohdata myös muilla tavoilla kuin niillä, mihin olet tottunut.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelle 2016?

Aloitin Core Desired Feelings -prosessia välipäivinä, ja uuteenvuoteen mennessä olin saanut mietittyä vastaukset kysymyksiin ”mistä olen kiitollinen ja miksi” ja ”mikä ei toimi ja mitä kaikkea se haittaaa”. Niistä vastauksista itse asiassa löytyivätkin aika luontevasti tämän vuoden tähtäyspisteet.

Helppous.
Luottamus.
Ilo.
Yhteys.
Keho.

img_3152

(Tein itselleni ranteeseen korun muistutukseksi näistä.)

Helppoutta olen kaivannut koko kuluneen syksyn. Kun arjen palapelissä on niin paljon paloja kuin meidän perheellä, niin kaikki helppous on tervetullutta. Lisäksi olen huomannut itsessäni taipumusta tehdä asiat vaikean kautta ihan vain siksi, että siitä saa… mitä? Arvostusta (keneltä)? Pätevyyden tunnetta? Jotain, en tiedä. Niin jos tänä vuonna muistuttaisi itseään jatkuvasti siitä, että asiat saa tehdä helposti. Kaikki asiat eivät tietenkään itsessään ole helppoja, kaukana siitä. Sitä suuremmalla syyllä jos jostain kohtaa löytyy helppoutta, niin haluaisin kovasti osata tarttua siihen.

Luottamus on yksi mun Akilleen kantapäistä. Tosi monissa asioissa mun on vaikea luottaa – itseeni, toisiin, aikatauluihin, rutiineihin, prosesseihin… Usein myös juuri niihin asioihin, jotka toisivat sitä kaivattua helppoutta. Mä en kuitenkaan halua ryhtyä sellaiseksi naiviiksi ”kyllä tässä varmaan käy hyvin” -haaveilijaksi. Sen sijaan mä haluan opetella löytämään ja tunnistamaan ne asiat ja hetket, joissa luottamus on oikeasti läsnä. Niinkuin että mä luotan siihen, ettei tämä tuoli, jolla istun, hajoa altani. Mä luotan siihen, että jos mä tarvitsen vettä, niin sitä tulee hanasta. Mä luotan siihen, että jos mä kaipaan yhteyttä, niin mulla on aika monta ihmistä, joille mä voin soittaa tai laittaa viestiä ilman, että ne ihmettelee, mistä on kyse. Ja niin edespäin.

Ilo. Tämä oli 2014 yksi mun ydintunteista, ja se oli ihanaa. 😀 Marie Kondon kirjassa (jonka olen lukenut kahdesti mutta en ole vielä pistänyt käytäntöön muuten kuin pystyviikkaamisen osalta) puhutaan siitä, että kaiken, mitä omistan, olisi syytä ”spark joy” eli herättää iloa. Mä haluaisin elää sellaista arkea, jossa mahdollisimman suuri prosentti mun kohtaamista asioista, ihmisistä ja hommista herättää iloa. Ja mä haluaisin osata löytää myös iloa niihin hommiin, joissa se on piilossa.

Yhteys. Tämä oli myös mulla vuonna 2014 yhtenä ydintunteena (vaikka se onkin enemmän tarve, mutta tähtäyspiste joka tapauksessa). Mulla on taipumusta vetäytyä, eristäytyä, olla kertomatta kenellekään mitään (ks. kohta ”vaikea luottaa” muun muassa siihen, että ketään kiinnostaisi, mitä mulla on sanottavaa). Ja silloin kun mä rohkeasti lähden kohti yhteyttä, kerron miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen, teen asioita yhdessä toisten kanssa ja löydän iloa siitä yhteisestä tekemisestä, mä voin paremmin. Kun mulla on tarpeeksi luottamusta, niin mun ei tarvitse suojata itseäni eristäytymällä. (Á la BBC:n Sherlock: Alone is what I have. Alone protects me. Se on mulle tosi tyypillinen ajatus, ja mä tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Mä vain tuppaan unohtamaan sen silloin, kun mä en voi hyvin.)

Keho. Sen lisäksi että mä helposti eristäydyn, niin mä myös usein suhtaudun kehoon aivojenkuljetustelineenä. Tänä syksynä keho sitten muistutteli aiheesta aika tiukkaan tahtiin, kun kärsin toistuvista migreeneistä. Ja silloin kun mun keho voi hyvin, niin mä muistan paremmin myös kaikki nämä tavoitteet ja toiveet. Mä muistan, että asiat voi olla helppoja, mä muistan, että mulla on asioita ja ihmisiä joihin mä luotan, mä muistan että yhteys tekee hyvää, mä muistan että elämässä voi olla iloa.

Mä periaatteessa tiedän, että mitä kaikkea mun keho tarvitsee noin yleisesti – unta, ruokaa, vettä, liikettä, läheisyyttä, rentoutumista. Mä haluaisin osata tunnistaa kehon tarpeet myös hetkessä, ja jo ennen kuin kroppa tai mieli menee ihan tilttiin. Tai kun nyt mulla rekisteröityy kehon tila siinä vaiheessa, kun kapasiteettia on 5% ja se pieni akun kuva on jo ihan punaisella. Mä haluaisin osata tunnistaa ja huolehtia kehon tilasta, priorisoida sen, jo siinä vaiheessa kun kapasiteettia on 50%-70%. Tai vaikka 95%. Että ei tarvitsisi aina mennä vajaalla jaksamisella. Hmm, millaistakohan se olisi? No, tänä vuonna voisi kokeilla.

Kiitos, kun olet ollut vuoden mittaan mukana! <3 Toivon sinulle vuoteen 2016 kaikkea sitä, mitä tarvitset ja kaipaat. Tervetuloa pohtimaan omaa vuodenvaihdetta kommentteihin!

Pysähtyminen 102: Joulun jälkimainingit

Pysähtyminen

Tänään en vielä pysähdy koko vuoden äärelle, vaikka ensin teki mieli. Olkoon sitten kaksi reflektiota tällä viikolla, elämä risaiseksi.

Mistä tulen?

Viime viikolla oli joulu. Siihen liittyen oli yllättävän vähän stressiä – tai sitten rima-alas-ja-perinteet-kunniaan -lähestymistapa oli ihan paikallaan. Joulukorttien lähettäminen, piparkakkutalojen tekeminen, joululaulut ja muut Jouluun Keskeisesti Kuuluvat Puuhat jäivät ihan autuaasti tänä vuonna väliin. (Sinänsä hauskaa, koska silloin kuukausi sitten mainitsin, että ruvettiin askartelemaan niitä kortteja. Jos ensi vuonna vaikka lokakuussa aloittaisi, niin ehtisi joulukuun puoleenväliin mennessä?) Sitten taas toisaalta tein itse laatikot joulunaluspäivinä, koska huomasin, miten tärkeää se oli mun omalle jouluun laskeutumiselle.

Jouluaattona lapsilla meni vain vähän yli jännityksen kanssa. Kuopuskin alkaa olla siinä iässä, jossa tieto joululahjojen tulemisesta vie ihan hirveästi tahdonvoimaa, joten sellaisia keskikokoisia hajoamisia päästiin toki navigoimaan. Siinäkin kohtaa enimmäkseen auttoi rima-alas -taktiikka: asioiden ei tarvitse mennä kiiltokuvameiningillä, jotta voi olla kivaa, ja jos jännitystä helpottaa se, että yhden lahjan saa avata jo heti aamupuuron jälkeen niin olkoon sitten niin. Yksi joulun liikuttavimmista hetkistä olikin se, kun lapset saivat antaa ja avata toisilleen hankkimansa lahjat.

Joulun jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä aikuisten että lasten osalta. Päivärytmi on ihan levällään, ruokarytmi on siirtynyt parilla tunnilla normaalista eteenpäin, lelujen kerääminen illalla on yksi iso vitsi, ja kaikilla on vähän (tai aika paljon) lomamoodi päällä. Ehdin tuntea tästä kaikesta tunnontuskiakin, kunnes tajusin, että ennen uuttavuotta ei kannata yrittää yhtään mitään päivärytmin muokkausta, koska on ihan hyvä jos uudenvuodenpäivänä nukutaan pitkään. 🙂 Siitä on sitten aikaa hilata aikataulua kohti säällisempää meininkiä.

Samaan aikaan olen myös onnistunut useampana päivänä jumppailemaan, vaihtamaan kahvin iltapäivällä teehen, juomaan vettä, ja noin yleisesti pitämään omasta hyvinvoinnista oikeasti huolta. Itseni tuntien sellainen ”100% Awesome Elämänmuutos Tehokuuri” -meininki kestäisi puolitoista päivää, joten yritän hiljalleen ujuttaa tänne loman sekaan sellaista pitkän tähtäimen hyvää fiilistä tukevaa toimintaa. Sitten kun arki iskee, niin se toivottavasti ei iske ihan niin voimalla.

Missä olen?

Moi keho, minä huomaan sinut.

Sua väsyttää ja flunssattaa. Tykkäät kun hikoillaan, mutta reagoit tosi selkeästi stressaaviin ajatuksiin. Keräät niskaan solmuja, joita voidaan sitten yhdessä (ja viikon päästä osteopaatilla) purkaa. Tykkäsit, kun tehtiin TRE-harjoituksia jumpan jälkeen. Haluaisit tanssimaan ja liikkeelle ja vähän taas jumppaamaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tässä ja nyt on läsnä jännitystä ja kiitollisuutta tulevaan vuoteen suuntautuen, ja kärsimättömyyttä tämän viikon aikataulujen osalta. (Kaipaisin selkeyttä, helppoutta, tehokkuutta.) Hellyyttä ja lempeyttä puolisoa ja perhettä kohtaan (rakkauden ja merkityksellisyyden ja yhteyden tarpeet täyttyvät) ja samaan aikaan epävarmuutta ja turhautumista (kaipaisin kuulluksi tulemista, selkeyttä, vielä lisää yhteyttä, yhteistyötä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä). Uudenvuodenvieton suunnitelmat innostavat ja ilahduttavat (iloa, yhteyttä, leikkiä ja hauskanpitoa, merkityksellisyyttä).

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin.

Olen tässä lomalla huomannut, miten helposti kuvittelen ”lepääväni” nenä kiinni ruudussa. Sitten tajuan, että oikeasti en levännyt, vaan hukkasin monta kallisarvoista hetkeä elämästäni. Tuntuu tosi vaikealta keksiä tapoja oikeasti levätä ja ladata akkuja. Paras tapa tähän mennessä keksimistäni on meditaatio tai mielikuvaharjoitukset, mutta niissäkin tunnun nukahtavat alta aikayksikön. Ehkä se vain kertoo siitä, että oikeasti tarvitsen lepoa, ja ruudun tuijottaminen vain lykkää sen huomaamista. Selvästi tuo liikkuminen auttaa myös irtautumaan ja ottamaan omaa aikaa. Hmm, joo, näköjään käytän sitä ruudun tuijottamista myös sellaisena ”väliseinänä”, kun lapset ovat kotona. Ikäänkuin mulla olisi omaa tilaa ja omaa rauhaa, eikä kukaan tule keskeyttämään. Paitsi että tulee, ja niin kuuluu tullakin. Ehkä sitä omaa rauhaa voisi etsiä muilla keinoilla, ja olla samassa tilassa ilman ruutuja silloin kun on samassa tilassa? Hmmm.

Mitä kohti?

Tässä viimeiset pari päivää olen työstänyt muun muassa Desire Mapia ensi vuodelle, joten ne vähän värittävät tässä tietysti olemista. Jos nyt kuitenkin tässä kohtaa mietin vain tätä tulevaa viikkoa, niin…

…niin. On juttuja, joita haluan saada valmiiksi ennen kuun vaihdetta ja vuodenvaihdetta. Samaan aikaan kroppa ja mieli huutavat lepoa ja helppoutta ja vapautta ja keveyttä.

Mä en tiedä, että miten tehokkuus ja helppous ja keveys mahtuisivat samaan viikkoon, mutta ehkä mä luotan siihen, että se on mahdollista.

No niin, siinä kai se on. Tehokkuus, helppous, keveys. Ah, jo ajatuksena tuntuu paremmalta kun mietin tulevaa viikkoa näiden valossa. Jos mä kuvittelen, että ne kulkee mun soluihin hengitysilman mukana niin selkä suoristuu ja otsa siliää. Tämä on hyvä näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Sana on vapaa kommenteissa!

Pysähtyminen 101: Kynä ja paperi

Tämän viikonvaihteen pysähtymiseen tarvittiin kynä ja muistikirja. 

  
Mitä huomaan itsestäni:

  • Ajatus: ”pitäisi” raportoida ja kirjoittaa tarkemmin, selkeämmin, analyyttisemmin. 
  • Ajatus: On tietty oikea tapa, jolla mun ”pitäisi” tehdä pysähtyminen, vaikka samalla ajattelen, että muoto ei ole keskeistä vaan pysähtymisen prosessi. 
  • Ajatus: niin paljon kirjoitettavaa, niin vähän kirjoittamishetkiä. 
  • Ajatus: Höpö höpö kunhan vaan priorisoisit. 
  • Tunne: haikeus, pettymys itseen, pelko
  • Tarve: yhteys, jakaminen, toisten hyvinvoinnin edistäminen, oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi
  • Pyyntö itselle: voisinko hyväksyä, että nyt on näin, ja kirjoitan enemmän sitten kun on sille sopiva hetki?

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Tai millaisia ajatuksia, tunteita ja tarpeita pysähtyminen herättää? Saa jakaa kommenteissa! 🙂

Pysähtyminen 97: Valmistelua ja viimeistelyä

Mistä tulen?

Viime viikko. Hmmm. Töitä, hyviä keskusteluja, arkea lasten kanssa (sekä ihania että rasittavia hetkiä), jouluvalmisteluiden suunnittelua, aavistus ensilunta.

Ostin talvitakin, ja tunnen oloni törkeäksi materialistiksi. Edellinen talvikelpoinen takki on palvellut nyt kuusi talvea ensin äitiystakkina, sitten kantotakkina, sitten äitiys- ja kantotakkina, ja niin edespäin. Hihat on vuoritettu jo kerran uudestaan, ja ne kaipaavat taas neulaa ja lankaa. Kesti aika kauan vakuuttaa itselle, että ei ole liioittelua, jos aikuisella ihmisellä on kaksi talvitakkia, joista toinen on kevyempi ja toinen lämpimämpi – semminkin kun aiemmin varatakkina palvellut villakangastakki pääsi jo viime keväänä tilaan, jossa korjaaminen ei ollut enää vaihtoehto.

Tämä takkikeissi kuvaa aika hyvin mun suhdettani omista tarpeista huolehtimiseen noin yleisesti. Sinnittelen viimeiseen asti (”se on ihan hyvä vielä, kunhan muistaa olla laittamatta avaimia siihen taskuun, jonka pohjalla on reikä, jota en näköjään ole vieläkään ehtinyt korjata”), silloinkin kun olisi oikeasti mahdollisuus tehdä asialle jotain. Ihan hyvä vielä, kyllä se välttää. Vähän se on pakkasilla kylmä, mutta ihan hyvin voi pistää vähän kerroksia. Ja lopputulos on se, että joka kerta takkia pukiessa vähän ärsyttää. Ai niin, tuokin kohta olisi pitänyt parsia. Hmph.

Niin nyt on takki.

Lisäksi aloitimme lasten kanssa listan, että mitä kivaa yhteistä voisi tehdä joulukuun aikana. Meillä on jo useamman vuoden ollut joulukalenteriperinne, jossa joka päivä joulutontun pussista löytyy joulukuusenkoriste sekä lorukortti, jossa on jouluaiheinen laulu tai loru. (Askartelin ne esikoisen ensimmäiseksi, tai ehkä toiseksi, jouluksi – silloin kun oli aikaa ja energiaa etsiä loruja ja jouluisia kuvia.) Tänä vuonna ajattelin kirjoittaa myös lasten kanssa keksityt puuhat lapuille ja laittaa pussiin mukaan, kun muuten jäävät joulupuuhat loppuvuoden väsymykseltä ja kiireeltä kokonaan miettimättä.

Noin yleisesti viime viikko tuntui sisältävän pääasiassa asioiden viimeistelyä tai uusien juttujen valmistelua. Ja jännästi se ei tunnu niin merkitykselliseltä kuin Tekeminen, vaikka toki valmistelu ja viimeistelykin on mitä suurimmassa määrin Tekemistä. Hmm. Tätä on hyvä pohtia enemmän.

Missä olen?

Kehosta tuntuu olevan vaikea sanoa yhtään mitään. Tällä viikolla se on todella kulkenut mukana vain päänkuljetustelineenä. Ja toisaalta siihen nähden yllättävän hyvä ja tasapainoinen olo kehossa. Selkä kaipaa vähän rakkautta ja liikettä, vähän paleltaa, mutta muuten keho on ihan jees. (Tässäkin huomaa saman jutun. Kun ei ole mitään valittamista, niin kaikki on riittävän hyvin. Millaistahan olisi, jos kehossa olisi aidosti loistava fiilis?)

Tunteet… iloa ja kiitollisuutta – ulkona on valoisaa ja aurinkoista. Jännitystä ja epävarmuutta – pätevyyden tarve sekä yhteyden tarve ovat vähän vähissä. Väsyttää ja turhauttaa – levon ja rentoutumisen tarpeet ovat vieläkin vajaalla, vaikka kovasti viikonloppuna oli yritystä niiden täyttämiseen. Vähän ahdistaa, kun kaipaisin helppoutta.

Ajatukset… keskustelunpätkiä viime viikonlopulta ja tältä aamulta. Itsekriittistä ”kyllä sinun olisi pitänyt osata” -nalkutusta viikonloppuun liittyen, ja itse asiassa aika moneen muuhunkin asiaan. Tulevan viikon suunnitelmia ja aikataulua. Nyt on näin, saa olla näin.

Mitä kohti?

Yksi viime viikon kiinnostavista ja inspiroivista keskusteluista herätti helppouden kaipuun.

Helppous

Se liittyy myös tuohon, että valmistelu ja viimeistely ei tunnu ”oikealta tekemiseltä”, vaikka nimenomaan ne olisivat asioita, jotka toisivat valtavasti helppoutta. Siis että jos varaisi riittävästi aikaa ja energiaa valmistelulle, niin se itse tekeminen menisi sujuvammin. Ja toisaalta mitä paremmin valmistelee, sitä helpompi on viimeistellä, koska matkalla ei tule niin paljon yllätyksiä.

Joulua alan valmistella jo nyt, koska tiedän, että haluan tehdä sen mahdollisimman kiireettömästi ja silti niin, että jouluaattona koti tuntuu jouluiselta. Miksi sama ajatus tuntuu muissa yhteyksissä niin vaikealta?

– Koska usein ajattelen, että kyse on vain minusta vs. jouluvalmisteluissa haluan panostaa* myös lasten takia (*panostaa = ehtiä tehdä kivoja juttuja yhdessä, ei välttämättä koristella kotia Pinterest-kelpoiseksi).
– Koska ajattelen, että teen nyt sen minkä pystyn ja hoidan loput myöhemmin, ikäänkuin myöhemmin olisi yhtään sen enempää aikaa.
– Koska valmistelulle ei ole aikaa, kun edellisten juttujen viimeistely vie niin kauan (koska en ole valmistellut niitä edellisiä juttuja kunnolla).
– Koska aina ei etukäteen tiedä, että mitä tarvitsee tai voi tehdä valmisteluvaiheessa ja mitä tarvitsee vielä hoitaa viimeistelyvaiheessa.

Hmm. Mitkä asiat silloin toisivat lisää helppoutta?

– Että ottaisin myös omat tarpeeni, haluni, toiveeni vakavasti.
– Että tekisin vähemmän asioita ja laskisin rimaa.
– Että laskisin aikatauluuni enemmän aikaa kaikenlaisten asioiden valmistelulle ja viimeistelylle.
– Että ylipäänsä huomaisin valmistelu- ja viimeistelyvaiheet kaikenlaisissa asioissa.

Tämä on periaatteessa siis Entry & Exit -ajatus, eli se, että asioiden aloittaminen ja asioiden päättäminen ovat merkityksellisiä hetkiä, joista voi löytyä paljon hyvää.

Mitkä valmistelut/viimeistelyt mun on helppo ottaa vakavasti?

– Töihin liittyvät, ilman muuta.
– Lapsiin liittyvät: aamurutiinit, iltarutiinit (huomisen vaatteiden valinnat jne.).
– … siinäkö se oli? Varmaan jouluvalmistelut on aika selkeä, kun se tuli jo aloitettua.

No mihin haluaisin, että se valmistelun ja viimeistelyn taito ulottuisi?

– Omaan kuntoon ja hyvinvointiin (ja sekin onnistuu välillä, kun on rutiini)
– Kodin järjestykseen ja tavaroiden flow’hun
– Vielä enemmän työhön (ja tämä varmaan tulee ajan kanssa, kun systeemit ja rutiinit selkeytyvät, eikä tekemiseen mene niin paljon kapasiteettia)
– Lepäämiseen ja rentoutumiseen!

Tälle viikolle siis helppoutta valmistelun ja viimeistelyn kautta. Katsotaan, mihin suuntaan se kantaa. 🙂

Miltä sinun viikkosi näyttäisi?