Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 95: Haavoittuvuutta ja hajoamisia

Mistä tulen?

Tällä viikolla Sisäinen tehokkuusmarttyyri oli vähemmän äänessä, hyvässä tai pahassa. Kiire oli edelleen melkoinen, ja muutamia juttuja piti perua orastavien migreenien takia – mutta se kannatti, nimittäin lepäämällä ne liukenivat alkuunsa eivätkä äityneet monen tunnin kipukoomafestareiksi.

Innostavia juttuja Lupa olla minän osalta, niinkuin vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -ilta Ipanaisella sekä mahdollisuus päästä myötävaikuttamaan Jari Sarasvuon kasvatusaiheiseen radio-ohjelmaan. Opetusjuttujenkin kanssa kalkkiviivat häämöttivät monessa jutussa. Ja sitten toki isänpäivä, jota sain kiitollisena viettää sekä oman isän että lasteni isän kanssa.

Tällä viikolla noin muuten pyörittiin aika haavoittuvissa vesissä. Toivoin eteisiä, eli pysähtymisiä erilaisiin aloituksiin ja lopetuksiin, tilaa ja aikaa. Sitä löytyi, ja sen kautta löytyi useampaan kertaan sellainen, no, haavoittuvuus. Että hetken aikaa defenssit on alhaalla, ja pystyn olemaan aidosti läsnä joko itseni tai toisen kanssa. (Note to self: kun harjoittelee sentyyppistä haavoittuvuutta, niin ei kannata alkaa lukea aikakauslehtireportaasia aiheesta, josta jo otsikko kertoo, että nyt ei olla lempeiden ja luottamusta tukevien asioiden äärellä. Saattaa osua aika kipeästi sieluun ja mennä tolaltaan joksikin aikaa. Itseään saa suojata ja sillai.)

Missä olen?

Keho on toisaalta kireällä, toisaalta hyrisee laulutreenien jälkeen. Väsyttääkin.

Tunteet on aika leppeällä tuulella, ilahduttaa kun kuulluksi tulemisen tarve on tullut kohdattua ja niin edespäin.

Ajatukset pyörivät tämän päivän keskusteluissa, aikatauluissa, laulutreeneissä, kirjoittamisessa.

Mitä kohti?

Tällä viikolla se haavoittuvaisuus ja läsnäolo kävivät aika ajoin kylässä, ja niitä haluaisin jotenkin vaalia. Samaan aikaan haluaisin keksiä jonkin keinon suojata itseä. Tai jotenkin löytää sellaisen olemisen tavan, että voisi olla pääasiassa haavoittuva ja läsnä ja avoin, mutta ei kuitenkaan hajoaisi vastoinkäymisiin tai uutisiin tai muihin.

Turvallisuutta, ennakoitavuutta, rauhaa, luottamusta, kunnioitusta, rakkautta, helppoutta.

Ainakin niitä asioita tarvitsen, jotta pystyisin olemaan yhä enemmän läsnä ja avoin. Ehkä se olemisen tapa löytyy sitten noiden kautta?

Sitä sietää kokeilla.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 85: Lempeyttä ja empatiaa

Mistä tulen?

Hmm. Viime viikko tuntui tehokkaalta viikolta, siinä mielessä että todo-lista tyhjeni ilahduttavaa tahtia. Toisaalta se voi johtua siitä, että todo-listalla oli kerrankin järkevä määrä tavaraa, ei tolkuttomasti liikaa. Töitä ja tapaamisia ja tenttiin lukemista, yllättävän vähän iltamenoja. Kohtuullisen fiksua ja sokeritonta ruokailua.

Energiataso pysyi keskiviikkoon asti hyvänä, sitten oli samana päivänä kaksi intensiivistä skarppaamista vaativaa tapaamista, ja illalla olin ihan finaalissa. Torstaina ja perjantaina piti kuitenkin vielä lukea lauantain tenttiin (viime hetken tenttiinlukumaratoni, ihan tulee opiskeluajat mieleen), joten tentin jälkeen pää oli melkoisen töttöröö. Kokonaisuudessaan viikko pysyi ihan kohtuullisesti tasapainossa levon ja työn osalta, eli siinä mielessä hyvä meininki.

Tälle viikolle toivoin valoa ja keveyttä. Jonkin verran tuli oltua ulkoilmassa valoa nauttimassa, käytin yllättävän monta kertaa muutakin kuin mustaa vaatetta, fiksu syöminen toi kevyttä oloa, ja ehkä toi keventynyt todo-listakin auttoi jonkin verran.

Ja sitten tietysti viikon mittaan tuli seurattua jonkin verran tätä ”miten suhtaudutaan ihmisiin, jotka pakenevat henkensä kaupalla kuolemaa ja kauhuja” -keskustelua eli tätä akuuttia pakolaiskriisiä. Mua surettaa ja ihmetyttää, miten paljon Suomessa on ihmisiä, joille oma mukavuus on tärkeämpää kuin toisten ihmisten henki ja turvallisuus. Joiden mielestä omista saavutetuista eduista nyt ei vaan voi tinkiä, koska minä olin täällä ensin ja minä minä minä.

Katsottiin puolison kanssa Harry Potter -leffat kesällä. Jostain J. K. Rowlingin haastattelusta kävi ilmi, että hän oli nuoruudessaan Amnesty Internationalilla töissä , ja kohtasi mm. kotimaastaan vainoa paenneita ihmisiä osana työtehtäviään. Ilmankos Pottereissa (sekä leffoissa että erityisesti kirjoissa) on niin osuvaa rasistisen dystopian, vainon ja pahuuden kuvausta. Varmaan harvemmat ”elintasosurffareista” länkyttäjät ajattelevat olevansa Voldemortin jengissä, mutta ainakin tässä tilanteessa jokainen, joka vastustaa ihmisten ihmisarvoista kohtelua, on tasan varmasti enemmän Lucius Malfoy kuin Harry Potter.

Niin ajattelin tehdä voitavani. Kysellä puolisolta ja vanhemmilta, olisiko heillä lämpimiä vaatteita lahjoittaa vastaanottokeskukseen, neuloa sukat turvapaikanhakijalle, lahjoittaa Punaiselle Ristille ja niin edespäin. En ole mielenosoituksiin osallistuvaa tyyppiä, mutta jokainen voi tehdä jotain.

Missä olen?

Viime viikolla meni liikaa kahvia, joten pää vähän surisee. Toisaalta veden juominen sai uutta puhtia, kun sain vihdoin hankittua oman Klean Kanteenin (lapsilla on ollut omansa kaksi vuotta, ja saman kaksi vuotta olen kärsinyt akuutista vesipullokateudesta, joten nyt oli se hetki). Kaiken kaikkiaan keho tuntuu kevyttä väsymystä lukuunottamatta oikein hyvinvoivalta.

Tunteet pyörivät PMS-vahvistuksella, joten kun on ilo niin on iso ilo, ja kun iskee turhautuminen niin no, sekin on iso. Ilahduttaa, että elokuun tentit ovat takanapäin, jännittää kun on aika tehdä uusia juttuja, surettaa tämänhetkinen poliittinen ilmapiiri ja samalla on ihanaa, että ainakin omassa somekuplassani on paljon aktiivisia ihmisiä, jotka tekevät hyvää sekä ruohonjuuritasolla että kovaan ääneen yhteiskunnan eri tasoilla.

Ajatukset ovat tällä hetkellä aika hajallaan, kun viime viikolla sain muutaman projektin purkkiin ja nyt pitäisi orientoitua uusiin projekteihin. Ajan ja rahan budjetointi vie osan henkisestä kapasiteetista, samoin se, että muutamalla läheisellä on iso myllerrys käynnissä.

Mitä kohti?

Puhuttiin tuossa äskettäin puolison kanssa lepäämisestä. Siitä, että mitä pitempään lykkää lepäämistä, niin sitä pitempään se toipuminen ja palautuminen kestää, kun lopulta pysähtyy – vapaaehtoisesti tai pakosta, kun keho ja/tai mieli lopettaa yhteistyön. Sitä mä tässä opettelen itsekin, kesän ei-ihan-loppunpalamisen jälkeen (ja tässä kohtaa taas joku ääni mielessä huutelee, että eihän se nyt mitään ollut, leikit vaan ja laiskottelet, muka vähän väsytti buhuu senkin nössö), että lepäisin useammin, niin että ei tarvitse sinnitellä kalkkiviivoille ennenkuin pysähtyy.

Mä täytän parin viikon päästä 32. Se on vähän jännittävä syntymäpäivä, koska siitä alkaa yhdenlaisen ajanlaskun viimeinen vuosi. Tai siis niin.

Mun ainoa isosiskoni kuoli syöpään vajaa kuukausi oman 33-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Ja kuten jokainen pikkusisarus tietää, niin omaa elämänpolkua tulee ainakin osittain elettyä sillä ajatuksella, että tähän ikään mennessä sisarus oli jo ehtinyt tehdä asiat X, Y ja Z, miltä mun elämäni näyttää siitä näkökulmasta? Ja vaikka mä nyt en missään tapauksessa ajattele, että mitään yhtä dramaattista tapahtuisi tässä seuraavan puolentoista vuoden sisällä, niin kyllä mä voin rehellisesti sanoa, että varaan kalenteristani itkulle ja hajoamiselle sen päivän, kun olen samanikäinen kuin siskoni kuolinpäivänään. Siihen on vielä yli vuosi, mutta tuo lähestyvä syntymäpäivä tuo sen ajatuksen taas ihan eri tavalla lähelle.

Ja vaikka mun ei tällä viikolla vielä sen äärelle tarvitsekaan erityisesti pysähtyä, niin ehkä mä voin huomioida sen, että siihenkin menee pinnan alla energiaa ja jaksamista. Voin kunnioittaa sitä, että tarttee levätä vähän enemmän. Voin olla erityislempeä itselleni, ihan muuten vaan.

Lempeyttä.

Sitä mä ehkä kaipaan. Sekä itselleni että muille. Ei puskemista tai vääntämistä tai pakottamista tai epärealistisia odotuksia, vaan sitä, että mä pidän tavoitteiden rinnalla myös sen, että mulla itselläni on hyvä olla.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa – tai kommentoi muuten vaan, sana on vapaa ja kunnioittava! 🙂

Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Onnistumisen eväitä 2: Kontrolloinnin tarpeesta hellittäminen

Syksyn 2014 Vanhemmuuden onnistumisia -sessioiden sadonkorjuu jatkuu. Sessioissa oli yhteensä noin 150 osallistujaa, ja keskusteluiden muistiinpanojen perusteella teemoittelin seitsemän tekijää, jotka kaikkein useimmin mainittiin vanhemmuuden onnistumisten taustatekijöiksi. Edellisessä tekstissä aiheena oli kaikkein yleisimmin mainittu taustatekijä, eli vanhemman omista tarpeista huolehtiminen. Tämän päivän aihe nousi keskusteluun melkein yhtä usein.

Kaiken ei tarvitse mennä niinkuin minä päätän.
Pystyy muuttamaan suunnitelmia.
Joustavuus. Armollisuus. Luovuus. Uskallus.
Vain itseään voi muuttaa.

Todella monen onnistumisen taustalla näkyi se, että vanhempi hellitti kontrollista ja muutti suunnitelmiaan tilanteen mukaan.

Välillä se tarkoitti sitä, että lapsi pyysi kiiretilanteessa jotain, sai haluamansa vaikka olikin kiire, ja viidentoista sekunnin päästä oli valmis tekemään yhteistyötä yhteisen tavoitteen ja ehtimisen eteen.

Välillä se tarkoitti sitä, että vanhempi huomasi ja hyväksyi, että omat odotukset ja ihanteet eivät osukaan yksiin tämän lapsen tai tilanteen kanssa.

Usein se tarkoitti sitä, että aikuinen hellitti siitä omasta ajatuksestaan, että asiat menevät oikein vain silloin kun ne menevät minun päättämälläni tavalla.

Mitä voi hallita?

Monella meistä on käsitys, että maailmaa voi hallita.

Olemme tottuneet siihen, että tekniset laitteet toimivat niinkuin eilenkin, ihmiset reagoivat sanoihimme ja tekoihimme ennakoitavalla tavalla, ja meidän odotuksemme maailmasta perustuvat aitoihin ja realistisiin havaintoihin.

Tietyissä tilanteissa näin onkin, ja joitain asioita maailmasta voimme hallita.

Voimme hallita omaa käytöstämme, sikäli kun se on tietoista. Voimme hallita sitä, miten reagoimme omiin tunteisiimme, sikäli kun olemme opetelleet reagoimaan niihin tietoisesti.

Voimme hallita sitä, millaisia tietoja ja taitoja ryhdymme hankkimaan kun huomaamme, että tämänhetkiset taidot eivät jonkin tilanteen käsittelemiseen riitä. Voimme hallita sitä, miten viestimme toisille ihmisille omista tunteistamme ja tarpeistamme.

Tämän kaiken lisäksi on tolkuton määrä asioita, joita me emme voi hallita.

Jotkut asiat ovat itsestäänselviä: emme voi hallita säätä, tai painovoimaa, tai kahvipaketin hintaa, ainakaan kovin suoraan.

Toiset asiat on sellaisia, että välillä unohtuu, miten vähän kontrollia meillä niihin onkaan. Emme voi hallita toisten ihmisten tunteita, tarpeita tai käyttäytymistä. Emme voi hallita sitä, mitä toiset meistä ajattelevat. Emme voi hallita sitä, että joskus käy huono tuuri tai ajattelemattomuus tai huomio herpaantuu, ja jotain kurjaa tapahtuu.

Tyyneysrukouksen nimellä kulkevassa tekstissä tämä teema on tiivistetty suunnilleen näin:
Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Viisautta on nimenomaan olla yrittämättä hallita niitä asioita, joille en voi mitään, ja käyttää energiansa niihin asioihin, jotka ovat aidosti minun hallinnassani. (Siksi kaikki tämän blogisarjankin tekstit käsittelevät vain niitä asioita, joille vanhempi itse voi jotain.)

En voi muuttaa sitä, että tarvitsen sitä mitä tarvitsen. Voin muuttaa sitä, miten reagoin niihin omiin tarpeiisiini.

En voi muuttaa sitä, että jotkut asiat ovat pois minun käsistäni. Voin muuttaa sitä, käytänkö rajallisen kapasiteettini yrittäen hallita hallitsematonta, vai suuntaanko jaksamiseni siihen, että nyt on näin, mitä asialle voisi tehdä.

En voi muuttaa sitä, että asiat herättävät minussa tunteita. Vaikken voisikaan jollekin asialle mitään, se voi silti suututtaa tai turhauttaa tai surettaa. Voin muuttaa sitä, miten kohtaan ne tunteeni siinä hetkessä tai myöhemmin.

Ja niin edelleen.

Miten sitten saisi lisää viisautta erottaa hallitsemattomat ja hallittavat asiat toisistaan?

Varmasti on monia tapoja. Ihan puhdas elämänkokemus vaikuttaa – samoin kuin se, että riittävän monta kertaa lyö päätään kuvaannollisesti seinään, jota ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi.

Mulle itselleni on ollut apua kahdesta aika yksinkertaisesta ajatuksesta.

Ensimmäinen on “nyt on näin”.

Kauhea stressi kun on kiire. Nyt on näin, että mä haluaisin ehtiä ja mua stressaa, kun tuntuu ettei ehditä. Mikään määrä stressaamista tai hoputtamista ei muuta sitä, että kello on tämän verran ja me ollaan tässä vaiheessa.

Lapsi huutaa yökaudet, naapurit paukuttaa seinää, mua hävettää ja suututtaa ja itkettää ja surettaa. Nyt on näin, että mun lapsella on jostain syystä kurja olla, mä en tiedä mikä sen aiheuttaa, meidän naapurit käyttäytyy noin ja musta tuntuu tältä. Mikään määrä sisäistä pinnistämistä ei muuta sitä, että tilanne on tämä, minä reagoin näin ja muut reagoivat noin.

“Nyt on näin” -ajatus voi vähän lieventää sitä kontrolloinnin halun lukkoa.

Se lieveneminen voi tuntua kehossa konkreettisena jännityksen hellittämisenä, tai jossain päin kehoa joku kohta voi napsahtaa auki, tai voi tulla lämmön tai keveyden tunne. Tai jotain ihan muuta. Pintaan voi nousta joku tunne, jonka olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Sillekin voi tehdä saman jutun. Nyt on näin, mä huomaan tällaisen tunteen, jota en osaa nimetä. (Seuraavassa artikkelissa kirjoitan tarkemmin tunnetaidoista.)

“Nyt on näin” ei tarkoita, että koko loppuelämä olisi näin.  Loppuelämästä ei voi tietää.

“Nyt on näin” ei myöskään tarkoita sitä, että en voi tästä hetkestä eteenpäin tehdä mitään millekään.

“Nyt on näin” auttaa rauhoittumaan sen verran, että on helpompi huomata, mille asioille voi jotain ja mille ei voi mitään. Sille voin jotain, että rauhoitan itseni ja lapseni. Huomenna voin jotain sille, että valmistelen meidät lähtöön aikaisemmin tai soitan lapselle lääkäriajan.

Toinen ajatus, joka on sukua tälle ensimmäiselle, on kysymys: “Haluaisinko, että tämä olisi eri tavalla? Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?”

Meillä on usein tosi vahvat ajatukset siitä, miten asioiden “pitäisi” olla.

Mun pitäisi olla aina ajoissa. Lasten pitäisi tehdä aina niinkuin minä sanon. Mun pitäisi vanhempana tietää, miksi mun vauva itkee, ja mun pitäisi osata helpottaa hänen oloaan. Naapureiden ei pitäisi paukuttaa seinään, jos vauva itkee keskellä yötä.

Ja silloin, kun ne meidän “pitäisi” -asiat törmäävät vastakkain niiden asioiden kanssa, joille me emme mitään voi, tulee stressi.

Mun pitäisi olla ajoissa, ja nyt mä en ole ajoissa, syystä tai toisesta. Mun pitäisi tietää, mikä mun lapseni oloa helpottais, ja mä en tiedä. Naapureiden pitäisi ymmärtää, mutta selvästikään he eivät ymmärrä.

Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?

Mun “pitäisi” -ajatus kumpuaa siitä, miten mä olen oppinut näkemään maailman. Ihmisten pitäisi olla ajoissa ja ymmärtää toisiaan. Ja silti on niin, että tässä maailmassa joskus ihmiset eivät ole ajoissa eivätkä ymmärrä toisiaan. Kumpi on väärässä, minä vai maailma? Kumpaa on tässä hetkessä helpompi muuttaa, maailmaa vai omaa ajatusta?

Kun hellitän siitä “pitäisi” -ajatuksesta, mun on vähän helpompi taas erottaa asiat, joille mä en voi mitään, ja asiat, joille voin. Silloin en tuhlaa niin paljoa energiaa stressaten asioita, joille en pystyisi tekemään mitään vaikka kuinka yrittäisin. Ja se energia säästyy niiden asioiden tekemiseen, joille mä oikeasti voin jotain.

En voi mitään sille, että naapurit käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mä voin jotain sille, että miten mä itse reagoin naapureihin – vienkö lapun rappukäytävään ja jos niin millaisen, soitanko ovikelloa ja mitä sanon jos ovi avataan.

Sitä kautta itse löydän aina vähän enemmän tyyneyttä hyväksyä, rohkeutta muuttaa ja viisautta erottaa. (Myös muissa asioissa kuin vanhemmuudessa.)

Seuraavan tekstin aiheena on kolmanneksi useimmin esiin noussut onnistumisen taustatekijä, nimittäin vanhemman omat tunnetaidot. Sitä odotellessa voit käydä katsomassa, mitä kirjoitin kontrollista luopumisesta, tunnetaidoista ja onnistumisista kolmevuotiaan kanssa.

Tai jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin nappaa tuosta alta itsellesi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi. Se on tosi hyvä. 🙂

Armollisuus ja inspiraatio kasvatuksen keinoina

Kirjoitin alkuviikosta siitä, miten hyvä vanhemmuus alkaa armollisuudesta ja inspiraatiosta – nimenomaan omaa itseä kohtaan. Ja koska vanhemmuus on pohjimmiltaan erilaisia vuorovaikuttamisen tapoja sen oman lapsen kanssa, niin tässä tekstissä avaan ajatustani siitä, miten armollisuus ja inspiraatio rakentavat hyvää vanhemmuutta myös vanhempi-lapsi -suhteessa.

Armollisuutta itselle ja muille

Se, miten kohtelemme itseämme, heijastuu siihen, miten suhtaudumme lapsiimme. Oma tunneilmastomme heijastuu kodin ilmapiiriin. Omalla käytöksellämme näytämme lapsillemme esimerkkiä siitä, miten tässä elämässä on asiallista suhtautua itseensä, toisiin ihmisiin, tavoitteisiin, virheisiin, epäonnistumisiin ja ristiriitoihin. Noin esimerkiksi.

Sama pätee myös toisinpäin. Voimme opetella armollisuutta kohtelemalla lapsiamme tietoisen armollisesti. Voimme opetella suhtautumaan tavoitteisiin ja epäonnistumisiin rakentavasti esimerkiksi niin, että autamme lapsiamme oppimaan rakentavia suhtautumistapoja näihin asioihin.

Sellaista ei voi opettaa, mitä ei ole oppinut. Sellaista voi kuitenkin harjoitella, mitä on ainakin kertaalleen oivaltanut – ja sen voi myös kertoa lapselle.

Tässä me yhdessä opettelemme sitä, että pettymykset eivät niin kovasti kirvelisi. Yhdessä opettelemme, miten voisi asettua toisen asemaan ja miettiä tilannetta hänenkin näkökulmastaan. Yhdessä harjoittelemme olemaan itsellemme ja toisillemme armollisia, hyväksyviä, lempeitä, ennen kuin alamme toivoa tai odottaa toiselta yhtään mitään.

Mitä mun mielestäni tarkoittaa armollisuus omaa lasta kohtaan?

Lapsi on sellainen kuin hän on. Jo vastasyntynyt vauva saapuu maailmaan omanlaisenaan: hänellä on tietynlainen hermoston herkkyys, joka saa hänet reagoimaan ärsykkeisiin siten kuin reagoi. Hänellä on tietty kehitysvaihe, johon liittyvät sen kehitysvaiheen tarpeet. Hänellä on tietyt sisäänrakennetut tavat pyrkiä saamaan itselleen sitä, mitä tarvitsee – hamuaminen, tarttuminen, itkeminen ja niin edespäin.

Kun vauva kasvaa isommaksi, taaperoksi, leikki-ikäiseksi, hän edelleen toimii siitä omasta lähtökohdastaan käsin. Kasvun myötä hän oppii, että tietyillä tavoilla saa mitä tarvitsee, ja toisilla tavoilla ei saa – ja se oppimisprosessi riippuu vahvasti siitä, miten me vanhempina reagoimme lapsen käytökseen ja pyrkimyksiin.

Jos lapsi oppii, että itkemällä ei saa tarpeitaan täytetyiksi, koska hänestä huolehtivat aikuiset eivät vastaa itkuun, hän pian lakkaa itkemästä, ja etsii toisia keinoja saada tarvitsemansa. Tai hän lannistuu, ja oppii sivuuttamaan kyseisen tarpeen, koska kukaan ei koskaan ole sitä tarvetta huomioinut. Se, miten nopeasti tämä oppiminen tapahtuu, riippuu taas lapsen ominaislaadusta: hermoston herkkyydestä, temperamentista ja niin edespäin.

Armollisuus vanhempana tarkoittaa minulle sitä, että me näemme, ymmärrämme ja hyväksymme, että lapsellamme on kaikenlaisia tarpeita.

Se tarkoittaa, että pyrimme parhaamme mukaan näkemään, mitä tarvetta lapsi käytöksellään yrittää kohdata.

Se tarkoittaa myös sitä, että hyväksymme lapsemme tarpeiden olemassaolon ja tärkeyden aina.

Silloinkin, kun emme tiedä, miten niihin vastaisimme – tai että mikä tarve siellä viestin takana oikeastaan onkaan. Silloinkin, kun olemme itse väsyneitä ja ärsyyntyneitä siihen, että lapsi taas tarvitsee jotain. Silloinkin, kun lapsi yrittää viestiä siitä tarpeestaan meidän mielestämme epämiellyttävällä, epäkohteliaalla, loukkaavalla tai muuten väärällä tavalla.

Armollisuuden voi kiteyttää näihin sanoihin:

Ahaa, lapsi käyttäytyy noin. Mitäköhän hän tarvitsee?

Kaikki, mitä me ihmiset teemme, on pyrkimystä täyttää joku tarve. Käytöksemme voi olla ristiriidassa toisten tarpeiden kanssa – ja silti, silloinkin, siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea. Voi olla, että emme edes itse tiedä, mitä tarvetta yritämme täyttää – ja silloinkin siellä taustalla oleva tarve on tärkeä ja oikea.

Armollisuus vanhemmuudessa on myös sen ymmärtämistä ja muistamista, että lapsi vasta harjoittelee.

Kehitysvaiheesta riippuen hänellä joko on tai ei ole ymmärrystä siitä, että toisillakin ihmisillä on tunteita ja tarpeita. Tietyn ikäinen lapsi ei edes pysty asettumaan toisen näkökulmaan, ellei häntä siinä tietoisesti ja lempeästi auteta ja ohjata. Ei usein silloinkaan.

Jos kerran meillä aikuisillakin on vaikeuksia nähdä asiat toisen ihmisen (eli oman lapsemme) näkökulmasta, vaikka olemme harjoitelleet vuosikausia, niin on ihan absurdia olettaa, että lapsi pystyisi esimerkiksi yhden tai kahden harjoituskerran jälkeen aina muistamaan, että ai niin, toiselta ei saa ottaa kädestä, ketään ei saa lyödä, ja kiiretilanteessa irvistely ei teekään aikuiselle hyvää mieltä.

Tässä taas palataan siihen, että armollisuus itseä kohtaan auttaa armollisuudessa lasta kohtaan. Kun muistan, että minäkään en ole valmis, täydellinen tai kaikkea osaava, niin se on helpompi muistaa ja hyväksyä myös lapsen kohdalla.

Kun huomaan ja muistan, että oppiminen vaatii oivallusten lisäksi myös harjoittelua, niin osaan suhtautua lempeämmin ja hyväksyvämmin sekä omiin että lapsen epäonnistumisiin ja harjoitustilanteisiin.

Kun osaan pyytää lapselta anteeksi, niin minun on helpompi muistaa, miten vaikealta se voi joskus tuntua lapsestakin.

Minä olen sellainen kuin olen, ja saan olla tällainen. Lapseni on sellainen kuin on, ja saa olla. Minä tarvitsen sitä mitä tarvitsen, ja saan tarvita. Lapseni tarvitsee sitä mitä tarvitsee, ja saa tarvita. Me olemme molemmat riittävän hyviä tällaisina, keskeneräisinä ja asioita opettelevina.

Inspiraatio toimii opettelun moottorina

Kaikki, mitä teemme, pyrkii täyttämään jotain tarvetta, kuten jo sanottua. Mun mielestäni yksi vanhemman tärkeimmistä tehtävistä on auttaa lastaan oppimaan rakentavia ja kunnioittavia tapoja saada tarpeensa kohdatuiksi niin, että myös toisten tarpeet voivat tulla kohdatuiksi.

Toisin sanoen auttaa lapsiaan kasvamaan sellaisiksi ihmisiksi, joille on luontevaa kunnioittaa sekä omia tarpeita että toisten ihmisten tarpeita, etsiä kaikkia huomioivia toimintatapoja, ja olla valmis muuttamaan omaa toimintaansa, jos käykin ilmi, että se loukkaa toisten tarpeita.

Niin miten sellaisia lapsia sitten kasvatetaan?

Oikeastaan kaikki rakennuspalikat ovat jo tulleet tämän tekstisarjan aikana näkyviin.

Vanhemman armollisuus lapsen tarpeita kohtaan auttaa lasta oppimaan, että omat tarpeet ovat tärkeitä ja kohtaamisen arvoisia. Se auttaa lasta tunnistamaan omia tarpeitaan, sanoittamaan niitä ja pyytämään apua silloin, kun omat keinot eivät riitä. Se myös antaa lapselle esimerkkiä siitä, että kun oma ja toisen käytös ovat ristiriidassa, niin silloinkin toisen tarpeita kunnioitetaan, vaikka keinoja ja käytöstä tarvitsisikin muuttaa.

Vanhemman armollisuus omia tarpeitaan kohtaan puolestaan antaa lapselle luontevan ympäristön opetella, että toisillakin ihmisillä on tarpeita – ja että nekin ovat kunnioittamisen ja kohtaamisen arvoisia. Vanhempi on lapselle ensimmäinen ihminen, josta huomaa, että toisia ei saa kohdella miten tahansa.

Vanhemman oma inspiraatio puolestaan antaa lapselle mallia siitä, että omia tarpeita voi pyrkiä kohtaamaan erilaisilla keinoilla. Vanhempi toimii esimerkkinä siitä, että voi opetella uusia tekemisen tapoja, tehdä virheitä ja korjata niitä. Aikuisen esimerkki näyttää lapselle, että on tärkeää ja arvokasta pyrkiä omiin tavoitteisiinsa, olivat ne sitten lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Kun lapsen (ja aikuisenkin) tarpeet ovat täynnä, niin hän on luonnostaan utelias, hyväntahtoinen, yhteistyöhaluinen ja uuteen pyrkivä. Jos hän ei ole näitä asioita, hänen tarpeensa eivät ole siinä tilanteessa täynnä. Siksi lapsen inspiraationkin tukeminen kumpuaa ensin armollisuudesta.

No entäs konkreettisesti? Entä jos haluan saada lapseni käyttäytymään tietyllä tavalla?

Arjessa tämä kaikki armollisuudesta ja inspiraatiosta puhuminen voi tuntua haaveksimiselta. Joo joo kivoja tavoitteita, mutta minä haluan, että lapseni pukee reippaasti tai syö tai nukkuu tai lopettaa jatkuvan puremisen.

Perinteisesti kasvatus on ajateltu juurikin tästä näkökulmasta. Miten saan lapseni tekemään asian X niinkuin minä haluan? Lempeämpien kasvatussuuntien lisäkaneetti tähän kuuluu: …sellaisella tavalla, että kunnioitan myös lapseni tarpeita?

Ja silloinkin, arjessa, siinä ruohonjuuritasolla leivänmurujen ja duplojen ja hammaspesujen ja niistämisen keskellä, mun vastaus tähän kysymykseen on ensin armollisuus itseä kohtaan.

Nyt on näin, että minä haluan lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla. Mitä omaa tarvettani minä sillä yritän kohdata? Tarvitsenko oikeasti sitä, että päästään ovesta ulos tasaan mennessä, vai tarvitsenko jotain muuta?

Nyt on näin, että minun on vaikea olla kärsivällinen lasta kohtaan. Nyt on näin, että minua harmittaa kun tämä meni taas tähän. Saa olla, saa harmittaa, saan tarvita sitä mitä tarvitsen vaikken ihan edes tietäisikään, mitä se on.

Tämän kaiken voi myös sanoa ääneen ja kertoa lapselle. Se auttaa lasta näkemään asiaa vanhemman näkökulmasta ja kasvattaa hänen empatiakykyään.

Seuraava askel on inspiraatio.

Miten haluaisin, että tämä tilanne menisi? Mikä minulle on oikeasti tässä tärkeää? Jos pitää valita ehtimisen ja hyvän fiiliksen väliltä, niin kumman valitsisin? Tarvitseeko valita, vai keksinkö jonkun tavan tuoda sekä ehtimistä että hyvää fiilistä tähän tilanteeseen?

Tämänkin keskustelun voi käydä ääneen. Lapsi saattaa keksiä jonkun hyvän ratkaisun, tai sitten jo se, että kuulen omat ajatukseni, auttaa selkeyttämään niitä. Vähintään annan lapselle taas esimerkkiä siitä, että millaisten pohdintojen kautta uusia toimintatapoja voi etsiä.

Sitten löydetään armollisuutta lasta kohtaan.

Jostain syystä tämä asia on nyt lapselle tosi vaikeaa. Saa olla. Jokin tässä on sellaista, että lapsi ei itse vielä osaa kohdata omia tarpeitaan sellaisella tavalla, että mun tarpeet tulisivat kohdatuiksi. Lapsi tarvitsee nyt minulta jotain, koska tuo homma ei onnistu itse.

Tässä kohtaa viimeistään kannattaa kysyä lapselta: mitä sinä tarvitset? Tai yrittää asettautua lapsen asemaan: hänellä jäi leikki kesken kun ruvettiin pukemaan, ehkä hänellä on leikillisyyden ja hassuttelun tarve?

Sitten vasta viimeiseksi pääsemme siihen, että miten autan lasta keksimään rakentavia tapoja, joilla voisimme yhdessä vastata meidän molempien tarpeisiin. Toisin sanoen lapsen käytöstä ohjaavaan inspiraatioon.

Sinä tarvitset nyt tätä, ja minä tarvitsen tuota. Keksitkö jonkun hyvän tavan, millä nämä saisi sovitettua yhteen? Entä jos leikitään kissaperhettä, jotka pukevat päälle lähteäkseen ulos? Auttaako, jos lasken kymmenestä yhteen lähtölaskennan, niin katsotaan, että ehditkö sillä aikaa?

Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän tätä keskustelua käy vanhempi ääneen itsekseen. Sekin on tärkeä osa vanhemmuuden vuorovaikutusta, koska vanhemman eri strategioihin vastaamalla ja reagoimalla lapsi kertoo, mikä toimi ja mikä ei. Silloinkin lapsi oppii lähikehityksen vyöhykkeellä (eli vanhemman avustuksella) huomaamaan, mitkä keinot toimivat minkäkinlaisen tunteen tasaannuttamiseen.

Tällaisen lähestymistavan oppiminen (ensin omat tarpeet, sitten omat tavoitteet, sitten toisen tarpeet, sitten yhteiset tavoitteet) vaatii itsessäänkin oivalluksen lisäksi harjoitusta. Eli siis kokeiluja, epäonnistumisia, lisää oivalluksia, lisää harjoitusta. Jotta jaksaa harjoitella, tarvitaan armollisuutta itseä kohtaan – jo se, että opettelen uutta, on merkki hyvästä ja omistautuneesta vanhemmuudesta.

Lisäksi tarvitaan selkeä tavoite siitä, että jonain päivänä haluan osata suhtautua tilanteisiin tuolla tavalla. Eli siis inspiraatiota. Inspiraatio antaa myös vinkkiä siitä, mitä konkreettisia keinoja missäkin tilanteessa voisi käyttää. Toimintatavat vaihtelevat lapsen iän ja kehitystason mukaan, mutta armollisuuden ja inspiraation yhdistelmä toimii vauvasta teiniin.

Muun muassa näistä syistä riittävän hyvä vanhemmuus löytyy – minun mielestäni – armollisuuden ja inspiraation risteyksestä. Sen opettelua haluan myös auttaa työni kautta. (Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy esimerkiksi Hyvän vanhemmuuden minikurssilta, jonka saat lahjaksi kun tilaat Lupa olla minä -sähköpostikirjeen.)

Armollisuus ja inspiraatio ovat hyvän vanhemmuuden rakennuspalikoita

Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy armollisuuden ja inspiraation risteyksestä.

Niin lukee mun verkkosivuston etusivulla ja mun sähköpostin allekirjoituksessa. Sen takia myös mun logo on tuollainen kuin on. (Oranssi on armollisuus, turkoosi on inspiraatio. Siellä välissä on se sweet spot, jossa tapahtuu riittävän hyvä vanhemmuus, sekä aika monta muuta ihanaa asiaa tässä elämässä.)

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kaikki alkaa armollisuudesta.

Ensisijaisesti minä olen ihminen. En vanhempi, en äiti, en nainen, en kenenkään lisävaruste tai sivuhenkilö. Minä olen oman elämäni päähenkilö, jolla on tunteita, tarpeita, tavoitteita ja kokemuksia. Se ei muutu siinä vaiheessa, kun lapsi saapuu perheeseen.

Se, mikä muuttuu, ovat olosuhteet, joissa niitä asioita voi huomioida.

Osasinko ennen lapsia huomioida, milloin minulla on nälkä tai jano, kylmä tai kuuma, yksinäinen tai sivuutettu olo, turvallinen ja luottavainen fiilis? Joskus paremmin, joskus huonommin. Minulla oli kuitenkin aika selkeät strategiat, joilla huomioin itseäni. Rutiinit, puhumisen ja olemisen tavat, tietyt sosiaaliset ympyrät.

Lapsen saapumisen jälkeen ne samat strategiat eivät yksinkertaisesti enää toimi.

Ensinnäkin arvoni ja tavoitteeni ovat todennäköisesti muuttuneet radikaalisti – nyt niihin sisältyy tällaisesta metrin mittaisesta henkilöstä huolehtiminen. Omat tunteeni ja tarpeeni ovat saattaneet muuttua.

Tai ehkä sosiaalinen piirini ei enää tule vastanneeksi niihin tarpeisiini samalla tavalla. Rutiineista nyt puhumattakaan – vaikka saisinkin lapsen saapumisen jälkeen rakennettua itselleni toimivat rutiinit, niin minun kuitenkin täytyy sovittaa myös lapsen tarpeet niihin, ja lapsen tarpeet tunnetusti muuttuvat kasvun myötä.

Ja puhutaanko vielä hetki odotuksista?

Odotan vanhemmuudelta jotain. Ehkä myönteisiä juttuja, ehkä pelottavia juttuja, useimmiten vähän molempia. Ja kun todellisuus ei kohtaakaan odotuksia, tulee pettymyksiä. Lapsi ei toimikaan niinkuin kirjoissa opetetaan, tai niinkuin naapuri sanoi, tai niinkuin kaverin lapsi toimii. Minä en saakaan tehtyä niitä juttuja, joita oli tarkoitus tehdä, koska lapsi tarvitseekin minua koko ajan ja jatkuvasti, tai siltä se tuntuu. Ja kenen vika se on? Ei se voi olla lapsen vika, koska lapsi on ihana, rakas, toivottu ja viaton. Niin kukapa muu tässä sitten jää jäljelle?

Lopputulos: ehkä väsynyt, ehkä yksinäinen, ehkä riittämättömyyden tunteesta kärsivä vanhempi. Ehkä itseensä ja vanhemmuuteensa pettynyt, ehkä katkera siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan helpompaa ja kukaan ei ymmärrä.

Tähän kohtaan tarvitaan armollisuutta.

Minä olen tällainen. Nyt on näin. Saa olla näin.

Minä tarvitsen näitä asioita, minä tunnen tällaisia tunteita ja ajattelen tällaisia ajatuksia. Minulla on lupa tarvita, tuntea ja ajatella.

Minä pystyn tällaisiin asioihin nyt. Tänään riittää kapasiteetti tähän. Minulla on lupa kyetä juuri siihen mihin tänään kykenen. Minä riitän tällaisena.

Armollisuus.

Armollisuuteen tarvitaan selkeyttä.

Tätä kaikkea elämääni nyt kuuluu. Tämä kaikki kuluttaa minun jaksamistani ja kapasiteettiani. Tällaista osaan, tuo tuntuu vaikealta. Tällaista tarvitsen, näillä tavoilla pidän huolta itsestäni ja omista tarpeistani.

Armollisuuteen tarvitaan myös ymmärrystä.

Ahaa, nämä asiat ovat muuttuneet. Ahaa, tällaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan. Okei just joo, nämä tarpeet minulta ovatkin jääneet jostain syystä huomioimatta.

Ja armollisuuteen tarvitaan hyväksymistä.

Nyt on näin. Minä olen tällainen. Minä saan olla tällainen. Minulla on lupa olla minä. Vaikeat asiat saavat olla vaikeita. Tärkeät asiat saavat olla tärkeitä. Ristiriitaiset asiat saavat olla ristiriitaisia. Nyt on näin.

Vasta armollisuuden kautta päästään sellaiseen inspiraatioon, joka tuo iloa ja energiaa, eikä ahdistusta tai riittämättömyyden tunnetta.

Inspiraatio tuo suuntaa kohti uutta

Mä olen opettaja, ja opettajana mä olen usein miettinyt motivaatiota. Siis että miten ihminen tulee innostuneeksi johonkin asiaan. Siitä on teorioitakin, joista mun suosikkini on Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria, jonka peruspalikoita ovat omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys. (Englanniksi vaikkapa täällä, suomeksi tästä on kirjoittanut esimerkiksi Frank Martela täällä, ja sieltä poimin myös nuo suomennokset.) Siis että ihminen kokee voivansa päättää tekemisestään, tekevänsä jotain suuremmassa kontekstissa merkittävää, ja tuntee pärjäävänsä.

Inspiraatio (eli sisäinen motivaatio) syntyy, kun nämä kaikki asiat ovat paikoillaan. Ja aito inspiraatio voi syntyä vain silloin, kun ponnistetaan armollisuuden pohjalta.

Kyvykkyys tarkoittaa sitä, että inspiroivan tehtävän haaste on riittävän korkea, muttei liian korkea, kapasiteettiin nähden. Siis ensin pitää tietää, mihin minä tänään aidosti pystyn. Armollisuus.

Omaehtoisuus tarkoittaa sitä, että minulla on kyky päättää siitä, miten haluan sinne tavoitteeseen päästä. Silloin minun pitää myös huomioida ja hyväksyä se, että siihen päätöksentekoon vaikuttavat mun omat tavoitteeni ja arvoni. Haluanko mä ylipäänsä tuohon suuntaan? Onko se suunta linjassa mun arvojeni kanssa? Onko ne toiminnan tavat linjassa mun arvojeni ja moraalini kanssa? Armollisuus.

Yhteisöllisyys, eli yhteys toisiin ihmisiin ja suurempaan kontekstiin siinä tekemisen myötä, tarkoittaa sitä, että mun pitää voida nähdä itseni osana jotain suurempaa. Mä tarvitsen selkeyttä ja ymmärrystä, jotta tiedän, keneen kaikkiin tämä mun toimintani vaikuttaa ja millä tavalla. Ja kun mä olen selkeästi nähnyt ja ymmärtänyt mun toiminnan vaikutukset, niin mun tarvitsee myös hyväksyä ne, jotta mä voin valita omiin arvoihini sopivan tavan toimia. Sekin on armollisuutta, että mä hyväksyn oman vaikutukseni toisiin ja toisten vaikutuksen minuun.

Vanhemmuudessa meidän tavoitteemme usein liittyvät siihen, että miten osaisimme kasvattaa lapsiamme mahdollisimman tasapainoisesti.

Miten toisaalta saan annettua lapselleni tilaa kasvaa omaksi itsekseen, ja toisaalta miten saan hänet toimimaan fiksulla ja toisia kunnioittavalla tavalla? (Pikavastaus: Ratkaisu sijaitsee armollisuuden ja inspiraation risteyksessä.) Miten toisaalta opin vastaamaan lapsen tarpeisiin, ja toisaalta elän myös omaa elämääni ja pidän huolta itsestäni? (Sama juttu.)

Silloin, kun pyrimme tällaiseen tavoitteeseen, tai mihin tahansa muuhun, niin ensin tarvitaan sitä armollisuutta. Nyt on näin, tähän riittää nyt kapasiteettini. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, tämä on se yhteisö jossa elän, näissä puitteissa elämäni pyörii.

Lisäksi tarvitaan inspiraatiota:
Miten tämä tavoite on linjassa tarpeideni ja arvojeni kanssa? Millaisilla tavoilla minun on luontevaa ja miellyttävää pyrkiä sitä kohti? (Omaehtoisuus.)
Miten tähän tavoitteeseen pääseminen auttaa minua ja muita? Miten voin edistää tähän tavoitteeseen pääsemistä yhdessä toisten kanssa? (Yhteisöllisyys.)
Mitä pystyn tekemään nyt, tämänhetkisellä osaamisellani ja jaksamisellani, jotta pääsisin kohti tavoitettani? Mitkä asiat tästä ylipäänsä ovat minun vallassani? (Kyvykkyys.)

Sitten, kun nämä palikat ovat omalta kohdalta suunnilleen kasassa, voi miettiä sitä, miten tuoda lisää armollisuutta ja inspiraatiota suhteessa lapseen. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. 🙂

Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy myös Hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Voit tilata sen vaikka tuosta heti alta ihan ilmaiseksi. 🙂

Perjantain pysähtyminen 65: Sattumia ja yhteensattumia

Perjantai. Täällä taas. Harkitsin, että olisin tehnyt pysähtymisen tällä kertaa videolle, mutta se ei mennyt niin. Ehkä jonain päivänä?

Mistä tulen?

Pääsiäisreissusta kotiuduttiin sillä tavalla iloisesti, että esikoinen oli koko automatkan aika vaisun oloinen, ja oksensi eteiseen kun päästiin kotiovesta sisään. Jeeees. Onneksi ei ollut pitkäaikaisempi pöpö kuitenkaan, vaan lapsi toipui seuraavan päivän aikana. Mikä lie yhdistelmä ikävää (kun piti lähteä mamman luota kotiin) ja autossa matkustamista ja viikonlopun herkuttelua.

Tämä viikko oli muutenkin vähän omituinen. Tai siis, no, ehkä omituinen ei ole oikea sana. Mukavia ja hyviä juttuja, iloisia yllätyksiä ja oivalluksia. Toisaalta myös aikamoista väsymystä ja ihme haahuilua. Ehkä kaikenlainen herkkyys oli sellainen yhdistävä tekijä.

Puutuin esimerkiksi yhtenä päivänä kotimatkalla metrossa väkivaltaiseen tilanteeseen (ja mun lisäkseni yksi ainoa muu ihminen puuttui – puolisoni, joka sattumalta oli samassa metrovaunussa), ja loppupäivä meni siitä rauhoittuessa. Tai torstaina tuli aamupysähtymistä kirjoittaessa tosi vahva fiilis siitä, että nyt en saa mitään tehtyä jos en käy hoitamassa yhtä juttua, ja siinä matkalla törmäsin ystävään, jolle oli pitänyt pitkään laittaa viestiä, että mentäiskö lounaalle.

Mun toivoma ominaisuus tälle viikolle oli resist nothing, ja sitä mä kyllä harjoitinkin. Esimerkiksi siinä metrossa kun näin tilanteen ja ajattelin, että tuohon varmaan olisi hyvä mennä väliin, niin sitten menin. Ja oikeastaan se loppupäivän adrenaliinikin helpotti siinä vaiheessa, kun tietoisesti huomasin ja hyväksyin sen reaktion, jonka se tilanne mussa herätti. Sama juttu torstaina. Kun en vastustanut sitä, että nyt tämän asian hoitaminen tuntuu tosi tärkeältä, niin sen tunteen huomaaminen ja hyväksyminen toi mukanaan sekä sen, että asia tuli tehtyä, että bonuksena sen ilahduttavan tapaamisen. Ja niin edespäin.

Ja sitten toisaalta, anekdootteja maailmaan mahtuu. Mä yritän samaan aikaan olla avoin sille, että kaikenlaisia mukavia yhteensattumia ja yllätyksiä saa tulla mun elämääni. Haluan kuitenkin myös pitää jalat maassa sen suhteen, että mä ensisijaisesti teen konkreettisia ja hyödyllisiä asioita, enkä jää pelkästään odottelemaan niitä mukavia yllätyksiä. Jälkikäteen on helppoa löytää merkityksiä asioille, jotka lähtökohtaisesti ovat yhtä suurella todennäköisyydellä sattumia.

Mä haluan löytää jonkun tavan, jolla mä voin tasapainottaa nämä kaksi asiaa. Haluan osata aidosti ilahtua niistä mukavista yllätyksistä ja seurata vaistoani, jos tulee joku tosi selkeä EIKUN HOIDA TÄMÄ ENSIN -fiilis. Samaan aikaan haluan osata hyväksyä, että ne iloiset yllätykset eivät ole mun vallassani joten mun ei ole syytä ruveta jotenkin erityisesti näkemään vaivaa sen eteen, että niitä tulisi tiheämmin. Se ei ole fiksua ajan tai energian käyttöä.

Ehkä mä vaan edelleen panostan siihen, että osaisin kuunnella itseäni noin ylipäänsä paremmin, sekä ajatusten että tunteiden että kehon tasolla. Jos se tuo mukanaan lisää iloisia yllätyksiä, niin kiva juttu, ja jos ei, niin ainakin mä voin paremmin ja pystyn tekemään työni ja elämään arkeani sujuvammin.

Missä olen?

Kehoa vähän väsyttää. Huomenna on pitkästä aikaa bändin keikka, tänään vielä treenattiin, ja sen jälkeen käytiin vielä pizzalla kun oli kolmella viidestä jäänyt päivällinen syömättä. Hups. Muuten olo on aika kevyt ja miellyttävä. Bänditreeneillä on aina sellainen vaikutus, kun on pari tuntia läsnä kehossa äänen kanssa ja jammailee musiikin mukana. Bassokaiutin on aika lailla mua vastapäätä, joten sekin pistää kehon resonoimaan.

Tunteet… kiitollisuutta tästä viikosta, bänditreeneistä ja tulevasta viikonlopusta. Esikoinen täyttää viisi, mikä on ihan käsittämätöntä.

Ajatukset… huomista roudauksen aikataulua, esikoisen synttärikuvioita, taustalla työjuttuja, sekä käynnissä olevia että sellaisia ”vitsi kun joku päivä olisi oikeasti aikaa niin tekisin nämä” -tyyppisiä.

Mitä kohti?

Puoliso on reissusta palattuaan löytänyt jonkun rojujenraivaamisvaihteen. Purkaa sellaisia kasoja ja jemmoja, joita on haudottu tosi pitkään. Mä haluaisin löytää myös sellaisen vaihteen.

Ehkä mulla onkin sellainen vaihde käynnissä, mutta vain sisäisesti? Mä oon nimittäin tämän resist nothing -tematiikan ja muutaman kirjan lukemisen myötä kans saanut purettua sellaisia sisäisiä kasoja ja jumeja, jotka lähtevät purkautumaan toooosi syvältä asti.

Mä tiedän, että se on tärkeää ja olennaista työtä, ja samaan aikaan mua välillä turhauttaa tai ärsyttää se, että sen työn ulkoiset tulokset tulevat viiveellä näkyviin jos lainkaan. Tai siis joo, kun olen purkanut sisäisiä jumejani jostain aiheesta, niin yhtäkkiä tiskikoneen täyttäminen ja roskien vieminen ei tunnu rangaistukselta vaan ihan tavalliselta osalta elämää. Eli toisaalta ne näkyy konkreettisessa maailmassa.

Vaan olisi ihanaa, jos tuo kasa tuosta häviäisi paikoilleen ja asiallisiin kierrätyslokeroihin, tuosta kasa kiitos pyykkiin ja tuolta mikä minnekin. (Se ei selvästikään tunnu tarpeeksi ihanalta, koska mä en sitä tee, mutta silti.)

Mitä mä tarvitsisin, että mä saisin noita kasoja ihan konkreettisessa maailmassa liikkeelle?
Selkeyttä. Mikä kuuluu mihinkin.
Luopumista. Tuota asiaa, piirrosta tai muuta härpäkettä ei tarvitse välttämättä säästää (eikä säilöä tuossa) vain siksi, että se on joskus siihen laitettu.
Kiitollisuutta. Tämä kapistus tai asia on joko suorittanut tehtävänsä, jolloin sen voi laittaa pois, tai sitten sen on aika mennä paikalleen, jolloin mä voin olla kiitollinen siitä tehtävästä, jota se meillä edelleen suorittaa.

Ehkä mä voisin yrittää tällä viikolla kiitollisuuden kautta.

Kiitos, että suoritat tehtävääsi, kapine. Kiitos, että sait sen valmiiksi. Kiitos, että saan laittaa sinut nyt paikalleen tai eteenpäin.

Tämä liittyy toisaalta siihen hyvän aikomuksen näkemiseen, josta kirjoitin aikaisemmin. Toisaalta se liittyy siihen, että jokaiseen kapineeseen ja asiaan, joka täällä meidän arjessa kulkee, liittyy jotain, mistä voi olla kiitollinen. Jos ei liity, niin sitten varsinkaan sitä ei kannata pitää kodissa, mutta yleensä ainakin siitä voi olla kiitollinen, että se kapine on rakkaudella annettu tai se on auttanut mua ja perhettäni pysymään kylläisenä, puhtaana, lämpöisenä tai iloisella mielellä.

Konkreettiseen haluan keskittyä tällä viikolla juuri siksi, että mulla on vähän taipumusta olla siellä oman pään sisällä kaikenlaisissa sfääreissä, ja se ei ole ainoa elämän osa-alue.

Mä olen sen tyyppinen tyyppi, että voisin hyvin asua erakkona luolassa kymmenen vuotta mietiskelemässä ja lukemassa kirjoja. (Kunhan ne kirjat vaan pysyisivät kuivana jotenkin.) Mä en kuitenkaan elä luolassa, vaan tämä perhe ja arki ja yritys ja bändi ja kaikki muu elämä on nyt mun elämää. Siihen kuuluu aika isossa roolissa myös konkreettinen arjen pyörittäminen. Siihen jos saisi lisää kiitollisuutta, niin silloinhan sitä vasta olisikin hyvissä kantimissa.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Kunnioitus, solidaarisuus ja #ihanaäiti

Ihana Äiti -kampanjan ytimessä ovat sellaiset asiat kuin solidaarisuus, kunnioitus ja armollisuus. Voimme olla itsellemme armollisia, jos emme yletä aina Ideaaliminän huippusuorituksiin. Voimme olla myös kanssaäideillemme solidaarisia ja kunnioittavia, vaikka he tekisivät asiat eri tavalla kuin me itse.

Teoriassa kuulostaa ihanalta ja kannatettavalta. Käytännössä se kunnioitus on joskus ihan käsittämättömän vaikeaa. Erityisesti silloin, jos toinen ihminen näyttää vahingoittavan itseään tai toisiaan – erityisesti lapsiaan, äitiydestä puhuttaessa – tuntuu ihan mahdottomalta kunnioittaa ja olla solidaarinen. Miten tuo ihminen voi toimia noin?!

Tottakai meitä kiinnostaa esimerkiksi se, että lapsia kohdellaan hyvin, arvostavasti, lempeästi ja suojellen. Tietyssä mielessä meidän vastuumme yhteisönä on pitää huolta siitä, että heikoimpia suojellaan ja heistä pidetään huolta.

Vanhempien välinen solidaarisuus ei saa tarkoittaa sitä, että asioista vaietaan, jottei kukaan joutuisi kyseenalaistamaan omaa toimintaansa ja kohtaamaan omaa epätäydellisyyttään.

Päinvastoin.

Solidaarisuus ja kunnioitus kulkevat juuri siksi käsi kädessä, että voisimme yhteisesti suojella kaikkein heikoimpia, esimerkiksi nyt lapsia.

Solidaarisuus ja kunnioitus rakentavat yhteisöllisyyttä

Mieti omalle kohdallesi tilanne:

Olet lapsesi kanssa vaikkapa kaupassa, ja toimit niinkuin sinun on lapsesi kanssa tapana toimia. Lapsi on vaunuissa, liinassa, ostoskärryissä tai kulkee vierelläsi. Yhtäkkiä täysin tuntematon ihminen tulee kertomaan sinulle, että hänen mielestään toimintasi vaarantaa lapsesi hyvinvoinnin.

Miten sinä reagoisit? Millainen viesti sinun olisi helpointa ottaa vastaan? Tai millaisesta viestistä raivoistuisit ja toivottaisit tämän hyvää tarkoittavan tuntemattoman paikkaan, jossa aurinko ei paista?

Kunnioittava, solidaarinen viesti olettaa, että sinä aikuisena haluaa lapsellesi hyvää ja teet parhaasi.

Kunnioittava, solidaarinen viesti huomioi sekä aikuisen että lapsen tarpeet tilanteessa.

Kunnioittava ja solidaarinen viesti voi olla esimerkiksi tällainen:

Hei anteeksi, huomasin että [aikuisen toiminta]. Minua huolestutti, että [seuraus lapselle], koska minusta näytti, että [lapsen käytös].

Anteeksi, huomasin että sun lapsi on tuolla liinassa, ja mua huolestutti, että hänen niskansa ei saa tarpeeksi tukea, kun hänen päänsä heiluu tuolla tavalla.

(Jos olisin kuullut tämän aikanaan bussipysäkillä random mummelilta vuosikasta selässä kantaessani, niin olisin reagoinut ehkä vähän myönteisemmin. Se, mitä kuulin, oli ”ai herranjumala miten se tuolla retkottaa” samalla kun mummeli alkoi härkkiä liinassa nukkuvan lapseni päätä lupaa kysymättä. Verenpaine nousee pelkästä muistikuvasta.)

Kunnioittavaan ja solidaariseen viestiin liittyy myös se, että viestin lähettäjä on valmis myös vastaanottamaan sen toisen ihmisen reaktion. Ohikulkiessa huudettu, ns. drive-by-kritiikki, ei ole kunnioittavaa eikä solidaarista.

Tietysti jos näen tilanteen, jossa lapsi on väkivallan (joko henkisen tai fyysisen) kohteena, niin viesti voi olla painokkaampikin.

Hei, älä tee noin. Huomaatko, sun lapsesi pelkää/lapseesi sattuu.

Silloinkin mä kunnioitan sitä toista aikuista sen verran, että selitän hänelle, miksi hänen käytöksensä ei ole mun mielestäni hyväksyttävää. Sanon hänelle suoraan sen sijaan, että soittaisin rekisterinumeron perusteella lastensuojeluun tai tekisin jotain muuta vastaavaa.

Ja samalla, sillä kunnioittavalla puuttumisella, osoitan siinä tilanteessa olevalle lapselle, että häntä ei saa kohdella väkivaltaisesti.

Aika harva meistä toivottavasti joutuu kohtaamaan tällaista tilannetta, mutta valitettavasti niitäkin tilanteita tulee. Itse olen vielä aika varovainen puuttumaan, mutta yritän opetella sitä koko ajan.

Kunnioitus ja solidaarisuus tarkoittavat myös sitä, että osaa erottaa isot asiat ja pienet asiat.

Isot ja pienet asiat, värikoodeilla

Isoja asioita ovat henkinen ja fyysinen väkivalta, laiminlyöminen sekä lapsen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät teot ja tekemättä jättämiset. Harkitsemisen liikennevalojen näkökulmasta punaiset jutut.

Jos punaisissa asioissa menee jotain pieleen, niin silloin ei selvitä pelkällä anteeksipyynnöllä, vaan edessä voi olla sairaalakeikka, psyykkiset tai fyysiset vammat tai kuolema. Niissä meidän kaikkien pitää huolehtia paitsi omista myös toistemme lapsista. Näissä asioissa myös laki on usein selkeä: esimerkkeinä mainitsen tieliikennelain pykälät turvaistuinten käytöstä, fyysinen koskemattomuus rikoslain puitteissa, tai lapsen oikeuksien sopimuksen.

Keltaiset asiat ovat niitä, joista selviää anteeksipyynnöllä, mutta jotka toistuessaan rapauttavat luottamusta ja kunnioitusta, tai voivat jopa eskaloitua punaiselle puolelle laiminlyömiseksi tai kaltoinkohteluksi.

Valehteleminen. Epäkunnioittava käytös lasta kohtaan. Huutaminen. Manipulointi. Tunnekuohussa olevan lapsen yksin jättäminen. Näissä kohdissa puuttuminen on kaikkein vaikeinta, koska yksittäisistä tilanteista on vaikea sanoa, onko käytös toistuvaa.

Erityisesti tällaisissa tilanteissa se kunnioittava, solidaarinen viesti on ensiarvoisen tärkeä: Minun ymmärtääkseni tuon tapainen [aikuisen käytös] voi aiheuttaa lapsessa [seuraus lapselle] – olitko tästä tietoinen? Huomasitko, että teit [aikuisen käytös]? Tai: Kun itse välillä [aikuisen käytös], niin huomaan sen siitä, että [oma reaktio, lapsen käytös], ja yritän paikata sen niin, että [oma käytös].

Ja sitten on niitä pieniä asioita, vihreitä tilanteita, joissa lapsen tarpeet voi kohdata monella eri tavalla.

Saa olla ideaaleja, tavoitteita ja toiveita. Voi olla iloinen siitä, että onnistuu tavoitteessaan tai pettynyt, jos ei onnistu. Ja jos se menee eri tavalla, niin pääasia on, että lapsen tarpeet on täytetty.

Imetys tai pulloruokinta? Imetyksen hyödyistä on valtavasti näyttöä, ja samaan aikaan korvikkeet ovat olemassa juuri siksi, että vauvan eloonjääminen ei riippuisi pelkästä imetyksestä.

Perhepeti vai oma sänky? Niin kauan kuin lapsella on turvallinen paikka nukkua ja hän saa aikuisen läsnäoloa ja läheisyyttä aina sitä tarvitessaan, niin pääasia, että kaikki saavat nukuttua.

Liina, vaunut, kantoreppu? Kunhan turvallisuudesta ja ergonomiasta on huolehdittu, niin lapsi kulkee parhaiten siinä missä hän viihtyy ja mikä sopii häntä kuljettavalle aikuiselle.

Päivähoito vai kotihoito? Kunhan lapsi saa riittävästi läheisyyttä ja huomiota päivän ja yön aikana, ja kunhan hänen tarpeisiinsa vastataan ripeästi ja lempeästi, niin paras ratkaisu on se, joka sopii kyseiselle perheelle.

Jos olen huolissani siitä, että lapsen terveys tai turvallisuus vaarantuu tämäntyyppisten valintojen myötä, niin silloin on tietysti hyvä puuttua tilanteeseen. (Sen bussipysäkkimummelin mielestä varmaan mun liinalapseni näytti olevan todella vaaravyöhykkeellä, ja sinänsä olen kiitollinen siitä, että hän huolehti lapseni turvallisuudesta.)

Silloinkin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Tai ei. Erityisesti silloin kunnioitus ja solidaarisuus ovat ensiarvoisen tärkeitä. Jos en kerro omaa huolenaihettani kunnioittavasti, toinen ei välttämättä kuule sitä, mitä yritän hänelle sanoa. Hän saattaa kuulla vain, että kritisoin hänen tapaansa olla äiti ja tehdä sellaisia valintoja, jotka eivät kenellekään muulle kuulu.

Tämä pätee tietysti nettikeskusteluissa vielä enemmän kuin kasvokkain. Kasvotusten meidän on edes vähän helpompi nähdä, että toinen ihminen on itse asiassa ihan oikea ihminen, ei yksiulotteinen lapsensa laiminlyöjä. (Näin kärjistäen.)

Netissä näemme toisesta vain ohuen suikaleen, ja siitä suikaleesta on helppo tehdä tulkintoja, jotka menevät pahimmillaan todella kaukaa todellisuuden ohi.

Puuttua saa, jos huolestuttaa. Sekin on solidaarisuutta ja lasten tarpeiden kunnioitusta. Kaikkein tehokkainta ja hyödyllisintä se puuttuminen on silloin, kun sen tekee myös aikuista kunnioittaen, koska silloin se viesti menee kaikkein todennäköisimmin perille niin kuin me sen tarkoitimme.

Miten sinun vanhemmuuteesi on puututtu, joko kunnioittavasti tai vähemmän? Miten olisit toivonut, että epäkunnioittava puuttuminen olisi tehty kunnioittavammin ja solidaarisemmin? Kerro kommenteissa! Samoin saa (kunnioittavasti ja solidaarisesti) avata omia näkökulmia, ajatuksia, odotuksia ja tunteita, joita tämä teksti herätti noin muuten.

Minä ja muut: itsestä huolehtimisen kompastuskivet yhteisössä

Toissa viikolla aloin kirjoittaa vaiheesta, joka sijoittuu omien tarpeiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen väliin. Toisilla se vaihe on lyhyt, selkeä ja luonteva. Toisilla taas selkeys ja luontevuus ovat vielä tavoitteen asteella, ja matka tarpeiden tunnistamisesta niihin vastaamiseen tuntuu enemmänkin suon läpi rämpimiseltä. Yksin. Flunssassa. (Rikkinäisillä kumisaappailla. Ilman karttaa. Ja niin edelleen.)

Tässä tekstissä jatkan niiden kohtien pohtimista, joihin itsestä huolehtimisen prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä kohta omista tarpeista huolehtimisessa milloinkin vuotaa (tai mistä se vuotaa kaikkein tyypillisimmin), niin sitä vuotokohtaa voi alkaa paikata. Ja sitten sen suon ylittäminen on taas vähän kevyempää, tai ainakin jalat pysyvät kuivempina.

3. Ihmissuhteet ja kulttuuri

Tässä kulmassa asuvat sellaiset teemat kuin ”mitä toiset ajattelevat”, ”miten on ollut tapana”, tai ”miten tämä vaikuttaa toisiin ihmisiin”. Samoin kuin luottamus, yhteistyö, solidaarisuus, kunnioitus, ja muut yhteisölliset tarpeet.

Tämän kulman kompastuskivinä ovat vaikkapa sellaiset hetket, kun läheiset kritisoivat omia valintoja, tuomitsevat tai manipuloivat, käyttäytyvät epäkunnioittavasti tai muuten vaikeuttavat minun tarpeideni kohtaamista.

Tähän kulmaan liittyvät myös vuorovaikutuksen vaikeudet: miten saan omat tarpeeni kerrottua toisille niin, että heidän on mahdollisimman helppo huomioida ne ja kunnioittaa niitä, ja jopa auttaa minua kohtaamaan omia tarpeitani.

Tämän kulman kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan kunnioitusta ja luottamusta.

Toisaalta tarvitaan kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan: heilläkin on tunteensa ja tarpeensa, he tekevät omanlaisiaan valintoja, usein epätäydellisistä lähtökohdista, ihan niinkuin minäkin. Toiset ihmiset yrittävät parhaansa ja haluavat voida hyvin tässä elämässä. Joskus he myös aidosti haluavat minulle hyvää, vaikka heidän näkemyksensä ”hyvästä” ja tapansa ilmaista se minulle olisivatkin… no, jotain muuta kuin mitä toivoisin.

Kunnioittamalla toisia näytän esimerkkiä siitä, millaisessa maailmassa haluan itse elää.

Samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa itseäni ja omia tarpeitani. Jos joku loukkaa minua, fyysisesti tai tunnetasolla, minulla on oikeus sanoa asiasta, poistua loukkaavasta tilanteesta ja suojata itseäni samanlaiselta käytökseltä jatkossa. Epäkunnioittavaa käytöstä ei tarvitse sietää, vaikka kyseisen ihmisen tarpeita kunnioittaisikin.

Jos toinen yrittää täyttää jotain omaa tarvettaan, mutta yrityksensä myötä loukkaa minun tarpeitani, niin ensisijaisesti olen vastuussa omista tarpeistani ja niiden viestimisestä toiselle. Jos hän ei niitä kuuntele tai kunnioita, minun vastuuni on suojata itseäni.

Luottamus on mahdollista vain kunnioituksen ilmapiirissä, ja toisaalta luottamus ja kunnioitus ruokkivat toisiaan.

Me jokainen tarvitsemme ihmisen, johon voimme luottaa. Jos omia tarpeita on vaikea kunnioittaa, niin siitä on hyvä puhua luotettavan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä häpeää, moitteita, kilpailua tai nälvimistä. Erityisesti silloin, jos omien tarpeiden huomioimista vaikuttaa toisen ihmisen epäkunnioittava käytös, luotettavan ihmisen kanssa keskustelu voi olla elintärkeää. Kun kuulee toiselta aidosti ”Ketään ei saa kohdella noin” tai ”olipa kyllä asiatonta käytöstä”, se antaa myös itselle luottamusta siihen, että minun tarpeeni ovat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä.

Tämä pätee erityisesti fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan (ja muihin väkivallan muotoihin).

On totta, että ihminen on lähtökohtaisesti itse vastuussa omista tarpeistaan. Samaan aikaan väkivallan ilmapiirissä elävällä ihmisellä voi olla hyvinkin alentunut kyky kantaa sitä vastuuta, koska vapauttakaan ei ole eikä kapasiteetti riitä.

Erityisesti sellaisissa tilanteissa toisten ympärillä olevien ihmisten osoittama luottamus ja kunnioitus voivat olla kirjaimellisesti elintärkeitä, jotta ihminen pystyy lopulta turvaamaan itsensä ja irtautumaan väkivallan otteesta. Noin yleisesti ottaen sellainen ”sinun pitäisi” tai ”mikset sinä vain” -tyyppinen holhoaminen ja tuomitseminen ei osoita kunnioitusta eikä luottamusta. Niiden sijaan vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä auttavat empatia, kuunteleminen, ihmisen senhetkisten tarpeiden kuunteleminen ja niistä tarpeista kumpuava avun tarjoaminen.

Ja koska ikinä ei voi tietää, kuka milloinkin on tietämättämme vaikeassa tilanteessa, on varminta suhtautua kunnioittavasti ja empaattisesti ihan jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen.

4. Ympäristö ja yhteiskunta

Tässä kulmassa asuvat elämän systeemit ja palapelit. Huushollin aikuisten aikataulut, lähiympäristön ja elämänpiirin palvelut ja tuet, suunnitelmat, pitkän tähtäimen visiot, syyt ja seuraukset.

Tämän kulman ydinkysymys on ”miten tämän saisi toimimaan?”. Kompastuskiviä voivat olla vaikka sellaiset, että tekemistä olisi enemmän kuin tunteja vuorokaudessa, joten miten kaiken ehtii; budjetointi; yhteiskunnan tarjoamien lapsiperheiden tukien aika- tulo- ja muut rajat; tavaroiden säilytys ja järjestys, ja niin edelleen.

Ympäristö ja yhteiskunta liittyy kiinteästi konkreettisten tekojen osastoon. Jos kodissa on toimiva järjestys ja asioille on tilaa, niin tavarat on konkreettisesti helpompi laittaa paikalleen. Jos olen järjestänyt ajankäyttöni omiin tarpeisiini sopivaksi, niin minulla on myös aikaa laittaa tavaroita paikalleen, eikä se tunnu siltä, että uhraan esimerkiksi lepoaikaani siivoamiseen.

Tämän kulman kompastuskiviin toimivimmat ratkaisut löytyvät fiksujen systeemien rakentamisesta.

Realistinen aikataulutus, joka kaikkien on helppo nähdä, on aikaan liittyvä systeemi. Kodin toimiva järjestys on tilaan liittyvä systeemi. Budjetti on rahaan liittyvä systeemi. Ilta- tai aamurutiini, johon kuuluu omista tarpeista huolehtimista, on itsestä huolehtimiseen liittyvä systeemi. Ja niin edespäin.

Systeemi on kehys, johon konkreettisia tekoja voi ripustaa. Systeemi toistuu, vaikka konkreettiset teot vaihtuisivat. Ja kun systeemiä toistaa riittävän usein, niin siitä tulee tottumus ja tapa, jolloin on helpompaa toimia opitun systeemin mukaan kuin rikkoa rutiini.

Hyvän systeemin rakentaminen vaatii usein sitä, että istutaan pöydän ääreen ja listataan kaikki osa-alueet, joita systeemiin haluaa sisällyttää.

Budjettia laatiessa kirjataan ylös kaikki rahan lähteet ja käyttökohteet. Aikataulua laatiessa listataan asiat, joita haluaa päivän tai viikon aikana tehdä. Toimiva systeemi on aina tarvelähtöinen: mitä minä tarvitsen, millä konkreettisilla asioilla sitä saisin, ja millä tavoilla voin ripustaa niitä konkreettisia asioita tähän systeemiin?

Toinen toimivan systeemin piirre on se, että sen toimivuus tarkistetaan aika ajoin senhetkisten tarpeiden valossa. Kun ajattelin, että haluaisin herätä joka aamu viideltä ja joogata tunnin, niin miten se on toiminut? Olenko noussut ajoissa, olenko saanut riittävästi unta, koenko että tämä järjestely vastaa tarpeisiini? Jos systeemi ei palvele tarpeitani, niin mistä kohtaa sitä pitäisi muuttaa?

Periaatteessa myös politiikka tähtää siihen, että luodaan systeemejä, jotka vastaavat mahdollisimman monien yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin. Tai siis minun mielestäni politiikan pitäisi olla sitä. 🙂 Mitä fiksumpi systeemi on, sitä paremmin se vastaa kaikkien asianosaisten tarpeisiin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fiksussa systeemissä kaikki saavat mitä haluavat.

Poliittisessa päätöksenteossa on osallisina niin paljon ihmisiä, joilla on niin valtavasti erilaisia tarpeita – ja useimmilla myös voimakkaita mielipiteitä siitä, mitä muiden ihmisten on hyväksyttävää tarvita – että en todellakaan kadehdi niitä ihmisiä, jotka tänä keväänä valitaan Arkadianmäelle pätkätyöhön. Silti ehkä toivoisin, että yhä enemmän päätöksenteossa päättäjät osaisivat laittaa omat egonsa, halunsa ja hyväksynnän kaipuunsa sivuun ja miettiä aidosti sitä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)