Parempi ihminen

Niin kauan kuin muistan, mun iltarukouksessa on ollut lause ”auta mua olemaan parempi ihminen”. Sitä ei ole kukaan mulle opettanut, se on vaan jostain tarttunut mukaan.

Luulen, että se lähti alunperin jostain riittämättömyyden tunteesta, sellaisesta maailmantuskasta kun lapsi tajuaa että niin hirveän monella ihmisellä on asiat niin kamalan huonosti eikä yksi ihminen koskaan pysty kaikkea elinaikanaan korjaamaan. Niin jos vaikka sitten yrittäisi olla edes lisäämättä sitä kaikkea ja olis niin hyvä, kiltti ja tunnollinen kuin osaa.

Teininä siihen todennäköisesti liittyi lisäksi sellaista byääh-mä-oon-niin-huono-enkä-osaa-mitään -virettä, kun kaikki muut oli (omasta näkökulmasta) niin tasapainoisia, taitavia, kauniita ja vaikka mitä.

Nyt aikuisiällä tuntuu, että toi ajatus on edelleen ajankohtainen – että pyrkisi olemaan parempi ihminen –  mutta se lähtökohta on toinen. Ei niinkään se, että en kelpaa jos en oo tästä parempi. Vaan se, että oon jo tällaisena tosi hyvä, ja siksi mulla on erinomaiset lähtökohdat kokeilla, että mihin sitä vielä yltää.

Henkistä kasvua on tässä vuosien varrella siis tapahtunut, eikä varmaan vähiten sen takia että se ajatus on ollut niin tiiviisti takaraivossa. Oman rippikouluiän jälkeen se kasvu tapahtui varmaan valtaosalta juurikin rippileirien isosena ja ohjaajana toimiessa, vastuunkannon ja empatian ja tilanteiden hallinnan ja sellaisen opetteluna. Rippileirit on olleet myös niitä harvoja paikkoja, joissa oon uskaltanut näkyvästi ja avoimesti toteuttaa omaa kristillisyyttäni, joka on muuten ollut sellainen aika suojassa pitämäni asia, ja myös siltä puolelta leirikokemukset on varmasti tehneet paljon mun henkisen kasvun eteen.

Yliopisto-opinnot tarjosivat myös valtavasti henkisen kasvun tilanteita, sekä tiedolliselta puolelta että erityisesti draamaopintojen kohdalla myös sellaista sielun kasvua, empatiaa, oman minän tervehtymistä ja muuta ehkä harvemmin yliopisto-opintoihin liitettävää. Opiskeluaikana piti löytää tehokkaat työskentelytavat, treenata itsekuria, ja päästä irti asioiden lykkäämisen jalosta taidosta. (Englanniksi sille on nimi, procrastination, mutta suomeksi ei tunnu löytyvän yhtä tarkkaa sanaa tälle ilmiölle.) Onneksi on internet, josta löytyy ihan loputon tarjonta erilaisia näin-sinustakin-tulee-tehokas-ja-hehkeä -blogeja ja -sivustoja. Sitten taas toisaalta on huvittavaa, että tehokkuusblogien lukeminen on niin hyvää ajanhukkaa.

Ehkä viitisen vuotta sitten löysin blogien kautta myös pari sellaista työkalua, jotka on toimineet mulle ihan äärimmäisen hyvin ja on pysyneet lähes päivittäisessä tai ainakin viikottaisessa käytössä edelleenkin. Toinen on Shiva Nata ja toinen on Sedona-metodi.

Shiva Nata on joogan sukuinen raajoilla tehtävä ikäänkuin aivojumppa, jonka tarkoituksena on ensin opetella haastava liikesarja (taso), ja kun se sujuu niin opetella vielä haastavampi taso joka on vähän erilainen. Mitä enemmän virheitä opetellessa tekee, sen parempi – ja kun virheitä ei enää tee, on aika siirtyä vaikeampaan. Tasoja on seitsemän. Itse olen aktiivisina treeniaikoinani päässyt tasolle neljä, mutta äsken tein kolmostasoa viitisen minuuttia ja sitten melkein nyrjähti aivo.

Shiva Natan hienoin puoli on se, että se on lähes takuuvarma reitti oivalluksiin omasta itsestä ja maailmasta. Kun tekee niin vaikeaa tasoa että mokailee, ja sen jälkeen istuu hetken paikallaan ja antaa aivojen tasaantua, niin monet asiat ymmärtää selkeämmin. Näkee, missä asioissa tekee ihan samanlaisia virheitä jatkuvasti, mitkä jutut on pohjimmiltaan yhteydessä toisiinsa, tai missä toistuu joku teema.

Sedona-metodi on puolestaan sellainen päänsisäinen tekniikka, jonka perustana on releasing eli irti päästäminen. Ideana on, että samaan tapaan kuin esineistä voi fyysisesti joko pitää kiinni tai päästää niistä irti, niin henkisesti ihmisillä on usein tapana pitää kiinni tunteista, ajatuksista, peloista ja odotuksista silloinkin kun ei ehkä tarvitsisi. Ja että se irti päästäminen on tahdonalainen juttu, samaan tapaan kuin kädessä olevan esineen voi tahdonalaisesti pudottaa kädestään.

Mä käytän Sedonan eri irtipäästämistekniikoita melkein päivittäin. Silloin kun kiukuttaa, harmittaa, pelottaa, ahdistaa, tai on muuten vaan jumissa. Yksinkertaisimmillaan se toimii niin, että huomaa sen päällimmäisen tunteen tai ajatuksen (”Nyt mua ottaa päähän niin paljon ettei veri kierrä”), tietoisesti antaa sille tunteelle luvan olla sellaisena ja siinä määrin kuin se vaan on (”Mua saa ottaa päähän”) ja antaa luvan myös kaikille sen mukana nouseville ajatuksille (”Aha, mä ajattelen että mua ei kuuluis harmittaa tää asia koska oli mun oma vika. Okei, mä saan ajatella niin.”). Sitten kuulostelen sisuksistani, että mikä kohta minusta pitää kiinni näistä ajatuksista ja tunteista, ja yritän rentouttaa sen kohdan, hengittää syvään ja päästää irti. Yleensä sen jälkeen olo on vähän tai paljon parempi ja tilanne tuntuu selkeämmältä.

Jotenkin tästä kaikesta on kuitenkin aika vaikea keskustella kenenkään kanssa. Se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle, ja jossain elämänvaiheessa joku juttu toimii samallekin ihmiselle paremmin tai huonommin. Ei jotenkin ole sellaista ”tee näin niin hommat toimii varmasti” -ratkaisua, vaikka ne kaikki miljoona personal growth -blogia niin väittääkin.

Toinen syy on se, että sit kun oivaltaa jotain tai saa päästettyä irti jostain vanhasta painolastista niin niitä fiiliksiä on tosi vaikea saada sanoiksi muuten kuin sellaisilla ihanko-totta-nyt-huijaat -totuuksilla. Ooh, oivalsin että mun pitää juoda enemmän vettä. Oho, mun ei tarvitsekaan reagoida tämänhetkiseen elämääni niinkuin reagoin kymmenen vuotta sitten. No, niin no, niin. Sitä sellaista luihin ja ytimiin käyvää fyysistä oivallusta, että Näinhän Tää Menee, Totta Kai *läps otsaan* on tosi vaikea pukea sanoiksi. Puhumattakaan siitä, että nykyään kun keskimääräisessä aikuisten välisessä keskustelussa joku alle nelivuotias vaatii huomiota minuutin tai kahden välein, niin ihan kamalan syviin sfääreihin ei ehdi päästä.

Niin jos mä nyt vaikka antaisin luvan itselleni olla sitten täällä blogissa oma itseni myös sen henkisen kasvun osalta. Mä saan pyrkiä kohti tasapainoisempaa, viisaampaa, seesteisempää ja suvereenimpaa elämää. Mä saan tutkia elämääni ja olemistani vaikka minkä astraaliprojektioiden kautta, jos sellainen alkaa kiinnostaa. Sellainen sielukristalli-reiki-enkeliopassetti on tosin ehkä piirun verran mun mukavuusalueeltani hörhölandiaan päin. Toisaalta, jokaisen ihmisen tarvii löytää itselleen ne oikeat sanat ja metaforat kuvaamaan sitä, miltä juuri minuna oleminen tuntuu, ja jollekulle ne varmasti löytyy sieltä sielukristalleista tai jostain – juuri siksi ettei kaikille samat ratkaisut toimi kuitenkaan. Ja jos joku näistä mun pohdinnoista saa puolestaan itselleen sanoja kuvaamaan omaa olemistaan, niin aina parempi.

Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.

Musta tulee isona…

Koska mulla on lupa olla minä, mulla on myös omassa blogissani lupa kirjoittaa mistä tykkään. Esimerkiksi kirjoista, joita olen lukenut. Ensimmäistä kertaa lukioaikojen jälkeen kirjoitan tekstiä, jossa pohdin omia ajatuksiani yhdestä ainoasta kirjasta kerrallaan. Aika siistiä. 🙂



Puoliso osti kasan e-kirjoja, ja niiden kaverina meille tuli paperiversio Chris Guillebeaun kirjasta The $100 Startup. Ostaja sai toki ensimmäiset dipsit kirjaan, mutta suurinpiirtein heti kun hän oli teoksen laskenut käsistään, nappasin sen itse kierrokseen. Kirjan alaotsikko on ”Reinvent the Way You Make a Living, Do What You Love, and Create a New Future” – toisin sanoen siis pienyrittäjän tai sellaiseksi haluavan käsikirja, joka perustuu yli sadan pienyrittäjän haastatteluihin ja Guillebeaun omaan kokemukseen.

Luin kirjan parissa päivässä, mikä näin vauvan ja taaperon äidiltä on kohtuullisen tehokasta toimintaa. Kirja on helppolukuinen ja etenee jouhevasti tapauskertomusten varassa. Mulle kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen rohkaiseva ote, joka toki näkyy myös alaotsikossa: lähes kuka tahansa löytää omien erikoistaitojensa yhdistelmästä jonkin sellaisen puolen, josta ihmiset ovat valmiita maksamaan. Toki tähän pitää lisätä, että Guillebeaun haastattelemat yrittäjät toimivat kaikki englanninkielisessä maailmassa, jossa erityisesti internet-yrittäjillä on huikean paljon enemmän potentiaalisia asiakkaita kuin suomenkielisillä vastaavilla.

Kirjan nimi puolestaan viittaa siihen, että yrityksen, menestyvänkään, perustamiseen ei välttämättä tarvita sivukaupalla suunnitelmia tai suurta lainaa. Sen sijaan tarvitaan tuote, uskallusta aloittaa heti, ja maksavia asiakkaita. Tuote puolestaan on jotain sellaista, millä voi auttaa muita ja mistä joku on valmis maksamaan. Kaikki muu on vapaaehtoista.

Mua itseäni kirja puhutteli kovasti. Viimeisen parin vuoden aikana oon enemmän tai vähemmän pyöritellyt ajatusta oman firman perustamisesta tai muuten itseni työllistämisestä, mutta se varsinainen lähtölaukaus on puuttunut. Paradoksaalisesti sekä suurin kannustin että suurin este on noi muksut – kun oma osaamiskenttä keskittyy pääasiallisesti kasvokkain tapahtuvaan vuorovaikutukseen, niin on hankala polkaista pystyyn firmaa ilman luotettavaa ja säännöllistä lapsenhoitoapua. Mun äiti on toki ollut tosi paljon lapsenhoitoapuna, koska on itsekin yksityisyrittäjä ja pystyy vaikuttamaan omiin työaikoihinsa, mutta ihan sen varaan en kuitenkaan uskalla itseäni työllistää, kun se on sitten heti pois toiselta.

Toinen este tälle itsetyöllistämiselle on ollut se, etten millään keksi, mitä sellaista osaan mistä joku haluaisi maksaa. Ainakaan muuten kuin kasvokkain tapahtuvasta opettamisesta. Guillebeaun kirjassa keskeinen pointti on se, että kun osaa jotain sellaista, mistä on hyötyä ja apua muille, ja keksii miten muut voi siitä maksaa, niin on tuote ja liikeidea. Ja että niitä eri taitoja voi yhdistellä sen liikeidean keksimiseksi.

Ja sit on taas pään sisällä ääni, joka sanoo, että mun on ihan turha miettiä mitään tällaista, koska on muitakin, jotka osaa samoja juttuja. On valtavasti parempia laulajia, parempia kirjoittajia, parempia puhujia… No Shiva Nataa ei juuri muut osaa, ainakaan Suomessa. Mutta maksaisiko joku sen oppimisesta? Tai siitä, että pääsisi (joutuisi) käyttämään sitä osana jotain workshoppia?

Ehkä mä en mieti sitä sen kautta, että mitä mä osaan, vaan sen kautta, että mitä haluaisin tehdä päivät pitkät.

Lukea kirjoja. Kirjoittaa. Ideoida. Laulaa. Tehdä improteatteria. Soittaa kitaraa. Puhua kiinnostavista jutuista ihmisille ja ihmisten kanssa. Kuunnella ihmisten tarinoita. Auttaa ihmisiä olemaan vähemmän jumissa itsensä kanssa. Auttaa ihmisiä oivaltamaan asioita itsestään ja toisistaan. Auttaa ihmisiä kommunikoimaan itsensä ja toistensa kanssa selkeämmin ja armollisemmin.

Olisi ihanaa, jos pystyisi perustamaan jonkun itsetuntemusjutun, niin että ihmiset tulisivat vaikka viikonlopun leirille, tehtäisiin Shiva Nataa, kirjoitettaisiin ajatustenvirtaa, improiltaisiin teatteria ja musiikkia ja tanssia, meditoitaisiin, joogattaisiin ja lähdettäisiin kotiin vähän kokonaisempina ihmisinä. Tai mä ainakin lähtisin sellaiselle leirille, jos lapset sais ottaa mukaan. 🙂

Ehkä tosta ei ihan vielä saa uraa, mutta tollaista olis kiva tehdä.

Joskus kun oltiin ostamassa meidän ekaa asuntoa, katottiin että mun vanhempien mökkipaikkakunnalla Itä-Uudellamaalla oli vanha kansakoulu myynnissä about samaan hintaan kuin keskimääräinen kaksio Helsingissä. Silloin puhuttiin, että voi kun vois hankkia tollaisen ja ruveta pitämään jotain leirejä tai retriittejä. Ehkä mulla ei intohimo tässä kohtaa riitä välttämättä majatalon pyörittämiseen, mutta joku tollainen paikka vois toimia, jos sais tarpeeksi innokkaita ihmisiä. Ja tietysti sen viikonlopun, niin että sais muksut ja puolison mukaan.

Lähtisitkö sinä tollaiseen itsereflektioretriittiin?

Oot vaan oma itsesi

Oot vaan oma itsesi.

Luota itseesi.

Teet vaan niinkuin itsestä tuntuu hyvältä.

…on aika monesti sellaisia kaikenkattavia ohje, jolla yritetään ratkaista milloin mikäkin ongelma. Uusi koulu? Uudet kaverit? Uusi työpaikka? Treffit? Graduaihe? Työpaikan valinta? Mulkvisti tuttava, jolle pitäisi sanoa suorat sanat?

Vaan mistä ihmeestä sen tietää, miten olen oma itseni, kun siellä omien ajatusten seassa pyörii jatkuvalla toistolla myös kaikkien muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Miten mä luotan itseeni, jos en tiedä, mitä niistä äänistä kuunnella? Ja entäs jos joku hyvältä tuntuva asia nostaa pintaan niin paljon henkistä painolastia, että lopputulos onkin miinusmerkkinen?

No niinpä.

(Disclaimer: Näillä päänsisäisillä äänillä en tarkoita mitään sivupersoonia tai muita mielenterveyden häiriöitä. Enemmänkin sitä, että kun katsoo peiliin, niin ensimmäisenä kuulee korvissaan äitinsä/siskonsa/anoppinsa/kouluaikaisen kiusaajan äänen ennenkuin ehtii itse ajatella asiasta mitään.)

Mä haluaisin asua maailmassa, jossa ihmisillä olisi lupa olla niin hyviä, kauniita, taitavia, älykkäitä ja lahjakkaita kuin vain ikinä pystyvät ja haluavat. Ja samalla kaikilla olisi lupa olla haluamatta jotain kun kaikilla muillakin on. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku toinen lyttäsi tai kritisoi, koska kaikilla on myös lupa tehdä virheitä ja epäonnistua, eikä maailma siihen kaadu. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku muu elää unelmaansa, koska se ei ole keneltäkään pois.

Niin jos mä vaikka aloittaisin sellaisen maailman luomisen itsestäni. Ja tekisin sen näkyväksi. Opettelisin huomaamaan, milloin kiellän itseltäni, rajoitan itseäni, moitin itseäni jostain, ja vähän tutkisin ääneen tässä blogissa, että kappas kehveli, mistähän tuossakin nyt oli kysymys. Samalla tarjoaisin lukijoille paikan, jossa on lupa pohtia samoja juttuja, joko ääneen kommenteissa tai sitten oman pään sisällä. Ja tutkisin, mihin kaikkeen sitä ihmisellä onkaan lupa.