Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 15.12.: Joulun perinteet ja tarinat

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 15. päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mitkä perinteet haluan opettaa lapsille? Mistä haluan keskustella lasten kanssa?

Perinteisesti jouluna aina… niin, mitä perinteisesti jouluna aina tehdään? Se on kysymys, johon jokainen perhe ja joulunviettäjä joutuu itse kaivamaan vastauksen, niin erilaisia jouluperinteitä Suomenkin kokoisessa pienessä maassa jouluun liittyy. Milloin syödään mitäkin, jaetaanko lahjoja ja kuka jakaa, miten jouluaaton ja -päivän vietto etenee, entä tapaninpäivän?

Ja toki kun puhutaan joulusta ja lasten kanssa keskustelemisesta, niin ainakin meidän perheessä ne keskustelut liittyvät vahvasti Joulupukkiin. Meillä on ollut perinteenä, että lapsille ei valehdella edes joulupukista, joten on kerrottu että Joulupukki on lasten ja aikuisten yhteinen leikki, joka liittyy jouluun, ja että lahjat tulevat vanhemmilta ja muilta läheisiltä. Esikoinen ilmoitti tästä huolimatta muutama viikko sitten, että hän haluaa uskoa Joulupukkiin – mitäpä siihen sitten muuta sanomaan kuin että tietenkin saat uskoa ihan miten uskot.

Tänään oli myös lasten päiväkodin joulukirkko. Aamulla hoitomatkalla juteltiin siitä, että mitähän mahdollisesti siellä kirkossa kerrotaan, ja että miksi nimenomaan Jeesuksen syntymäpäivä on sellainen asia, jota kristityt juhlistavat. Ja kun esikoinen totesi, että hänen hoitokavereistaan muslimit eivät varmaankaan tule joulukirkkoon, niin taas juteltiin siitä, miten eri uskonnoissa ajatellaan ja uskotaan joistain asioista eri lailla ja että jokainen saa uskoa sillä tavalla kuin uskoo.

Joulun tarinat

Perinteet, merkitykset, tarinat liittyvät jouluun vahvasti. Jokainen meistä rakentaa oman tarinansa joulusta ja siitä, miksi ja miten joulua vietetään – ja jokainen meistä rakentaa sen joka vuosi uudelleen. Itse ajattelen, että näistä perinteistä ja tarinoista on hyvä puhua myös lasten kanssa, avoimesti ja ihmetellen.

Itse pyrin puhumaan erityisesti uskonasioista niin, että käytän termejä ”jotkut ihmiset uskovat” tai ”minä uskon”, tai perinteistä ”jotkut tekevät” tai ”meillä tehdään” sen sijaan, että kertoisin mikä on ainoa oikea tapa olla, tehdä tai uskoa. Se paitsi helpottaa sitä keskustelua (koska aina on joku Sami Plankton joka on hoidossa sanonut ihan eri tavalla – silloin voi hyvin vaan sanoa että okei, Sami Planktonin perheessä on sitten varmaan sillä tavalla) myös auttaa lasta hiljalleen oppimaan, että maailmassa on miljardeja tapoja olla ja elää ja monet niistä ovat aivan yhtä hyviä kuin toiset.

Joskus tuntuu vaikealta ja haavoittuvalta jutella lasten kanssa siitä, miksi meillä tehdään näin, uskotaan näin, ei uskota näin. Ainakin itselläni se vaikeus usein johtuu siitä tiedosta, että ne omat vastaukset eivät välttämättä ole ainoita oikeita vastauksia, eikä aina ole helppo selittää, miksi jokin asia tuntuu tärkeältä tai merkitykselliseltä tai oikealta.

”En tiedä” on myös vastaus

 

Tässä vuosien varrella on tullut opeteltua, että senkin voi sanoa ääneen: en tiedä miksi, mutta se tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä asialta. Ei lapsillekaan tarvitse aina olla varmoja vastauksia, päinvastoin lapselle voi olla virkistävää kuulla, että aikuinenkaan ei aina tiedä kaikkia asioita, eikä tarvitsekaan.

Vaikkapa että miksi jouluna viedään haudalle kynttilöitä? En tiedä, se tuntuu tärkeältä asialta tehdä juuri jouluna. Tai miksi jouluna lauletaan juuri näitä lauluja? En tiedä, jostain syystä juuri tämä laulu tuntuu merkitykselliseltä. Sitten voi lapsen kanssa vaikka yhdessä pohtia, että minkähän takia se voisi olla ihmisille tärkeää? Sellaisista pohdinnoista nousee usein kuuluviin lapsen ajattelun helmiä, joita arjessa ehkä harvemmin herää.

Ja jos lapsesta tuntuu, että joku perinne voisi olla mielekäs – vaatteiden lahjoittaminen Joulupataan, kynttilöiden sytyttäminen haudalle, karjalanpiirakoiden leipominen tai joulukirkko – niin miten valtavan paljon ihanampaa sellaisia asioita on tehdä yhdessä. Silloin siitä tulee lapsellekin ehkä merkityksellisempi muisto, ja ehkä hän haluaa rakentaa sen osaksi omaa joulun tarinaansa seuraavinakin jouluina.

Huomenna aiheena on suunnitelmat siltä varalta, jos joulunviettoon liittyy joku ihminen, jonka kanssa oleminen on kuluttavaa. Huomiseen, ihanaa joulun odotusta!

Joulukalenteri 9.12.: Mikä perheelle on joulukodissa tärkeää?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdeksännen päivän kalenteriluukusta kurkistaa seuraava kysymys:

Mikä muille perheenjäsenille on jouluisessa kodissa tärkeää?

Meidän joulukuusessa on tällä hetkellä väriteema. Minun toivomani väriteema. Siellä on valkoisia, kultaisia ja hopeisia koristeita – nauhoja, palloja, askarteluja, enkeleitä, kaikenlaista, mutta vain noissa kolmessa värissä.

Ja sitten siellä on puolison jonain jouluna Hama-helmistä tekemä videopelihahmo. Se ei osu väriteemaan, mutta se on hänelle tärkeä. Olisinko itse valinnut sen kuuseen? En. Kirpaisiko, kun puoliso ilmoitti, että ”se on mulle tärkeä, mä haluan sen kuuseen”? Kyllä.

Ja siellä se silti on, ja minä aktiivisesti harjoittelen sen hyväksymistä.

Jos minä saisin päättää, niin…

Joskus aika pienistä asioista voi tulla merkityksellisiä, varsinkin näin joulun aikaan. Jos minä saisin päättää, niin kuusen koristelu olisi tyylikkään asetelmallista – ja lapsille on puolestaan tärkeää, että he saavat laittaa palloja ja koristeita juuri sinne mihin tykkäävät. Lapsille on tärkeää, että koko perheen yhteinen Lego-joulukalenteri on kuusen vieressä, koska siinä on kaikkein paras paikka leikkiä kalenterista tulevilla tyypeillä. Puolisolle on tärkeää, että joulu ei tarkoita kodin kuorruttamista enkeleillä.

Usein joulun merkitykselliset asiat voivat olla eri perheenjäsenillä erilaiset, koska paljon siitä joulun merkityksellisyydestä liittyy omiin lapsuusjouluihin. Itselleni jouluaamun piirretyt olivat lapsena maailman hienoin juttu, ja olen joinain jouluina ottanut melkein henkilökohtaisesti sen, että omia lapsia ei kiinnosta istua kuuntelemassa Joulupukin Kuumaa Linjaa tuntikausia.

Sama pätee jouluiseen kotiin. Yhdelle siivoaminen on tärkeämpää kuin toiselle, kun toinen haluaisi laittaa valot pois ja kynttilät palamaan niin sotkua ei näy. Yksi haluaa minimalistista eleganssia, toinen haluaa kaikki lasten päivähoitohistorian aikana tehdyt joulukoristeaskartelut mahdollisimman näkyvälle paikalle koska luovuus ja rakkaus.

Jostain syystä näistäkään asioista ei tule keskusteltua ennen kuin on riita tai konflikti käsillä.

Konfliktin taustalla strategiat ja tarpeet, myös jouluna

Silloin kun riidellään joulukoristeista tai siivoamisesta, niin oikeasti on harvoin kyse joulukoristeista ja siivoamisesta. Ne ovat strategioita jonkin tarpeen täyttämiseen.

Itselleni kuusen väriteema liittyy vahvasti selkeyden ja kauneuden tarpeeseen – puolisolla taas se itse tehdyn (kieltämättä taidokkaan) pelihahmokoristeen tärkeys liittyy ehkä merkityksellisyyden ja nähdyksi tulemisen tarpeisiin. Lapsilla koristeluinto liittyy kenties yhteyden, vallan, kauneuden ja inspiraation tarpeisiin? Ainakin kun saivat koristella puolison lapsuudesta periytyneen pikkuisen leikkikuusen, niin sellainen ”laitetaan KAIKKI koristeet” -into ja riemu heijastelivat jotain tällaisia tarpeita.

Ja kun hahmotan, että oikeasti niillä kuusen koristeilla tai siisteyden tasolla ei ole mitään objektiivista ”oikeaa” tai ”väärää, vaan ne ovat pyrkimyksiä täyttää jotain tarpeita, niin päästään kiinni siihen oikeaan kysymykseen: Mitä sellaista minä tarvitsen, mitä yritän tällä asialla täyttää? Ja jos tämä minun valitsemani strategia ei täytäkään kaikkien muiden tarpeita, niin millä muilla tavoilla voisimme yrittää täyttää omia tai toisten tarpeita?

Koska jos pitää valita, niin mielummin valitsen onnelliset ja tyytyväiset perheenjäsenet kuin minkään joulukuusen tai siivousprojektin. Ja aina löytyy strategioita, joiden myötä kaikkien tarpeet voidaan saada huomioiduiksi.

Huomenna puhutaan lahjoista. Haluanko antaa lahjoja, ja jos niin millaisia? Ihanaa ja leppoisaa joulukuuta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 5.12.: Joulu ja lapset

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun viidennen luukun kysymys on seuraava:

Millaiset asiat joulussa ja sen odotuksessa ovat tärkeitä perheeni tai läheisteni lapsille?

Joulu, lasten juhla. Näinhän sitä moni meistä ajattelee, erityisesti jos omassa perheessä tai lähipiirissä on lapsia. Aikuisten on joskus muuten helppo miettiä omannäköistä joulua – mutta kun ne lapset! Pitäähän lasten takia olla kuusi, piparit, lahjat, pukki, rekiajelut, tiptap-laulut, spektaakkelit, kynttiläaamiaiset, mitä ikinä siihen merkitykselliseen, oikeaan, perinteiseen jouluun omasta mielestä kuuluukin.

Ja sitten jos sattuu kysymään siltä lapselta itseltään, niin merkityksellisiä asioita saattavat olla ihan jotkut muut. Vaikka se, että koristellaan kuusi yhdessä. Tai että laitetaan kynttilät palamaan ja muut valot pois ja kuunnellaan joululauluja. Tai vaikka nyt sitten se lahja, jota on toivonut kesästä asti.

Merkittävää vai merkityksellistä?

Joskus sitä nimittäin (itsekin) hairahtuu ajattelemaan, että joulun ja sen odotuksen täytyy olla jotenkin Merkittävää Spektaakkelia, jotta siitä jäisi lapsille lämpimiä joulumuistoja. Ja sitten tulee niitä viikonloppuja, jolloin puetaan pinna kireällä ja kiukkuitku silmässä toppavaatteita eteisessä kun pitää ehtiä siihen ihanaan jouluiseen koko perheen tapahtumaan Kun Siitä Tulee Niin Hyvät Joulumuistot Laita Nyt Vihdoin Jo Se Haalari Päälle Niin Ehditään Tekemään Ihania Joulumuistoja!!!

Ja joo, joskus se ihana joulufiilis tulee vaikkapa joulumarkkinoiden taianomaisesta karusellista tai siitä piparien leipomisesta tai joululahjan avaamisesta. Joulufiilis vaatii kuitenkin oman kokemukseni mukaan myös sitä, että siinä hetkessä meillä kaikilla – sekä lapsilla että aikuisilla – on tarpeeksi läsnäoloa ja iloa olla yhdessä nauttimassa siitä hetkestä.

Joulufiilistä ei voi suorittaa. Eikä sitä varsinkaan voi suorittaa lasten puolesta.

Sitä ei voi valitettavasti myöskään siirtää lapsille niin, että tekee itselle merkityksellisiä mutta lasten mielestä tylsiä joulujuttuja, koska silloin se lasten reaktio (”miks me ollaan täällä mennään jo kotiin mulla on tylsää eiks oo mitään syötävää saanks mä pelaa sun puhelimella”) voi tuntua epäkiitollisuudelta. Se taas hapantaa sen vähänkin oman joulufiiliksen, ja lopulta kenelläkään ei ole kivaa.

Voi myös kysyä

Niin jos lasten ilo on se, mikä tekee joulun, niin entäs jos kysyisi lapsilta, että mikä heille tekee joulun?

Ja sitten vain hyväksyisi sen, että se kymmenen minuutin joulukuusen koristeluhetki on riittävän merkityksellinen, jos sen jälkeen lapsia kiinnostaa tehdä jotain ihan muuta? Ja jos itsellä on ajatus, että joulupolku tai -konsertti tai -leipominen Pitäisi Olla Lapsille Merkityksellistä (eikä se näytä olevan), niin entäs jos sen voisi tehdä vain siksi, että se on itselle merkityksellistä? Ei tarvitsisi käyttää lapsia tekosyynä, vaan myös oma joulumieli saisi olla hyvä syy tehdä ”lasten jouluun” kuuluvia asioita?

Noita kysymyksiä täytyy ainakin itse pitää elävänä mielessä tässä joulua kohti kulkiessa. Ja ehkä tehdä tuohon kuusen ympärille tilaa, niin voidaan istua siinä ympärillä joku kerta esikoisen toiveen mukaan.

Huomenna pohditaan sitä, kenen kanssa sitä joulua sitten oikeastaan vietetään. Lempeitä ja iloisia joulun odotuksen päiviä, huomiseen! <3

Joulukalenteri 4.12.: Mikä on joulun merkitys minulle?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun neljännen luukun kysymys on seuraava:

Mikä on minulle joulun syvä merkitys? Miten saan joulun merkitystä tuotua joulun odotukseen ja arkeen?

Monille meistä joululla on tärkeä merkitys. Vaan mikä se on? Liittyykö se kristilliseen perinteeseen? Ehkä perheen ja läheisten kanssa vietettyyn aikaan ja lasten riemuun? Omasta jakamiseen, toisista huolehtimiseen ja kiitollisuuteen? Herkutteluun ja hyvinvointiin Tai ehkä lapsuudenperinteiden ylläpitoon? Johonkin ihan muuhun? Merkityksiä voi olla monia, ne voivat liittyä toisiinsa ja risteillä välillä jännittävillä tavoilla toistensa lomassa.

Huomaan, että tästä asiasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä se on siksi tärkeää.

Toisaalta monelle ihmiselle on valtavan merkityksellistä, että joulua vietetään nimenomaan kristillisenä juhlana. Toisaalta on myös tärkeää, että joulua saavat – omalla tavallaan, halutessaan – viettää myös ne, joille kristillinen sanoma ei tunnu hyvältä tai omalta. Kaikille näille joulun viettämisen tavoille ja merkityksille löytyy tilaa tästä maailmasta, niin kauan kun niihin ei liity tuputtamista tai oman näkökulman pitämistä ainoana oikeana.

Että olisi tilaa

Meidän perheestä minä olen se, joka haluaa sytytellä adventtikynttilöitä ja lukea adventinaikana jouluevankeliumia. Puoliso ei kuulu kirkkoon. Lapset suhtautuvat joulun uskonnolliseen puoleen mutkattomasti, kiitos päiväkodin avaran asenteen eri uskontoja ja kulttuureja kohtaan (”Ai onks joulu niinku Jeesuksen syntymäpäiväjuhla?” ”Joo, kristityt viettää sitä sen takia.” ”Ai jaa. Muslimit ei vietä joulua, mutta viimeks id-juhlan aikaan jotkut meidän ryhmästä ei tullu eskariin kun se oli niiden tärkeä juhla.” Uskonnolliset näkökulmat -keskustelu kuusivuotiaan kanssa: done.)

Oli joulun viettämisen merkitys sitten mikä tahansa, niin tämän kysymyksen ydin on seuraava: miten saamme tästä joulun odotuksesta ja joulunvietosta sellaisen, että me kaikki voimme kokea sen merkitykselliseksi ja omanlaiseksi, ilman että kenenkään oma kokemus joko sysätään syrjään tai nostetaan ainoaksi hyväksyttäväksi?

Tuohon sanojen ”joulun odotus ja jouluvietto” kohdalle voi tietysti vaihtaa esimerkiksi yhteiskunnan tai planeetan, mutta joulu on hyvä mikrokonteksti harjoitella. Kenelläkään ei ole monopolia jouluun, eikä kenelläkään ole (minun mielestäni) oikeutta kohdella toista epäkunnioittavasti vain siksi, että tämä viettää tai on viettämättä joulua eri tavalla.

Ja sitten konkreettisesti arjessa

Niin miten sitä merkitystä sitten voisi tuoda sinne arkeen – näillä resursseilla, tämän joulukuun ja tämän elämäntilanteen puitteissa?

Jos joulussa on kyse perinteistä, niin mitä perinteitä haluaisin arjessa toteuttaa? Jos on kyse jakamisesta, anteliaisuudesta ja kiitollisuudesta, niin miten sitä voisi tehdä? Ja niin edespäin.

Pienet, viiden tai kymmenen minuutin hetket esimerkiksi iltaruoan yhteydessä tai ennen nukkumaanmenoa voivat olla uusi, ihana jouluperinne. Haluammeko jutella perheen kanssa kiitollisuuden aiheista? Kerätä hädänalaisille lahjoitettavia tavaroita? Laulaa joululauluja? Rakentaa seimikuvaelmaa? Pienistä, helpoista merkityksellisyyden pilkahduksista voi syntyä ihania muistoja vuosiksi eteenpäin.

Omassa joulussani on merkityksellistä kristillisen rakkauden ja toivon viestin lisäksi läheisten kanssa läsnäolo, rauhoittuminen ja läsnäolo, perinteiden kunnioittaminen (sekä lapsuudenperinteiden että uusien, oman perheen perinteiden) sekä toisista huolehtiminen. Tänä vuonna niiden asioiden arkeen tuominen tapahtuu todennäköisesti enemmän pienten pilkahdusten kuin massiivisten projektien kautta – joinain vuosina on ollut itsetehtyä joulukalenteria ja niitä adventtikynttilöitä, tänä vuonna jotain muuta. Ehkä tämä blogijoulukalenterikin on yhdenlainen lahja teille lukijoille. ❤️

Huomenna jatketaan sen miettimisellä, että mikä joulunvietossa on merkityksellistä ja tärkeää lasten näkökulmasta. Merkityksellistä joulunodotusta sinulle!

Joulukalenteri 3.12.: Mihin panostan, mihin en?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun kolmannen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Mihin haluan panostaa aikaa ja resursseja? Mihin en halua käyttää aikaa ja resursseja?

Eilen puhuttiin resursseista, eli siitä, että meillä kaikilla on käytössämme rajallinen määrä aikaa, tilaa, rahaa, tahdonvoimaa – myös joulun alla. Tänään pohditaan tarkemmin sitä, että mihin kaikkeen niitä rajallisia resursseja sitten oikeastaan haluan käyttää.

On myös tärkeää miettiä, että mihin ei halua resurssejaan käyttää. Esimerkiksi jos päätän jo joulukuun alussa, että en tee tai lähetä joulukortteja, niin silloin on vähemmän riskiä siihen, että joulunalusviikolla saan stressikohtauksen kun tajuan, etten ole edes ajatellut joulukortteja. Mitä aikaisemmassa vaiheessa teen päätöksen siitä, että tämä jää nyt tällä kertaa pois minun suunnitelmastani, niin sitä enemmän säästyy tahdonvoimaa. Ei tarvitse joka kerta joulukorttimainoksen ohi kävellessään ajatella, että ai niin, noidenkin suhteen pitäisi tehdä jotain.

Joulu on taas, joulu on taas, todo-lista täynnä hommaa?

Jouluna voi panostaa tai olla panostamatta esimerkiksi seuraaviin asioihin:

Joulukortit – askarreltu, tilattu, valokuva lapsista, missä on osoitteet, mihin mennessä piti postittaa…

Ruoka – itsetehtyä, luomua, vegaanista, luksusta, perinteistä, uusia reseptejä, leivontaa…

Lahjat – aineetonta, luksusta, itsetehtyä, ekologista, inspiroivaa, minimalistista, vain lapsille, kaikille tutuille…

Koti ja koristelu – millainen kuusi ja milloin, uudet koristeet, perinteiset koristeet, suursiivous, siivooja, vartti päivässä, jouluverhot, pöytäliina, joulukukat…

Kulttuuri ja perinteet – joulumarkkinat, konsertit, joulun soittolista, lasten kanssa askartelu, joulupukki, joulupolut ja perhetapahtumat, elokuvat, jumalanpalvelukset

Ihmiset – pikkujoulut, glögikutsut, puurojuhlat, joululahjavalvojaiset ja lahjojenvaihdot, jouluaaton ja joulupäivän vietto

Todennäköisesti on paljon muutakin, mitä jouluun kuuluu, mitä tuossa listassa ei ole. Nuo tulivat mieleen päällimmäisinä kun mietin, mistä asioista perinteisesti tunnen itse riittämättömyyden tunnetta. 😃

Itselleni luontevin tapa miettiä resurssien käyttö on se, että jaan esimerkiksi nuo yllä listatut asiat kolmeen luokkaan:

A) Joulu ei tule ilman -luokka.

Kuusi (muovinen) laitetaan olohuoneen nurkkaan joulukuun alkupuoliskolla, ja sitä koristellaan pitkin joulukuuta. Rajattoman Joulu -levyä kuunnellaan jatkuvasti, ja laatikot haluan tehdä itse (osaksi koska silloin voin tehdä ne suoraan vegaanisiksi, mutta myös perinteen ja fiiliksen takia). Ja niin edespäin.

B) Jos onnistuu helposti ja edullisesti -luokka.

Jos joku kutsuu glögijuhliin ja se päivä on vapaana, niin ilman muuta mennään. Jos vastaan tulee joku ihana jouluresepti, niin testaan, mutta en lähde kuumeisesti googlaamaan. Jos kukkakaupan ohi kulkiessa iskee amaryllis-inspiraatio, niin miksei.

C) Ei tänä vuonna -luokka.

Todennäköisesti joulukortit osuvat tänä vuonna tähän luokkaan, ja mietimme jotain muita tapoja muistaa läheisiä. Itse emme järjestä pikkujouluja. Lasten kanssa askartelun hoitavat koulutetut päivähoidon ammattilaiset. Jouluverhoja en ole ikinä omistanut, ja jos joku sellaiset meille antaa niin todennäköisesti jatkavat matkaansa suoraan kiertoon kulkematta verhotangon kautta.

Suurin osa noista asioista osuu itsellä tuohon B-luokkaan, eli jos onnistuu vaivattomasti niin why not. Itselleni on kuitenkin supertärkeää, että se kriteeri on ennakolta päätetty. Jos nimittäin tilaisuus tulee sellaisella hetkellä, kun on kapasiteetti tai rahat ihan lopussa, niin tiedän, että se on hyvä syy sanoa kiitos ei. Silloin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä tai riittämättömyyden tunnetta, ainakaan ihan niin vahvasti.

Tämä luokittelu ei myöskään sulje pois sitä, että ensi vuonna asiat voivat olla toisin. Ei tarvitse sitoutua siihen, että jos tänä vuonna ei järjestetä pikkujouluja, niin Ikinä Emme Enää Ole Ihmisiä Jotka Järjestävät Pikkujoulut. Tai jos satun jonain vuonna innostumaan jouluverhoista, niin toki voi olla että sellaisetkin voi meillä bongata. (Mistä sitä koskaan tietää, pari vuotta sitten hankin jopa joulupöytäliinan.) Asiat voivat muuttua ja elää, ja nyt mennään sillä mihin tänä vuonna haluamme panostaa. Ja se on ihan ookoo. <3

Huomenna pohditaan sitä, mikä sinulle on joulussa merkityksellistä. Rauhaa ja iloa joulukuuhusi, huomiseen!

Lupa olla minä -joulukalenteri: Miltä näyttäisi omannäköinen joulu?

* Vuonna 2016 kirjoitin joulukalenterin omannäköisestä joulusta – ja julkaisen sen uudestaan näin joulun 2017 alla. Tervetuloa laskeutumaan omannäköiseen jouluun. <3 -Sari

Joulu. Augh vai jee? Vai jotain näiden yhdistelmää?

Ainakin lapsiperheessä tunteet on marras-joulukuun taitteessa usein ristiriitaiset. Ihanaa, että pääsee viettämään joulunaikaa läheisten kanssa – ja sitten se kaikki pitäisi jollain lailla saada aikaan tässä muutaman hassun viikon aikana. Missä kohtaa joulusiivotaan (vai siivotaanko), kiinnostaako kuusi, tarvitaanko pipareita, kenen kanssa ollaan tekemisissä ja ketä mieluiten välttäisin… Ja tämä kaikki sen ihan normaalin arjen seassa, joka ei (valitettavasti ja onneksi) pysähdy vain siksi, että joulu lähestyy.

Me ollaan perheen kanssa nyt muutaman vuoden ajan aloitettu jouluvalmistelut kysymällä, että mitä me itse asiassa joululta haluamme. Mitkä asiat joulussa on tärkeitä meille (vanhemmille sekä lapsille), miltä haluamme että joulun odotus tuntuu ja näyttää, mihin asioihin panostetaan ja mihin ei.

Ja sitten tajusin, että hei näistä kysymyksistähän voisin laatia blogin lukijoille sellaisen omannäköisen joulun joulukalenterin. 24 kysymystä, joiden vastaukset ohjaavat sinua kohti vähemmän stressaavaa ja enemmän kaikkien tarpeita täyttävää joulua.

Joten jouluun asti, joka päivä (kuten joulukalenterin luonteeseen kuuluu), julkaisen blogissa kysymyksen ja siihen liittyvän pienen tekstin.

Kysymykset liittyvät jouluun sekä merkityksen että käytännön tasolla: Millaisia asioita haluan jouluun ja sen odotukseen, jotta sekä omat että rakkaideni tarpeet tulevat huomioiduksi? Mikä on merkityksellistä? Mikä on käytännössä mahdollista? Miten nämä asiat voi sovittaa yhteen?

Kaikki eivät vietä joulua samoista syistä. Toisille joulunpyhät ovat nimenomaan ne, pyhät, ja toisille joulu sattuu olemaan ylimääräinen vapaapäivä josta kaikki muut kohkaavat tarpeettoman paljon. Olit sitten kumpaa sorttia tahansa, tai jotain ihan muuta, niin todennäköisesti joulun saapuminen vaikuttaa myös omaan arkeesi. Voit valita kalenterista ne kysymykset, jotka tuntuvat omaan tilanteeseen merkityksellisiltä ja toimivilta, ja jättää loput huomioimatta. (En pahastu. <3)

Ja ensimmäisen pohdintakysymyksen tarjoan jo tässä:

Mitä haluan joululta? Mitä tunteita haluaisin jouluna ja joulunalusaikana kokea?

Tällä pääsee jo alkuun ja liikkeelle. ❤️ Kun vastaat tähän kysymykseen, löydät jouluusi jonkinlaisen tavoitteen ja intention.

Periaatteessa jokaisen päätöksen voi miettiä tämän kautta. Jos valitsen näin, tuoko se minulle (todennäköisesti) niitä tunteita, joita joulultani haluan? Jos tuo, niin se on ehkä hyvä valinta. Jos ei, niin se ei ehkä kuulu minun näköiseeni jouluun.

Mitä tunteita haluaisin itse jouluna kokea?

– Iloa, rauhaa, yhteyttä, herkistymistä, rentoutumista, myötätuntoa, antamisen iloa, riittämistä (miten voi olla, että riittämättömyyden tunteelle ei ole edes sanaa suomen kielessä?! No sitä kuitenkin.)

Iloa ja rauhaa alkavaan joulukuuhusi, huomenna jatketaan! Jos haluat jakaa oman vastauksesi tähän ja muihin kysymyksiin sosiaalisen median puolella, niin ilahdun kovasti. Tulevat joulukalenteriluukut löydät täältä blogista
 ja Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan! <3

Kunnioitus ja luottamus parisuhteessa

Seurustelin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Siitä on muutama vuosi vierähtänyt, ja niiden vuosien myötä olen kerännyt myös jonkin verran lisää dataa parisuhteista. Pisin parisuhteeni on 12 vuoden edelleen jatkuva yhteinen taival puolison (ja lasten isän) kanssa.

Tässä ruuhkavuosien mylläkässä on löytynyt pari sellaista ydintä, joita itse pidän (rakkauden, unelmien, kemian, mannapuuron ja mansikoiden lisäksi) ihan ratkaisevina tekijöinä parisuhteen onnistumiselle. Ne ovat molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, mitä kunnioitus ja luottamus parisuhteessa tarkoittavat minulle.

Näiden asioiden käytäntöön vieminen ei ole aina helppoa. Päinvastoin. Välillä se on niin sielua raastavan vaikeaa että täytyy oikeasti rakastaa toista tosi paljon jotta laittaa itsensä tällaiseen myllyyn. Kasvattavaa se kyllä on, kun tulee jatkuvasti katsottua peiliin ja haastettua niitä omia totuttuja toimimisen tapoja.

Kunnioitus ja luottamus

Kunnioitus parisuhteessa on sitä, että pidän jatkuvasti auki sen mahdollisuuden, että toinen on oikeassa ja minä käyttäydyin kurjasti. Että vaikka olisin mielestäni täysin oikeutetusti toiminut niinkuin kuka tahansa järkevä ihminen toimisi, niin se saattoi loukata toista – ja on tärkeää ja arvokasta että hän kertoo siitä loukkaantumisestaan minulle.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kun kysyn toiselta ”mikä on” niin voin luottaa siihen, että hän puhuu totta. Että hän ei sano ”ei mikään” jos jokin hiertää. Luottamus tarkoittaa myös sitä, että kun toinen kysyy ”mikä on” niin voin sanoa ”en tiedä” tai ”en nyt halua puhua siitä” ja se on riittävän hyvä vastaus siihen hetkeen – koska toinen tietää, että kerron heti kun tiedän tai haluan puhua.

Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että silloinkin, kun toisen naama ja olemus riepoo sata tuhatta diljardia prosenttia, niin pidättäydyn piikittelemästä ja kuittailemasta ja kerron rehellisesti, mikä mättää. En myöskään edes vitsillä piikittele toiselle, tai toisesta muille, sellaisilla tavoilla joiden tiedän loukkaavan toista. Tai ainakin pyydän anteeksi ja muutan käytöstäni samantien kun tajuan, että tulin piikitelleeksi ja kuittailleeksi.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että voin vapaasti riemuita ja iloita asioista, jotka menevät ihanasti, ja luottaa siihen, että toinen riemuitsee ja iloitsee kanssani. Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä siltä varalta, että toiselle tulee siitä paha mieli. Ja jos toiselle siitä jotain kurjia fiiliksiä herää, niin voin luottaa siihen, että hän ottaa niistä vastuun eikä syytä niistä tunteista minun onnistumistani.

Erityisesti silloin kun on vaikeaa

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että molemmat saavat asettaa rajoja omien tarpeidensa suojaksi. Että kun pyydän toiselta jotain ja hän sanoo EI, niin olen aidosti kiitollinen siitä, että hän suojeli omia rajojaan. Ja kun hän pyytää minulta jotain, niin voin sanoa EI ilman pelkoa siitä, että saan sen jälkeen niskaani syyllistämistä tai valitusta.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että pidämme lupauksemme, tai kerromme toiselle heti kun näyttää siltä, että emme siihen ehkä pysty. Se tarkoittaa myös sitä, että jos lupaus joskus kuitenkin rikkoutuu, niin luotan siihen, että toinen teki parhaansa – ja hän luottaa siihen, että minä tein parhaani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta. En jätä asioita kertomatta ikäänkuin suojellakseni toista (eli oikeastaan suojellakseni itseäni niiltä vaikeilta keskusteluilta).

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse jakaa tai avata. Minulla on oma elämäni, toisella on oma elämänsä, ja vaikka ne yhtenevät monissa kohdissa, ne eivät silti ole täysin päällekkäiset. Luotan siihen, että toinen kertoo minulle asioita siinä määrin kuin ne koskettavat minun elämääni, ja siinä määrin kuin hän haluaa minulle asioita jakaa.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että otan vastuun omista tunteistani ja tarpeistani, ja huomioin myös toisen tunteet ja tarpeet – ja muistan samalla, että toinen on itse vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani – ja jos niin tapahtuu, kyseessä on varmaankin väärinkäsitys, ja voin turvallisesti kertoa toiselle tunteistani ja tarpeistani.

Yhteinen nimittäjä

Toki kunnioitus ja luottamus ovat ihan keskeisiä asioita missä tahansa ihmissuhteessa. Monet noista yllä kuvatuista periaatteista toimivat sellaisenaan myös lasten kanssa, tai työpaikalla, tai esimerkiksi harrastusporukassa.

Ja toki, taas, ytimessä on se, että pystyn kunnioittamaan itseäni ja luottamaan itseeni. Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä. On tärkeää, että kunnioitan omia rajojani ja tarpeitani, että luotan siihen että teen parhaani, että puhun itselleni ja itsestäni kunnioittavasti, että luotan onnistumisiini ja taitoihini ilman jatkuvaa itsekritisoinnin tarvetta.

Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä.

Ja mitä enemmän treenaan kunnioittavaa käytöstä ja luottamusta itseni suuntaan, niin sitä helpompaa on olla kunnioittava, luotettava ja luottavainen myös toisten ihmisten kanssa. <3

Ensi viikolla tulee lisää tietoa siitä, miten itsestä huolehtimista ja omien tarpeiden kunnioittamista voi harjoitella syksyn Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssin myötä. Tilaa uutiskirje, niin saat tiedon kurssista suoraan sähköpostiisi – ja saat sopivasti loppukesään ”Kärsivällinen aamu” -minikurssinkin, jonka myötä syksyn aloitus (sitten joskus miljoonan vuoden päästä) käy lempeämmin. <3

Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Uusi vuosi, uudet strategiat?

Osallistuitko jo Mitä kohti 2017 -arvontaan vastaamalla tähän kyselyyn? Palkintoina yksi Mitä kohti 2017 -valmennus sekä yksi My Shining Year -työkirja. Tule myös mukaan ilmaiseen Mitä kohti 2017 -webinaariin, jossa mietimme, miten löytää inspiroivia tavoitteita ja lempeitä strategioita tähän alkaneeseen vuoteen. ❤️

Vuodenvaihde on ristiriitaista aikaa. Toisaalta on ihanaa aloittaa uudet kalenterit ja vuosiluvut, koska niissä on tuoreiden mahdollisuuksien lupausta. Tästä tulee se vuosi, jolloin minä…! Tänä vuonna aloitan viimeinkin…! Tänä vuonna minusta tulee…!

Toisaalta voi olla ahdistavaa, kun monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että vuodenvaihteessa täytyy ruveta jotenkin erilaiseksi. Että kun viime vuonna et saanut aikaiseksi ruveta tähän, niin yritä edes uuden vuoden takia. Tai että ethän sinä voi olla elämääsi ja olemiseesi tyytyväinen, kun kerran vuosikin vaihtui, lupaa nyt muuttaa jotain!!

Itse olen vahvasti sen koulukunnan edustaja, että hyvä elämä löytyy inspiraation ja armollisuuden risteyksestä.

Saamme olla inspiroituneita, tavoitella asioita, innostua, aloittaa, ryhtyä. Samalla saamme olla armollisia itsellemme: muutos ei tapahdu välttämättä heti, koko elämää ei tarvitse eikä kannatakaan myllätä kerralla, ja jo saavutettuja merkkipaaluja on tärkeä huomioida ja juhlistaa.

Rakentava vuorovaikutus myös ohjaa miettimään kasvua ja muutosta tarpeiden näkökulmasta: mitä tarvetta tämä uudenvuodenlupaus, ryhtiliike, tai elämänmuutos palvelee? Minkä tarpeiden täyttyminen minun pitää tämän muutoksen myötä miettiä uudelleen? Mitkä tarpeet olen ehkä laiminlyönyt aikaisemmin, kun olen yrittänyt samanlaista muutosta?

Tässä tekstissä halusin pohtia kolmea eri lähestymistapaa uusien tavoitteiden, tapojen ja strategioiden miettimiseen. Ne voivat liittyä ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen, tai itsestä huolehtimiseen, tai esimerkiksi jonkun tietyn haaveen toteuttamiseen.

1. Tarpeet edellä.

Jos tiedän, mitä tarvitsen, on helpompi miettiä, millä strategialla sen tarpeen saisin tehokkaimmin täyteen. Tai kääntäen: jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin strategioidenkin miettiminen on pääasiassa sokkona arvailemista. (Yksi Rakentavan vuorovaikutuksen tarvekäsityksen kanssa linjassa oleva tarvelista löytyy täältä: tarvelista.)

Esimerkki: Haluaisin jonkinlaisen liikuntaharrastuksen. Mitä kaipaisin siltä? Ehkä helppoutta, inspiraatiota, ennakoitavuutta, hauskuutta? Tai yhteyttä, rauhaa, aitoutta, kasvua? Kun mietin, millä tavoilla tällaisia asioita voisi kohdata, mielikuvitus alkaa ehkä jo hyrrätä. Entä jos laittaisin viestin sille yhdelle ystävälle, jonka kanssa on ollut puhe tanssitunneille menemisestä? Tai ehkä pistän hakukoneen hakusanaksi ”kahvakuula” ja katson, että mitä omalta paikkakunnalta löytyisi?

Esimerkki: Haluaisin viettää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mitä kaipaisin siltä yhdessäololta? Yhteyttä, huumoria, luovuutta, läheisyyttä, luottamusta? Seikkailua, liikkumista, nähdyksi tulemista, spontaaniutta? Vuorikiipeilemään! No ehkä ei lasten kanssa vielä, koska turvallisuuden ja helppouden tarve ei ihan vuorikiipeilystä itsellä täyty – mutta tuossa lähistöllä on kiipeilypuisto! Voisikin katsoa kalenterista jonkun päivän ja mennä sinne koko porukalla. Ja niin edespäin.

Tätä voi käyttää toki myös laajemmin, ilman että rajaa edes elämänaluetta.

Mitä kaipaisin elämääni lisää? Aitoutta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, harmoniaa, unta? Aikaansaamista, inspiraatiota, itseilmaisua, arvostusta, empatiaa? Vaikka ei edes keksisi vielä strategioita näihin asioihin, niin jo sen tarpeen huomaaminen saattaa keventää ja avata oloa. Ahhh, inspiraatio ja itseilmaisu. ❤️ Muutama syvä hengitys ihan vain niitä tarpeita ajatellen voi muuttaa omaa fiilistä ja energiaa. Ehkä mieleen juolahtaa joku tapa täyttää niitä tarpeita tässä hetkessä. Ja joka tapauksessa muistan sen jälkeen piirun verran paremmin, että sellaisetkin tarpeet ovat minulla olemassa.

2. Onnistumiset edellä

Kun pidin syksyllä 2015 Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluita ympäri pääkaupunkiseudun leikkipuistoja, määrittelin onnistumisen näin:

Vanhemmuuden onnistuminen: hetki, jolloin sekä omat että lapset tarpeet täyttyivät niin, että kaikilla oli ihana olla.

Laajemmin onnistuminen voisi ylipäänsä olla sellainen strategia, joka vastasi niihin tarpeisiin, joihin sen oli tarkoituskin vastata – ja ehkä vielä muihinkin. Mitä useampi tarve jollain strategialla täyttyy, sen isommalta onnistumiselta se tuntuu, ja sitä ihanampi fiilis siitä onnistumisesta jää muistoksi.

Silloin yksi loistava tapa miettiä tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017 on palata aiempiin onnistumisiin. Mikä toimi, ilahdutti, oli ihanaa vuonna 2016? Tai 2015? Miten saisin lisättyä ja vahvistettua niitä asioita arjessani?

Tai jos haluan erityisesti pohtia jotain tarvetta (vaikka sitä liikkumista, joka on usein uudenvuodenlupausten ytimessä), niin silloinkin on hyvä miettiä onnistumisia. Milloin minusta on ollut kiva liikkua? Mitähän muita tarpeita siinä mahtoi täyttyä, kun se oli niin mukavaa? Ja miten saisin sitä onnistunutta strategiaa osaksi tätä vuotta?

Joskus onnistumisen voi myös ulottaa elämänalueelta toiselle.

Liikkuminen tuntuu hankalalta, mutta päiväkirjan kirjoittaminen tulee luonnostaan. Tai kodin järjestyksessä pitäminen on vaivalloista, siinä missä työasioiden järjestyksessä pitäminen onnistuu yrittämättä. Hmm, tutkitaan. Mikä siinä onnistuneessa elämänalueessa tukee onnistumisia? Miten suhtaudun työasioihin ja kodin järjestykseen eri tavalla? Mitä tarpeita päiväkirjan kirjoittaminen kohtaa, mutta tähän asti kokeilemani liikkumisen strategiat eivät? Ja miten saisin siirrettyä niitä onnistumista tukevia elementtejä sinne toistaiseksi heikommalle puolelle?

Onnistumisten tutkiminen saattaa johtaa myös siihen, että löydän jonkun muinoin toimineen strategian, joka pienellä päivityksellä istahtaa tähän päivään. Aamurutiini hukassa? Milloin viimeksi muistan, että minulla oli toimiva ja tarpeistani huolehtiva aamurutiini, ja mitä siihen kuului? Pystynkö ottamaan saman rutiinin käyttöön vaikka huomisaamusta alkaen, vai pitäisikö sitä päivittää tai muokata jotenkin?

Usein jos joku asia on aiemmin ollut tapa, niin siihen samaan tapaan solahtaminen on vaivattomampaa kuin kokonaan uuden rutiinin aloittaminen. (Samasta syystä hyvinvoinnille haitallisemmat rutiinit, kuten tupakointi tai liiallinen sosiaalisessa mediassa roikkuminen, palaavat helposti rytinällä takaisin tauonkin jälkeen jos ei pysy niiden suhteen tietoisena.) Samoin olemassaolevaan rutiiniin tai tapaan on helpompi lisätä palikoita kuin aloittaa kokonaan uusi.

Jos joka tapauksessa istumme perheenä saman pöydän ääreen iltaruoalle joka ilta, niin iltaruoan yhteyteen voi aloittaa vaikkapa ”mistä olit kiitollinen tänään” -keskustelun, jos kaipaisin lisää merkityksellisyyttä ja inspiraatiota ja yhteyttä. Tuttuun, onnistuneeseen strategiaan tukeutuminen vastaa usein myös helppouden tarpeeseen, ja helppoutta meillä tuskin on kenelläkään elämässä liikaa.

3. Tunteet edellä

Danielle LaPorten Desire Map -systeemin idea on yksinkertainen: Miltä haluan, että elämäni tuntuu? Ja koska tunteet kertovat tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä, niin kun pyrin kohti hyvältä tuntuvia tunteita, pyrin samalla kohti täyttyneitä tarpeita.

Vaikka ei Desire Mapia käyttäisikään (toki tällä linkatulla sivulla on ilmainen maistiainen), niin omien tunteiden tiedostaminen ja tavoitteellisuus niiden kanssa on kullanarvoista. Haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa rauhallinen ja lämmin fiilis, ja tällä hetkellä tunnen lähinnä kärsimättömyyttä ja hermostumista? Hmm, jokin ei selkeästikään tässä yhtälössä toimi.

Tai oikeastaan haluaisin, että parisuhteessa olisi avoin ja kunnioittava ja läheinen tunnelma, ja tällä hetkellä lähinnä siedän tätä toistemme ohi puhumista ja läpsystä vaihto -arkea? Jotain ehkä tarvitsisi tehdä.

Meillä on usein sellainen illuusio, että tunteet ovat jotenkin ylimääräisiä, tai epärelevantteja, varsinkin kun mietitään ”tärkeitä” asioita ja tehdään päätöksiä. Pitäisi muka olla rationaalinen ja pitää tunteet kurissa – ihan sama, onko liikkuminen kivaa tai työ inspiroivaa, tämä nyt täytyy tehdä näin.

Kun oikeasti käytämme tunteita nimenomaan päätöksentekoon. Ja mitä tärkeämpi joku asia on – mitä useampi tarve siihen liittyy – sitä kovempaan ääneen tunteemmekin huutavat. Niin miksi sitten niitä ei käyttäisi hyödyksi?

Itse pelkäsin jossain vaiheessa, että jos menen vahvasti tunteiden perusteella eteenpäin, niin tulen valinneeksi joko helppoja ja epäkiinnostavia asioita, tai sitten järjettömiä katastrofeja. Todellisuus on osoittanut toista. Esimerkiksi viime vuonna tuli monta kertaa vastaan sellainen tilanne, jossa järki olisi sanonut yhtä, ja ”miltä haluan elämäni tuntuvan” -tunteet sanoivat jotain muuta. Jälkeenpäin osoittautui usein, että se ”järki” olikin yhtä kuin pelko, epävarmuus, ennakkoluulo – eli tunteita sielläkin.

Järki nimittäin pystyy perustelemaan hyvin monenlaiset asiat ihan miten päin tahansa. Löydät todennäköisesti aika monessa eri päätöksessä järkisyitä sekä puolesta että vastaan. Jos puolestaan minulla on selkeä kuva tunteista, joita haluan kokea, on aika helppoa tehdä päätös: tuoko tämä ratkaisu näitä tunteita? Ja jos olen valinnut vuoden tunteeksi ”rentoutunut”, niin saatan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja kuin jos vuoden tunteeni on ”sähäkkä”. Toki voin haluta tuntea molempia – sekään ei ole mahdoton yhtälö.

Omat tämän vuoden tunteeni ovat rehellinen, empaattinen, läsnäoleva, haavoittuva ja huikea. Aika monessa kohtaa voin kysyä itseltäni, tuleeko tästä päätöksestä minulle rehellinen, läsnäoleva, haavoittuva olo vai ei – ja tiedän vastauksen samantien. Jos valitsen näin, niin tunnenko oloni huikeaksi vai en? Tunteet toimivat tavoitteen löytämisessä paitsi onnistumisten ja tarpeiden kanssa linjassa, myös päätöksenteon hetkessä intuition kaverina.

Jos haluat tulla pohtimaan tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017, niin Mitä kohti 2017 -webinaarissa on vielä paikkoja. Käy myös vastaamassa Mitä kohti 2017 -kyselyyn ja voit voittaa Mitä kohti 2017 -valmennuksen tai My Shining Year -työkirjan!