Vaadin itseltäni

Tein muutama päivä sitten tunnelukkotestin. Kyseinen kirja tuli vastaan viikon sisällä vissiin kolme kertaa eri yhteyksissä, ja vaikken sitä vielä ehtinyt lukea, niin listalle meni.

Ensinnäkin oli mielenkiintoista ihan vain tehdä testi ja nähdä sen tulokset. Ainakin itse kuvittelen, että mulla on melko tarkka kuva itsestäni, omista heikkouksistani ja vahvuuksistani. Siinä testiä tehdessä huomasin monta kohtaa, joihin vastasin ”ei kuvaa minua lainkaan” ja samalla mietin, että vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten tuo kuvasi minua melko tarkkaankin. Että jotain edistystä tässä vuosien aikana on tapahtunut itsensä hyväksymisen ja vanhojen tunnerojujen siivoamisen suhteen.

Sitten kun näki tulokset, niin oli vähän ristiriitainen olo. Toisaalta oli aika hauskaa, miten tuttuja asioita testi kertoi – tunnistin kyllä niistä tunnelukkokuvauksista itseäni. Ja toisaalta juuri se oli vähän lannistavaa. Että näinkö ennustettava mä olenkin? Näinkö kaavaan kangistunut?

Mun vahvimpana lukkona esiin nousi vaativuus. Siitä sanotaan mm. näin:

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi – siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista.

http://www.tunnelukkosi.fi/tunnelukot/index.htm

Hmmm. Mielenkiintoista. Erityisesti tuo, että se vaativuus ei tunnu poikkeukselliselta vaan ihan kohtuulliselta. Joo joo, perfektionisti ja sillai, mutta oli aika pysäyttävää huomata, että joku määrittelee sen tunnelukoksi eikä vain ”tavalliseksi” luonteenpiirteeksi. Ehkä sieltä nousee se kärsimättömyys, se nupullaan olemisen vaikeus. Että mun pitäisi joko olla jo valmis ja täydellinen tai ainakin tehdä tosi kovasti koko ajan töitä sen eteen, että olisin valmis ja täydellinen. Odottaminen, salliminen, lepo tai ihan hyvään tyytyminen ei ole vaihtoehtoja.

Sitä vaativuuden kuvausta lukiessa hiipi mieleen myös epäusko; en kai mä nyt noin pahassa jamassa ole? Ja sitten, kuin vastauksena siihen, muistin useamman sellaisen tilanteen, joissa oon ollut ihan varma, että oon täysi nolla ja epäonnistunut luuseri. Kirjoittelin ne ylös jossain vaiheessa, kun mietin, mitä isoja epäonnistumisia mulla on ollut ja mitä niistä voisi oppia.

Projekti, jota en jaksanut kamalasti mainostaa ja liputtaa, ja johon ei sen takia tullut ketään. Samaan aikaan muussa elämässä: mulla oli gradu kesken, oltiin ostettu kämppä jota rempattiin, oltiin muutettu vanhasta kämpästä pois eli rempan ajan asuttiin evakossa, mä olin ensimmäisiä viikkoja raskaana kuopuksesta joten sekä fyysinen että henkinen olo oli heikko.

Projekti, joka mun piti vetää, mutta joka venyi ja paukkui aikataulujen ja muiden puolesta ja lopulta jouduin jättäytymään pois. Samaan aikaan muussa elämässä: olin raskaana, kärsin jonkinasteisesta burnoutista edellisen puolen vuoden jäljiltä, tein täysipäiväistä työviikkoa ja oltiin muutama kuukausi sitten muutettu.

Työkuvio, jonka vedin heikommin kuin mitä halusin. Samaan aikaan muussa elämässä: mun sisko oli juuri kuollut, mä olin hautajaisten ja kansainvälisten perintökuvioiden hoitamisesta päävastuussa, oltiin juuri muutettu, opiskelin täysipäiväisesti.

Hmmm. Nyt kun noi listaa tollai, niin tavallaan toi vaativuushomma ehkä vähän näkyy. Esimerkiksi siinä, että mä lasken noi ensisijaisesti epäonnistuneiksi projekteiksi enkä tilanteiksi, joissa mulla on itselläni ollut Aivan_Tolkuttoman_Rankkaa. Ajattelen, että mun olisi kuulunut jostain vääntää joku sellainen vaihde päälle, että mä olisin saanut nekin hoidettua kunnialla pois. Että tottahan mä nyt pystyn, jaksan, kykenen. Miksi en jaksaisi?

Ja miten noi kaikki onkin osuneet juuri muuttojen kohdalle? Toki me ollaan muutettukin viimeisen seitsemän vuoden aikana viisi kertaa, että siinä mielessä kriisin ja muuton osuminen päällekkäin on ehkä aika todennäköistä. Ja toki muutto on itsessäänkin todella kuluttava asiaintila, ei siinä.

Mutta joo. Tekee ihan hyvää kyllä se, että jostain itsen ulkopuolelta tulee viesti siitä, että ihan niin paljoa ei itseltä tarvitsisi vaatia. Se antaa myös itselle perspektiivin ja peilin noiden asioiden työstämiseen. Niin että seuraavan kerran, kun mä huomaan sanovani itselleni, että pitäishän sun nyt ja kato nyt vähän, niin osaisin pysähtyä. Miettiä, että onko asia todella näin? Täytyykö mun todella pystyä kaikkeen siihen, mitä itseltäni edellytän, semminkin kun kukaan muu ei kehtaisi multa edellyttää kaikkea sitä?

Epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden kanssa joutuu lapsiperheessä joka tapauksessa elämään. Lapset opettelee juttuja eikä tee niitä ihan just prikulleen niin kuin mä toivoisin. Mä yritän ohjata ja opettaa lapsia, olla rakastava ja kärsivällinen äiti ja vaimo, enkä missään tapauksessa kykene siihen niin hyvin kuin haluaisin. Kodin siisteydestä ja järjestyksestä mä en enää edes jaksa tuntea syyllisyyttä. Tosin sen sijaan, että mä hyväksyisin tän kaaoksen osana elämäntilannetta, niin mä oon enemmänkin luovuttanut, eikä sekään toisaalta ole kivaa.

Ehkä sitäkin pitää alkaa opetella. Että vois olla aidosti tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, eikä keskittyis vain siihen, mitä vielä puuttuu. Tavaran ja rahan kanssa mä olen jo opetellut siihen, että en kaipaa lisää vain sen kaipaamisen takia. Nyt se sama lähestymistapa pitäis vaan opetella henkisen pääoman kanssa. Opettelis myöntämään, että mä oon itseasiassa ihan hyvä äiti, ihan hyvä vaimo, ihan hyvä monessa muussakin asiassa. Ja että se ihan hyvä riittää.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos kävit tekemässä tunnelukkotestin, niin olisi mielenkiintoista kuulla, yllättikö tulos. Ei tarvitse kertoa niitä omia lukkoja ellei halua, ja saa kertoa jos haluaa. Saa kertoilla omia ajatuksia ja pohtia syntyjä syviä. Jokainen edelleen vastuussa omista tunteistaan ja niiden lukoista – tässä aiheessa se on erityisen tärkeää. Kiitos! 🙂

Vapaaksi

Mä kirjoitin aiemmin, että mulla on kaksi oman tietoisen läsnäolon ja asioiden käsittelyn suosikkitekniikkaa, jotka on nykyään käytössä lähes päivittäin: Shiva Nata ja Sedona-metodi tai yleisemmin releasing. Shiva Natasta kirjoitin jo aikaisemmin, ja nyt yritän saada releasingia taipumaan suomeksi jotenkin järkevästi.

Sedona-metodi perustuu releasing-ajatteluun, eli siihen, että ihminen voi tietoisesti valita, pitääkö asioista (tunteista, ajatuksista, uskomuksista) kiinni vai päästääkö ne menemään. Se on samaan aikaan henkinen ja fyysinen prosessi, mutta toisin kuin Shiva Nata, se ei vaadi mitään ulkoisia toimenpiteitä tai liikkeitä.

Terminologiasta: Ilmaus ’to release; releasing’ tarkoittaa vapauttamista tai jonkin irti päästämistä, ja Sedonassa käytetään myös ilmausta ’to let go; letting go’ (antaa mennä, päästää menemään, irroittaa ote, luopua). Suomen kielessä ei ole oikein hyvää sanaa tälle ilmiölle, mutta käytän tässä yhteydessä yllämainittuja suomennoksia tai vaihtoehtoisesti jotain muuta, jos inspiraatio iskee. 😉 Toinen keskeinen termi on ’to welcome; welcoming’, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”toivottaa tervetulleeksi”, mutta tässä yhteydessä liittyy siihen, että ajatusten ja tunteiden annetaan vapaasti nousta tietoisuuteen, huomataan ne muttei yritetä kontrolloida tai arvottaa niitä suuntaan tai toiseen.

Sedona-metodissa asioista irti päästäminen alkaa siitä, että keskitytään johonkin mieltä vaivaavaan asiaan. Annetaan sen nousta mieleen, samoin kuin kaikkien siihen liittyvien ajatusten ja tunteiden. Ikäänkuin suostutaan katsomaan asiaa silmästä silmään: näin minä tästä asiasta ajattelen, tunnen, uskon. Nyt on näin. Huomataan, mitä tähän asiaan nyt liittyy, ilman että niille tunteille tai itse asialle tehdään vielä mitään. Annetaan niille tunteille ja ajatuksille lupa olla.

Joskus jo tämä auttaa. Itse käytän usein triple welcoming -tekniikkaa, jonka seuraava askel on huomata ja antaa lupa kaikenlaiselle kontrolloinnin, järkeilyn, piilottelunhalun, tilanteen tai tunteiden muuttamisen halulle. Sen jälkeen annetaan vielä lupa ajatuksille siitä, että tämä johtuu minusta, liittyy minuun, on minun syytäni, on minun ominaisuuteni. Tässä kohtaa mulla itselläni tuntuu usein jossain kohtaa rintalastaa ihan kuin sellainen valtava, painava möykky, kun nämä kaikki esiin kutsutut tunteet painavat ja kiristävät.

Sen jälkeen seuraava askel on huomata, mitä niiden kaikkien tunteiden ulkopuolella on. Jos se painava möykky tuntuu vaikka rintalastassa, niin huomataan, miltä muualla tuntuu. Ja sitten päästetään irti. Se vaatii vähän harjoittelua, mutta irtipäästämisen tunne on hyvin samanlainen kuin vaikka jännittävää leffaa katsoessa se hetki, kun huomaa jännittäneensä hartioita pelottavan kohtauksen aikana ja sitten tietoisesti päästääkin ne rennoiksi.

Mä oon oikeastaan vasta releasing-tekniikoita opittuani tajunnut, miten jännittäminen on sekä fyysistä että henkistä, ja miten ne eri puolet vaikuttaa toisiinsa niin kiinteästi. Että jos jokin tilanne on jännittävä, niin se kirjaimellisesti saa ihmisen jännittämään varmuuden vuoksi sellaisiakin lihaksia, joita siinä tilanteessa ei oikeastaan tarvitse käyttää. Ja sitten jos niitä lihaksia ei huomaa rentouttaa, niin ne jää jännittämään, ja kroppa viestittää mielelle, että nyt on edelleen vaaratilanne ja kriisi päällä ja hälytystila. Ja sitten vuosia vuosia sen alkuperäisen jännittävän tilanteen jälkeen ihminen edelleen reagoi samankaltaisiin olosuhteisiin sen alkuperäisen kriisitilanteen pohjalta, koska alitajunta viestittää kropalle, että nyt on taas vaara.

Mä oon itse käyttänyt tätä nyt ehkä nelisen, viitisen vuotta, sen jälkeen kun löysin tän tekniikan jostain blogista, mutta vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan niin tää todella kolahti. Mä siis istuin sohvalla, luin kirjaa, suljin välillä silmät ja tein harjoituksia mielessäni, ja selästä kuului *naps, naps, naps* kun vuosikausien jännitykset laukesi yksi kerrallaan.

Eikä niiden välttämättä tarvitse olla vaaratilanteita, joista ne jännitykset syntyy.

Tarina parin viikon takaa.

Esikoisella on ollut tapana laittaa sormia suuhun välillä, kuten nukkumaan mennessä tai jännittävissä tilanteissa. Jätti siis tutin pois alle puoli vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että lapsi välillä hakee turvaa laittamalla asioita suuhun. Ja mua ärsytti ihan kohtuuttomasti aina, kun se teki niin. Sanon kohtuuttomasti, koska ei siinä itse sormien syömisessä oo mitään pahaa, vaan se on vaan taas joku vaihe,  joka menee ohi kun siihen ei sen enempää kiinnitä huomiota. Ja silti sanoin jatkuvasti lapselle, että sormet pois suusta, kun mua ärsytti vaan niin paljon.

No, yks ilta olin nukuttamassa lasta, eli istuin sen sängyn vieressä kunnes se malttoi lopettaa kiemurtelun ja rauhoittua unille. Siinä samalla kiemurrellessaan laittoi tietysti sormia suuhun, ja mä päätin etten sano mitään, vaan yritän kerrankin käsitellä tän asian. Joka kerta, kun ne sormet meni suuhun ja mua ärsytti, niin mä keskityin ajattelemaan ”kiitos” (tää liittyy taas toiseen tekniikkaan nimeltä Ho’oponopono, josta yritän kans kirjoittaa jossain vaiheessa) ja annoin kaikille ajatuksille ja tunteille luvan vaan nousta mieleen omaan tahtiin.

Ensin vaan ärsytti se lapsen touhuaminen, ja mietitytti että miksi ihmeessä mä reagoin tähän niin voimakkaasti. Sitten mieleen nousi tosi selkeästi ajatus: ”Sormet suussa on rumaa ja likaista.” Ja sitten muistin yhtäkkiä tilanteen jostain vuosien takaa, ehkä kouluiästä tai teini-iästä, joka jollain lailla liittyi siihen sormien suuhun laittamiseen. Se tilanne itsessään oli sellainen, jossa muistin ajatelleeni, että teen nyt jotain sellaista mitä mun ei kuuluisi tehdä – eikä se liittynyt varsinaisesti niihin sormiin mitenkään. Se koko tilanne oli multa unohtunut aikoja sitten, mutta siihen liittynyt kognitiivinen dissonanssi, tunne siitä että tekee jotain väärää, oli jäänyt jännitteeksi johonkin päin mun kroppaa ja assosioitui siihen, että on sormet suussa.

Siinä kohtaa kun toi koko vyyhti nousi mun mieleen, niin tuli taas sellainen fyysinen painon tunne tohon rintalastan kieppeille. Tein triple welcomingin, päästin irti, ja huomasin samantien ettei mua enää ärsyttänyt lapsen käytös. Oon nyt sen jälkeenkin yrittänyt tarkkailla itseäni jos huomaan, että lapsen sormet on suussa, eikä se häiritse mua yhtään niin paljoa.

Tolla welcomingilla on jonkin verran yhteisiä piirteitä pään ääni -keskustelujen kanssa. Toisessa ne ajatukset päästetään tietoisuuteen ihan muuten vaan, ja toisessa niille ajatuksille annetaan tavallaan puhuja, jota voi kuunnella. Jos tuntuu, että on vaikea antaa itselleen lupa olla vaikka vihainen tai surullinen, ja on tottunut tyrmäämään omia ajatuksia tiedostamatta, niin on ehkä helpompi päästää ne ajatukset tietoisuuteen pään äänien tyyppisellä tekniikalla, kun ne ikäänkuin ei ole omia ajatuksia. Toisaalta taas voi ajatella, että mikä tahansa ajatus, joka on minulle tai jollekulle muulle vahingollinen, ei ole minun oma ajatukseni vaan ne on tarttuneet matkaan jostain muualta, kuin takiaiset koiran turkkiin tai purkka kengänpohjaan. Ne vaan pitää huomata ja siivota pois, niin että ne omat oikeat ajatukset pääsee taas esiin.

Milloin mä sitten käytän tätä? Päivittäin, monta kertaa päivässä. Oon opetellut siihen, että heti kun mulla alkaa pinna kiristyä ja verenpaine nousta, mä teen jonkinlaisen releasing-tekniikan. Se voi olla vaikka se, että antaa itselle luvan niihin tunteisiin, tai sitten päästää irti halusta kontrolloida muiden tekemisiä, tai päästää irti jonkin asian vastustamisesta, tai päästää irti siitä että haluais jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Pitemmällä tähtäimellä ja rauhallisempina hetkinä oon työstänyt tällä omaa hyväksynnän tarvettani, suhdettani rahaan ja työntekoon, suhdettani omaan kroppaani, valmistautunut luomusynnytykseen, ja käsitellyt suunnilleen jokaista ihmissuhdetta, joka mulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana, mukaanlukien suhdetta omiin lapsiin. Mulle tää toimii.

Toimiiko tää kaikille? En tiedä. Mä luulen, että jonkinlaisesta releasing -lähestymistavasta tai -ajattelusta on varmasti hyötyä ihan kaikille, niin että saa siivottua omasta mielestä ja kropasta pois tarpeettomia painolasteja ja elettyä enemmän tässä hetkessä. Sedona-metodi toimii toisille, ja toisille toimii joku muu, niinkuin vaikka se Ho’oponopono. Tai sitten jotkut muut mindfulness- ja tietoisuusjutut, jooga, meditaatio, mitä näitä on. Mä suosittelen ainakin kokeilemaan muutamaan eri lähestymistapaa ennenkuin päättää, mitä mieltä niistä on – monet tekniikat näyttää kirjoitettuina ihan itsestäänselviltä tai jopa älyttömiltä, mutta sitten kun niitä kokeilee niin saattaa huomata, että ne toimiikin itsellä. Tai sitten ei, mutta päältäpäin sitä ei näe kuitenkaan etukäteen.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, saa kertoa omia releasing -kokemuksia tai ilmaista mielenkiintoa aihetta kohtaan, ihmetellä tai vaan ilmaista lukeneensa. Ei kiitos tässäkään kohtaa mitään ”onpas ihan tyhmää tehdä jotain tollaista” -kommentteja. Ei myöskään neuvoja, ellei joku sellaisia erikseen pyydä. Kiitos!

Kysymyksiä ja vastauksia Shiva Natasta

Mulla on ihan hirveä tarve kirjoittaa Shiva Nata -aiheinen teksti, kun oon saanut pitkästä aikaa monena päivänä tehtyä Shiva Nataa (eli shiva natailtua), mutta mun on vaikea keksiä, mistä aloittaisin. Niin mä nyt kasaan tähän erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia niihin. Kommenteissa saa kysellä lisää.

Mitä Shiva Nata on?

Se on koko kehon keskittymisharjoitus. Se on ei-kemiallinen tapa saada aivot turbovaihteelle. Se on niin vaikeaa, että tasoa 7 tekee noin kaksi ihmistä maailmassa ja taso 8 on puhtaasti teoreettinen. Tämä on hyvä asia, koska Shiva Nataa tehdessä kuuluu mokailla, hukata jutun punainen lanka, tehdä virheitä.

Shiva Nata on myös loistava tapa opetella tai syventää meditaatiota, koska oikeaoppisen (lue: tarpeeksi vaikeaa, tarpeeksi virheitä) Shiva Nata -session jälkeen aivot ovat niin soseena, ettei päässä liiku yhtään mitään. Hetken meditaation jälkeen ajatus alkaa kuitenkin luistaa, ja siinä vaiheessa alkaa löytyä oivalluksia. Yhteyksiä. Hoksaa asioita, jotka on aivoilla tiennyt vaikka kuinka kauan. Tai näkee jonkin asian, ongelman tai tilanteen ihan uudelta kantilta ja yhtäkkiä huomaa sen sisäisen logiikan.

Miten Shiva Nata toimii?

Mä ajattelen, että Shiva Nata perustuu yhteyksiin. (Sen voi ajatella perustuvan myös aaltoliikkeeseen ja taajuuksiin jne. mutta mun itseni on helpointa hahmottaa se näin.) Kuvittele, että edessäsi on neliö. Tai vielä parempaa, mä piirrän sulle sen neliön.

Tohon neliöön on merkattu yhteydet 1-2-3-4, 1-3 ja 2-4. Yhdestä pisteestä on siis yhteys kaikkiin muihin neliön pisteisiin.

Shiva Natassa se neliö on väännetty mutkalle spiraaliksi, jota seurataan kädellä joko eteenpäin (1-2-3-4-1) tai taaksepäin. Tai sitten voi mennä neliön poikki, 1-3, 2-4.

Molemmilla käsillä on oma spiraalinsa, ja ykköstasolla aloitetaan siitä, että tehdään molemmilla käsillä spiraali eteenpäin, 1:1-2:2-3:3-4:4-1:1. Sitten taaksepäin, 1:1-4:4-3:3-2:2-1:1. Sitten ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen käsi taaksepäin, 1:1-2:4-3:3-4:2-1:1. Tässä kohtaa yleensä tulee ensimmäinen aivojen nyrjähdys. Sitten vielä ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen taaksepäin. Sitten tehdään peilikuvana.

Sitten eka käsi aloittaa kakkospisteestä, toinen ykkösestä, ja mennään molemmilla käsillä eteenpäin, 2:1-3:2-4:3-1:4-2:1. Ja niin edespäin, kaikki mahdolliset eri käsien aloitusasennot, ja samat peilikuvana.

Paitsi että niitä neliöitä on kaksi, ja pisteitä yhteensä 8. Kakkostasolla toinen käsi menee spiraalia 1-4, ja toinen käsi spiraalia 5-8. Ja kolmostasolla ei enää mennä suoraan spiraalia eteenpäin tai taaksepäin, vaan tehdään välillä peilikuvasiirtymiä ja mennään neliön poikki. Tasoja on siis yhteensä 8.

Kuten sanottua, tämä monimutkaisuus on siinä mielessä hyvä asia, että tarkoitus on tehdä virheitä. Shiva Natassa opetellaan joka tasolla tekemään tietty sarja siirtymiä pisteiden välillä, ja seuraavalla tasolla opetellaan astetta monimutkaisempi sarja, joka käyttää vähän eri yhteyksiä mutta samojen pisteiden välillä.

Aargh, miksi tää on näin vaikeaa?!?! Miksi ja mitä ja apua?!

Niin. Shiva Nata pistää ihmisen nokakkain totuttujen käyttäytymismalliensa kanssa kahdella tavalla. Toisaalta itse laji on niin mahdoton – ei ole olemassa mitään mustaa vyötä, on vain eri tapoja joutua nöyrtymään lajin edessä – että se saa ihmisen reagoimaan suoraan luista ja ytimistä samalla tavalla kuin aina kaikkeen muuhunkin. Kun ylemmät ajattelutoiminnot on saatu solmuun, virheen kohdalla esiin nousee tosi selkeästi sellaista, minkä normaalisti kykenee suitsimaan. Niinkuin vaikka että hermostuuko, suuttuuko, tuleeko sellainen olo ettei oikein osaa koskaan mitään, riemastuuko, hävettääkö, tsemppaako hampaat irvessä, lyökö koko jutun läskiksi…

Toinen tapa, millä Shiva Nata saa tiedostamaan totutut käyttäytymismallit, liittyy siihen, miten rutiinit syntyvät. Aivoissa on potentiaalia huikean paljon useampiin neuronikytköksiin kuin mitä ihminen keskimäärin käyttää. Kun oppii jonkin uuden asian, aivoihin syntyy uusi kytkös, ja kun toistaa sitä asiaa, kytkös vahvistuu. Jos tekee asiat aina samalla tavalla, yksi kytkös vahvistuu ja toiset heikentyvät. Shiva Natassa tietoisesti koko ajan opetellaan uutta, ja kun työn alla oleva taso alkaa sujua ilman virheitä, on aika vääntää tasoa vaikeammalle. Toisin sanoen luodaan koko ajan uusia kytköksiä ja vahvistetaan niitä tasapuolisesti ilman, että yksi kytkös saa epäsuhtaisen paljon toistoja. Se tuo tietyllä tavalla etäisyyttä niin, että ne omat tiedostamatta toistuvat käytösmallit on helpompi huomata, tiedostaa ja tarvittaessa tehdä niille jotain.

Hindulaisessa jumaluusopissa Shiva on luomisen ja tuhoamisen jumala, ja se onkin ainoa tapa, jolla Shiva Nata liittyy mitenkään mihinkään uskontoon tai uskomuksiin. Tai siis se Shiva Natan piirre, että koko ajan luodaan uusia kytköksiä, opetellaan uusia yhteyksiä eri pisteiden välillä, ja samalla ikäänkuin tuhotaan edellisiä tasoja, kun niitä ei enää vahvistetakaan. Paitsi että jos on päässyt vaikka tasolle 4, niin voi ihan hyvin vielä tehdä tasoja 1, 2 ja 3, kunhan tekee niitä tarpeeksi vaikeina. Kuten esimerkiksi musiikin tahtiin, tai tosi nopeasti, tai ottaa jalat mukaan, tai korvaa numerot sanoilla, tai jotain.

Mitä hyötyä Shiva Natasta sitten on?

Kuten sanottua, Shiva Nata on loistava tapa virittää keskittymistä. Siinä yhdistyy keholla tekeminen, numerosarjan muistaminen ja käsien reitin hahmottaminen tilassa, joten se on todellista aivojumppaa. Mä en itse yleensä tee Shiva Nataa illalla, koska oon muuten liian virittyneessä tilassa kun pitäisi mennä nukkumaan. Sen sijaan yleensä kun alan kirjoittaa, shiva natailen hetken, jotta saan aivot oikeaan vireeseen.

Itseasiassa mun gradukin on aika paljon velkaa Shiva Natalle. Sekä asiasisältöjen ja teoriaosan yhtenäisyyden puolesta – mulla oli kolmen eri humanistisen tai kasvatuksellisen tieteensuunnan teoriaa, jota yhdistelin gradussani – että työtehon puolesta. Kuten mainitsin aiemmin, mä tein gradua lähinnä silloin kun lapsi nukkui päikkäreitä. Siinä vaiheessa kun lapsi viimein simahti, niin ei ollut kamalasti varaa valikoida, haluaako tehdä gradua vai ei. Hetki Shiva Nataa samalla kun kahvi tai tee kiehui, ja graduvire oli lähes varma. Olen myös erinäiset kerrat käynyt yliopiston oppimiskeskuksen invavessassa tekemässä muutaman kierroksen Shiva Nataa, jos esseetä kirjoittaessa on alkanut vire roikkua.

Lisäksi mä huomaan, että oon alkanut tiedostaa omia ja toisten rutiineja ja käyttäytymismalleja silloinkin, kun en oo äskettäin shiva nataillut. Jos mua risoo tai mietin omaa tai toisten käytöstä jossain konfliktitilanteessa, niin mulle on luontevampaa miettiä asiaa siltä kannalta, että missä muussa tämä sama ilmiö toteutuu? Onko mulla tai tolla toisella jossain muissakin asioissa suhtautua juuri näin? Ja onko mun oma käyttäytymismalli paras mahdollinen, vai olisiko siinä varaa parantaa?

Ja mä oon paljon vähemmän perfektionisti. Kun harrastaa virheiden tekemistä, sietää epätäydellisyyttä ehkä vähän paremmin. Tai ainakin on hyvä tilaisuus opetella sietämään jotain sellaista, mihin törmää päivittäin.

Kannattaako mun kokeilla Shiva Nataa?

Aina kannattaa kokeilla, jos tilaisuus tulee. Mä luulen, että tästä vois olla hyötyä monille esimerkiksi luovilla aloilla työskenteleville, kun pitää keksiä jotain muutakin kuin sitä vanhaa tuttua. Toisaalta Shiva Nata on juurikin sellainen laji, jossa omat jumit tulee sen verran vauhdilla vastaan että on ihan ymmärrettävää ettei ehkä huvita jatkaa. Ja toisaalta, jos on kiinnostunut omasta henkisestä kasvusta ja omien mörköjen ja jumien työstämisestä joko siviilissä tai työelämässä, niin tässä hommassa niihin pääsee ihan varmasti käsiksi ja niille voi ruveta tekemään jotain.

Mä en tiedä, harrastaako Suomessa kukaan muu tätä lajia. Muutamalle ihmiselle oon joskus perusteita opettanut, eli jos satutte lukemaan ja ootte jatkaneet harjoituksia niin kertokaa ihmeessä. Mulla on haaveena jonain päivänä ruveta opettamaan Shiva Nataa Suomessa, mutta jos joku haluaa oppia jo ennen sitä niin täältä löytyy DVD.

Mistä ihmeestä sä oot tällaisen lajin bongannut?

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, on omien sanojensa mukaan maailman toiseksi kovin shivanautti. Havin opettaja ja tän lajin kehittäjä, Andrey Lappa, joka esiintyy myös tossa DVD:llä, on joogaopettaja, joka asuu Himalajalla. Alla vielä Havin video kakkostasosta.

Maailman siisteintä, eikö? Youtubesta löytyy näköjään myös lisää videoita, joten jos alkoi kutkutella niin siitä vaan opettelemaan. 😉

Kommenteista:
Kommentit, kysymykset, ihmettelyt jne. ovat tervetulleita. Mä en oikein tiedä, että onko tää maailman siisteintä ikinä pelkästään mun mielestä, mutta jos tää kuulostaa jostain muustakin innostavalta niin ilmiantakaa itsenne ihmeessä!

Ja he elivät onnellisina

Meillä on tällä viikolla hääpäivä. Vuosia on kourallinen takana, ja silti tuntuu, kuin siitä aurinkoisesta heinäkuun päivästä, siitä jännityksestä ja vatsanpohjan kutinasta ja riemusta, olisi kulunut hetki ja vuosikymmeniä.

Meidän häät oli sellaiset viimeisen päälle -tyyppiset. You know, teemavärejä, harkittu menu, itse askarrellut kutsukortit, perintöhuntu, perhepappi, kummilapset morsiuslapsina jne. Kaiken kaikkiaan myös äärimmäisen hyvät bileet, ja sellaiset (jos saan käyttää tätä puhkikulunutta hääkliseetä) meidän näköiset. Ei siis pelkästään morsiamen näköiset, vaan meidän molempien.

Ja sitten bileet oli ohi, ja oltiin naimisissa. Arki oli aika lailla samaa, paitsi että enää ei tarvinnut suunnitella häitä. Tehtiin töitä, opiskeltiin, purettiin muuttolaatikoita, stressattiin kaikenlaista, kohta valmistauduttiin perheenlisäykseen. Aina välillä oivalsi, että ai niin, me ollaan naimisissa, muistatko.

Ennen häitä, ja erityisesti ennen kihlautumista, musta jotenkin tuntui että se on sellainen suhteen Tärkeä Etappi. Että kun ollaan päätetty mennä naimisiin, niin tiedetään ettei tässä nyt enää höntyillä mihinkään muualle, vaan ollaan yhdessä, ihan virallisesti. Häiden jälkeen alkoi hiljalleen valottua, että niin, hääpäivä ja naimisiinmeno ei itseasiassa ollutkaan maaliviiva vaan lähtöviiva. Että tästä nyt ruvetaan rakentamaan avioliittoa, yksi päivä kerrallaan. Ja että se vihkijän kysymä ”tahdotko” on ihan tosi konkreettinen lupaus, eikä pelkästään siihen hääpäivään liittyvä.

Ei siinä ole kyse siitä, tahdotko juuri nyt siinä kysyttäessä. Toki siinäkin on hyvä viimeistään miettiä, ykköset päällä ja ystävät yleisönä, että oliko tämä nyt lopulta sitä mitä haluan. Enemmän siinä on kyse siitä, tahdotko rakastaa ja kunnioittaa koko lopun elämääsi. Silloinkin, kun viikon nukutut tunnit voi laskea kahden käden sormin. Silloinkin, kun toinen on juuri laukaissut elämää suuremman aivopierun sukujuhlissa ja haluaisit vajota maan alle. Silloinkin, kun on itse niin hukassa itsensä kanssa, että toisen pahan olon huomaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Meidän avioliitossa ihan keskeisen tärkeää on ollut juurikin se, että molemmilla on lupa olla sellainen kuin on. Se ei tarkoita sitä, että saa käyttäytyä miten lystää, mutta tunteisiin ja ajatuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin on oikeus. Saa olla väsynyt, kiukkuinen, ärtynyt, ja toisaalta saa olla innoissaan, iloinen ja ihan liekeissä jostain uudesta asiasta. Jos mä olen sanonut jotain, mistä toinen on vetänyt herneen nenäänsä, niin mä saan olla sitä mieltä etten tarkoittanut satuttaa. Pyydän silti myös anteeksi toiselta, koska huomaan millaisen reaktion aiheutin, vaikkakin tahtomattani. Ja jos musta tuntuu pahalta kun toinen tekee jotain, mä voin kertoa, että nyt tuntuu pahalta, eikä se silti tarkoita että se olisi välttämättä toisen vika tai syy. Mun ei oo pakko tykätä vaikka nyt esimerkiksi jalkapallosta (hypoteettisesti) vaikka toinen siitä tykkääkin. Mutta mulla ei oo myöskään oikeutta sanoa, että jalkapallo olisi kategorisesti tyhmää, älytöntä tai turhaa, tai ettei toinen saisi tykätä siitä.

Lisäksi mä ajattelen, että kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, mikä mieleen juolahtaa. Vaikka olisi ihan ilmiselvää, että toisen väsymys johtuu vaikkapa siitä, että tuli istuttua tietokoneen ääressä aamukahteen, niin sellainen sarkastinen kuittailu aiheesta tuskin ainakaan parantaa tilannetta. Tai jos ollaan jossain ystävien kanssa ja keksii jonkun loistovitsin aiheesta puolisoni häpeällisin luonteen heikkous, niin pitemmän päälle on parempi pitää suunsa kiinni. Ystävien arvostuksen saa muillakin keinoin, mutta kotimatka ja seuraavat pari päivää puolison kanssa on erittäin paljon miellyttävämpiä, jos pitää mölyt mahassaan. Sitäpaitsi ainakin mulle itselleni tulee vaivautunut olo, jos pariskunnan toinen osapuoli vitsailee toisen heikkouksilla – se ei varsinaisesti kuulosta kamalan kunnioittavalta, eikä siinä oikeastaan kehtaa edes nauraa, siltä varalta että vitsin kohde ei arvostakaan sentyyppistä huumoria. Omista heikkouksista vitsailu on aina paljon turvallisempaa.

Tahtoa vaaditaan siinäkin kohtaa, kun tekisi mieli lähteä kesken riidan pihalle ja lyödä ovi kiinni tosi kovaa, muttei silti tee niin. Tai siinä kohtaa, kun toinen kysyy, mikä ärsyttää, ja tekisi mieli sanoa ”ei mikään” mutta miettii kuitenkin hetken pitempään ja myöntää, että joku nyt tosiaan ottaa aivoon. Tai siinä vaiheessa kun toinen on ihan rikki eikä kykene hoitamaan omaa osaansa kotihommista, ja itse tekisi mieli lyödä myös hanskat tiskiin, mutta sen sijaan tekeekin valittamatta muutaman kerran ne ylimääräisetkin hommat niin että toinen saa levätä. Se on mun mielestä rakkautta. Ei se, että endorfiinit räiskyy ja kaikki on huikeaa. Vaan se, että silloinkin kun arki on tervassa tarpomista ja kenen tahansa muun kanssa olisi jo ilmoittanut että no niin, tää oli tässä, jaksaa ajatella asiaa myös sen puolison hyvinvoinnin kannalta.

Mä arvelen, että helppoja avioliittoja ei olekaan. Jos avioliitto näyttää ulospäin helpolta, niin puolisot on ehkä oppineet tekemään sellaisia valintoja, että tolla toisella olisi hyvä olla mun kanssa. Enkä mä ainakaan itse haluaisi elää helpossa avioliitossa, ainakaan koko elämääni. Puoliso on elämän ainoa perheenjäsen, jonka saa itse valita, ja siinä mielessä toki mielummin valitsee sellaisen, jonka kanssa saa olla oma itsensä. Arki ja kriisit hiertävät kuitenkin ihmisen kuoren rikki, ja väkisinkin törmää toisessa niihin kohtiin, jotka hiertävät erityisen kivuliaasti. Ne on niitä kohtia, joista voi kasvaa vähän paremmaksi ihmiseksi. Vähän kärsivällisemmäksi, vähän anteeksiantavammaksi, nöyremmäksi, rohkeammaksi, luottavaisemmaksi.

Jostain luin hiljattain, että avioliiton tarkoitus on auttaa puolisoita kasvamaan ihmisinä, ja oon ruvennut olemaan samaa mieltä. Se nyt ei ole yllättävää, koska mä mietin melkein kaikkea mahdollista oppimisen ja ihmisenä kasvamisen näkökulmasta, mutta se on avioliiton suhteen mulle uusi näkökulma. Että se klassinen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” ei välttämättä olisikaan sen naimisiinmenon seurausta, vaan sen itse avioliiton prosessin aikaansaannosta. Että voisi asennoitua siihen läheisimpään ihmissuhteeseen niin, että se tarjoaa reaaliaikaista palautetta siitä, missä kohtaa itsellä on kehittymisen ja kasvamisen paikka. Ja että se avioliiton onnellisuus ei olisi mikään päätepiste, vaan enemmän kiitollisuutta siitä, että on saanut rinnalleen ihmisen, joka jaksaa ja tahtoo peilata mun lukemattomia epätäydellisyyksiä päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Se onkin aika satumainen ajatus.

Kiitos, J. <3

Fail

Puolisolla oli synttärit, niin tein synttärikakun. Maidottoman ja munattoman, koska vauvan vatsa ei kestä jos mä syön kumpaakaan, ja gluteenittoman, koska anoppi oli kylässä. Kokeilin uutta reseptiä, tein vielä vaniljakreemiäkin kermavaahtoa korvaamaan.

Siitä kakusta tuli Ihan Kamala. Pohja oli sitkeä, kuin olis huovutettua villasukkaa yrittänyt syödä. Vaniljakreemin kiisselipuoli jymähti keitettäessä, kun sekoitin sitä noin sekunnin liian pitkään. Se oli koostumukseltaan kuin tiivistesilikonia johon on ripoteltu vaniljansiemeniä sinne tänne. Margariinia vatkatessa kulho lipesi kädestä ja puolet margariineista lensi ympäri keittiön lattiaa (sen sai onneksi korvattua, kun ei ollut viimeinen margariinipurkki kaapissa).

Kakussa oli kaksi hyvää puolta – purkista tullut vadelmahillo ja miehen vatkaama kermavaahto, jota en tietysti itse voinut syödä. Meidän herkkusuu taapero, joka normaalisti vetelee kaiken lautaseltaan hyvällä halulla, laappi huolellisesti siitä annoksestaan kermavaahdot ja hillot, ja pyysi lisää kakkua. Kun sanoin, että sulla on vielä kakkua jäljellä, hän katsoi pohjan palasia lautasellaan ja ilmoitti: ”Ei noita.”

Onneksi kokeilin reseptiä ennenkuin oli joku muukin kuin anoppi kylässä. Onneksi mies arvosti mun tsemppausta lopullisesta tuloksesta huolimatta. Onneksi kyseessä oli miehen synttäri eikä esimerkiksi lapsen – pettymys olis voinut olla melkoisen paljon isompi sekä päivänsankarille että kakuntekijälle.

Mutta kirveli se silti. Oppimiskokemus sitä, pitää hyväksyä mokaaminen tätä. Mihin tahansa sen kietoo, niin kirvelee.

Shiva Natan koko pointti on se, että mokailee. Että tekee sen verran hankalaa tasoa, ettei ihan pysy perässä, niin aivot saa haastetta ja vetristyy.

Impron pointtina on se, että moka on lahja, josta voi tulla huikea uusi oivallus ja juonenkäänne. Sellainen, jota ei olisi ilman mokaa ikinä keksitty.

Aivot on ihan kärryillä sen asian kanssa, että tämä on nyt Hyvä Asia, että Teet Jotain Mukavuusalueen Ulkopuolella ja Kehityt. Ja sitten se toinen puoli, joku evoluutiohistorian kehittämä turvallisuuspäällikkö, huutaa pää punaisena että VIRHE! PIELEEN MENI! AAAAAGH! ET OSANNUT!

Minä: No en osannut, ihan totta. Harmittaa ihan vietävästi, kun olisin halunnut osata.

Turvallisuuspäällikkö: Noniin, katso nyt, kannattiko riskinotto? Kannattiko? Hyvä ettet joutunut sapelihammastiikerin saaliiksi!

M: …Niin siinä oli kysymys synttärikakusta. Ei hengenlähtötilanteesta. Vaikka olihan se vähän noloa, että tein niin suurella touhulla sitä kakkua ja sitten siitä tuli niin kauhea.

T: Noloa, nimenomaan, ja ajattele miten hyvä tuuri sulla kävi ettei lauma jättänyt matkasta vaikka nolasit itsesi ja teit virheen.

M: Mitä?! Kyllä mä tiedän, ettei J noin pienistä mokista edes mieti muuta kuin että voi että, harmi kun meni pieleen. Ei mua lauma jätä vaikka mokailisin miten.

T: Hmph, no anoppi olis ainakin saattanut ajatella susta vaikka mitä. Ja pitäähän sun nyt itsekin pysyä varpaillasi, ettet päästä itseäsi repsahtamaan.

M: Ahaa, tässä onkin kyse jostain itsesäätelyhommasta. No, mikäs siinä virheiden tekemisessä nyt on mun itseni puolesta niin vahingollista?

T: Jos sä vaan aina teet sellaista, missä et oo ollenkaan hyvä, niin et saa mistään onnistumisen kokemuksia. Sit sulla on koko ajan itsestäsi huono ja kurja olo, kun et pärjää missään.

M: Hmmm, okei. Eli siis epäonnistumiset tarkoittaa sun mielestä sitä, että mun itsetunto rapistuu, kun mun tekemiset ei onnistu täydellisesti.

T: Joo, just niin! Kerrankin me ollaan samaa mieltä!

M: Mutta onhan se nyt vähän surullista, jos mun itsetunto liittyy pelkästään siihen, missä mä oon hyvä. Kun en mä opi mitään, jos mä en suostu välillä olemaan jossain huono ja aloittelija ja tekemään virheitä. Ja tulee aika tylsä elämä, jos ei koskaan opi mitään uutta.

T: No mutta, no mutta, mihin me sitten perustetaan sun itsetunto? Jos kerran ei siihen, että oot loistava kaikessa mitä teet?

M: Voisko se perustua siihen, että uskaltaa opetella uusia juttuja ja tehdä niitä virheitä? Ja siihen, että sinnikkäästi jaksaa tutkia niitä tekemiään virheitä ja miettiä, että mitä vois tehdä eri tavalla ensi kerralla? Koska silloin kaikki ne mokailut tukee sitä tutkimista, kun tulee lisää dataa. Ja siinä mä nyt ainakin oon tosi hyvä, että ruoditaan kaikki asiat pohjamutia myöten.

T: …emmätiiä, voiko toi toimia…

M: Voidaanko kokeilla sitä? Että jokaisesta tällaisesta pieleen menneestä yrityksestä vois ensin antaa sen harmituksen harmittaa itsensä loppuun, ja sitten miettiä, että no mitä sitten seuraavalla kerralla tekis eri tavalla?

T: Kokeillaan vaan. Mutta sillä ehdolla, että mä saan varata oikeuden sanoa ”mitäs mä sanoin” aina jos menee pieleen. Kyllä sun pitää ne virheet silti huomata.

M: Joo, tehdään niin, kunhan et enää huuda sitä sellaisella kriisipaniikkiäänellä. Se on tosi rasittavaa.

T: Joo, sori. Se on jäänyt päälle sieltä sapelihammastiikeriajoilta.

M: Kiitos!

Noniin, mitä mä tästä sitten opin.

  1. On äärimmäisen hyvä testata reseptit ennen kuin niitä ihan oikeasti tarvitsee.
  2. Meidän taaperokaan ei syö ihan mitä tahansa, vaikka siinä olisikin sokeria.
  3. Anoppi löytää mun leivonnaisista aina jotain positiivista – tuossakin kakussa kuulemma maku oli ihan kohdillaan, vain koostumus oli vähän kummallinen.
  4. Täydellisyydentavoittelu alkaa ahdistaa aika nopeasti, jos on jossain asiassa aloittelija.
  5. Virheiden tekeminen saattaa ottaa päähän, vaikka kuinka tietäis, että se on lopulta hyväksi. Ja se myös saa ottaa päähän. Ei tartte olla mikään ikuinen mielenrauha, jos ei tunnu siltä.
  6. Virhe rakentaa uutta.

Vähän niinkuin kuntoillessa – sen viimeisen toiston kohdalla, kun ei enää pysty, lihas viestii, että tarttee lisää voimaa, pitää levätä ja vahvistaa. Mokan kohdalla universumi (tai mikä onkaan) viestii, että tässä tuli stoppi, pitää opetella lisää että pärjää eteenpäin.

Ja kyllä, edelleen harmittaa. Olis ollut kiva syödä herkkutäytekakun jämiä aamuteen kanssa.

Kehossa

Lapsena sitä ei mieti omaa kroppaa. Touhuat menemään, ja se kroppa tulee siinä mukana, auttaa kiipeämään ylemmäksi ja juoksemaan kovempaa ja tömistämään jaloilla maata ja mitä sitä nyt keksiikään. Missäköhän vaiheessa se tiedostaminen alkaa?

Luulisin, että tytöillä ja pojilla eri aikaan ja eri tavalla. Pojilla on perinteisesti alusta asti enemmän lupa olla kehossaan läsnä, aktiivisia, keholla tekijöitä. Urheilla, kiivetä siihen puuhun, törmäillä, tapella. Ehkä se tyttöjen passivoituminen tulee murrosiässä. Ainakin itselläni.

Toki se alkoi jo niillä legendaarisilla ala-asteen liikuntatunneilla, kun kaikki kehollisuus vertautui heti aina muihin. Mä juoksin tän verran, mutta noi juoksi noin paljon pidemmälle ja nopeammin. Ulkoisen suorittamisen tuoksinassa ei missään vaiheessa ehtinyt miettiä, että miltä tää kropassa tuntuu.

Ja sitten, tam-tam-TAA, murrosikä pläjähti päälle, ja peilistä tuijottikin yhtäkkiä joku ihan muu. Kun siihen ikään mennessä ei ollut oppinut juurikaan liikkumaan omaksi ilokseen, niin ei siinä mylläkässä sitten kyllä tullut opeteltuakaan. Ja siinä kohtaa omaan kehosuhteeseen tuli vielä se ulkonäköpaine. ”Siis vitsimä oon nii-iin läski”, sitä ajatteli, kun paino alkoi vielä numerolla joka on sittemmin jäänyt kauas menneeseen, ”ens viikolla mä en kyllä syö mitään muuta kuin mandariineja.” Luojan kiitos noita itsekurin helmihetkiä kesti yleensä sen yhden koulupäivän ajan, maksimissaan kaksi.

Se ainoa poikkeus liikkumisen iloon tohon aikaan oli tanssiminen. Se oli vähän sellaista ikäänkuin-liikuntaa, jossa ei tarvinnut kilpailla, ei vertailla, pelkästään treenata tekniikkaa ja koreografiaa ja yhteistyötä. Se oli ehkä tarpeeksi kokonaisvaltaista, niin että myös aivoille tuli jotain haastetta. Ja siinä oli joku ihan oikeasti taitava ohjaamassa, eikä ollut pelkästään koulun liikuntatuntien varassa tekniikan tai kiinnostuksen suhteen. Kaikki kunnia liikunnanopettajille, teitte varmasti parhaanne, en mä sillä.

Pitkään sitä sitten suhtautuikin kroppaan sellaisena, no, aivojen orjana. Joka kuskaa ”mua” (eli mun henkisiä ominaisuuksia) ympäriinsä kun en itse siihen kykene, joka pitää tahdonvoimalla pistää kuriin ettei se ala temppuilla, mutta joka aina kapinoi tavalla tai toisella, sairastuu tai kremppaa tai voi muuten huonosti. Ja näyttää ihan erilaiselta kuin ne bussipysäkkimainosten vartalot.

Taisin olla jo parinkympin paremmalla puolella kun alkoi löytyä lupa olla omassa kehossa läsnä, hyväksyä vaan ja olla kiitollinen. Sisko sairastui syöpään, ja tajusin tosi konkreettisesti, mitä kaikkea itse pystyykään tekemään kun näki ettei toinen pysty. Aloitin draamakasvatuksen opinnot, ja ollakseen yliopisto-opetusta niissä oli häkellyttävän paljon kehossa olemista.

Sen kautta, että draamaa ja teatteria tehdään keholla ja äänellä, pääsin kiinni siihen, että ihan oikea elämäkin eletään kehossa. Luin ja treenasin itsekseni Alexander-tekniikkaa, joogasin, löysin Shiva Natan, joka oli siihen kohtaan mulle täydellinen kehon ja mielen nivomisen laji.

Myös kaksi raskautta ja synnytystä ovat tehneet aika paljon sen eteen, että on lupa olla omassa kehossa läsnä. Kun siellä on joku toinenkin läsnä. Ja se toinen pitää saada sieltä keinolla tai toisella tähän meidän maailman puolelle. Yhtäkkiä se omasta kropasta huolehtiminen, kunnolla syöminen ja muu ei olekaan vain itsekkyyttä, vaan äidillistä huolenpitoa. Puhumattakaan siitä, että kaikki henkisten lukkojen käsittely ja vapauttaminen vaikuttaa suoraan siihen, miten jumissa kroppa on synnytyksessä ja miltä se synnyttäminen sitten tuntuu.

Koska itseasiassa tunteetkin, emootiot, on ainakin mulla ihan fyysisiä ilmiöitä. Patoat jonkin asian sisällesi vuosikausiksi, ja kun ajattelet sitä pitkästä aikaa, niin tulee emootio, ja sitten (jos on antanut itselleen luvan olla läsnä kehossakin) tuntuu jossain kohtaa puristus, kiristys, jopa kipu. Niiden käsittely on hirveän vaikeaa, kun ei voi hieroa samalla tavalla kuin kipeää lihasta, mutta vähän siihen helpottaa se, että niillekin antaa luvan vain olla. Huomaa. Meidän kaksivuotiaan kanssa ollaan opeteltu, että joihinkin asioihin ei kosketa (sienet, tupakantumpit, veitset), ne vain huomataan. ”Aha, siinä on sieni.” Ja sitten jatketaan matkaa. Sama suhtautuminen vähän auttaa myös silloin kun on sisällä itsensä kanssa ihan solmussa jostain jutusta, niin että rintalastaa kiristää. ”Aha, siinä on ahdistus lapsuudesta, kun X, ja sen takia mä räyhäsin puolisolle.” Ja sitten katotaan, että tuntuuko erilaiselta.

Nykyään mä alan olla jo sellaisessa vireessä, että on kiva laittaa musiikkia soimaan ja tanssia ympäri olohuonetta niin että tulee hiki, ihan vaan sen takia että oma keho aktivoituu ja lämpenee. Tai kuulostella, jos on kurja olo, että mitähän mun kroppa nyt kaipaisi, vettä vai ruokaa vai raitista ilmaa. Siitä orja-omistaja -asetelmasta on hitaasti muotoutumassa sellainen tasavertaiset kumppanit -asetelma.

Ja vielä ehkä niin, että keho on itseasiassa se ensisijainen kumppani, ja aivot on sille alisteiset. Kun aivot ei toimi, jos kroppa ei toimi. Aivot on riippuvaiset koko kropan toiminnasta – hengitys, ruuansulatus ja verensokeri, uni jne. (Miten niin meidän taloudessa on katsottu Olipa kerran elämää… 🙂  ) Jos ajatus ei kulje, niin kroppaa pitää hoitaa, ei ruoskia. Antaa lepoa ja vettä ja ravintoa, niin silloin toimii pääkin. Eikä kroppa silti ole vain väline, vaan itsessään arvokas ja hieno. Siitä on lupa olla ylpeä.

Lupa kirjoittaa.

Mä leikin pienenä toimittajaa.

Keksin itselleni nimen. Askartelin itselleni käyntikortin sillä nimellä, laitoin siihen tarrakuvan, ja titteliksi pistin ”toimittaja”. Mulla oli siinä tarrakuvassa vihreä collegepusero, jossa oli orvokkien kuvia. Oi ihana 90-luku.

Mä en tiedä, että missä vaiheessa se loppui. Kirjoittaminen siis ei loppunut, mutta ajatus siitä, että sitä voisi tehdä elääkseen. Tai edes pääasiallisesti niin, että tekee jotain muuta elääkseen.

Koska kirjoittanut mä oon aina. Päiväkirjaa, tarinavihkoja, näytelmiä, biisejä, välillä blogejakin. Mutta en mitään virallista. Koulujuttujen lisäksi. Paitsi jonkun lehtijutun joskus, ja ai niin gradun. Mutta se oli englanniksi.

Ääni pään sisällä: Et sä oo mitään oikeasti oikeaa kirjoittanut. Ei sitä lasketa, jos kirjoittaa jotain koulutehtävää. Eikä sitä lasketa, jos kukaan ei nää niitä tekstejä, niinkuin vaikka päiväkirjaa. Eikä niitä lehtijuttujakaan oikeastaan lasketa, kun ei ne olleet mitenkään ihmeellisiä.

Minä: Aha. Mikä sitten lasketaan kirjoittamiseksi? Siis noin oikeasti?

Ääni: Kirja.

Minä: Oho, wau. No sitä en oo kirjoittanut, ihan totta.

Ääni: Tai runokokoelmakin riittää. Tai joku muu sellainen oikea oikea juttu.

Minä: Sä puhut taas siitä oikeasta kirjoittamisesta, ja mä en ihan nyt ymmärtänyt, että millaista se on.

Ääni: No sellaista että istuu näppiksen ääreen ja alkaa työstää jotain Suurta, ja sitten se on valmis.

Minä: Ai ihan kertaistumalta jotain suurta?

Ääni: Joo, aika lailla sillai. Voi tietysti tehdä sen useammassa pätkässä, mutta pitäis tehdä jotain valmista heti. Ja sitten se palautetaan ja siitä saa numeron.

Minä: Ahaa, siis vähän niinkuin koulussa?

Ääni: Joo, aika lailla. Niinkuin ylioppilaskirjoituksissa. Istutaan alas ja kuudessa tunnissa rysäytetään kasaan kuolematon mestariteos.

Minä: Mutta en mä saanut äikän ylppäreissä aikaan kuolemattomia mestariteoksia. Mulla oli ekassa kokeessa migreeni enkä nähnyt lukea juuri mitään, ja toisessa kokeessa olin oksentanut koko edellisen yön vatsaflunssan kourissa.

Ääni: Niinpä, ja eikö ollut hyvä? Ei tarvinnut sitten harmitella sitä, että kaikkeni tein ja parhaassa kisakunnossa ja pieleen meni.

Minä: Ei sitä tiedä, että olisiko se mennyt pieleen. Sain mä siitä magnan kuitenkin.

Ääni: No joo, mutta ei sillä magnalla mihinkään kirjoittajakouluun lähdetä. Tai siis et lähtenyt.

Minä: No enpä lähtenyt, en. Ehkä siellä kirjoittajakoulussa muuten joku olis sanonut, että oikeat kirjailijat ja ammattilaiset ei tee kertaistumalta valmista, vaan muokkaa ja muokkaa lukemattomia kertoja. Hehheh, lukemattomia.

Ääni: …

Minä: Kun eihän se gradukaan syntynyt niin, että mä olisin kirjoittanut peräkkäisinä päivinä X sivua per päivä ja sitten N:ntenä päivänä *enkelikuoron laulua* oli Teos valmiina. Vaikka olis ollut kaikki teoriatkin luettuna, analyysit tehtynä ja viitteet rivissä niin silti se kirjoittaminen olisi mennyt siksakkia. Enhän mä edes tiennyt kaikkien tulosten merkitystä ennenkuin olin kirjoittanut puolet ja tulin ajatelleeksi että hei, noinhan se menee.

Ääni: No joo. Mutta siinä sulla oli sentään sanottavaa, siis sellaista ulkoa tullutta sanottavaa, lähdeteoksista ja muuta.

Minä: Eli toisaalta pitäis kaivaa sisuksistaan joku kuolematon mestariteos ja toisaalta käyttää lähdeteoksia, niinkö?

Ääni: No, tavallaan. Jos kirjoitat vaan sellaista, mitä päästä tulee, niin mistä sä tiedät, että se on Oikeaa Asiaa, jos sulla ei oo lähdeteoksia?

Minä: Jos se tulee mun päästä, niin silloin se on mun pään sisällä Oikeaa Asiaa. Ja vaikka ne olis mun päiväkirjan ulkopuolellakin, niin ne on silti Oikeaa Asiaa mun elämässä. Ja voi olla, että se on jonkun muunkin mielestä oikeaa asiaa, tai sitten lukija ainakin ymmärtää mun mielenliikkeitä paremmin.

Ääni: …

Minä: Kiitos.

LUPA:

Minulla on lupa kirjoittaa ilman, että sille tarvitsee antaa arvosanaa. Minulla on lupa kirjoittaa ilman lähdeviitteitä, jos haluan, tai lähdeviitteiden kanssa, jos haluan. Minulla on lupa kirjoittaa keskeneräistä ja muokata sitä myöhemmin, jos haluan.