Häpeä siirtyy katsekontakti kerrallaan

Miten häpeä siirtyy?

Tätä mä oon pohtinut viimeiset pari päivää, kun oon uppoutunut aiheeseen ja tarkkaillut itseäni ja omia ajatuksiani häpeään liittyen. Mä oon siis yrittänyt miettiä tätä asiaa sekä vanhemman että lapsen näkökulmasta, ja tällaiseen hypoteesiin mä oon päätynyt.

Lapsi sanoo tai tekee jotain. Vaikka nyt puhuu sellaisesta aiheesta, joka herättää aikuisessa häpeän tunteita. Leikitään nyt vaikka, että se aihe on ”porkkana”.

Lapsella ei ole porkkanaan liittyen mitään erityisiä tunteita vielä. Se on ehkä lapsen mielestä uusi ja mielenkiintoinen juttu, mutta ei sen enempää.

Vanhempi kuulee, kun lapsi puhuu porkkanasta. Jos vanhemmalla on voimakas häpeätriggeri porkkanoihin liittyen, niin vanhemmassa herää häpeän kokemus (jota Brown kutsuu häpeämyrskyksi). Fyysiset oireet vaihtelevat, mutta keskimäärin lopputulos on se, että vanhemman on tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Ihan hurjasti menee myös energiaa siihen, että vanhempi peittää sen häpeäreaktion lapselta, yleensä vanhasta tottumuksesta – häpeän näyttäminen toisille lisää haavoittuvuuden tunnetta, ja se on monille ihmisille äärimmäisen vaikeaa.

Yleensä silloin, kun on häpeissään, niin on vaikea katsoa toista silmiin. On vaikea puhua lapsen kanssa porkkanoista, vaikka periaatteessa ajattelisi, että porkkanoista pitäisi pystyä puhumaan luontevasti. Sanat tarttuvat kurkkuun. Vanhempi yrittää ehkä vaihtaa puheenaihetta nopeasti, koska siinä häpeän tunteessa on niin vaikeaa olla. Vanhempi ehkä suuttuu, noin niinkuin puolustusreaktiona

Mitä lapsi havaitsee?

Minä tein jotain ihan tavallista, ja äiti tai isi ei pysty katsomaan minua silmiin. Äiti (tai isi) menee tollaiseksi kummalliseksi. Onkohan se surullinen? Tai sitten äiti (tai isi) suuttuu.

Lapsi ei välttämättä edes huomaa puhuneensa porkkanoista juuri ennen kuin vanhempi menee kummalliseksi. Lapsi huomaa vain, että jotain on pielessä.

Lapsi (tai moni aikuinenkaan) ei välttämättä osaa erotella, että liittyykö vanhemman reaktio lapsen tekoon vai lapseen itseensä.

Eikä lapsi varsinkaan osaa ajatella, että se reaktio voisi johtua vanhemmasta itsestään. Sitä ei osaa moni aikuinenkaan. Jos juttelet jonkun kanssa ja tämä keskustelukumppani irvistää, alat todennäköisesti heti pohtia, että mitä sanoit väärin. Et ehkä koskaan saa tietää, että se irvistys johtui hammassärystä tai kuukautiskivusta tai siitä, että toinen muisti yhtäkkiä jättäneensä tärkeän puhelun soittamatta.

Lapsen näkökulmasta vanhemman hermostuminen, katseen välttely, suuttuminen tai aiheen vaihtaminen tarkoittavat sitä, että lapsessa on jotain vikaa.

Jos tämä toistuu joka kerta, kun puhutaan porkkanoista, lapsi oppii aika nopeasti, että porkkanoissa on erityisesti jotain pahaa. Ja jos porkkanat ovat sitten kuitenkin lapsen mielestä kiinnostavia, niin lapsi oppii myös hyvin nopeasti, että hän on jollain tavalla vääränlainen, koska eihän pahoista asioista saa olla kiinnostunut.

Häpeä on siirtynyt taas yhden sukupolven eteenpäin.

Tämä on mun mielestä yksi niistä keskeisistä syistä, joiden takia mun mielestä vanhempien on äärimmäisen tärkeä panostaa omien jumiensa työstämiseen. Tai ainakin kysyä itseltään: Haluanko minä, että lapseni häpeää samoja asioita kuin minäkin?

No mitä voi tehdä, jos tulee tällainen häpeän-porkkanoita-mutta-lapsi-puhuu-niistä -tilanne eteen?

Brené Brown kirjoittaa, että häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Rohkeutta vaatii se, että ensinnäkin nimeää ja myöntää itselleen sen häpeän. Kyllä, porkkanoista puhuminen aiheuttaa minussa valtavan häpeäreaktion, halusin tai en. Vaikka olisin siitä asiasta mitä mieltä, niin ensimmäinen askel eteenpäin on lupa olla siinä missä nyt juuri olen.

Mä voin antaa itselleni empatiaa. Mun on tosi vaikea puhua porkkanoista, ja vaikka mä en ymmärtäisi syytä siihen, niin mä voin ajatella että joku hyvä syy siihen varmaan on. Kun tietää mun taustan porkkanoiden suhteen, niin ei mikään ihmekään että mä reagoin näin.

Ja koska häpeä viihtyy salassa ja yksinäisyydessä, niin sen saa parhaiten purettua puhumalla aiheesta jonkun luotettavan kanssa. Se, jos mikä, vaatii rohkeutta. Kun sanoo että kuule, mulla on yksi asia josta mä haluaisin sulle puhua ja siihen liittyy aika paljon häpeää. Että mä toivoisin, että sä pystyisit kuuntelemaan ja olemaan läsnä ilman neuvomista tai kauhistelua. Ja sitten kertoo sen tarinan, taustoineen kaikkineen, sille toiselle ihmiselle.

Brown puhuu paljon myös siitä, että häpeätarinoita ei pidä kertoa kenelle tahansa. Vain sellaiselle ihmiselle, joka on ansainnut kuulla ne ja jolla on siihen valmiudet. Tämä tarkoittaa sitä, että se varsinaisen tarinan kuuntelija ei voi olla oma lapsi, koska lapsilla ei ole vielä tarpeeksi keinoja peilata niitä tunteita takaisin.

Lapselle voi ja kannattaa silti kertoa, mistä on kysymys. Sekin vaatii rohkeutta. Voi sanoa, että kuule nyt kun puhut porkkanoista, niin mulle tulee aika vaikea ja surullinen olo. Se ei johdu sinusta eikä niistä porkkanoista, eikä tämä mun paha mieli ole sun vikasi. Minä vain en vielä osaa puhua porkkanoista niin, ettei mulle tulisi surullinen olo, mutta mä opettelen.

Ja sitten pitää sen lupauksen ja opettelee. Tietoisesti.

Ja sitten kun pystyy lopulta puhumaan niistä porkkanoista ilman häpeää, niin kertoo lapselle, että nyt minä osaan puhua porkkanoista ilman että tulen surulliseksi. Sen jälkeen lapsen kanssa voi jutella, että millainen tunne lapsella nyt on porkkanoista, niin että saadaan jo mahdollisesti eteenpäin siirtynyt häpeä purettua pois – rohkeasti, empaattisesti ja yhteyden kautta.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia häpeän siirtymisestä, omia kokemuksia joko lapsen tai vanhemman näkökulmasta, tai yleisiä pohdintoja aiheesta. Täällä on lupa kommentoida empaattisesti, itseään ja muita arvostaen ja oman näkökulman esiin tuoden. 🙂

Irtoajatuksia häpeästä

Tästä blogista saattaa tulla seuraavien viikkojen aikana Brené Brown -faniklubin sivuhaara. 🙂 Brown on tutkija, joka on luonut maineensa häpeä- ja haavoittuvaisuustutkijana, ja sen lisäksi että aihe kolahtaa aika hyvin tähän Lupa olla minä -näkökulmaan, niin mä tykkään tosi paljon hänen tyylistään.

Brownilta oon kuunnellut muun muassa TEDx Houstonia ja sen TED-jatko-osaa, sekä On Being -radiohaastattelua, ja lisäksi rupesin nyt lukemaan yhtä hänen kirjoistaan (kiitos, Kindle, ettei tarvinnut odotella postin kulkua rapakon yli). Suosittelen tutustumaan. 🙂

Muutamia ajatuksia, jotka mulle on päällimmäisiksi jääneet näistä Brownin jutuista mieleen.

Häpeä on universaali tunne, joka liittyy siihen, ettei ihminen koe olevansa rakastamisen arvoinen.

Häpeä viihtyy salaisuuksissa ja toisten tuomitsemisessa. Häpeän vastalääkkeitä ovat rohkeus, empatia ja yhteys toisiin.

Häpeän voi tiivistää kahteen perusajatukseen.

Ensimmäinen on ”minä en ole tarpeeksi __.” Tarpeeksi fiksu, tarpeeksi rikas, tarpeeksi laiha, tarpeeksi ahkera, tarpeeksi hyvä äiti, tarpeeksi tehokas, tarpeeksi tunnollinen.

Jos pääsee yli tuosta ensimmäisestä, niin häpeän seuraava ääni on ”kuka oikein luulet olevasi?”. Luuletkos olevasi fiksu, kun kehtaat sanoa noin? Luuletkos olevasi kovinkin taitava, kun näytät työsi toisille? Luuletkos olevasi jotenkin erityinen, kun kehtaat näkyä?

Naisilla ja miehillä häpeä kumpuaa eri asioista.

Naisilla häpeän juuri on ”hoida kaikki mahdollinen ja tee se näennäisen helposti ja vaivattomasti.” Koti kuntoon, työelämä lentoon, parisuhde mallilleen, kauniit lapset, timmi keho, upeat kasvot, hehkeät hiukset, hoidetut kynnet noin vähintään, tai muuten et ole mitään.

Miehillä häpeän juuri on ”älä näytä heikolta”. Tästä mulla ei ole sattuneesta syystä itselläni juurikaan omakohtaista kokemusta, mutta olen tarpeeksi monta kertaa nähnyt ulkopuolelta, millainen sisäinen taistelu on käynnissä silloin kun mies itkee. Kuinka pahasti on pitänyt sattua, että kyyneleet pääsevät ulos, ja millainen lisätuska ja häpeä siitä tulee, että tietää näyttävänsä kaiken sen kivun lisäksi vielä heikoltakin.

Häpeästä pääsee eroon sillä, että kertoo siitä häpeästä jollekulle luotettavalle. Sellaiselle, joka ei lähde kauhistelemaan sinua tai tilannetta, ei ala neuvoa tai mene itse ihan puihin niin että joudut yhtäkkiä itse lohduttajaksi. Sellaiselle, joka osaa kuunnella tarinasi, antaa tilaa tunteillesi, kertoa että ne tunteet ovat ihan ymmärrettäviä ja sallittuja.

Häpeästä on vaikea lukea, ja samalla siitä on tosi terapeuttista lukea. Saa sanat niille omille hiljaisille ja vaietuille tunteille.

Kuten sanottua, mä tulen kirjoittamaan tästä aiheesta varmaan aika monta kertaa ja aika monelta kannalta. Sitä ennen käykää kuuntelemassa Brené Brownia. 🙂

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä ajatuksia heräsi, mitä tunteita? Kävitkö kuuntelemassa Brownia, ja jos niin mitä ajatuksia sieltä heräsi? Kuten aina, täällä on lupa kommentoida itseään ja toisia kunnioittavasti. <3

Miksi minä en kasvata rangaistuksilla

Tuolla vanhemman Kasvatuksesta -tekstin kommenteissa tuli keskustelua rangaistuksista, ja Le Danseur Terrible esitti kysymyksen, jonka vastaus mun mielestä ansaitsee ihan oman tekstinsä.

Jäin vielä miettimään sitä tilannetta, jossa lapsi tekee tietoisesti – siis tahallaan ja toistuvasti – jotain väärää. En odota sinulla olevan tietenkään valmiita vastauksia joka tilanteeseen, mutta minua kiinnostaisit mitä siitä skenaariosta ajattelet. Tietenkin tahallisuuden määrittely on joskus hirveän vaikeaa, mutta minä olen nähnyt tällaisessa tilanteessa rankaisemisen perusteltuna. Siis kasvatuksellisesti rangaistuksen pelon opettaminen olisi perusteltua esimerkiksi jonkun turvallisuuden varmistamiseksi. Näen ehkä jollain tasolla ”aikuisten” yhteiskunnan toimivan näin. Lailla yritetään varmistaa, että jos empatiataso ei riitä niin emme rangaistuksen pelossa tappaisi toisiamme.

Hmmm. Mun piti hetki tätä pohtia ja keskustella puolisonkin kanssa aiheesta, ennenkuin sain oman näkökulmani tähän aiheeseen selkiytettyä, mutta yritetään.

Nonviolent Communication, tarve ja strategia

Mun lähtökohtainen ajattelu on Nonviolent Communicationin hengessä se, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä kohdata tai täyttää jokin aito tarve. Ja sen tarpeen täyttämiseksi valitaan jokin strategia, joka voi olla toimiva tai puutteellinen, se voi ottaa ympäristön tarpeet huomioon tai sitten ei. Ja erityisesti tällaisessa kohdassa on mun mielestä ensiarvoisen tärkeää erottaa tarve ja strategia.

Jos lapsi jatkuvasti lyö pikkusisarustaan tai ottaa luvatta tavaroita ja heittelee ne lattialle, niin sillä ei varsinaisesti ole tarvetta lyödä tai heitellä tavaroita. Tai jos otetaan esimerkki aikuisten yhteiskunnasta, niin jos joku valehtelee, pettää puolisoaan, varastaa tai tappaa, niin ei silloinkaan ole kyse niiden kyseisten asioiden tai tekojen tarpeesta. Siellä taustalla on jokin muu tarve, vaikkapa tarve tulla nähdyksi tai tarve suojautua tai jännityksen tarve tai joku muu. Lyöminen tai heitteleminen tai valehteleminen tai tappaminen on puolestaan strategioita.

Samaan aikaan pikkusisaruksella on ihan yhtä aito tarve olla turvassa ja mulla on vaikka nyt järjestyksen tarve, ja ne on ihan yhtä tärkeitä kuin sen tahallaan väärin käyttäytyvän lapsen tarve. Ei tärkeämpiä, mutta yhtä tärkeitä.

Ja sen valehtelevan ja varastelevan aikuisen (vaikuttaa valloittavalta tyypiltä, by the way) tarpeet on yhtä tärkeitä kuin sen ympäröivän yhteiskunnan tarpeet – hyvinvointi, rehellisyys, fyysinen koskemattomuus nyt noin alkuun. Vaikka sen strategiat olisivat kuinka tuomittavia, niin ne tarpeet siellä taustalla on aidosti ja oikeasti tärkeitä.

Miten mä sitten itse käytännössä toimisin?


Disclaimer: ideaalitilanteen Täydellisen Minän toiminta ja väsyneen ja räytyneen Arkiminän toiminta voi olla aika kaukana toisistaan. Mulle itselleni on tärkeää, että mä tiedän mihin mä pyrin, ja yhtä tärkeää on se, että mä annan itselleni anteeksi jos resurssit ei riitä ideaaliin toimintaan.

Mä ensin yrittäisin pitää mielessä tän ajatuksen, että molemmilla osapuolilla on joku oikea tarve. Se itsessään vaatii jo harjoitusta. Ja sitten pyrkiä löytämään jonkin tasapainon niiden tarpeiden välille siinä määrin kun mun omat resurssit siihen riittää.

Mä yrittäisin nopeasti selvittää, että mikä näistä kaikista tarpeista on se, jonka täyttyminen on tässä käynnissä olevassa tilanteessa kaikkein kriittisintä. Jos jonkun henki tai terveys on vaarassa, kun toinen hölmöilee, niin silloin varmistetaan ensin turvallisuus.

Mulla ei ole itselläni kokemusta esimerkiksi erityislasten kohdalta, joten en ole paras ihminen neuvomaan, että miten taltutetaan huutoraivarilapsi. Nää on tilanteita, joissa oma vanhempi on se arjessa kaikkein harjaantunein asiantuntija, mutta mä itse lähtisin ehkä taas Nonviolent Communicationin kautta kuuntelemaan ja sanoittamaan, että mitä tunteita ja tarpeita sillä lapsella voisi olla käynnissä. Antaisin ikäänkuin tilaa sille lapsen kokemukselle ilman, että sallin minkä tahansa käytöksen.

Yrittäisin pitää mielessä, että mulla itselläni kuohuu tunteet ja antaa niille luvan olla olemassa. Sanoittaa vaikka lapselle, että mä olen nyt hurjan vihainen kun mä pelästyin vauvan puolesta niin kovasti.

Sitten kun tilanne on lauennut suuntaan tai toiseen (tavarat on hajalla ja pikkusisaruksella tikit päässä tai sitten kaikki on hyvin paitsi että harmittaa), niin mä ottaisin aikaa sellaiselle keskustelulle, että mitä tapahtui, mitä sinä siinä tilanteessa tunsit ja teit, miltä minusta (tai pikkusisaruksesta) tilanteessa tuntui ja mitä tarvitsin.

Varmistaisin, että lapsi tietää, miksi jokin asia on kiellettyä, eli toisin sanoen mitä minun tai toisten ihmisten tarvetta loukkaa sen kielletyn asian tekeminen.

Pohtisin yhdessä lapsen kanssa, että olisiko jotain tapaa kohdata se hänen tarpeensa niin, että myös muiden tarpeet tulee kohdatuiksi.

Ja jos tilanne on sellainen, että lapsi voi omalla toiminnallaan korjata osan vahingoista, niin pyytäisin häntä toimimaan niin. Siivoamaan tavarat lattialta, pyyhkimään lattialle hulahtaneet maidot, pyytämään anteeksi loukatulta ihmiseltä. Ei rangaistuksena, vaan jotta lapsi kokee, että virheitä saa tehdä ja niitä voi yrittää korjata.

Ja sitten toistaisin tätä sykliä niin usein kuin tarvitaan. Oppimiseen vaaditaan toistoa, ja käytännössä tää on lapselle oppimisprosessi – lapsi yrittää opetella uuden, rakentavamman tavan kohdata jokin tarve. Vaikka lapsi periaatteessa muistaisi, että miten teoriassa pitikään tehdä, niin käytännön osaaminen vaatii usein muistuttamista, uudelleen keskustelua, ja harjoitusta. Ihan samalla tavalla kuin mikä tahansa muukin taito.

Toi tahallisuus-pointti saa mut ajattelemaan, että vaikka asia olisi periaatteessa käsitelty, niin jokin siellä taustalla oleva tarve on jäänyt huomaamatta. Tai sitten lapsi ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi harjaantunut siinä uudessa käytösmallissa, vaan luiskahtaa takaisin siihen vanhaan toimintamalliin.

Vähän samaan tapaan kuin aikuinen, joka periaatteessa tietää että pitäisi olla tipattomalla tai sokerilakossa tai säästää rahaa, mutta väsyneenä tai kiukkuisena tai surullisena tahdonvoima ei yksinkertaisesti riitä ja sitten hups, löytää itsensä baarista tai puolestavälistä suklaalevyä tai nettikaupan Kiitos ostoksestasi -sivulta.

Entä se rangaistus?

Rangaistuksen pelko tässä yhtälössä saa aikaan lähinnä sen, että lapsi (tai siis ihminen) oppii ajattelemaan asioita oman napansa kautta: jotain ei saa tehdä, koska minä kärsin siitä itse. Siitä seuraa loogisesti, että kiellettyjäkin asioita saa tehdä, jos kukaan ei saa koskaan tietää, koska silloin kukaan ei rankaise.

Mä ajattelen, että se empatiatason riittämättömyys ja rangaistuksen pelko ei oikeastaan menekään niin päin, että empatiakyvyttömiä ihmisiä varten tarvitaan rangaistuksia pelotteeksi. Päin vastoin, rangaistuspelotteet saavat aikaan empatiakyvyttömiä ihmisiä, kun moraaliajattelun perustana on vain ne omat tarpeet.

Muiden tarpeita ei tule missään vaiheessa ottaneeksi vakavasti, kun kukaan ei ole koskaan siihen opettanut. Jos rikkomukset käsitellään niin, että se tekijän aito oma tarve jää edelleen näkemättä, niin miksi se tekijä kunnioittaisi muidenkaan tarpeita? Kun ei hänenkään tarvettaan näköjään kunnioiteta.

Silti mä olen sitä mieltä, että ainakin tällä hetkellä meidän yhteiskunnassa on ihan perusteltua, että on lakeja ja niistä joistain tulee vapaudenmenetystä vankilassa ja niin päin pois. Mä vaan itse näen sen ideaalitilanteen niinpäin, että sillä vapaudenmenetyksellä suojellaan yhteiskuntaa sillä aikaa, kun sen rikkomuksentekijän kanssa työstetään sitä ”oma tarve, muiden tarve, miten nämä voisi saada tasapainoon” -osastoa.

Jos on vuosikymmeniä vahvistanut aivoissaan niitä reittejä, joilla ajatellaan vain omaa hyvinvointia, niin muiden huomioonottamista ei opi hetkessä. Mä uskon, että sen voi oppia, jos tulee aidosti kohdatuksi ja joku oikeasti antaa tilaa niille omille tunteille ja tarpeille (ja itseasiassa Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication-kirjassa kerrotaan sen kokemuksia mm. vankilatyöstä). Ja samaan aikaan on tosi tärkeää, että esimerkiksi vankilajärjestelmä suojaa toisaalta yhteiskuntaa ja toisaalta tätä haurasta, uutta oppijaa.

Kuten sanottua, sen uuden käytösmallin oppiminen vaatii toistoja toistojen perään, ja ne vanhojen käytösmallien synapsit eivät katoa aivoista mihinkään. Mitä syvempään ne toisia vahingoittavat strategiat on juurtuneet, niin sitä pitempään kestää, että ne uudet ja hyödyllisemmät strategiat vahvistuvat riittävästi.

Ja parhaimmillaan vankilajärjestelmä voi tarjota tälle oppijalle turvallisen ympäristön valmistautua siihen, että ulkomaailmassa vastaan tulee tilanteet X, Y ja Z, joihin olisin aikaisemmin vastannut näillä tavoilla, mutta nyt haluankin toimia toisin. (Mulla ei ole ajantasaista tietoa siitä, että miten tämä tällä hetkellä toimii Suomessa, ja mä tiedän että pahimmillaan vankila voi olla jotain aivan muuta kuin tällainen turvallinen oppimisympäristö. Mutta puhutaan nyt vähän aikaa ideaaleista, jos vaikka niistäkin joskus tulisi käytäntöjä.)

Niin tällai mä ajattelen aiheesta, sekä aikuisten että lasten kohdalla. 🙂

Ja tähän loppuun vielä uudestaan tämä kaikkeen idealismiin pätevä ajatus: ideaalitilanteen Täydellisen Minän toiminta ja väsyneen ja räytyneen Arkiminän toiminta voi olla aika kaukana toisistaan. Tämäkin, sekä ajattelu että käytännön toiminta, vaatii harjoitusta ja toistoa ja toistoa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Alkuperäisen Kasvatuksesta -tekstin voi käydä lukemassa, jos haluaa, mutta voi kommentoida ihan pelkästään tämänkin tekstin pohjalta. Ajatuksia, tuntemuksia, näkökulmia vaikka tarpeisiin ja strategioihin liittyen, tai uusien käytösmallien oppimiseen, tai siihen että miten vaikea näin aikuisena on opetella ajattelemaan uudella tavalla. Tai saa kysellä tai pohtia ääneen. 

Kuten sanottua, mulla ei ole tarpeeksi tietoa Suomen tämänhetkisestä vankilajärjestelmästä, jotta voisin keskustella siitä mitenkään järkevästi. Jos jollakulla on tietoa siitä, mikä siinä tällä hetkellä toimii tai ei toimi, niin voi kertoa oman näkökulmansa, kunhan tekee sen kunnioittavasti ja tuo omat lähtökohtansa näkyviin. Täällä on lupa kommentoida niillä, jotka tietoisesti harjoittelevat omien ja toisten tunteiden ja tarpeiden kunnioittamista.

Projektina itseni kuuntelu

Mulla on ollut viimeisen muutaman viikon ajan yhtenä projektina itseni kuuntelu.

Projekti käynnistyi yhden siirtymän vuosipäivästä, jonka mä puolitietoisesti ohitin lataamalla itselleni koko päivän täyteen ohjelmaa. Seuraavana päivänä mä ihmettelin, että mites nyt kun oon näin kärttyinen ja väsynyt. Kunnes tajusin että joo, jännä homma, olisko ehkä mennyt aika paljon tahdonvoimaa kun oon koko päivän sekä puuhannut jotain että vältellyt sen siirtymän ajattelemista.

Niin mä sitten otin siihen kohtaan sellaisen ”nyt on lupa hajota, jos hajottaa” -päivän (onneksi mies oli siinä vaiheessa kotona isäkuukaudella, eli sain istua sohvalla ja tuijottaa seinää ihan rauhassa). Lupasin myös itselleni että yritän ihan oikeasti jatkossa kuulostella itseäni ja ottaa työstöaikaa ennenkuin ajan itseni piippuun.

Ja kyllä, nyt useamman viikon oon onnistunut siinä, että joka päivä merkkaan muistiin, mitä tein itseni kuuntelun eteen. Se muistiin merkkaaminen on auttanut mua pitämään tän ajatuksen mielessä, niin että kun kohdalle sattuu se harvinainen molemmat-muksut-nukkuu-samaan-aikaan -hetki, niin mä otan sitä kuunteluaikaa.

Otan kerrankin itseni vakavasti.

Tää on ollut monessa mielessä tosi hyödyllistä. Ensinnäkin puhtaasti sen takia, että kun mä otan ensin aikaa itselleni, niin mä saan purettua pois sellaisia jumeja, jotka estää mua tekemästä niitä ”oikeasti hyödyllisiä” juttuja.

Esimerkiksi nyt vaikka juuri tuo edellämainittu – ensimmäisen viikon suunnilleen joka päivä työstin sitä ajatusta, että ”täällä sä vaan istut ja pohdit ja kirjoitat ja ”kuuntelet itseäsi”, vaikka kämppä on AAAARGH ja työhommat on AAAAARGH ja kaikki on AAAAARGH!!”.

Ja sitten kun mä oon oikeasti ottanut sen äänen viestin vakavasti ja kuunnellut sitä (yleensä kirjoittamalla samantyyppisen dialogin kuin täällä), niin mä oon päässyt perille siitä että mitä se oikeasti haluaa.

Yleensä ne on jotain pelkoja, jotka yrittää huolehtia etten mä pilaa elämääni, ja tekee sen vaan vähän takaperoisesti.

Niinkuin vaikka nyt liikuntaan liittyen:

(Lainaus mun muistikirjasta: )

Kuitenkin Rikon Itseni: Joo, kun sulla on niin paljon muuta vastuullasi, että liikunta on yksinkertaisesti liian vaarallista ja riskialtista.

Sari: Sä pelkäät, että mä en pysty huolehtimaan muista, jos mä ryhdyn liikkumaan.

KRI: No niin just. Lisäksi se on ihan nurinkurista, että sä otat itsellesi aikaa ja muut joutuu vahtimaan lapsia, kun oikeasti sen kuuluu mennä niin, että sä vahdit lapsia ja teet sitten muita hommia kun ne nukkuu.

S: Sä ajattelet, että mä saan pitää huolta itsestäni, kunhan se tapahtuu kaiken muun velvollisuuden jälkeen.

KRI: Eikä se oo mitään huolehtimista, kun sua sattuu jos sä rupeat urheilemaan!

S: Sä et halua, että mä satutan itseäni.

KRI: En tietenkään. Mutta nytkin sua sattuu, kun [eilinen liikunta]. Ja satutit itsesi [kesällä]. Ja siitä [liikunnasta] tuli migreeni, ja sä oot telonut itsesi niin monta kertaa liikkumalla.

S: Voi että. Tottakai sä haluat suojella mua. Jos sulla on sellainen ajatus, että mä aina satutan itseni kun mä liikun, niin ei ihme, että sä et halua mun liikkuvan.

KRI: No niinkö.

Ja niin edelleen…

Sitten kun mä oon lopulta saanut joko näkyville jonkun takaperoisen uskomuksen (vaikka nyt sen, että liikkuminen on VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ!), niin mä yritän selvittää, että kertooko se uskomus jotain todellista maailmasta, vai keksinkö mä jotain vastaesimerkkejä.

Ja yritän kokeilla, keksinkö mä (yhteistyössä sen pään äänen kanssa) jotkut sellaiset olosuhteet, joissa esimerkiksi voisin liikkua niin, ettei se olisi VAARALLISTA! ja sitäpaitsi ITSEKÄSTÄ! vaan se ehkä jopa auttais mua jaksamaan paremmin.

Niin sitten seuraavan kerran kun tulee mieleen, että vois vaikka tehdä jotain fyysisen kunnon eteen, niin mä en joudu käymään sellaista painimatsia pääni sisällä, että kun PITÄIS liikkua mutta se on VAARALLISTA! mutkun PITÄISI! mutta ITSEKÄSTÄ! Vaan sen sijaan mä muistan, että ai niin, on tärkeää liikkua että jaksan, ja on tärkeää aloittaa sillai hissukseen ja turvallisesti, niin että mä en oo seuraavaa kolmea päivää kuin jyrän alle jäänyt. Jää energiaa muuhunkin kuin siihen henkiseen painimiseen.

Kun tämän saman periaatteen ja samantyyppisen työstämisen laajentaa koskemaan kotitöitä, yrityskuvioita, lastenhoidon järjestämistä, raha-asioita ja parisuhdetta noin esimerkiksi, niin yhtäkkiä ei tarvii käydä niin usein niitä sisäisiä painimatseja päivän aikana.

Sana ”työkalupakki” on jotenkin niin jotenkin, mutta vähän sellaista tää on.

Toinen hyötynäkökulma tästä tietoisesta itseni kuuntelusta on se, että mä oon tullut harjoitelleeksi erilaisia keinoja.

Hetkiä lapsiperhearjesta: Aikataulu painaa päälle, esikoinen on ”byää eikun ihan ite! byää en osaa!” -vaiheessa, kuopus on oppinut tyylipuhtaan ”meritähtenä maahan ja huutoa” -raivarin ja koko revohka olisi hyvä saada ulkovaatteisiin ja ovesta ulos. Ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta istua alas ja kirjoittaa ajatuksia jäsentyneesti.

Miten pystyn kuuntelemaan itseäni tässäkin kohtaa?

Kun mulla on tää itseni kuuntelu tietoisesti mielessä, niin mä muistan siinä kaaoksessa kysyä tätä itseltäni ja sitten kokeilla erilaisia juttuja.

Mun henkilökohtainen suosikki tällä hetkellä on lupa vastustaa -ajatus.

Siinä määrin kun pystyn, niin annan itselleni luvan senhetkiseen tunteeseen, mielessä ja kehossa. Annan sen vaan hyökyä yli.

Ja sitten annan itselleni luvan vastustaa sitä tunnetta ja tuntemusta sen verran kuin vastustan. Ei tarvitse pakottaa mitään mihinkään suuntaan, mutta jos mitään ei lähde aukeamaan tai vapautumaan niin sitten ei lähde.

Ja sitten taas lupa siihen tunteeseen. Ja tätä kun vuorottelee, niin se sisällä oleva kiristyspuristus alkaa hiljalleen hellittää. Tai jos ei ala, niin ainakin sille on antanut tietoisesti luvan.

Koska mä ajattelen kirjoittamalla, niin mulla on muistikirja aika täynnä kaikenlaisia tekniikoita, joita mä oon kirjoitellut itselleni ylös. Jotkut on Fluent Selfin helmiä, jotkut perustuu Sedona-metodiin tai bodywork- tekniikoihin tai mun draamakasvatusopintoihin, ja jotkut mä oon sattunut keksimään ihan itse.

Niin sitten jos mä oon ihan jumissa ja mulla on hetki omaa aikaa, niin mä voin selata sieltä muistikirjasta, että ai niin, mikäs on auttanut aiemmin?

Ja välillä mä oon muistanut merkitä siirtymät sinne kirjaan, eli aloittaa sillä että mitä mä nyt tarvitsen (yleensä ”teetä; tummaa suklaata; hiljaisuutta” ja välillä ”viltti; villasukat”) ja lopettaa kokemuksellisen oppimisen hengessä reflektoimalla, että mikä toimi ja mitä voisi kokeilla seuraavalla kerralla. Se tarkoittaa, että mä pystyn jälkikäteen katsomaan myös, että oliko näistä sivuista oikeasti apua vai ei.

Se on se ”oma happinaamari ensin” -juttu

Hämmentävintä tässä koko proggiksessa on kuitenkin se, miten kaikki tämä näennäinen oman navan kaivelu on auttanut mua olemaan enemmän läsnä muille ihmisille.

Mä oon uskaltanut tehdä ihan eri tavalla asioita oman yritystoiminnan käynnistämisen eteen, kun mä oon ensin kohdannut ne asiat, jotka mua siinä pelottaa tai jännittää tai surettaa tai muuten kiristää.

Mä oon lapsille paljon enemmän läsnä, kun mä oon opetellut hyväksymään tunteitani ja olojani siinä itse tilanteessa. Puhumattakaan siitä, että mä en enää pyytele anteeksi omia tunnetilojani (sen lopetin siinä kohtaa, kun esikoinen tuli sanomaan ”anteeksi äiti, kun olen kiukkuinen”) vaan annan myös muksuille mallia siitä, että miten niiden tunteiden kanssa eletään rakentavasti.

Mulla riittää enemmän empatiaa puolisolle, kun mä pysyn kärryillä siitä, että milloin mä pystyn olemaan empaattinen ja milloin oikeastaan tarvitsisin kuuntelijaa. Mä osaan sanoa ääneen, että nyt hei mä toivoisin että sä huomioisit mua, sen sijaan että murjotan sohvalla kun puoliso ei lue mun ajatuksia. (Kaikki ylläolevat tilanteet tämän vuoden puolelta meidän huushollista.)

Tää on toisaalta tällainen hehkutusteksti siitä, että vitsi miten on hienoa, että tää mun projekti on edistynyt. Valmiiksi tää ei varmaan tule koskaan, mutta eteneminenkin on jo aikamoinen saavutus

Ja toisaalta mä toivon, että tästä olisi jollekulle sillai inspiraatiota, että alkaisi itsekin kuunnella itseään tietoisemmin. Ja ihan aidosti empaattisesti kuunnella, ei tuomita eikä mollata eikä hävetä sitä, mitä kuulee. Kokeilla, että mitkä keinot toimii itselle, ja harjoitella niitä.

Se vaatii treeniä ja harjoitusta, mutta toisaalta niin monet muutkin hyvät asiat tässä maailmassa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Omia ajatuksia ja kokemuksia itsensä kuuntelemisesta – mikä toimi, mitä ehkä kannattaisi kokeilla ensi kerralla toisin? Saa käydä huikkaamassa hurraata ja riemuita mun kanssa. Tai saa kysellä, jos noista ylläolevista jutuista jokin herätti kysymyksen. Ja niinkuin aina, täällä on lupa kommentoida itseä ja toisia kunnioittaen. 🙂

Siirtymät

Mä rupesin pohtimaan siirtymiä. Tällä elämänkokemuksella, opettajana ja äitinä ja puolisona ja tyttärenä ja työntekijänä ja kansalaisena – mitä mä tiedän siirtymistä?

Siirtymiä on erilaisia ja eri kokoisia. 

”Hyvää ruokahalua” on siirtymä, ja ”Kiitos ruoasta” on siirtymä.

Herääminen on siirtymä, nukahtaminen on siirtymä.

Raskaus on siirtymä, syntymä on siirtymä, ja kuolema, oma tai läheisen, on siirtymä. Muutto on siirtymä. Rakastuminen on siirtymä.

Rutiinin muutos on siirtymä. Matkustaminen on siirtymä, ja kotiinpaluu on siirtymä.

”Sitten ottakaa esiin tehtäväkirjat” on siirtymä, ja kellonsoitto on siirtymä.

Sairastuminen on siirtymä, ja parantuminen on siirtymä.

Roolista toiseen vaihtaminen on siirtymä. Lavalle meneminen on siirtymä, ja lavalta pois tuleminen on siirtymä.

Jotkut siirtymät näyttävät hitailta ja jotkut nopeilta. Siirtymä vaatii silti aina mieleltä ja joskus keholtakin aikaa sopeutua.

Joskus siirtymään voi varautua etukäteen. Toisinaan siirtymä osuu kohdalle yllättäen. Molemmat vaihtoehdot ovat omalla tavallaan työläitä.

Joskus siirrytään tutusta asiasta tuttuun asiaan. Usein siirrytään tutusta tuntemattomaan. Tai joku toinen tietää, mihin olen siirtymässä, mutta itse en vielä tiedä.

Vaikka tietäisi, että siirtyy tutusta tuttuun, niin siirtymän huomaaminen on tärkeää. Erityisen tärkeää se huomaaminen on silloin, kun tietää siirtyvänsä tutusta tuntemattomaan.

Huonoja tapoja varautua ja suhtautua siirtymään 

(Suoraan Lupa olla minä -testilaboratoriosta) 

Oleta, että kun tähänkin asti on pärjätty näillä resursseilla niin pitäähän sitä siirtymän jälkeenkin.

Älä pyydä apua, tai kerro kenellekään että sinulla on siirtymävaihe päällä.

Moiti itseäsi, kun et yhtäkkiä jostain syystä pärjääkään.

Syytä muita ihmisiä, kun et yhtäkkiä tulekaan heidän kanssaan toimeen.

Keksi projekteja, jottei sinun tarvitsisi ajatella siirtymää.

Ohita siirtymän pintaan nostamat tunteet stressinä, väsymyksenä tai alhaisena verensokerina.

Pinnistä, tsemppaa, purista itsestäsi kaikki mehut.

Rajoita siirtymän aika ulkoisten määreiden mukaan – työn menetystä saa surra kuukauden, läheisen kuolemaa kaksi.

Toimivampia tapoja suhtautua siirtymään

Huomaa siirtymä.

Kysy itseltäsi, mikä voisi helpottaa siirtymää.

Anna itsellesi lupa vastustaa siirtymää.

Varaa aikaa siirtymän käsittelylle, vaikka ei tuntuisikaan etukäteen siltä, että sitä aikaa tarvitsee.

Anna lupa kaikille tunteille, jotka siirtymän aikana nousevat pintaan.

Suostu siihen, ettet tiedä, kuinka kauan siirtymä tuntemattomaan tulee kestämään. Se loppuu, kun uudesta on hiljalleen tullut tuttua ja edellinen elämänvaihe herättää korkeintaan lempeää nostalgiaa.

Jos siirryt tutusta tuntemattomaan, etsi joku, joka on kokenut samanlaisen siirtymän ja päässyt toiselle puolelle. Kysy häneltä, saatko kysellä häneltä neuvoja ja kertoa kokemuksistasi.

Kuuntele neuvoja ja apua sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät siirtymääsi.

Pistä merkille, jos tunnet huonoa omatuntoa siitä, että joku toinen ei ymmärrä siirtymääsi ja yrittää auttaa väärin. Kerro hänelle, millainen apu olisi tervetullutta. Jos hän ei syystä tai toisesta pysty olemaan aidosti avuksi, ota etäisyyttä siirtymän ajaksi.

Karsi kaikki siirtymään liittymättömät velvollisuudet minimiin. Tämä koskee myös yllämainitun kaltaisia ihmisiä – sellaisia, joiden kohtaaminen on sinulle pikemminkin kuluttavaa kuin vahvistavaa. Jos joku kysyy syytä, voit sanoa, että kapasiteetti ei nyt riitä tai että haluat keskittyä tilanteeseen X. Molemmat näistä syistä ovat aitoja syitä, eivät selittelyä.

Joskus kesken jääneen siirtymän muisteleminen nostaa siirtymäprosessin pintaan. Sille saa tehdä tilaa.

(Kun lukee sanan ”siirtymä” monta kertaa peräkkäin, se alkaa näyttää hassulta.)

Ahaa, siirtymä.

Jos siirryt tutusta tuttuun, siirtymä voi päättää edellisen toiminnan tai valmistaa seuraavaan. Tai molempia.

Mitä useammin teet saman siirtymän, sitä joustavampi ja luontevampi siitä tulee. Se on kuitenkin edelleen siirtymä.

Samaan aikaan voi olla käynnissä monta erilaista ja eri luonteista siirtymää. Silloin on erityisen tärkeää pitää itsestään huolta. Tai ainakin huomata ne siirtymät ja pistää merkille, jos ei pysty antamaan niille tarvittavaa aikaa.

Tietoinen siirtyminen vaikuttaa työläämmältä vaihtoehdolta, ja lopulta se on usein paljon lempeämpi vaihtoehto. Siirtymän tiedostaminen toimii puskurina eri vaiheiden välillä, niin että mieli ehtii mukaan.

Jos huomaat, että joku toinen on siirtymävaiheessa, paras lahja hänelle on antaa aikaa ja ymmärrystä, niin ettei ota henkilökohtaisesti yhtään mitään mitä hän sanoo. (Nimim. Maailman ehkä empaattisin äiti, paitsi ennen aamiaista.)

Toiseksi paras lahja on kysyä, miten häntä voisi parhaiten auttaa, ja sitten tehdä täsmälleen niinkuin hän pyytää. (Nimim. ”Tottakai me tullaan sitten laitokselle katsomaan sua ja vauvaa! Miten niin mielummin kylään sitten myöhemmin? Höpö höpö, kyllä me nyt eikun ihan pikaisesti vaan.” Anyone?)

Siirtymiä tulee jatkuvasti, vaikka kuinka eläisi rutiininomaista elämää. Kun ne tiedostaa, voi muokata olosuhteita sellaiseen suuntaan, että oma pää ei hajoa ihan niin pahasti.

Siirtymä on ihan todella pätevä syy olla terveellä tavalla itsekäs ja kuunnella omia tarpeitaan. Tai opetella kuuntelemaan omia tarpeitaan, niin että se olisi luontevampaa myös ihan tavallisessa arjessa.

Siirtymä on myös usein loistava muistutus siitä, että nyt on hyvä hetki kuunnella omia tarpeita.

Heräsin – mitä tarvitsen, että pääsen oikealla jalalla liikkeelle? 

Flunssa tai burnout iski – mitä tarvitsen parantuakseni, ja mitä tarvitsen niin etten ehkä sairastuisi heti uudestaan?

Kaikki ylläoleva ei välttämättä päde kaikkiin maailman siirtymiin. Tai jotkut asiat pätevät minun kohdallani, mutta eivät sinun kohdallasi. Poikkeusten huomaaminen on lähes yhtä tärkeää kuin yleispätevän säännön löytäminen, koska se kertoo, että on ajatellut asiaa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siirtymistä, omia oivalluksia tai poikkeuksia noihin ylläoleviin. Omia kokemuksia siitä, miten olet itse onnistunut helpottamaan siirtymiä tai miten olisi ehkä kannattanut. Täällä kommentoidaan empaattisesti ja toisia kunnioittaen. <3

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.