”Eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

”No eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

Tämän lauseen kuulee keskimäärin jokainen vanhempi, joka on lastensa kanssa kesällä yhtään missään reissussa, kyläilemässä, tai muuten poissa arkirutiineista. Eikös nyt kerrankin voisi valvoa pitkään, syödä vähän enemmän herkkuja, katsoa tuntikausia piirrettyjä, joustaa rutiineista ja säännöistä.

Ja tavallaan joo, voihan sitä aina välillä vähän joustaa. Loma on loma juuri siksi, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin arkena.

Samaan aikaan se vanhempi laskee mielessään, kuinka mones ”eikö nyt tämän kerran” -poikkeus onkaan menossa tältä päivältä tai viikolta. Että jos ”tämän kerran” otetaan päivän kolmannessa kyläpaikassa herkkuja ja varsinainen ruoka ”tämän kerran” venyy taas varttia vaille nukkumaanmenoaikaan, niin missä vaiheessa lapsilla loman vapaus muuttuu turvattomuudeksi ja herkut pahoinvoinniksi?

Rajat ja rutiinit suojaavat tarpeita

Rajat ja rutiinit ovat meitä ihmisiä varten, ei toisinpäin. Rajat ja rutiinit suojaavat meidän tarpeitamme ja hyvinvointiamme. Myös kesällä.

Joskus tarvitsemme – aikuiset ja lapset – joustoa rajoista ja rutiineista, koska vapaus ja vaihtelu tekevät hyvää. (Nekin ovat tärkeitä tarpeita.) Ihania lapsuusmuistoja ja -tarinoita syntyy vaikkapa siitä, kun valvottiin silloin kerrankin tooosi pitkään koko porukalla, vaikka sitten juhannuskokolla tai lautapeliä pelaten. Tai siitä, että sai silloin yksissä juhlissa käydä itse hakemassa karkkibuffetista vaahtokarkkeja.

Meidän aikuisten tehtävä on kuitenkin pitää silloinkin silmällä sitä, mitä muuta lapsi tarvitsee kuin vapautta ja vaihtelua. Ennakoitavuutta, turvaa ja huolenpitoa myös – lapsi ei vielä välttämättä osaa yhdistää ihania herkkupöytiä päänsärkyyn ja vatsakipuun tai pitkään valvomista seuraavan päivän kiukkuamiseen.

Aikuisen vastuulla on huolehtia siitä, että lapsi saa myös sitä mitä tarvitsee, ei vain sitä mitä haluaa.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, että juhannuskokolle otetaan kantoreppu tai -liina mukaan siltä varalta, että leikki-ikäinen kaikesta intoilusta huolimatta alkaa näyttää simahtamisen merkkejä.

Välillä se tarkoittaa, että sen kolmannen kyläpaikan aikuisille täytyy vaivihkaa vinkata, että nyt on lapset syöneet aika paljon herkkuja, jos sanon heille pöydässä että yksi pala riittää niin olisi iso apu jos olisitte tukena siinä.

Rajan saa laittaa myös aikuisen tarpeiden suojaksi

Ja erityisesti se mielestäni tarkoittaa sitä, että lause ”no niin, nyt on aika lähteä kotiin” ei ole uhkaus eikä rangaistus vaan empaattinen ja hyväksyvä viesti siitä, että me kaikki voimme paremmin huomenna jos tämä päivä pistetään purkkiin tässä vaiheessa.

Jos nimittäin aikuiselle alkaa riittää lasten meiningin katseleminen, niin on tärkeää asettaa raja myös aikuisen hyvinvoinnin suojaksi. Mieluiten siinä vaiheessa, kun aikuisella riittää vielä empatia ja jaksaminen sanoa asiasta kunnioittavasti ja rakkaudella.

Lomallakin – ja juhannuksena – keskeiset kysymykset ovat nämä: Mitä minä tarvitsen? Mitä lapseni tarvitsee? Mitä voimme tehdä, jotta sekä minä että lapsi saisimme sen mitä tarvitsemme?

Jos kaipaat syvempää apua omien ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu osoitteesta http://lupaollamina.fi/ajanvaraus/.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Takkuja ja niiden selvittämistä

Meillä on kaksi pitkätukkaista lasta. Vanhempi, seiskavee, tykkää nykyään hiusten harjaamisesta, letittämisestä ja laittamisesta, mutta pienempänä hän valitsi mielummin hiusten lyhyeksi leikkaamisen kuin päivittäisen harjaamisen.

Nuorempi (viisvee) on puolestaan viimeisen vuoden ajan vastustanut raivokkaasti sekä hiusten leikkaamista että niiden harjaamista tai laittamista. Hädin tuskin hiusten pesun jälkeen on saanut selvittää, aina ei silloinkaan. No, omapahan on päänsä.

Takkuja setvimään

Tällä viikolla sitten kävi useampaan kertaan niin, että kuopuksen hiusten takut alkoivat haitata arkielämää. Isi silitti hiuksia ja osui kipeästi takkuun, tai lapsi halasi mua ja hiukset jäi kiinni mun neuletakin nappiin. Niin tällä viikolla on sitten harjattu hiuksia enemmänkin.

Ensimmäinen harjauskerta pitkään aikaan oli aikamoista tuskaa. Mä harjasin niin hellästi ja latvasta alkaen kuin osasin, ja lapsi ulvoi herkän päänahkansa kanssa että sattuu!!! No, saatiin takkupesä lopulta selväksi niin, että harjaaminen onnistui.

Tänään sitten huomattiin taas, että onhan sinne ilmestynyt pari uutta takkua, koska lapsen hiuslaatu + tuulinen päivä + lippis = paljon takkupotentiaalia. Ja tällä kertaa lapsi itse ehdotti, että voidaanko harjata hiukset ennen nukkumaanmenoa (epäilen tätä osittain ”en halua vielä mennä nukkumaan” -strategiaksi, mutta sellaisenakin se sopi mulle ihan mainiosti).

Harjattiin taas varovasti, ja ihasteltiin molemmat sitä, miten helposti tällä kertaa onnistuu harjaaminen kun on vain parin päivän takut. Lapsi itse ehdotti, että voitais vaikka joka päivä harjata hiukset. Halusi myös hiuksensa yöksi letille (tätä ei ole tapahtunut aikoihin) kun kerroin, että letillä ollessa hiukset ei mene niin helposti takkuun.

Oma on päänsä

Tämä tilanne oli mulle merkityksellinen kahdesta syystä.

Ensinnäkin se toi mulle itselleni toivoa siitä, että kun annan lapsen itse päättää omista hiuksistaan (sellaisen jatkuvan ”eikun nyt ihan oikeasti täytyy harjata ne hiukset” -jankkaamisen sijasta), niin hän kyllä jossain vaiheessa löytää itse sen kohdan, jossa hän kaipaa sitä hiusten harjausta. Se kohta tuli tällä viikolla.

Mitä enemmän annan lapsen päättää sellaisista asioista, jotka eivät oikeastaan minua liikuta muuten kuin sellaisen ”näin PITÄISI olla” -ajatuksen tasolla, sitä paremmin hänen autonomian ja valinnan tarpeensa täyttyvät. Silloin hänen ei tarvitse pyrkiä täyttämään niitä sillä, että kaikkiin minun pyyntöihini vastataan periaatteesta EI.

Tunteetkin menevät takkuun

Toinen syy, miksi tämä tilanne oli merkityksellinen, on vertauskuvallisempi.

Tunteet ja tarpeetkin menevät nimittäin päivän ja viikon ja elämän mittaan takkuun. Mitä ruuhkaisampi elämä, sitä enemmän on takkupotentiaalia.

Jos ne takut setvii esimerkiksi kerran kuussa, niin siitä tulee helposti itkua ja huutoa ja kiukkua ja syvään juurtunut ajatus, että takkujen setviminen on vihoviimeistä, voinko vain leikata jotain pois ettei tarvitsisi.

Sitävastoin jos niiden takkujen setvimiseen ottaa muutaman minuutin aamulla ja muutaman minuutin illalla – pysähtyy kuulostelemaan itseään ja huomaamaan, miltä tuntuu ja mitä tarvitsen – niin sellaisia pahoja monsteritakkuja tulee harvemmin.

Ja jos koko pää on yksi takkupesä, niin toki viisi tai kymmenen minuuttia päivässä ei vielä yhden päivän urotekona saa ihmeitä aikaan. Mutta viikon jälkeen, kahden viikon, kuukauden jälkeen takkujen setviminen on jo paljon helpompaa.

Reilun viikon päästä julkaisen Lupa olla minän ensimmäisen meditaatiopaketin. Siihen kuuluu viisi meditaatiotallennetta, jotka ovat kaikki kestoltaan alle vartin. Ne on suunniteltu nimenomaan sellaiseen päivittäiseen omien tunteiden ja tarpeiden äärelle pysähtymiseen, joka auttaa tekemään tunnetakkujen setvimisestä helpompaa myös ruuhka-arjessa. 

Tilaamalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin liityt Lupa olla minä -kirjeen listalle ja saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun meditaatiopaketti on verkkokaupassa. ❤️ 

Osuitko ylärimaan?

Onko sinua koskaan nolottanut se, että jokin asia menee liian hyvin? Onko joku kehunut lastesi käytöstä, ja sitten huomasit että rupesitkin selittelemään – ”ei ne aina näin ihania ole, kyllä ne kuule riiteleekin”. Tai ehkä oli vaikea olla läsnä seurassa, jossa muut valittelivat sellaista ongelmaa, joka itsellesi ei oikeastaan tunnu vaikealta?

Miten voikaan olla, että hyvä fiilis, onnellisuus, tyytyväisyys, voi yhtäkkiä vaihtua ahdistukseen tai kiukkuun ilman että mikään olosuhde muuttuu?

Saatoit ehkä osua ylärimaan.

Mikä ylärima on?

Itse opin ylärimasta lukemalla Gay Hendricksin kirjan The Big Leap, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka haluaa elämänsä olevan antoisampaa ja hyvinvoivampaa. Voisin tiivistää oman ymmärryksen ja kokemukseni ylärimasta näin:

Meillä on sisäinen termostaatti, joka määrittää sen, millaiseen hyvinvoinnin tasoon olemme tottuneet – tietynlainen hyvinvoinnin mukavuusalue.

Jos yhtäkkiä näyttääkin menevän paremmin, niin meille tulee vaikea, haavoittuvainen, epämukava olo. Voi alkaa hävettää tai nolottaa, saatamme keksiä syitä miksi itse asiassa tämä ei olekaan nyt hyvä asia, tai jotenkin muuten alamme alitajuisesti sabotoida omaa hyvinvointiamme.

Jatkamme tätä, kunnes palaamme takaisin termostaatin hyväksymälle hyvinvoinnin tasolle, tai kunnes tiedostamme yläriman ja tietoisesti puramme sitä.

Termostaattia voi säätää opettelemalla huomaamaan ja hyväksymään niitä hetkiä, kun asiat ovat ihanasti ja tarpeemme täyttyvät. (Esimerkiksi viime viikon blogitekstin tyyppisillä harjoituksilla.)

Oliko se liian hyvää ollakseen totta?

Kun osumme ylärimaan esimerkiksi rakkauden tai työn osalta, saatamme reagoida siihen niin, että löydämme ongelmia samalta elämänalueelta. Ihana, inspiroiva työprojekti alkaakin tuntua valjulta tai ahdistavalta, koska täytyyhän siinä nyt joku ongelma olla. Ihana loma tai vuosipäivän juhlistus perheen tai puolison kanssa kääntyy riidaksi.

Tai sitten olemme ihan tyytyväisiä siihen hyvin sujuvaan elämänalueeseen, mutta jostain älyttömästä syystä Lapsille Iskee Joku Vaihe. Tai sairastun. Tai jotain muuta sellaista tapahtuu, että pääsemme sanomaan maagiset sanat ”no, se olikin liian hyvää ollakseen totta”.

Ja tottakai – elämä menee niin, että joskus on ihanaa ja tarpeet täyttyy, ja joskus tulee vastoinkäymisiä ja tarpeet eivät täyty. Aina se ei liity mihinkään alitajuiseen sabotoimiseen.

Mutta silloin kun jollain elämänalueella menee tosi hyvin, niin meidän on valtavan helppoa suunnata huomiomme siihen, että jossain täytyy olla jotain pielessä. Tai jos emme keksi mikä olisi pielessä, niin ainakin löydämme miljoona syytä miksi juuri me olemme ihan väärä ihminen kokemaan jotain näin ihanaa.

Tai kieltäydymme kutsusta, haasteesta, kiitoksista tai tunnustuksesta koska enhän minä, ne on ihan eri ihmiset jotka noin ihania asioita kokee, miksi kukaan minut sinne haluaisi, ja niin edespäin. Käännämme innostuksen peloksi, kiitollisuuden häpeäksi, mahdollisuudet riskeiksi.

Mistä yläriman tunnistaa?

Usein tunnistan oman ylärimani käytöksestä.

Alan kritisoida – joko itseäni tai toisia. Otan konfliktit Valtavan Henkilökohtaisesti vaikka tavallisesti tietäisinkin, että sekä minulla että toisella on oikeat ja tärkeät tarpeet toiminnan taustalla. Keksin ideoita ja ammun ne samantien alas. Kun työjutut sujuvat hyvin, jumitan vapaahetkinäni sosiaaliseen mediaan sen sijaan että tekisin jotain hoitavaa ja palauttavaa.

Kodin siisteys ja järjestys tekevät minulle hyvää, ja silti siivoaminen tapahtuu useimmiten kiukkusiivoamalla, koska minun on vaikea antaa itselleni lupa siihen, että työn ja rakkauden lisäksi myös koti voisi tuoda iloa ja onnellisuutta. Sitävastoin jos kiukuttaa jo valmiiksi, niin voin antaa itselleni luvan siihen, että edes koti saa olla järjestyksessä.

Joskus yläriman tunnistaa hetkessä, esimerkiksi silloin kun joku läheinen ja rakas ihminen kertoo arvostavansa minua tai olevansa kiitollinen jostain tekemästäni asiasta. Kiitollisuuden ja ilon ja rakkauden kuplimiseen liittyy silloin myös jotain ristiriitaista, noloutta tai haavoittuvuutta tai pelkoa.

Toinen selkeä yläriman oire, jonka tunnistan usein jo heti tilanteessa, on välttely ja lykkääminen.

Jos tiedän, että haluan tehdä jotain ihanaa ja arvokasta, ja tiedän osaavani sen, niin ylärima saa minut joko jumittumaan puoleksi tunniksi sosiaaliseen mediaan tai johonkin sijaistoimintoon.

Viisivuotiaalla kuopuksella huomaan joskus yläriman helähtävän silloin, kun hän on aivan pakahtumaisillaan ilosta tai onnesta – ja silloin hän alkaa väännellä naamaa, kertoa pissakakkavitsejä ruokapöydässä, nimitellä, töniä tai päristää kielellä toisia naamaan. (Esikoiselta en yläriman reaktioita tunnista, toki hänen kohdallaan en ole niitä samalla tavalla tarkkaillutkaan. Joko hänellä on ihan eri ylärimareaktiot kuin minulla, tai sitten hän on äitiään parempi pärjäämään ylärimojen kanssa. <3 )

Mitä ylärimalle voi tehdä?

Ylärimaa voi purkaa monella eri tavalla. Tärkein vaihe jokaisessa tavassa on se, että huomaa: aha, nyt tämä ihana ja myönteinen asia herättää minussa tällaisia negatiivisia tunteita tai ei-rakentavaa käytöstä – voisiko kyseessä olla ylärima?

Sen jälkeen on tärkeää pysähtyä ja kuunnella niitä erilaisia tunteita, joita itsessä tämän myönteisen asian äärellä herää. Iloa, kiitollisuutta, yllätystä – ja ehkä myös pelkoa, epävarmuutta, suruakin? Mitä paremmin pystyn olemaan itselleni ja omille tunteilleni läsnä yläriman iskiessä, sitä todennäköisemmin ylärima alkaa sulaa. Itse-empatian harjoittelu on äärimmäisen hyödyllistä myös ylärimatilanteita silmälläpitäen.

Seuraavaksi tulee kysymys, joka voi tuntua epäloogiselta:

Voinko antaa itselleni luvan siihen, että elämä saisi [tämän asian] osalta olla näin ihanaa?

Kysymys voi tuntua epäloogiselta siksi, että kukapa meistä ei haluaisi, että elämä olisi ihanampaa. Vaan suosittelen kokeilemaan – kun tämän kysyy itseltään, niin vastaus saattaa olla häkellyttävänkin ristiriitainen. Toisaalta joo, ja sitten toisaalta entäs jos meneekin hyvin, niin mitä siitä sitten seuraa?

Ja mikä tahansa vastaus itsestä siihen herääkään, niin palataan takaisin omien tunteiden ja tarpeiden hyväksyvään kuunteluun. Saattaa olla, että tämän ihanan asian myötä minussa herää esimerkiksi turvan, hyväksynnän, tai ennakoitavuuden tarpeita – ja nekin on tärkeä ottaa hyväksyvästi vastaan.

Kirjassaan Hendricks antaa vielä toisen loistavan kysymyksen, jonka voi kysyä itseltään siinä kohtaa, kun omat tunteet, sekä miellyttävät että epämiellyttävät ovat tulleet kuulluiksi.

Mikä on se uusi ja ihana, joka tässä [myönteisessä asiassa] yrittää tulla maailmaan?

Se voi olla vaikkapa nähdyksi tuleminen, inspiraatio, yhteys ja rakkaus. Kun syvennyn siihen uuteen ja ihanaan, niin ylärima alkaa sulaa pois kuin itsestään.

Itselläni yläriman kilauttaa usein se, jos jotkut pitkään vajaalla olleet tarpeeni olisivatkin täyttymässä. Jos yhtäkkiä tunnenkin vaikkapa olevani turvassa ja rakastettu, ja se on samaan aikaan ihanaa ja tosi epätavallista, niin voi olla tosi vaikea olla omissa nahoissaan. Jos joku tarve on ollut pitkään vajaalla, ja olen tottunut toimimaan siitä huolimatta, niin yhtäkkiä sen tarpeen täyttyminen vetääkin koko pakan sekaisin. Se voi tuntua haavoittuvalta, tai nostaa pintaan muita sellaisia tarpeita, joiden luulin itse asiassa jo täyttyneen.

Ylärimojen purkaminen voi tapahtua yhtäkkiä, tai se voi tapahtua pikkuhiljaa. Hiljalleen sitä voi harjoitella esimerkiksi niin, että päivittäin etsii elämästään asioita, joista on kiitollinen ja joissa tarpeeni jo täyttyvät. Silloin totun siihen, että elämässäni saa olla ihania hetkiä, joissa minulla on hyvä olla. Silloin myös huomaan niitä ihania hetkiä yhä paremmin, joten ylärima ei ehdi tulla ihan niin puskista.

Ja aina sitten kun ylärima iskee jossain kohtaa, niin sen voi työstää pois heti kun sen huomaa. Voinko antaa elämäni olla tässäkin kohtaa näin ihanaa? Ja mikä on se uusi ja ihana, joka nyt haluaa tulla maailmaan?

Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Kuinka tunnekuohu rauhoitetaan (eli kärsivällisyyden ensimmäinen askel)

Silloin, kun meillä on tunnekuohu (kärsimättömyys, turhautuminen, kiukku, suru, pelko) päällä, niin me ei pystytä ajattelemaan asioita yhtä rationaalisesti kuin rauhallisina hetkinä. (Se liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin tunnekaappaus ja mantelitumake ja informaation reitit aivoissa.) Toisin sanoen kaikki se, mitä me ollaan opittu rauhallisissa hetkissä lastenkasvatuksesta, oli se sitten blogeissa tai verkkokursseilla, koulutuksissa tai valmennuksissa, tai vaikka ystävän kanssa puhuessa, on kuin palo-ovien takana. Me ei päästä käsiksi siihen kaikkeen viisauteen, ennenkuin me rauhoitutaan.

Tämä sama pätee sivumennen sanoen myös lapsiin ja lasten tunnekuohuihin. On ihan turha yrittää jutella järkevästi lapselle, jolla on tunnekuohu päällä, koska hän ei välttämättä kuule meitä, ja jos kuuleekin, niin häntä ei kiinnosta. Kaikki se keskustelu menee ihan ohi, ja se on taas omiaan turhauttamaan aikuista.

Miten rauhoittuminen sitten tapahtuu?

Ensin kerron, miten se ei tapahdu. 😀 Rauhoittumiseen ei auta se, että tunnekuohun keskellä sanon itselleni, tai joku sanoo minulle, että ”rauhoitu”. Jos olen tajunnut, että täytyy rauhoittua, niin tekisin sen kyllä jos osaisin. Jos en osaa, niin pelkkä ”rauhoitu” ei auta pätkän vertaa.

Rauhoittumista ei myöskään auta se, että moitin itseäni tunnekuohusta tai mitätöin sitä. ”Eihän tämä nyt ole mikään sellainen asia, josta kannattaa suuttua”, ”ai kauhea kun olen huono äiti kun tällä tavalla suutun” ja niin edespäin. Päinvastoin, se lisää jo olemassaolevan tunnekuohun päälle ja sekaan vielä kerroksen häpeää, ja se lukitsee vuorovaikutusta ja yhteistyötä vielä pahempaan jumiin.

Vähän kuin yrittäisit korjata rikkimenneen kellon laittamalla koneistoon purkkaa – jos äsken olikin vielä mahdollisuus, että homma toimii, niin nyt ainakin tilanne on jumissa ja vaatii purkamista ja putsaamista.

No mikä siihen tunnekuohuun sitten auttaa? Ei ole aikaa meditoida tuntia, lapsi täytyy saada haalariin ja ovesta ulos nyt, mitä teen?

Hengittäminen

Usein neuvotaan, että ”hengitä syvään” auttaa rauhoittumisessa. Osaltaan se onkin totta, koska hengitys liittyy läheisesti siihen, onko meillä kehossa käynnissä rauhallinen tila vai stressitila. Ja koska hengitystä voi itse hallita, niin se on nopea tapa rauhoittaa kehoa ja siten myös mieltä.

Itse käytän rauhoittumiseen (ja esim. yöllä herätessäni myös nukahtamiseen) 4-7-8 -hengitystä, jonka idea on seuraava:

1) Hengitä sisään laskien 1-2-3-4
2) Pidätä hengitystä laskien 1-2-3-4-5-6-7
3) Puhalla ilma ulos laskien 1-2-3-4-5-6-7-8
4) Toista kunnes fiilis on rauhallisempi

Silloin, kun uloshengitys on pitempi kuin sisäänhengitys, keho tulkitsee, että vaaratilanne on ohi. Lisäksi kun pidätät hengitystä sisään- ja uloshengitysten välillä, keuhkot saavat sisäänhengitysilmassa olevan hapen paremmin hyödynnettyä. Ja kun keskityt laskemaan hengityksiä, niin mielessä on vähemmän tilaa stressaaville ajatuksille siitä, miten taas tuo lapsi ja taas minä ja eikö tämä nyt ikinä ja onko pakko.

Havainto – Tunne – Tarve – Pyyntö (HTTP)

Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -rimpsu (eli tuttavallisemmin HTTP) auttaa myös rauhoittumisessa, koska se tuo meidät itse-empatian ja omien tarpeiden äärelle ja pois stressaavista ajatuksista. Tämän voi tehdä vaikka niin, että ottaa jokaiselle askeleelle yhden syvän sisään-ulos -hengityksen.

1) Havainto

Mitä huomaan kehossa? (Niskaa kiristää, puhisen, ohimoissa tykyttää, otsa painuu kurttuun.) Mitä huomaan ympäristössä? (Lapsi istuu lattialla ja katsoo minua, mikroaaltouunin kellon numerot ovat punaiset, minulla on toinen kenkä jalassa.) Mitä huomaan ajatuksissa? (Ajatus: Meidän pitäisi olla jo menossa. Ajatus: Ihan helvetin ärsyttävää kun tämä taas menee näin. Ajatus: Aaagh mun olis pitänyt laittaa se sähköposti ennenkuin menin illalla nukkumaan.)

Asioiden nimeäminen, samoin kuin edellisen kohdan numeroiden laskeminen, auttaa tuomaan keskittymistä läsnäoloon ja tähän hetkeen ja viemään sitä pois niistä stressaavista ajatuksista. Tai jos on esimerkiksi kokemusta meditaatiosta, niin niitä stressaavia ajatuksiakin voi siinä tilanteessa havainnoida, kun muistaa, että ne eivät itse asiassa olekaan koko totuus tästä elämästä.
Jos on tosi vaikea palata tähän hetkeen sieltä tunnekuohun ja stressaavien ajatusten seasta, niin voi kokeilla myös koskettaa jotain ympäristössä olevaa konkreettista asiaa (seinä, pöytä, oma iho) ja nimetä sen. ”Tässä on pöytä, se on valkoinen.” ”Tässä on mun iho, se on lämmin.”

2) Tunne

Mikä tunne minulla on nyt? (Kärsimätön, turhautunut, ärsyttää, ottaa päähän, vituttaa, ahdistaa?) Voisinko antaa sen olla tässä hetkessä näin?

Tunnekuohussa ollessa sen tunnekuohun huomaaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen on tärkeä osa rauhoittumista. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että saan tunnekuohun vallassa tehdä mitä huvittaa. Se ei välttämättä tarkoita, että viihdyn siinä tunteessa.

Se tarkoittaa, että tunnistan, että nyt on näin, minulla on tällainen tunne. Tai: nyt on näinkin, että en haluaisi että minulla on tämä tunne. Saa suututtaa, saa pelottaa, saa vastustaa sitä tunnetta, saa hävettää että vastustaa sitä tunnetta. Mikä ikinä se tunnekokemus onkin, niin sille päällimmäiselle kerrokselle kun löydän ”nyt on näin, okei sitten” -hyväksynnän, niin se auttaa.

Miten niin päällimmäiselle kerrokselle? Usein tunteet etenevät kuin sipulit, eli kun kuorii yhden kerroksen pois niin lisää kuorittavaa löytyy alta. Ärtymyksen alla saattaa olla loukkaantuminen tai suru, häpeän alla saattaa olla kiukku tai pelko. Pelon ja surun alla saattaakin olla haavoittuvuutta tai rakkautta.

Tunteiden nimeäminen on valtavan hyvä taito, koska se auttaa meitä paitsi itse-empatiassa myös omien tunteidemme kertomisessa toisille. Itse-empatiaa voi kuitenkin harjoittaa myös pelkkiä kehon reaktioita hyväksymällä: rintaa puristaa ja niskaa kiristää, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itkettää ja hartioita kihelmöi, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itse-empatiaa ei kannata heittää hukkaan vain siksi, että ei keksi nimeä tunteelle – ja niitä tunnesanoja voi hyvin opetella ja miettiä vaikka jälkikäteen.

3) Tarve

Mitä tarvitsen? Mistä tarpeesta tämä tunne kertoo?

Rakentavassa vuorovaikutuksessa ajatellaan, että tunne ei johdu olosuhteista vaan tarpeista. Jos minulla on kärsimätön, loukkaantunut, kiukkuinen tunnekuohu käynnissä, niin se kertoo siitä, että joku tarve (tai nippu tarpeita) on minulla tällä hetkellä vajaalla. Mitä voimakkaampi tunnekuohu, sitä useampi tarve on tyydyttymättä.

Senkin takia itse-empatia on niin tärkeää. Usein nimittäin erityisesti kiukun, ärtymyksen, loukkaantumisen ja sen tyyppisten tunteiden taustalla on sellaisia tyydyttymättömiä tarpeita kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, empatia, kunnioitus, yhteys, reiluus jne. Jos pystymme itse-empatian kautta täyttämään itsellemme näitä tarpeita, niin se jo helpottaa tilannetta.

Lisäksi oman tarpeen miettiminen auttaa meitä suhtautumaan itseemme ja lapseen armollisesti. ”Tarvitsisin lepoa, koska nukuin viime yön niin huonosti. Ei ihme, että ottaa päähän.” Tai: ”Kaipaisin niin kuulluksi tulemista, kun en ole ehtinyt nähdä ystäviä pitkään aikaan, ja kun lapsi ei vastaa kun puhun hänelle niin se ärsyttää ja loukkaa. Mutta ehkä ei ole lapsen tehtävä tai velvollisuus olla minulle ainoa kuulluksi tulemisen keino?”

Listan erilaisista ihmisen tarpeista löydät esimerkiksi tältä sivulta, ja voit vaikka tulostaa sen itsellesi ja tutkailla aina tilanteen jälkeen, mikä tarve siinä mahtoikaan olla vajaalla. Silloin ne muistaa helpommin myös tilanteessa.

4) Pyyntö

Mitä voisin pyytää itseltäni tai toisilta, jotta tarpeeni täyttyisivät paremmin? Mikä minua nyt auttaisi? Mikä yleensä tässä kohtaa auttaa? Jos en ehdi tehdä asialle mitään nyt, niin voinko huolehtia että tarpeeni täyttyvät myöhemmin?

Tässä kohtaa otan vastuun omista tarpeistani: minun tarpeeni ovat minun vastuullani, ja jos haluan että tarpeeni täyttyvät, niin minun tehtäväni on joko tehdä asialle jotain tai pyytää apua toisilta.

Mitä enemmän konkreettisia tarpeiden kohtaamisen tapoja sinulla on, sitä paremmin voit. Mitä paremmin huolehdit tarpeistasi etukäteen, sitä pitempi pinna sinulla on. Ja vaikka en tässä hetkessä saisikaan jotain tarvetta täyteen, niin jo suunnitelman tekeminen voi helpottaa. Kaipaan kuulluksi tulemista ja yhteyttä, niin laitan ystävälle viestin heti kun olen saanut lapsen päivähoitoon. Kaipaan helppoutta, joten kerron sen lapselle ja pyydän, että hän auttaisi minua miettimään miten tämä asia menisi helpommin. Kaipaan reiluutta, joten mainitsen pomolle, että haluaisin keskustella tämänhetkisen projektin työnjaosta.

Usein me ei rauhallisilla aivoilla edes ajatella, että lapsen tehtävä olisi vastata meidän kaikkiin tarpeisiin. Ja sitten kun tulee arjen solmutilanne, niin ne omat vajaalla olevat tarpeet eivät varsinaisesti välitä siitä, että lapsi on syytön meidän tarpeiden vajaukseen. Meidän tehtävä vanhempina on myös huolehtia siitä, että otamme vastuun omista tarpeistamme riittävästi ennakkoon – sekä itse tarpeistamme huolehtimalla että toisilta aikuisilta apua pyytämällä. (Toki lapseltakin voi pyytää apua – ja pyyntöön kuuluu olennaisena osana se, että myös EI on hyväksyttävä vastaus. Jos olen niin loppu, etten siedä lapselta yhtään EI:tä, niin silloin minun täytyy pyytää apua joltakulta muulta, jotta lapsi ei joudu kantamaan minun tarpeitani.)

Nämä kaksi keinoa ovat itselläni jatkuvassa käytössä silloin, kun kärsimättömyys pukkaa tunnekuohuksi ja haluan saada itseni rauhoitettua. Ensimmäinen on nopeampi ja yksinkertaisempi, toinen auttaa samalla rauhoittumaan ja löytämään reitin konkreettiseen itsestä huolehtimiseen. HTTP voi tuntua äskeisen kuvauksen jälkeen pitkältä prosessilta – ja se voi olla sitäkin. Siitä on kuitenkin hyötyä myös 30 sekunnin vähän sinnepäin tehtynä pikaversiona. (Perfektionismi on nimittäin myös sellainen asia, joka ei auta rauhoittumaan.)

Ja kun olen saanut itseni rauhoittumaan, niin HTTP:tä voi käyttää myös lapsen tunnekuohun kuuntelemiseen ja rauhoittamiseen. Siihen syvennytään esimerkiksi Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa –verkkokurssilla ja workshopeissa.

Uusi vuosi, uudet strategiat?

Osallistuitko jo Mitä kohti 2017 -arvontaan vastaamalla tähän kyselyyn? Palkintoina yksi Mitä kohti 2017 -valmennus sekä yksi My Shining Year -työkirja. Tule myös mukaan ilmaiseen Mitä kohti 2017 -webinaariin, jossa mietimme, miten löytää inspiroivia tavoitteita ja lempeitä strategioita tähän alkaneeseen vuoteen. ❤️

Vuodenvaihde on ristiriitaista aikaa. Toisaalta on ihanaa aloittaa uudet kalenterit ja vuosiluvut, koska niissä on tuoreiden mahdollisuuksien lupausta. Tästä tulee se vuosi, jolloin minä…! Tänä vuonna aloitan viimeinkin…! Tänä vuonna minusta tulee…!

Toisaalta voi olla ahdistavaa, kun monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että vuodenvaihteessa täytyy ruveta jotenkin erilaiseksi. Että kun viime vuonna et saanut aikaiseksi ruveta tähän, niin yritä edes uuden vuoden takia. Tai että ethän sinä voi olla elämääsi ja olemiseesi tyytyväinen, kun kerran vuosikin vaihtui, lupaa nyt muuttaa jotain!!

Itse olen vahvasti sen koulukunnan edustaja, että hyvä elämä löytyy inspiraation ja armollisuuden risteyksestä.

Saamme olla inspiroituneita, tavoitella asioita, innostua, aloittaa, ryhtyä. Samalla saamme olla armollisia itsellemme: muutos ei tapahdu välttämättä heti, koko elämää ei tarvitse eikä kannatakaan myllätä kerralla, ja jo saavutettuja merkkipaaluja on tärkeä huomioida ja juhlistaa.

Rakentava vuorovaikutus myös ohjaa miettimään kasvua ja muutosta tarpeiden näkökulmasta: mitä tarvetta tämä uudenvuodenlupaus, ryhtiliike, tai elämänmuutos palvelee? Minkä tarpeiden täyttyminen minun pitää tämän muutoksen myötä miettiä uudelleen? Mitkä tarpeet olen ehkä laiminlyönyt aikaisemmin, kun olen yrittänyt samanlaista muutosta?

Tässä tekstissä halusin pohtia kolmea eri lähestymistapaa uusien tavoitteiden, tapojen ja strategioiden miettimiseen. Ne voivat liittyä ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen, tai itsestä huolehtimiseen, tai esimerkiksi jonkun tietyn haaveen toteuttamiseen.

1. Tarpeet edellä.

Jos tiedän, mitä tarvitsen, on helpompi miettiä, millä strategialla sen tarpeen saisin tehokkaimmin täyteen. Tai kääntäen: jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin strategioidenkin miettiminen on pääasiassa sokkona arvailemista. (Yksi Rakentavan vuorovaikutuksen tarvekäsityksen kanssa linjassa oleva tarvelista löytyy täältä: tarvelista.)

Esimerkki: Haluaisin jonkinlaisen liikuntaharrastuksen. Mitä kaipaisin siltä? Ehkä helppoutta, inspiraatiota, ennakoitavuutta, hauskuutta? Tai yhteyttä, rauhaa, aitoutta, kasvua? Kun mietin, millä tavoilla tällaisia asioita voisi kohdata, mielikuvitus alkaa ehkä jo hyrrätä. Entä jos laittaisin viestin sille yhdelle ystävälle, jonka kanssa on ollut puhe tanssitunneille menemisestä? Tai ehkä pistän hakukoneen hakusanaksi ”kahvakuula” ja katson, että mitä omalta paikkakunnalta löytyisi?

Esimerkki: Haluaisin viettää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mitä kaipaisin siltä yhdessäololta? Yhteyttä, huumoria, luovuutta, läheisyyttä, luottamusta? Seikkailua, liikkumista, nähdyksi tulemista, spontaaniutta? Vuorikiipeilemään! No ehkä ei lasten kanssa vielä, koska turvallisuuden ja helppouden tarve ei ihan vuorikiipeilystä itsellä täyty – mutta tuossa lähistöllä on kiipeilypuisto! Voisikin katsoa kalenterista jonkun päivän ja mennä sinne koko porukalla. Ja niin edespäin.

Tätä voi käyttää toki myös laajemmin, ilman että rajaa edes elämänaluetta.

Mitä kaipaisin elämääni lisää? Aitoutta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, harmoniaa, unta? Aikaansaamista, inspiraatiota, itseilmaisua, arvostusta, empatiaa? Vaikka ei edes keksisi vielä strategioita näihin asioihin, niin jo sen tarpeen huomaaminen saattaa keventää ja avata oloa. Ahhh, inspiraatio ja itseilmaisu. ❤️ Muutama syvä hengitys ihan vain niitä tarpeita ajatellen voi muuttaa omaa fiilistä ja energiaa. Ehkä mieleen juolahtaa joku tapa täyttää niitä tarpeita tässä hetkessä. Ja joka tapauksessa muistan sen jälkeen piirun verran paremmin, että sellaisetkin tarpeet ovat minulla olemassa.

2. Onnistumiset edellä

Kun pidin syksyllä 2015 Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluita ympäri pääkaupunkiseudun leikkipuistoja, määrittelin onnistumisen näin:

Vanhemmuuden onnistuminen: hetki, jolloin sekä omat että lapset tarpeet täyttyivät niin, että kaikilla oli ihana olla.

Laajemmin onnistuminen voisi ylipäänsä olla sellainen strategia, joka vastasi niihin tarpeisiin, joihin sen oli tarkoituskin vastata – ja ehkä vielä muihinkin. Mitä useampi tarve jollain strategialla täyttyy, sen isommalta onnistumiselta se tuntuu, ja sitä ihanampi fiilis siitä onnistumisesta jää muistoksi.

Silloin yksi loistava tapa miettiä tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017 on palata aiempiin onnistumisiin. Mikä toimi, ilahdutti, oli ihanaa vuonna 2016? Tai 2015? Miten saisin lisättyä ja vahvistettua niitä asioita arjessani?

Tai jos haluan erityisesti pohtia jotain tarvetta (vaikka sitä liikkumista, joka on usein uudenvuodenlupausten ytimessä), niin silloinkin on hyvä miettiä onnistumisia. Milloin minusta on ollut kiva liikkua? Mitähän muita tarpeita siinä mahtoi täyttyä, kun se oli niin mukavaa? Ja miten saisin sitä onnistunutta strategiaa osaksi tätä vuotta?

Joskus onnistumisen voi myös ulottaa elämänalueelta toiselle.

Liikkuminen tuntuu hankalalta, mutta päiväkirjan kirjoittaminen tulee luonnostaan. Tai kodin järjestyksessä pitäminen on vaivalloista, siinä missä työasioiden järjestyksessä pitäminen onnistuu yrittämättä. Hmm, tutkitaan. Mikä siinä onnistuneessa elämänalueessa tukee onnistumisia? Miten suhtaudun työasioihin ja kodin järjestykseen eri tavalla? Mitä tarpeita päiväkirjan kirjoittaminen kohtaa, mutta tähän asti kokeilemani liikkumisen strategiat eivät? Ja miten saisin siirrettyä niitä onnistumista tukevia elementtejä sinne toistaiseksi heikommalle puolelle?

Onnistumisten tutkiminen saattaa johtaa myös siihen, että löydän jonkun muinoin toimineen strategian, joka pienellä päivityksellä istahtaa tähän päivään. Aamurutiini hukassa? Milloin viimeksi muistan, että minulla oli toimiva ja tarpeistani huolehtiva aamurutiini, ja mitä siihen kuului? Pystynkö ottamaan saman rutiinin käyttöön vaikka huomisaamusta alkaen, vai pitäisikö sitä päivittää tai muokata jotenkin?

Usein jos joku asia on aiemmin ollut tapa, niin siihen samaan tapaan solahtaminen on vaivattomampaa kuin kokonaan uuden rutiinin aloittaminen. (Samasta syystä hyvinvoinnille haitallisemmat rutiinit, kuten tupakointi tai liiallinen sosiaalisessa mediassa roikkuminen, palaavat helposti rytinällä takaisin tauonkin jälkeen jos ei pysy niiden suhteen tietoisena.) Samoin olemassaolevaan rutiiniin tai tapaan on helpompi lisätä palikoita kuin aloittaa kokonaan uusi.

Jos joka tapauksessa istumme perheenä saman pöydän ääreen iltaruoalle joka ilta, niin iltaruoan yhteyteen voi aloittaa vaikkapa ”mistä olit kiitollinen tänään” -keskustelun, jos kaipaisin lisää merkityksellisyyttä ja inspiraatiota ja yhteyttä. Tuttuun, onnistuneeseen strategiaan tukeutuminen vastaa usein myös helppouden tarpeeseen, ja helppoutta meillä tuskin on kenelläkään elämässä liikaa.

3. Tunteet edellä

Danielle LaPorten Desire Map -systeemin idea on yksinkertainen: Miltä haluan, että elämäni tuntuu? Ja koska tunteet kertovat tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä, niin kun pyrin kohti hyvältä tuntuvia tunteita, pyrin samalla kohti täyttyneitä tarpeita.

Vaikka ei Desire Mapia käyttäisikään (toki tällä linkatulla sivulla on ilmainen maistiainen), niin omien tunteiden tiedostaminen ja tavoitteellisuus niiden kanssa on kullanarvoista. Haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa rauhallinen ja lämmin fiilis, ja tällä hetkellä tunnen lähinnä kärsimättömyyttä ja hermostumista? Hmm, jokin ei selkeästikään tässä yhtälössä toimi.

Tai oikeastaan haluaisin, että parisuhteessa olisi avoin ja kunnioittava ja läheinen tunnelma, ja tällä hetkellä lähinnä siedän tätä toistemme ohi puhumista ja läpsystä vaihto -arkea? Jotain ehkä tarvitsisi tehdä.

Meillä on usein sellainen illuusio, että tunteet ovat jotenkin ylimääräisiä, tai epärelevantteja, varsinkin kun mietitään ”tärkeitä” asioita ja tehdään päätöksiä. Pitäisi muka olla rationaalinen ja pitää tunteet kurissa – ihan sama, onko liikkuminen kivaa tai työ inspiroivaa, tämä nyt täytyy tehdä näin.

Kun oikeasti käytämme tunteita nimenomaan päätöksentekoon. Ja mitä tärkeämpi joku asia on – mitä useampi tarve siihen liittyy – sitä kovempaan ääneen tunteemmekin huutavat. Niin miksi sitten niitä ei käyttäisi hyödyksi?

Itse pelkäsin jossain vaiheessa, että jos menen vahvasti tunteiden perusteella eteenpäin, niin tulen valinneeksi joko helppoja ja epäkiinnostavia asioita, tai sitten järjettömiä katastrofeja. Todellisuus on osoittanut toista. Esimerkiksi viime vuonna tuli monta kertaa vastaan sellainen tilanne, jossa järki olisi sanonut yhtä, ja ”miltä haluan elämäni tuntuvan” -tunteet sanoivat jotain muuta. Jälkeenpäin osoittautui usein, että se ”järki” olikin yhtä kuin pelko, epävarmuus, ennakkoluulo – eli tunteita sielläkin.

Järki nimittäin pystyy perustelemaan hyvin monenlaiset asiat ihan miten päin tahansa. Löydät todennäköisesti aika monessa eri päätöksessä järkisyitä sekä puolesta että vastaan. Jos puolestaan minulla on selkeä kuva tunteista, joita haluan kokea, on aika helppoa tehdä päätös: tuoko tämä ratkaisu näitä tunteita? Ja jos olen valinnut vuoden tunteeksi ”rentoutunut”, niin saatan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja kuin jos vuoden tunteeni on ”sähäkkä”. Toki voin haluta tuntea molempia – sekään ei ole mahdoton yhtälö.

Omat tämän vuoden tunteeni ovat rehellinen, empaattinen, läsnäoleva, haavoittuva ja huikea. Aika monessa kohtaa voin kysyä itseltäni, tuleeko tästä päätöksestä minulle rehellinen, läsnäoleva, haavoittuva olo vai ei – ja tiedän vastauksen samantien. Jos valitsen näin, niin tunnenko oloni huikeaksi vai en? Tunteet toimivat tavoitteen löytämisessä paitsi onnistumisten ja tarpeiden kanssa linjassa, myös päätöksenteon hetkessä intuition kaverina.

Jos haluat tulla pohtimaan tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017, niin Mitä kohti 2017 -webinaarissa on vielä paikkoja. Käy myös vastaamassa Mitä kohti 2017 -kyselyyn ja voit voittaa Mitä kohti 2017 -valmennuksen tai My Shining Year -työkirjan!

Joulukalenteri 20.12.: Kotia joulukuntoon kolmella tekniikalla

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin 20. luukusta löytyy seuraava kysymys:

Miten saan kotia joulukuntoon viikon mittaan?

Tämä kysymys on paitsi oikein mainio joulukalenterikysymys, myös ihan konkreettinen ihmettely täällä omassa päässäni. Kun katsoo ympärilleen, niin sana ”jouluinen” ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, paitsi jos katsoo joulukuusta tiukasti keskittyen. Ja silti haluaisin, että jouluaattona koti olisi kutsuva ja raikas ja järjestyksessä ja mitä kaikkea muuta.

Niin ehkä tämän tekstin ytimessä voisi olla nippu vinkkejä, joita itse (ei-maailman-eniten-siivousihmisenä) meinaan käyttää jouluun asti, jotta kodin saisi puettua jouluasuun.

1. Aloita yhdestä kohdasta kerrallaan.

Mä olen aina ollut sellainen haahuilija, että kun alan siivota niin kymmenen minuutin päästä löydän itseni jostain ihan muusta paikasta. (Tositarina: edellisessä kodissa aloitin tiskipöydän tyhjentämisen, ja viiden minuutin päästä olin pihalla kastelemassa kukkia. Tiskipöytä ei ollut vieläkään siivottu.) Jos rupean vain ”siivoamaan”, niin on ihan älyttömän vaikea pitää fokusta yhdessä asiassa. Toki sekin on välillä ihan hauskaa, että ottaa yhden kapistuksen tuolta ja laittaa paikalleen, ja sitten tuolta toisaalta ja vie sen paikalleen, mutta siinä kestää tosi paljon pitempään, että saa mitään näkyvää aikaiseksi.

Niin itselleni on valtavan hyödyllistä valita, että nyt teen tuon homman alusta loppuun. Tyhjennän tiskikoneen, siivoan tiskipöydän, raivaan sohvan. Nimittäin siellä niiden helppojen paikalleen tai roskiin tai kierrätykseen laitettavien tavaroiden takana luimuilee aina joku yksi tai kaksi kapistusta, joista en oikeastaan haluaisi joutua tekemään päätöstä. Ehkä lasipurkkien kierrätyspussi on täynnä, enkä millään jaksaisi viedä niitä, mutta tuossa nuo lasipurkit sitten kuitenkin ovat ja jotain niille pitäisi tehdä. Tai sohvalla asuu joku keskeneräinen käsityö tai muuta koditonta tavaraa, ja niille pitäisi sitten päättää joku sijoituspaikka. Lapsuudenkodissani portaiden sisäkaarre oli sellainen paikka, johon kaikki ”päätän tämän kohtalosta myöhemmin” -kapistukset päätyivät, nykyisessä kodissa se on mikron päällä oleva taso, joka on sopivan ylhäällä jotta lapset eivät yletä sinne.

Kun nimittäin olen valinnut sen tietyn kohdan siivottavaksi, niin samalla sitoudun tekemään päätöksen jokaisesta siinä olevasta asiasta. Mihin tämä kuuluu? Onko sillä paikka tai pitääkö sille päättää paikka, meneekö se roskiin tai kierrätykseen, voisiko joku vielä käyttää sitä?

Osittain sen takia siivoaminen on niin raskasta, kun kaikesta pitää tehdä päätös. Mitä vähemmän päätöksiä siivotessa tarvitsee tehdä, sen helpompaa sen on. (Sen takia ns Ikea-kassi -metodi on niin houkutteleva: sullotaan kaikki yhteen valtavaan kassiin tai pyykkikoriin ja päätetään niille paikka huomenna. Ongelma siitä tulee siinä kohtaa kun sitä sopivaa huomispäivää ei tunnu löytyvän, vaan se jemmakasa jatkaa muhimistaan ihan samalla tavalla, vain vähän eri muodossa.)

2. 27 kapistusta kerrallaan

Yksi toimivimmista vastaani tulleista huushollin pyörittämisen rutiineista löytyy Flyladylta, jonka avulla opettelin huushollaamisen perusteita ennen lasten saamista. Yksi häneltä oppimistani jutuista on se, että kun alan raivata tavaroita, joko yhdestä paikasta tai kämpästä ylipäänsä, niin yritän saada mahdollisimman nopeasti 27 asiaa joko roskikseen, paikalleen, tai kiertoon. Miksi 27? En tiedä, jostain syystä siinä tekniikassa oli valittu numeroksi 27, mutta jos onnennumero sattuu olemaan 25 niin vaikka sitten sen verran.

Niiden 27 asian laskeminen pitää tekemisen fokuksessa, ja 27 asiaa on suhteellisen helppo löytää – ainakin ensimmäisellä kierroksella. Ja sitten kun aloittaa seuraavan kierroksen, niin yhtäkkiä tuleekin bonganneeksi tavaroita, joita äsken ei edes huomannut. Kas, tuossa onkin viikkaamattomia vaatteita, niistä saa varmaan ainakin 30, jee. Tai hei, voisin laittaa tämän eteisen kenkäkaaoksen paikoilleen.

Kun on tehnyt päätöksen siitä, että etsin 27 asiaa, niin ympäristöä katsoo eri lailla. Sen sijaan, että sietäisi jotain väärässä paikassa olevaa tavaraa, sen laittaa paikalleen ihan vain siksi että saa lisää ”pisteitä”. Tähän perustuu kaikenlainen pelillistäminen – alunperin tylsästä ja tavanomaisesta puuhasta tehdään mielekkäämpi sillä, että siihen liitetään joku pieni palkkio. Achievement unlocked, level up, ja niin edespäin. Kesällä ja syksyllä ihmiset kävelivät kilometrikaupalla jotta saisivat Pokémon Go -pelissä kerättyä lisää tarvikkeita ja Pokémoneja ja muuta.

Sisäistä motivaatiota pelillistäminen saattaa vähentää, koska ulkoinen palkkio (samoin kuin rangaistus) vie fokuksen pois siitä, että itse opettelu voisi olla kiinnostavaa. Itse olen kuitenkin huomannut, että kun se tekeminen palvelee myös muita tarpeitani niin, että huomaan sen (esim. 27 asiaa kerrallaan -peli auttaa saamaan kämppää järjestykseen), niin peli ei haittaa motivaatiota. Sen sijaan se auttaa keskittymään siihen tekemiseen ja seuraamaan omaa edistymistä. Ja toki siinä tulee myös niitä ”jee, onnistuin” -kokemuksia, jotka vastaavat pätevyyden tarpeeseen. Erityisesti itselläni, kun siivoaminen on aina ollut sellainen ”ei tästä ikinä tule mitään” -puuha, niiden pientenkin onnistumisten tiedostaminen on tärkeä osa oppimista.

3. Sprinttejä, ei maratonia

Siivousmaratoni. Urgh. Ajatuskin tuo niskaan kylmän hien ja mieleen kuvia moppiämpäreistä ja asuntojen loppusiivouksista ja äärimmäisestä v… ärtymyksestä. (Kaikilla ei varmaankaan ole samaa mielikuvaa, mutta ehkä jollakulla muulla on.)

Maratonien sijaan yritän mahdollisuuksien mukaan ajatella siivoamisen sprintteinä. Molemmat edelliset ajatukset auttavat myös pilkkomaan siivoamista (toinen paikkaan, toinen kapistusten määrään), ja sprintti-ajatus auttaa pätkimään siivoamista ajassa. Vartti siivoamista, vartti huilaamista, vartti siivoamista, ja niin edespäin.

Oikeastihan itselläni ainakin käy niin, että kun ryhdyn siivoamaan ajatuksella ”no vartin mä tässä teen ja sitten saan lopettaa” niin saan vartissa aikaan sen verran hyvää jälkeä (kun teen keskittyneesti), että ihan hyvällä fiiliksellä voin vielä siivota esimerkiksi sen valitsemani kohdan loppuun. Tai sitten jos on niin lopussa, että täytyy ajastimen kilahtaessa pudottaa käsistä kapistus sille sijalleen ja mennä sohvalle huilaamaan, niin ehkä seuraava sprintti sitten 10 minuuttia?

Kokeilemalla ja testaamalla voi tutkia, että mikä olisi itselle sopiva ote joulusiivoukseen. On myös hyvä priorisoida se, mihin siivousinnon ja -energian käyttää – mitkä ovat ne kohdat kodista, joissa siisteydellä on oikeasti merkitystä joulufiilikseen? Ja kun prioriteettijärjestys on selvillä, niin aloittaa ensimmäisestä. Tai vaihtoehtoisesti siitä, mikä todennäköisimmin pysyy siistinä. Olohuoneen lattia on ainakin meidän kotona sellainen paikka, että siinä on ollut joulukuun alusta asti joku legoleikki käynnissä, joten ihan turha aloittaa siivousprojektia siitä, kun sen joutuu sitten tekemään kuitenkin vielä viisi kertaa.

Toivottavasti näistä vinkeistä on sinulle yhtä paljon apua kuin mitä niiden kirjoittamisesta oli minulle. Voisin kaivaa laskurin esiin ja käydä napsimassa muutaman 27-setin tuolta illan piristykseksi. 😃

Huomenna puhutaan jouluun laskeutumisesta. Paljon on ehkä vielä tehtävää, ja samalla on hyvä alkaa virittäytyä siihen, että kohta se on täällä, olipa itse valmis olo tai ei. Niin miksi ei sitten virittäytyisi rauhassa? Ihanaa joulun odotusta, palataan huomenna. <3

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3