Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Kuinka tunnekuohu rauhoitetaan (eli kärsivällisyyden ensimmäinen askel)

Silloin, kun meillä on tunnekuohu (kärsimättömyys, turhautuminen, kiukku, suru, pelko) päällä, niin me ei pystytä ajattelemaan asioita yhtä rationaalisesti kuin rauhallisina hetkinä. (Se liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin tunnekaappaus ja mantelitumake ja informaation reitit aivoissa.) Toisin sanoen kaikki se, mitä me ollaan opittu rauhallisissa hetkissä lastenkasvatuksesta, oli se sitten blogeissa tai verkkokursseilla, koulutuksissa tai valmennuksissa, tai vaikka ystävän kanssa puhuessa, on kuin palo-ovien takana. Me ei päästä käsiksi siihen kaikkeen viisauteen, ennenkuin me rauhoitutaan.

Tämä sama pätee sivumennen sanoen myös lapsiin ja lasten tunnekuohuihin. On ihan turha yrittää jutella järkevästi lapselle, jolla on tunnekuohu päällä, koska hän ei välttämättä kuule meitä, ja jos kuuleekin, niin häntä ei kiinnosta. Kaikki se keskustelu menee ihan ohi, ja se on taas omiaan turhauttamaan aikuista.

Miten rauhoittuminen sitten tapahtuu?

Ensin kerron, miten se ei tapahdu. 😀 Rauhoittumiseen ei auta se, että tunnekuohun keskellä sanon itselleni, tai joku sanoo minulle, että ”rauhoitu”. Jos olen tajunnut, että täytyy rauhoittua, niin tekisin sen kyllä jos osaisin. Jos en osaa, niin pelkkä ”rauhoitu” ei auta pätkän vertaa.

Rauhoittumista ei myöskään auta se, että moitin itseäni tunnekuohusta tai mitätöin sitä. ”Eihän tämä nyt ole mikään sellainen asia, josta kannattaa suuttua”, ”ai kauhea kun olen huono äiti kun tällä tavalla suutun” ja niin edespäin. Päinvastoin, se lisää jo olemassaolevan tunnekuohun päälle ja sekaan vielä kerroksen häpeää, ja se lukitsee vuorovaikutusta ja yhteistyötä vielä pahempaan jumiin.

Vähän kuin yrittäisit korjata rikkimenneen kellon laittamalla koneistoon purkkaa – jos äsken olikin vielä mahdollisuus, että homma toimii, niin nyt ainakin tilanne on jumissa ja vaatii purkamista ja putsaamista.

No mikä siihen tunnekuohuun sitten auttaa? Ei ole aikaa meditoida tuntia, lapsi täytyy saada haalariin ja ovesta ulos nyt, mitä teen?

Hengittäminen

Usein neuvotaan, että ”hengitä syvään” auttaa rauhoittumisessa. Osaltaan se onkin totta, koska hengitys liittyy läheisesti siihen, onko meillä kehossa käynnissä rauhallinen tila vai stressitila. Ja koska hengitystä voi itse hallita, niin se on nopea tapa rauhoittaa kehoa ja siten myös mieltä.

Itse käytän rauhoittumiseen (ja esim. yöllä herätessäni myös nukahtamiseen) 4-7-8 -hengitystä, jonka idea on seuraava:

1) Hengitä sisään laskien 1-2-3-4
2) Pidätä hengitystä laskien 1-2-3-4-5-6-7
3) Puhalla ilma ulos laskien 1-2-3-4-5-6-7-8
4) Toista kunnes fiilis on rauhallisempi

Silloin, kun uloshengitys on pitempi kuin sisäänhengitys, keho tulkitsee, että vaaratilanne on ohi. Lisäksi kun pidätät hengitystä sisään- ja uloshengitysten välillä, keuhkot saavat sisäänhengitysilmassa olevan hapen paremmin hyödynnettyä. Ja kun keskityt laskemaan hengityksiä, niin mielessä on vähemmän tilaa stressaaville ajatuksille siitä, miten taas tuo lapsi ja taas minä ja eikö tämä nyt ikinä ja onko pakko.

Havainto – Tunne – Tarve – Pyyntö (HTTP)

Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -rimpsu (eli tuttavallisemmin HTTP) auttaa myös rauhoittumisessa, koska se tuo meidät itse-empatian ja omien tarpeiden äärelle ja pois stressaavista ajatuksista. Tämän voi tehdä vaikka niin, että ottaa jokaiselle askeleelle yhden syvän sisään-ulos -hengityksen.

1) Havainto

Mitä huomaan kehossa? (Niskaa kiristää, puhisen, ohimoissa tykyttää, otsa painuu kurttuun.) Mitä huomaan ympäristössä? (Lapsi istuu lattialla ja katsoo minua, mikroaaltouunin kellon numerot ovat punaiset, minulla on toinen kenkä jalassa.) Mitä huomaan ajatuksissa? (Ajatus: Meidän pitäisi olla jo menossa. Ajatus: Ihan helvetin ärsyttävää kun tämä taas menee näin. Ajatus: Aaagh mun olis pitänyt laittaa se sähköposti ennenkuin menin illalla nukkumaan.)

Asioiden nimeäminen, samoin kuin edellisen kohdan numeroiden laskeminen, auttaa tuomaan keskittymistä läsnäoloon ja tähän hetkeen ja viemään sitä pois niistä stressaavista ajatuksista. Tai jos on esimerkiksi kokemusta meditaatiosta, niin niitä stressaavia ajatuksiakin voi siinä tilanteessa havainnoida, kun muistaa, että ne eivät itse asiassa olekaan koko totuus tästä elämästä.
Jos on tosi vaikea palata tähän hetkeen sieltä tunnekuohun ja stressaavien ajatusten seasta, niin voi kokeilla myös koskettaa jotain ympäristössä olevaa konkreettista asiaa (seinä, pöytä, oma iho) ja nimetä sen. ”Tässä on pöytä, se on valkoinen.” ”Tässä on mun iho, se on lämmin.”

2) Tunne

Mikä tunne minulla on nyt? (Kärsimätön, turhautunut, ärsyttää, ottaa päähän, vituttaa, ahdistaa?) Voisinko antaa sen olla tässä hetkessä näin?

Tunnekuohussa ollessa sen tunnekuohun huomaaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen on tärkeä osa rauhoittumista. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että saan tunnekuohun vallassa tehdä mitä huvittaa. Se ei välttämättä tarkoita, että viihdyn siinä tunteessa.

Se tarkoittaa, että tunnistan, että nyt on näin, minulla on tällainen tunne. Tai: nyt on näinkin, että en haluaisi että minulla on tämä tunne. Saa suututtaa, saa pelottaa, saa vastustaa sitä tunnetta, saa hävettää että vastustaa sitä tunnetta. Mikä ikinä se tunnekokemus onkin, niin sille päällimmäiselle kerrokselle kun löydän ”nyt on näin, okei sitten” -hyväksynnän, niin se auttaa.

Miten niin päällimmäiselle kerrokselle? Usein tunteet etenevät kuin sipulit, eli kun kuorii yhden kerroksen pois niin lisää kuorittavaa löytyy alta. Ärtymyksen alla saattaa olla loukkaantuminen tai suru, häpeän alla saattaa olla kiukku tai pelko. Pelon ja surun alla saattaakin olla haavoittuvuutta tai rakkautta.

Tunteiden nimeäminen on valtavan hyvä taito, koska se auttaa meitä paitsi itse-empatiassa myös omien tunteidemme kertomisessa toisille. Itse-empatiaa voi kuitenkin harjoittaa myös pelkkiä kehon reaktioita hyväksymällä: rintaa puristaa ja niskaa kiristää, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itkettää ja hartioita kihelmöi, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itse-empatiaa ei kannata heittää hukkaan vain siksi, että ei keksi nimeä tunteelle – ja niitä tunnesanoja voi hyvin opetella ja miettiä vaikka jälkikäteen.

3) Tarve

Mitä tarvitsen? Mistä tarpeesta tämä tunne kertoo?

Rakentavassa vuorovaikutuksessa ajatellaan, että tunne ei johdu olosuhteista vaan tarpeista. Jos minulla on kärsimätön, loukkaantunut, kiukkuinen tunnekuohu käynnissä, niin se kertoo siitä, että joku tarve (tai nippu tarpeita) on minulla tällä hetkellä vajaalla. Mitä voimakkaampi tunnekuohu, sitä useampi tarve on tyydyttymättä.

Senkin takia itse-empatia on niin tärkeää. Usein nimittäin erityisesti kiukun, ärtymyksen, loukkaantumisen ja sen tyyppisten tunteiden taustalla on sellaisia tyydyttymättömiä tarpeita kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, empatia, kunnioitus, yhteys, reiluus jne. Jos pystymme itse-empatian kautta täyttämään itsellemme näitä tarpeita, niin se jo helpottaa tilannetta.

Lisäksi oman tarpeen miettiminen auttaa meitä suhtautumaan itseemme ja lapseen armollisesti. ”Tarvitsisin lepoa, koska nukuin viime yön niin huonosti. Ei ihme, että ottaa päähän.” Tai: ”Kaipaisin niin kuulluksi tulemista, kun en ole ehtinyt nähdä ystäviä pitkään aikaan, ja kun lapsi ei vastaa kun puhun hänelle niin se ärsyttää ja loukkaa. Mutta ehkä ei ole lapsen tehtävä tai velvollisuus olla minulle ainoa kuulluksi tulemisen keino?”

Listan erilaisista ihmisen tarpeista löydät esimerkiksi tältä sivulta, ja voit vaikka tulostaa sen itsellesi ja tutkailla aina tilanteen jälkeen, mikä tarve siinä mahtoikaan olla vajaalla. Silloin ne muistaa helpommin myös tilanteessa.

4) Pyyntö

Mitä voisin pyytää itseltäni tai toisilta, jotta tarpeeni täyttyisivät paremmin? Mikä minua nyt auttaisi? Mikä yleensä tässä kohtaa auttaa? Jos en ehdi tehdä asialle mitään nyt, niin voinko huolehtia että tarpeeni täyttyvät myöhemmin?

Tässä kohtaa otan vastuun omista tarpeistani: minun tarpeeni ovat minun vastuullani, ja jos haluan että tarpeeni täyttyvät, niin minun tehtäväni on joko tehdä asialle jotain tai pyytää apua toisilta.

Mitä enemmän konkreettisia tarpeiden kohtaamisen tapoja sinulla on, sitä paremmin voit. Mitä paremmin huolehdit tarpeistasi etukäteen, sitä pitempi pinna sinulla on. Ja vaikka en tässä hetkessä saisikaan jotain tarvetta täyteen, niin jo suunnitelman tekeminen voi helpottaa. Kaipaan kuulluksi tulemista ja yhteyttä, niin laitan ystävälle viestin heti kun olen saanut lapsen päivähoitoon. Kaipaan helppoutta, joten kerron sen lapselle ja pyydän, että hän auttaisi minua miettimään miten tämä asia menisi helpommin. Kaipaan reiluutta, joten mainitsen pomolle, että haluaisin keskustella tämänhetkisen projektin työnjaosta.

Usein me ei rauhallisilla aivoilla edes ajatella, että lapsen tehtävä olisi vastata meidän kaikkiin tarpeisiin. Ja sitten kun tulee arjen solmutilanne, niin ne omat vajaalla olevat tarpeet eivät varsinaisesti välitä siitä, että lapsi on syytön meidän tarpeiden vajaukseen. Meidän tehtävä vanhempina on myös huolehtia siitä, että otamme vastuun omista tarpeistamme riittävästi ennakkoon – sekä itse tarpeistamme huolehtimalla että toisilta aikuisilta apua pyytämällä. (Toki lapseltakin voi pyytää apua – ja pyyntöön kuuluu olennaisena osana se, että myös EI on hyväksyttävä vastaus. Jos olen niin loppu, etten siedä lapselta yhtään EI:tä, niin silloin minun täytyy pyytää apua joltakulta muulta, jotta lapsi ei joudu kantamaan minun tarpeitani.)

Nämä kaksi keinoa ovat itselläni jatkuvassa käytössä silloin, kun kärsimättömyys pukkaa tunnekuohuksi ja haluan saada itseni rauhoitettua. Ensimmäinen on nopeampi ja yksinkertaisempi, toinen auttaa samalla rauhoittumaan ja löytämään reitin konkreettiseen itsestä huolehtimiseen. HTTP voi tuntua äskeisen kuvauksen jälkeen pitkältä prosessilta – ja se voi olla sitäkin. Siitä on kuitenkin hyötyä myös 30 sekunnin vähän sinnepäin tehtynä pikaversiona. (Perfektionismi on nimittäin myös sellainen asia, joka ei auta rauhoittumaan.)

Ja kun olen saanut itseni rauhoittumaan, niin HTTP:tä voi käyttää myös lapsen tunnekuohun kuuntelemiseen ja rauhoittamiseen. Siihen syvennytään esimerkiksi Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa –verkkokurssilla ja workshopeissa.

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 125: Kroppa sanoo taas ei

Mistä tulen?

Melkein puolentoista viikon pysähtyminen, mutta nyt on näin ja tähän pystytään tällä viikolla.

Viime viikkoa luonnehti sellainen ”kroppa sanoo taas ei” -tyyppinen dynamiikka. Suunnitelmia oli vaikka millä mitalla, ja sitten kroppa pisti hanttiin. Väsymystä, kipua, pahaa oloa, kaikkea sellaista mikä vetää ajatustyöläisen työkyvyn aika nollaan. Sain pakolliset hommat hoidettua ja kaikesta muusta sluibasin. Tai siis, mitenköhän sen sanoisi ilman että tuomitsen oman toimintani huonoksi. No, kuuntelin kehoani ja lepäsin.

Tein kehojuttuja, niinkuin vaikka lenkkeilyä ja joogaa. (Kuulostaapa tehokkaalta. Toisin sanoen kävin puuskuttamassa ja hikoilemassa muutaman puolen tunnin hölkkä-kävely-lenkin.) Useammalla kerralla liikkuessa tai heti sen jälkeen irtosi itku. Ehkä sekin väsytti, kun oli pitkästä aikaa myös kehon kautta yhteydessä johonkin pari kerrosta syvempään.

Puoliso täytti kuluneella viikolla 33, eli saman verran kuin mitä siskoni oli kun kuoli. Siitäkin nousi sellaista ”tiedän ettei kaikki mulle tärkeät ihmiset kuole 33-vuotiaina, mutta entäs jos varmuuden vuoksi vähän panikoisi” -tunnepyöritystä, ja se ihan varmasti tuntui myös kropassa.

Vastustin myös pysähtymisen kirjoittamista tosi tosi voimakkaasti. Tai siis näköjään vastustin – sillä hetkellä se tuntui vain loogiselta ja ”enhän mä nyt ehdi kun on X ja Y ja Z” -rationaaliselta ja hyvältä aikatauluttamiselta.

Sitten tuli vastaan kirjailija Anne Lamottin lainaus:“Lighthouses don’t go running all over an island looking for boats to save; they just stand there shining.” Se osui ja upposi, ja ajattelin että ehkä tämäkin jumi ja angsti voisi olla jollekulle avuksi, jos siitä kirjoittaisi. Että ei aina ole hienoa ja helppoa täälläkään päässä. 🙂

Missä olen?

Keho tykkää kun se on päässyt liikkeelle. Ja saanut unta. Toisaalta töiden takia (ja muutenkin tämän jumittamisen tiimoilta) on tullut tuijotettua ruutuja tarpeettoman paljon, ja se tuntuu päässä ja niskassa. Kävin viime viikolla hammaslääkärissä paikkauttamassa poskihammasta, ja sen jälkeen on ollut sen puolen leukanivel ihan superkipeä. Osteopaatti sai sitä vähän jeesattua mutta vieläkin olen varuillani kun haukkaan sämpylää tai haukottelen. Ärsyttävää.

Tunteet… väsyttää, ärsyttää tosi moni asia, hävettää kaikki tekemättömät hommat, lannistaa kun katsoo kämppää ympäri ja täällä on tällainen kaaos. Toisaalta on iloinen ja kiitollinen fiilis, koska käytiin tänään katsomassa hoitopaikkaa, johon lapset siirtyvät syksyllä. Siellä oli sen oloisia aikuisia, että on kiva viedä muksut sinne kesäloman jälkeen.

Ajatukset… en edes viitsi kirjoittaa, että millaista kuraa sisäiset kriitikot huutelee. Siis ihan sellaista anonyymien nettipalstojen ihmisvihaa, paitsi että minä itse suollan sitä itselleni puoliksi tiedostamatta. Ei ihme että ärsyttää koko ajan, kun tarttee sietää tollaista. 🙂

Mitä kohti?

Mitähän mä tarvitsisin?

Järjestystä
Helppoutta
Rutiinia

Tavallaan kaipaisin sitä, että joku tulis tänne ja laittais kaikki tavarat paikalleen ja keräis mulle sellaisen järkevän todo-listan ja pitäis kädestä kun mä teen ne yksi kerrallaan. Sillai kun itse on lapsille ikäänkuin tahdonvoiman varatankkina kun ne tsemppaa, niin mä kaipaisin nyt sellaisen tahdonvoiman varatankin. Paitsi haha, puoliso lähtee huomenna loppuviikoksi muualle joten oon kotona lasten kanssa keskenäni.

En mä ees tiedä, että miten sellainen onnistuis. Ehkä jos miettis yhden asian kerrallaan siihen asti, että on taas kapasiteetti vähän paremmissa kantimissa? Trust the process ja sillai. Mulla on olemassa ihan fiksut rutiinit, tai siis ne on joskus olleet olemassa, ja nyt niistä vois vähän rapsutella ruosteita ja miettiä että mitenhän ne menikään.

Tällä tähän (loppu)viikkoon. Tämän päivän onnistuminen olkoon myös se, että sain aikaiseksi pysähtyä vastustuksesta ja kriitikkokuorosta huolimatta. Hurraa!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 117: Huumoria ja sielun ikkunoita

Mistä tulen?

Tänään voisin aloittaa siitä, että tälle viikolle toivoin naurua, iloa ja huumoria. Sitä on kyllä löytynyt ihan urakalla. Tiistaina kävin osteopaatilla, ja siellä kesken hoidon rupesi ihan hillittömästi naurattamaan. Jokin kehojumi X aukesi, ja se energia purkautui tällä kertaa nauruna eikä itkuna. 🙂 Työjutuissa löytyi iloa ja naurua, sekä tarkoituksella että tahattomasti. Ja perjantaina lähdin risteilylle valtavan nettifoorumilta kerääntyneen porukan kanssa. Tuli itse naurettua, sekä myös kerrottua muutama juttu joille joku muu nauroi.

Ja ihan ihmeellistä – silloinkin, kun kerroin hauskaksi tarkoitetun jutun eikä kukaan nauranut, niin se ei haitannut! En joutunut häpeissäni poistumaan seurueesta eikä kukaan sanonut, että no niin, nyt sä pilasit kaiken tai että hei pliis. On hassua huomata, miten yllättynyt mä tästä olen, koska ihan realistisesti en tietenkään odottanut mitään sellaista tapahtuvankaan. Vaan selvästi jostain sisältä löytyi sellainen osa minusta, jolle huonon vitsin kertominen on yhtä kuin kasvojen menettäminen ja valtava häpeä. Tai siis no, huonoja vitsejä tuli kyllä kerrottua, mutta siis sellaisen jolle kukaan muu ei naura.

Muistan usein aikaisemmin sellaisissa tilanteissa ajatelleeni, että nyt nuo toiset vaivaantuvat ihan kauheasti siitä, että kerroin huonon vitsin ja heidän täytyy jotenkin tyylikkäästi teeskennellä, että mitään kamalaa ei tapahtunut. Tällä reissulla tajusin, että ehkä ihan oikeasti se ei haittaa ketään. Tai että jos vitsin kertominen on sitä, että arvioi tilannetta ja toisen ajatusprosessia ja yrittää vitsailemalla sitä yhteyttä rakentaa, niin ei haittaa jos se aina välillä menee pieleen. Kunhan se vitsien kertominen ei ole ainoa tapa rakentaa yhteyttä. (Itse kypsyn aika vahvasti ihmisiin, joiden kanssa ei pysty kommunikoimaan mitenkään muuten kuin vitsailemalla. Puolisoni on sivumennen sanoen tehnyt myös stand-up-komiikkaa. Meillä on ollut vähän opettelua tämän asian kanssa.)

On jännä huomata itsessä, miten vahvasti tarvitsen ensin luottamusta, jotta voin rauhassa vitsailla. Toiset rakentavat luottamusta vitsailemalla. Ehkä sekin on joku pelko, että jonkin tilanteen yhteys on niin hauras että yksi ohi mennyt vitsi voi kaataa koko korttitalon. Tai pelko siitä, että menen itse niin lukkoon sen huonon vitsin ja siitä seuraavan vaivaantumisen seurauksena, että en enää pysty säilyttämään yhteyttä.

Välillä myös huomaan, että yritän puolison kanssa heittää sarkastista läppää, ja hän luulee että olen tosissani. Esimerkiksi että kärjistän jotain asiaa mielestäni niin ad absurdum, että eihän ihan oikeasti kukaan voi kuvitella että minä nyt näin mustavalkoisesti ajattelen. Ja silti puolisolle pitää selittää, että se oli läppä. Tätähän tapahtuu esimerkiksi somekeskustelussa jatkuvasti – sekä humoristisen kärjistämisen totena ottamista että aitojen kärjistysten selittämistä vitseiksi (*köh persujen julkisuuskuva köh*) mutta olen aina aika yllättynyt, kun sitä tapahtuu kasvotusten ja vieläpä jonkun tosi läheisen ihmisen kanssa.

Joku syvä nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve siinä on taustalla. Haluaisin, että joku tuntisi ja ymmärtäisi minua niin hyvin, että tietäisi heti, milloin puhun suoraan syvältä sielustani ja milloin etäännytän sitä sielua vaikkapa kärjistämällä tai parodisoimalla muuten. Ja arvelen, että aika monille ihmisille huumori on juurikin tapa puhua niistä oman sielun kipeimmistä paikoista ja syvimmistä tarpeista, kun ei uskalla tai halua tai osaa tai jaksa mennä niitä niin lähelle että sanoisi suoraan.

Ehkä itsellä se luottamuksen tarve huumorin taustalla kumpuaa juuri sieltä. Mulle on tärkeää, että voi sanoa myös suoraan, että kaikkea ei tarvitse sanoa peitellysti ja vitsillä ja päätellä sivukautta, että mitähän juuri tämä asia tarkoitti. Jos en koe, että tässä tilanteessa kaikki kokee turvalliseksi pysäyttää sen vitsailun ja sanoa, että itse asiassa juuri tämä teema on nyt niin pinnalla että en kykene, niin silloin en vitsaile. Ja näköjään tuolla risteilyllä sellainen luottamus löytyi. Se on ihana kokemus. <3

Missä olen?

Noin kokonaisvaltaisesti termi ”väsynyt mutta onnellinen” kuvaa sekä kulunutta viikonloppua että tätä hetkeä aika hyvin. Keho toipuu vielä univajeesta, tolkuttomasta kahvinjuonnista, maltillisesta kaljanjuonnista sekä suklaan mättämisestä. Liikettä ehkä kaipaisi jossain kohtaa, samoin veden juomista, mutta noin kokonaisvaltaisesti on suht hyvä olla kehossa.

Tunteet puolestaan hyrräävät siellä täyden tarvepankin yläpienoilla. Huumorin ja ilon tarpeen lisäksi yhteyden ja luottamuksen ja nähdyksi tulemisen ja luovuuden ja merkityksellisyyden ja vuorovaikutuksen tarpeet, noin esimerkiksi, ovat vielä aika pitkään täynnä, ja tunteissa on iloa ja kiitollisuutta ja innostusta, ja toki myös haikeutta sen takia että tuollaisia reissuja ei ole kalenterissa useammin.

Ajatukset pörräävät toisaalta reissun tekemisissä, toisaalta esikoisen synttärivalmisteluissa (se täyttää kuusi! Mun vauva! Rakkaus ja haikeus!) ja toisaalta sellaisessa yleisessä syväpohdinnassa. Niinkuin ehkä tuosta yltä saattaa huomata. Jossain vaiheessa tiedän, että täytyy virittäytyä myös arkeen ja tekemiseen ja työhön, ja haluaisin ihan kauheasti osata säilyttää tällaisen kaikki-kanavat-auki -vireen myös siinä kohtaa. Ehkä se on taas vähän helpompaa kun on kehomuistikokemus siitä, millaista on kun tuntuu tältä.

Mitä kohti?

Tällä viikolla ihmisten kanssa tehtävä työ ja valmisteluaika on ehkä vähän paremmin tasapainossa kuin viime viikolla, jolloin useampana päivänä tuli tehtyä valmisteluja vielä sen jälkeen kun lapset oli nukahtaneet.

Mä yritän nyt kovasti miettiä ja kuulostella, että mitä tarviin ensi viikolle, ja ainoa mikä tulee mieleen, on että tätä fiilistä. Tätä läsnäoloa ja rauhaa ja yhteyttä itseen ja valoa ja aitoutta, jota mä juuri nyt koen. Ja on ihan kummallista miettiä, että miten mä saisin tämän pysymään yllä, kun niin usein joutuu miettimään, että mitenhän saisin itsestäni kaivettua jostain pohjalta edes murto-osan tästä.

Ehkä joo. Ehkä tämän viikon sana voisi olla läpinäkyvyys. Kun tavallisesti tämä kaikki on kyllä läsnä, mutta se on vain niin paksun kurakerroksen alla, ettei sitä huomaa. Niin jos tällä viikolla keskittyisi siihen, ettei kasaa tähän päälle kuraa, vaan pitäisi tämän läsnäolon ja valon ja aitouden kirkkaana ja puhtaana ja läpinäkyvänä. Ihan niinkuin ikkunat tarttee aina välillä pestä että aurinko pääsee paistamaan sisälle, niin jos päästäisi tämän kaiken vaan paistamaan ulos ja välillä pesisi vaan ikkunoita. (Tämä vertauskuva saattoi tulla mieleen meidän olohuoneen ikkunoista, mutta mitään en myönnä.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?