Pysähtyminen 126: Nyt on näin

Mistä tulen?

Taas päästiin keskiviikkoon asti ennenkuin saa tämän viikon puettua sanoiksi, tai ainakin sinnepäin.

Viikonloppuna olin lasten kanssa yksin, kun puolisolla oli käytännössä torstaista sunnuntaihin ohjelmaa ja yöpymistä muualla. Maanantain ja tiistain sitten toivuin siitä ja käytännössä nukuin, joogasin, katsoin Downton Abbeyta ja itkin. (Sekä Downtonia että muuten.)

Todennäköisesti se ei ollut siis ihan vain viikonlopusta palautumista, vaan sieltä lähti sitten vanhempiakin kerroksia liikkeelle.

Olin vähän ristiriitaisella fiiliksellä, kun toisaalta aina on hommaa jota voisi tehdä, ja toisaalta huomasin aika nopeasti, että nyt jos yrittää tehdä yhtään mitään niin ei tule kuin pettymystä. Joku sellainen vanha ”eikun nyt pinnistät ja skarppaat ja sitten jossain vaiheessa hajoat kun on rauhallisempaa” -vaisto yritti pintaan. Onneksi löytyi se järjen ääni, joka sanoi että juuri niiden skarppaamisten seurauksena nyt hajottaa, vaikka konkretian tasolla elämässä ja arjessa ei mitään kriittistä tapahdukaan.

Tai ehkä se on juuri se. Oma arki on sen verran rauhallista, että suru-uutiset (Orlandon isku, tuttavan puolison kuolema, se Downton Abbey vaikka kuinka on fiktiivistä) iskevät niihin aiemmin jemmattuihin kerroksiin. Ja no, kun kerrankin on yksin kotona ja työaikataulussa on vähän väljää, niin mikäs siinä. Istutaan sitten puoli tuntia olohuoneen lattialla itkemässä en-edes-tiedä-mitä.

Siitä itseäni tässä kaikessa onnittelin, että en koko päiväksi hautautunut esimerkiksi someen tai Netflixiin, vaan tajusin välillä pistää jooga-DVD:n pyörimään tai kuunnella meditaation ja keskittyä siihen, mitä omassa kehossa ja mielessä tapahtuu. Aina sillai vähän kerrassaan.

Missä olen?

Keho tykkää joogasta ja liikkeestä ja raittiista ilmasta, mutta on sitä mieltä että vettä voisi juoda enemmän kuin kahvia. Olen syönyt ruokaa, se on plussaa (se nimittäin itsellä takkuaa aina kun tällainen uupumuspuuska iskee) ja seuraavaksi voisi miettiä että söisi vielä aavistuksen ravitsevampaa ruokaa.

Tunteet on edelleen aika haavoittuvaisella tolalla. Herkästi iskee lannistus ja ahdistus ja ärsytys ja kaikki sellaiset tunteet, jotka kertovat, että omat tarpeet on aika vähissä. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että huomaan ja tunnistan tämän moodin itsessäni. Ja että on ihmisiä joille voi häpeilemättä kertoa että nyt on muuten veto aika vähissä, paljon kuraa nousee pintaan, saatan tulkita sun sanat aivan päin honkia, ihan tällai varoituksen sanana.

Ajatukset… no esimerkiksi sellaista, että vitsi mikä luuseri mä oon kun en pysty asioihin. Tai että miten mä kehtaan hajoilla näin pahasti omista ei-ongelmistani, kun vaikkapa siellä Orlandossa on ihmisillä oikeitakin ongelmia joita mä en osaa edes kuvitella. Ja muuta sellaista itsensä sättimistä, mikä on myös merkki siitä, että nyt on tankki aika tyhjänä.

Mitä kohti?

Weather the storm.

Katsoin tossa taannoin kaksi ensimmäistä Pirates of the Caribbeania, ja vaikka ne nyt ei mitään elokuvataiteen huippuluomuksia olekaan niin jokin siinä laiva-purjehdus-meiningissä kiehtoo. Siinä, että laiva on sitä mitä se on, ja sillä mennään mitä on kyydissä ja sitten keksitään erilaisia ratkaisuja kelin mukaan. (Mistä huomaa, etten oikeasti tiedä yhtikäs mitään purjehtimisesta?)

Mutta jos mun keho ja oleminen ja arki ja jaksaminen on laiva, ja tämä tunnemyllerrys-prosessi-mikälie on myrsky, niin se ei auta että teeskentelen ettei mikään ole eri lailla. Nyt on näin, nyt on joku myllerrys käynnissä. Ei mun tartte tietää, että mistä se tulee, tai järjellä pystyä sitä selittämään tai oikeuttamaan. Mun tehtävä on pitää laiva kasassa niin ettei se uppoa ennenkuin myrsky laantuu.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mä keskityn kehosta huolehtimiseen, arjesta huolehtimiseen, ja hyväksymiseen. Työjutut tehdään sillai, että ne pystyy tekemään, ja jos mä tarviin puolen tunnin meditaation että pystyn tekemään tunnin jutun niin sitten on niin. Vastaan puskemalla mä vain tuhlaan kapasiteettiani. Eikä tällaiset myllerrykset kuitenkaan kestä ikuisesti, vaikka se siltä välillä tuntuukin.

Nyt on näin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 125: Kroppa sanoo taas ei

Mistä tulen?

Melkein puolentoista viikon pysähtyminen, mutta nyt on näin ja tähän pystytään tällä viikolla.

Viime viikkoa luonnehti sellainen ”kroppa sanoo taas ei” -tyyppinen dynamiikka. Suunnitelmia oli vaikka millä mitalla, ja sitten kroppa pisti hanttiin. Väsymystä, kipua, pahaa oloa, kaikkea sellaista mikä vetää ajatustyöläisen työkyvyn aika nollaan. Sain pakolliset hommat hoidettua ja kaikesta muusta sluibasin. Tai siis, mitenköhän sen sanoisi ilman että tuomitsen oman toimintani huonoksi. No, kuuntelin kehoani ja lepäsin.

Tein kehojuttuja, niinkuin vaikka lenkkeilyä ja joogaa. (Kuulostaapa tehokkaalta. Toisin sanoen kävin puuskuttamassa ja hikoilemassa muutaman puolen tunnin hölkkä-kävely-lenkin.) Useammalla kerralla liikkuessa tai heti sen jälkeen irtosi itku. Ehkä sekin väsytti, kun oli pitkästä aikaa myös kehon kautta yhteydessä johonkin pari kerrosta syvempään.

Puoliso täytti kuluneella viikolla 33, eli saman verran kuin mitä siskoni oli kun kuoli. Siitäkin nousi sellaista ”tiedän ettei kaikki mulle tärkeät ihmiset kuole 33-vuotiaina, mutta entäs jos varmuuden vuoksi vähän panikoisi” -tunnepyöritystä, ja se ihan varmasti tuntui myös kropassa.

Vastustin myös pysähtymisen kirjoittamista tosi tosi voimakkaasti. Tai siis näköjään vastustin – sillä hetkellä se tuntui vain loogiselta ja ”enhän mä nyt ehdi kun on X ja Y ja Z” -rationaaliselta ja hyvältä aikatauluttamiselta.

Sitten tuli vastaan kirjailija Anne Lamottin lainaus:“Lighthouses don’t go running all over an island looking for boats to save; they just stand there shining.” Se osui ja upposi, ja ajattelin että ehkä tämäkin jumi ja angsti voisi olla jollekulle avuksi, jos siitä kirjoittaisi. Että ei aina ole hienoa ja helppoa täälläkään päässä. 🙂

Missä olen?

Keho tykkää kun se on päässyt liikkeelle. Ja saanut unta. Toisaalta töiden takia (ja muutenkin tämän jumittamisen tiimoilta) on tullut tuijotettua ruutuja tarpeettoman paljon, ja se tuntuu päässä ja niskassa. Kävin viime viikolla hammaslääkärissä paikkauttamassa poskihammasta, ja sen jälkeen on ollut sen puolen leukanivel ihan superkipeä. Osteopaatti sai sitä vähän jeesattua mutta vieläkin olen varuillani kun haukkaan sämpylää tai haukottelen. Ärsyttävää.

Tunteet… väsyttää, ärsyttää tosi moni asia, hävettää kaikki tekemättömät hommat, lannistaa kun katsoo kämppää ympäri ja täällä on tällainen kaaos. Toisaalta on iloinen ja kiitollinen fiilis, koska käytiin tänään katsomassa hoitopaikkaa, johon lapset siirtyvät syksyllä. Siellä oli sen oloisia aikuisia, että on kiva viedä muksut sinne kesäloman jälkeen.

Ajatukset… en edes viitsi kirjoittaa, että millaista kuraa sisäiset kriitikot huutelee. Siis ihan sellaista anonyymien nettipalstojen ihmisvihaa, paitsi että minä itse suollan sitä itselleni puoliksi tiedostamatta. Ei ihme että ärsyttää koko ajan, kun tarttee sietää tollaista. 🙂

Mitä kohti?

Mitähän mä tarvitsisin?

Järjestystä
Helppoutta
Rutiinia

Tavallaan kaipaisin sitä, että joku tulis tänne ja laittais kaikki tavarat paikalleen ja keräis mulle sellaisen järkevän todo-listan ja pitäis kädestä kun mä teen ne yksi kerrallaan. Sillai kun itse on lapsille ikäänkuin tahdonvoiman varatankkina kun ne tsemppaa, niin mä kaipaisin nyt sellaisen tahdonvoiman varatankin. Paitsi haha, puoliso lähtee huomenna loppuviikoksi muualle joten oon kotona lasten kanssa keskenäni.

En mä ees tiedä, että miten sellainen onnistuis. Ehkä jos miettis yhden asian kerrallaan siihen asti, että on taas kapasiteetti vähän paremmissa kantimissa? Trust the process ja sillai. Mulla on olemassa ihan fiksut rutiinit, tai siis ne on joskus olleet olemassa, ja nyt niistä vois vähän rapsutella ruosteita ja miettiä että mitenhän ne menikään.

Tällä tähän (loppu)viikkoon. Tämän päivän onnistuminen olkoon myös se, että sain aikaiseksi pysähtyä vastustuksesta ja kriitikkokuorosta huolimatta. Hurraa!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 122: Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Olipa taas vaikea asettautua kirjoittamaan pysähtymistä. Se kertoo, että niin on tärkeä tehdä. Syvä huokaus, nyt olen tässä, ja sitten mennään. <3

Mistä tulen?

Sain viime viikolla muutaman ison työkokonaisuuden pakettiin. Sellaisen jälkeen iskee aina väsymys, vaikka ei olisi mitenkään erityisesti raatanutkaan. Tai siis ei olisi huomannut tehneensä valtavasti töitä, pikemminkin.

Viikonloppuna oltiin sillä tavalla suurten kysymysten äärellä, että saimme tiedon erään iäkkään sukulaisen kuolemasta. Mietittiin lasten kanssa, että mitä tarkoittaa että kuolee, ja lapset halusivat katsoa sen Olipa kerran elämä -jakson, jossa asiaa selitetään. Kuolemasta meillä on sinänsä puhuttu aiemminkin, aina kun tulee puhe K-tädistä eli mun siskosta joka kuoli syöpään ennen lasten syntymää. Selvästi nyt oli se vaihe, että neljävuotiasta se asia mietitytti, siinä missä kuusivuotiaalle se asia oli jo aika mutkaton. Tai siis niin mutkaton kuin mitä sukulaisen kuolema voi kuusivuotiaan näkökulmasta olla.

Itselläkin oli viikonloppuna isot pyörät käynnissä. Tai siis, äh. Luin perheestä, jonka lapsi oli menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, ja sellainen aina pysäyttää miettimään. Toisaalta sitä, että miten pieniä murheita sitä tässä itse murehtii, kun omat lapset on terveitä ja iloisia ja onnellisia omissa nahoissaan ja kehoissaan. Ja toisaalta kun on itse ollut (tosin aikuisena) siinä roolissa, että omasta perheestä on jäsen menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, niin ihan tuntemattomassakin perheessä ne kohtalot koskettavat myös sitä osaa itsestä. Kun osaa vain häivähdyksinä kuvitella, että millaista olisi menettää oma lapsi, niin tulee vähän mittakaavaa tähän omaan arkeen ja omiin pieniin pohdintoihin.

Kenellä tässä nyt on oikeasti vaikeaa

Ja samaan aikaan kuitenkin mä yritän kovasti olla mitätöimättä niitä omia tunteita, kriisejä, myllerryksiä. Aika monta vuotta elin sellaisessa ”eihän tämän pitäisi mua järkyttää kun on ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia” -tilassa. Se ajatus ei kuitenkaan yhtään vähentänyt niitä omia tunteita tai kriisejä. Se vain lisäsi niiden päälle häpeää – miten mä kehtaan surra jotain oman elämäni asiaa, kun joillain toisilla on isompia suruja!! Miten mä kehtaan olla vihainen tällaisesta, kun joillain toisilla on ihan paljon raivostuttavampi elämäntilanne!! Ja niin edespäin. (Tai ihan tossa äsken kirjoittaessa: miten mä kehtaan puhua omasta vanhasta menetyksestäni, kun toisilla on ihan eri kaliiberin menetys käsillä.)

Niiden kahden yhteensovittaminen on varmaan elämänmittainen prosessi. Että miten mä oon samalla läsnä itselleni ja omille tunteilleni, ja samalla kunnioitan ja tuen niitä, joilla on paljon isompi kriisi käsillä suhteessa siihen omaan kapasiteettiin. Miten mä sovitan sen, että musta tuntuu pahalta, siihen että on toisia joille sama asia on vielä lähempänä.

Ettei käy niinkuin silloin mun siskon kuoleman jälkeen, kun huomasin itse lohduttavani jotakuta mun ystävää, kun he oli niin järkyttyneitä siitä että miten mä oikein jaksan.

Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Muistan lukeneeni joskus tästä aiheesta blogitekstin – ja jopa jakaneeni sen joskus sosiaalisessa mediassa – mutta tähän hätään en sitä löytänyt. Toivottavasti tulee vastaan jossain kohtaa. Idea siinä kuitenkin oli se, että kun on kriisi, niin siellä kriisin keskiössä on joku ihminen. Hän on kokenut menetyksen tai muuten hänen elämänsä muuttuu perinpohjaisesti. (Alla mun huikea graafinen tulkinta aiheesta.)

kriisiympyrät

Keskiön ympärillä on laajenevia ympyröitä. Näissä ympyröissä on sitten ihmisiä, joita kriisi myös koskettaa – menetyksen kokeneen läheisiä, sukulaisia, ystäviä, työkavereita, noin esimerkiksi. Mitä kauempana ihminen on keskiöstä, sitä vähemmän kriisi vaikuttaa hänen arkielämäänsä.

Jokaisella ihmisellä, olipa sitten sisempänä tai ulompana, on täysi oikeus tunteisiinsa. Heillä on kuitenkin myös (minun mielestäni) velvollisuus kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat lähempänä kriisiä. Siinä blogitekstissä, jota en nyt löydä, oli ideana ”support in, garbage out”. Vapaasti suomennettuna ”tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin”.kuraa ja tukea

Eli siis jokainen, jota kriisi koskettaa, saa avautua ja purkaa ja tukeutua ulompien kehien suuntaan. Kriisin keskiössä oleva ihminen – läheisensä menettänyt, luunsa katkonut, avioeroa läpikäyvä, lapsettomuutta kipuileva – saa avautua kenelle tahansa, johon kokee luottavansa riittävästi.

Tämän henkilön läheiset voivat avautua ja purkaa muille kuin tälle ihmiselle – omille ystävilleen, läheisilleen, terapeuteilleen – sikäli mikäli nämä ihmiset ovat ulommissa kehissä tähän kriisiin nähden. Sisempiin kehiin suunnataan vain tukea, empatiaa, rakkautta ja kuuntelemista. Jos täytyy avautua ja purkaa, niin avaudutaan ulospäin.

Siinä ulkokehälläkin oleminen nimittäin kuluttaa ihmisen kapasiteettia. Erityisesti jos kriisi vaikuttaa omaan elämään – ja vaikka se ei vaikuttaisikaan – niin toisen ihmisen surussa läsnäoleminen herättää useimmilla ihmisillä tunteita, ja nekin tunteet täytyy voida käsitellä. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että tunteiden patoaminen vähentää auttajan kapasiteettia olla aidosti ja empaattisesti läsnä.

Lisäksi, jos vain auttaa ja tukee toisia eikä koskaan pysähdy omien tunteidensa ja tarpeidensa äärelle, niin pitemmän päälle ei voi hyvin. Silloin tukemista ja auttamista on vaikea tehdä pyyteettömästi ja vilpittömästi. Vaikka toisen hyvinvoinnin edistäminen onkin ihmisen keskeinen tarve, niin meillä kaikilla on muitakin tarpeita.

Kas, sieltähän heräsi ihan manifesti. 😀 Tällaisesta viikosta tulen.

Missä olen?

Keho haluaisi nukkua, venytellä, joogata, juoda vettä ja syödä pähkinöitä. Niskassa tuntuu siltä, että on vissiin tullut tuijoteltua ruutuja ihan riittävästi koko kuukauden tarpeiksi, ja ollaan vasta puolessavälissä.

Tunteiden puolella on kaikenlaista mylläystä. Noiden yllämainittujen lisäksi nimittäin kirjoittelin viikonloppuna pitkästä aikaa fiktiota. Ihan vain kirjoitusharjoituksena, sillä ajatuksella että lause kerrallaan ja katsotaan, mihin tarina vei. No sehän vei. Kirjoitin pari kohtausta (käsin muistikirjaan, jotta en vahingossakaan julkaisisi mitään blogissa), ja oli ihan mahtavaa löytää pitkästä aikaa hahmoja ja tyyppejä ja mennä kohti sellaisia asioita, joita arjessa ei toivoisi olevankaan.

Todennäköisesti teksti on karmeaa kökköä, SinäMinän novellien parhaimmisto kalpenee kuulkaa (muistaako joku vielä SinäMinän?), mutta tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään hienoa tai julkaisukelpoista tai tyylikästä. Tarkoituksena oli kirjoittaa ihan mitä tahansa sellaista, että se kumpuaa mielummin sydämestä kuin päästä. Siinä onnistuin. Nyt odottelen hahmojen kanssa, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Inspiraation ja luovuuden tarpeet täyttyivät, ja vaikka pätevyyden tarve nyt ei ihan samoihin sfääreihin yltänytkään, niin aitouden ja nähdyksi tulemisen tarpeet saivat vähän nostetta. En siis näyttänyt tekstiä kenellekään, mutta jo se, että kirjoitin ja luin tekstiä itse, avasi jotain, mikä oli ollut pitkään tukossa. Kiinnostavaa.

Ajatukset…

”Piano kilisee. Tai voiko sanoa kilisee, kauniistihan se soi. Tämän pianomusiikin tahdissa on helpompi kirjoittaa kuin Sherlockin soundtrackin, äsken kun kokeili niin meinasi mennä ihan överiksi kun se oli niin dramaattista. Voisi katsoa taas Sherlockit jossain kohtaa, ja se Downton Abbeyn jaksokin on kesken. Se on jännä, siis jjjjjjännä, että miten Downton Abbeytä kun rupeaa katsomaan niin se imaisee mukaansa mutta sit kun mietin että katsoisinko niin on ihan että nääh, ei jaksa. Ehkä mulla ei siitä ole vielä tullut sellaista momentumia, mikä se on suomeksi, liikemäärä? Typerä sana. Sellaista itsestään eteenpäin menevää juttua, että on helpompi tehdä kuin olla tekemättä. Vähän niinkuin joogankin kanssa, vielä tarvitsee energiaa siihen että ryhtyy. Varsinkin kun joogamatossa on näköjään taas lelupeite päällä, pitäiskö ruveta rullaamaan se pois aina käytön jälkeen. Siihenkin menis energiaa. Entäs jos tekis siitä joogamaton avaamisesta ja käärimisestä rituaalin, jolla aloittaa ja lopettaa joogan? Bookending. Sillekään ei ole hyvää suomennosta – että laittaa kirjatuet alkuun ja loppuun? Ei. Mutta että jos bookendais joogan aina maton laittamisella ja käärimisellä niin sit tietäis ettei tartte alkuun tehdä mitään muuta kuin vain ottaa matto ja avata se, ja sitten vaan luottais prosessiin. Taas. Että olis systeemi, eikä tartteis päättää. Vois tehdä asioista mahdollisimman helppoja. Joo.”

Mitä tarvitsen?

Löysin jännän tarpeen, jota en ollut oivaltanut tarvitsevani. Sitä haluaisin ensi viikolle.

Tuki

Joskus katsottiin puolison kanssa How I Met Your Mother läpi, ja siinä oli jakso, jossa Ted ja silloinen tyttöystävänsä ottivat yhteen ihan kaikesta. Ja ensin Ted oli ihan että eikun tää on ihan jees, kunnes tajusi että olisipa kiva jos kumppani tukisi edes joskus edes jossain.

Se jakso kolahti aika syvälle. Ei sillä, ettäkö meillä olisi samanlaista – päinvastoin, mun puolisoni on ihan loistava tukemaan mua monissa asioissa, sitten kun eksplisiittisesti sanon, että nyt tarvitsisin tällaista.

Mutta aika monessa kohtaa huomaan, että toivoisin tukea, mutta en oikein osaa ottaa sitä vastaan. Tai että saan jonkinlaista tukea, mutta oikeastaan tarvitsisin ihan toisenlaista. Tai että osaan ottaa vastaan yhdenlaista tukea mutta toisenlaisen tuen kanssa on toooosi (tosi) vaikeaa.

Joogan suhteen uskalsin tuossa keväällä vastaanottaa tukea niin, että menin Annamarikan joogatunneille. Oppimiseen olen osannut pitkään ottaa tukea vastaan. Emotionaalisella tasolla tuen vastaanottaminen on aika haurasta, ja se vaatii omalla kohdallani paljon luottamusta. Ja niin edespäin.

Ehkä voisin tällä viikolla ihan tarkkailla sitä, että millaista tukea osaan ottaa vastaan, millaista tukea tarvitsisin enemmän, ja mitä voisin ehkä pyytää toisilta? (Hui, ihan jo ajatuskin siitä että pyytäisi tukea on aika pelottava. Ihan hedelmällinen teema, siis.)

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 116: Herkkänahkainen mielensäpahoittaja

Mistä tulen?

Tämä viikko oli vähän kaksijakoinen. Alkuviikosta oli opetustöitä, suhaamista paikasta toiseen, bussissa istumista ja muutenkin koko lailla aikuisten ihmisten skarppaamista. Heräsin muun muassa joka aamu ennen puolta seitsemää joogaamaan.

Torstaina kävin poistattamassa viisaudenhampaan. Perjantain ja viikonlopun vietinkin sitten erinäisissä päänsäryn, väsymyksen ja flunssan välimuodoissa. Lisäksi lauantaiaamuna kuopus heräsi kuumeisena ja esikoinen oksensi. Viikonloppu näytti siis oikein lupaavalta. Ja vaikka lasten olo kohenikin jo lauantai-iltaa kohti, niin itsellä keho veti alamäkeä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli minun vuoroni nukkua pitkään, nukuinkin sitten melkein 12 tuntia putkeen. Vissiin väsytti.

Toisaalta tämä kertoi mulle siitä, että jos viikolla skarppaa niin viikonloppuna täytyy levätä. Oliko yllätys? Ei ollut. Toisaalta arvelen myös, että viisaudenhampaan poisto vaikutti pään ja leuan jännityksiin sen verran, että niiden muuttuminen aiheutti päänsärkyä ja väsymystä. Ja lisäksi ihan puhtaasti onnittelen itseäni siitä, että tajusin levätä kun väsytti.

Emotionaalisella ja ajatusten tasollakin viikonloppu oli aikamoista jännitysten purkamista. Puoliso kysyi jossain vaiheessa varovasti, että näinköhän sulla on PMS tai jotain, ja itsekin arvelin samansuuntaista, mutta kalenteri ei ollut ihan samaa mieltä. Toisin sanoen jokin muu kulutti tahdonvoimaa ja pisti tunteita liikkeelle. Itketti ja ahdisti, ajatukset velloivat aika synkissä pohjamudissa, ainoa mikä auttoi oli niiden ajatusten ja tunteiden kanssa läsnä oleminen ihan hiljaa. Ehkä ne pään jännitysten muutokset vaikuttivat myös sillä tasolla, mene tiedä.

Ja toisaalta, sitten kun kaiken sen kuran läpi oli päästy (tältä erää), niin huomasin, että asiat inspiroivat ihan eri tavalla. Huomasin tästä omasta yrityksestä juttuja, joita en ollut ennen huomannut. Tutkailin töitä ihan uusista näkökulmista. Tavoitteet, jotka olivat tuntuneet sumuisilta, näyttivätkin vähän selkeämmiltä. (Ihmekös tuo, kun siinä välissä ei ollut rapakerrosta sumentamassa. 🙂 ) Että taas kannatti sitten kuitenkin luovia sen suon läpi, kun toisella puolella oli kantavaa maata.

Missä olen?

Keho on flunssainen. Niskaa jumittaa, poskionteloita kuumottaa, kolmas kuppi teetä menossa, paleltaa ja väsyttää. Ehkä siitä ei sen enempää. 🙂

Tunteet hyrräilevät edes takaisin. Huomaan jännitystä – tällä viikolla tulee tilanteita, joiden suhteen huomaan kaipaavani hyväksyntää ja yhteyttä. Toisaalta taas innostusta – kivoja juttuja edessä, ja arvelen että niissä täyttyy yhteyden ja ilon ja oppimisen ja vaikka minkä tarpeita. Rakkautta ja lempeyttä, kun ajattelen lapsia, jotka ovat jotenkin just sellaisessa suvantovaiheessa, että yhteistyö ja yhteys ja rakkaus ja luottamus kukoistavat. Tai siis pienempi ei ole enää eeppisen kolmevuotias ja isommalle ei ole vielä iskenyt kuusivuotiaiden minimurrosikä. Kieltäydyn ajattelemasta, että odotahan vaan, ja sen sijaan keskityn kiitollisuuteen siitä, että nyt on välillä helpompaakin.

Ajatukset… Jostain tulee jännittävä ajatus siitä, että tämä flunssa on mun oma vika. Tai siis että kun tehtiin viikonloppuna juttuja, joita huomasin aivastelevani (kuten leluinventaario => pölyä, tai suklaamousse soijavispistä => ilmeisesti soija aiheuttaa mulle suurina määrinä allergista reaktiota?), niin selvästi olen Ihan Omalla Typeryydelläni nyt Vasiten Hankkinut itselleni tällaisen meininkiä hidastavan taudin. Että jos ymmärtäisin olla tekemättä typeriä, kehoa haittaavia asioita, niin pysyisin aina terveenä ja pystyisin tekemään kaiken mitä haluan. Tää on ehkä joku sellainen pään ääni, joka tarvitsisi kovasti valtaa ja suojelemista ja mun kehon hyvinvointia, ja sen mielestä paras strategia siihen on haukkua mua tyhmäksi jos asiat ei mene niinkuin ehkä toivoisin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on siis luvassa

– opetusta ja sen suunnittelua
– osteopaattikäynti
– kurssi Ipanaisella
– viikonloppuristeily
– laulamista
– ja jonkin verran esikoisen synttärien suunnittelua, hän kun täyttää sitten ensi viikon puolella vuosia.

Mitä mä näihin asioihin tarvitsisin?

Iloa ja leikkiä. Hauskautta, niinkuin meidän neljävee sanoo. Fun and games.

Miten mä saan iloa ja leikkiä tonne sekaan?

– Mä voin tehdä asioita roolissa, keksiä rooliasuja tai hassuja aksentteja (tämä siis ehkä lähinnä noihin kotona tehtäviin töihin – saattais opiskelijat vähän hätkähtää jos tulisin luokkaan roolissa).
– Voin keksiä tehtäville peiteoperaatioita, ikään kuin mun tarkoitus olisikin tehdä jotain ihan muuta.
– Voin huomata aina kun joku nauraa.
– Voin miettiä, että mitkä asiat mun mielestä on oikeasti hauskoja, ja lisätä niitä. (Ja huomata, mitkä asiat ei ole hauskoja vaikka haluaisin, ja vähentää niitä.)

Aivan, tähän hauskuuteen liittyy myös se, että viime viikolla oli aprillipäivä.

Mä huomasin, että en kestänyt somessa olemista yhtään, koska mua kuormitti valtavasti sen miettiminen, että mikä kaikki tästä nyt sitten on aprillia. (Se oli toki myös mun viisurinpoistoa seuraava päivä, eli kapasiteetti oli jo valmiiksi vähissä.) Ja tietysti siinä kohtaa mukaan harppasivat ajatukset siitä, että mä olen yksi huumorintajuton, herkkänahkainen mielensäpahoittaja, jonka olisi parempi pysyä pois koko internetistä jos en kerran vitsejä tajua.

Niin mä selvästi haluaisin jotenkin vahvistusta sille että itse asiassa mulla on huumorintaju, ja mä pidän asioita hauskoina. Ja jos en pidä niin sekin on ihan ok koska ei kaikki vitsit naurata kaikkia. Kun on naimisissa sivutoimisen stand-up-koomikon kanssa, niin toki se oma huumorintaju kalibroituu uudestaan ihan vain siksi, että elää jatkuvan tahattoman (ja tahallisen) vitsitulvan keskellä.

Tai sit jos mä oikeasti olen huumorintajuton herkkänahkainen mielensäpahoittaja, niin senkin mä jotenkin haluaisin itsessäni työstää ja hyväksyä. Mä kaipaan iloa ja hauskuutta, tottakai. Tarkoittaako se sitä, että mä saan myös haluta sitä omilla ehdoillani? Että ei välttämättä tarvitsisi pitää hauskana sitä, mitä joku muu pitää hauskana? Ja jos olen eri mieltä jonkin asian huumoriarvosta, niin mitä se tarkoittaa?

Ehkä näitä mä haluan pohtia. (Ja kas, mä sain ilon ja hauskuuden tarpeestakin väännettyä syvällisen itsekritiikkipohdinnan. Ehkä se mun mielensäpahoittaja -leima ei olekaan niin kaukaa haettu. Tai sitten mä en vain jaksa kirjoittaa hauskoja asioita nettiin, koska joku kuitenkin ymmärtää ne väärin ja puolestaan itse pahoittaa mielensä. Hmm. Kiinnostavaa. Pohdinta jatkuu.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 110: Sisäisen kriitikkoarmeijan paluu!

Mistä tulen?

Viime viikolla oli vähän niinkuin vapaampaa, lepoa, keveyttä. Töitä, toki, mutta enemmän verkkarit päällä tehtävää sorttia kuin opetusta. Oli jopa bänditreenit, se oli huikean kivaa.

Suoraan sanoen unohdin kaikki mahdolliset supervoimat ja tutkimiset, kun iski päälle sellainen maailmanlopun turnausväsymys. Vetämättömyyttä ja vastustusta ja v… no muita v-kirjaimella alkavia tunnetiloja. 😀 Ja siihen päälle vielä reilu kauhallinen häpeää siitä, että vieläkö muka pitää levätä, eikö se nyt jo parilla päivällä olisi tämä lepääminen ja omista tarpeista huolehtiminen purkissa.

Viime viikon fiiliksistä kertoo jotain sekin, että muistan varsinaisista tapahtumista aika vähän. Kalenteria katsoen muistaa, että aivan totta, Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja -koulutuksen empatiaparipuhelu oli, ja totta juu, tuossa kävikin Se-Ja-Se kylässä, ja niin edespäin. Mitähän sitä tuli viime viikolla oikeasti tehtyä? Näköjään ei ainakaan oltua kauheasti läsnä. Väsymys heittää nopeasti sellaiseen moodiin, että ei oikeasti lepää mutta ei oikeasti tee mitään muutakaan, vaan tuijottaa pää tyhjänä joko ruutua tai kirjaa tai jotain muuta.

Ai niin, tehtiin me lasten kanssa paperimassataidetta. Pöydän kulmalla oli ikuisuuspino silppuriin kuskattavia papereita, joita ensin antaumuksella silputtiin saksilla ämpäriin (sellaiset moniteräiset yrttisakset on siihen hommaan ihan loistavat) ja sitten tehtiin paperimassasta vaikka mitä. Paperivellin hämmentäminen puukauhalla oli yllättävän meditatiivista. 😀 Noin yleisestikin ehkä parhaat hetket viime viikosta oli ne, jolloin oikeasti keskityin tekemään jotain muuta kuin töitä tai yleistä homehtumista – oli se ”muuta” sitten päikkärit tai paperimassa tai pöydän siivoaminen.

Selvästi ensi viikolle tarvii vielä lisää läsnäoloa. Se on väsyneenä selvästi vaikeampaa, ja väsyneenä sitä tarvitsisi vielä enemmän kuin tavallisesti, jotta saisi oikeasti huomioitua ne tarpeet, jotka on vajaalla.

(Tähän kohtaan mun sisäinen kriitikkoarmeija haluaa vielä tähdentää, että onhan tämä nyt typerää etten mä vieläkään osaa tällaisia asioita.

Että jumankauta montako vuotta tätä on tässä nyt tahkottu, ja vieläkin oon täysi amatööri itseni kuuntelemisessa ja tehokkaassa lepäämisessä! Että kyllä sitä pitäisi osata levätä sillä tavalla taloudellisesti, että jää aikaa myös muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ja vielä kehtaan kirjoittaa, siis julkisesti, siitä että teen tällaisia amatöörien virheitä, ”en ollut tarpeeksi läsnä” voi video. Heitä myös hävettää mun puolestani, koska mä en selkeästi osaa hävetäkään tällaisia asioita tarpeeksi, niin että tajuaisin olla levittelemättä niitä kaikille maailman ihmisille.)

Tähän kohtaan syvä huokaus ja empatiaa kriitikkoarmeijalle. Olisikohan siellä jotain pätevyyden ja kasvun tarvetta siellä turhautumisen taustalla? Ja ehkä sellaista nähdyksi tulemisen tarvetta ja samalla pelkoa? Nyt he ainakin tulivat kuulluksi, näin alkuun.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vähän selkä jumittaa sen paperimassan hämmentämisen takia, päänsärky muistuttelee että vettä voisi juoda.

Tunteet… no tässä kohtaa edelleen nolottaa se kriitikkoarmeija, mutta vähän myös huvittaa. Työjuttujen suhteen on puoliksi innostusta ja puoliksi jännitystä, että miten tässä loppuviikosta saa hommia tehtyä kun lapsilla on hiihtoloman takia lyhyempi viikko. Iloa ja innostusta siitä, että on kivoja juttuja tulossa viikonvaihteessa ja seuraavalla viikolla.

Ajatukset… Töissä, pyykeissä, edelleen vähän myös vegaanisen ruokavalion opettelussa, suunnitelmissa, budjeteissa. Kriitikkoarmeija yrittää änkeä vähän aina sinne sekaan ja muistutella asioista, jotka ovat heidän mielestään Totta.

Mitä kohti?

No jos tälle viikolle sitä läsnäoloa. Keep it short and simple.

Läsnäoloa kehossa: kun mä huomaan, että oon taas vajonnut johonkin tiedottomaan jumittamiseen, niin hengittäisin pari kertaa syvään ja huomaisin, että mitä mun kehossa tapahtuu ja mitä mun keho tarvitsee. (Yleensä se tarvii päikkärit.)

Läsnäoloa tunteissa: kun mä huomaan kehosta, että jostain alkaa kiristää ja verenpaine alkaa nousta, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, niin pistäisin merkille, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Tai sitten aina kun huomaan, että kriitikkoarmeija alkaa pitää sellaista aivojen sisäistä presentaatiota aiheesta ”180 Syytä Miksi Juuri Sinä Olet Ihan Täysi Luuseri”, niin palaisin taas tunteisiin ja tarpeisiin.

Läsnäoloa ajatuksissa: Mä tykkään kovasti Byron Katien The Workin kysymyksistä ”Onko se totta?” ja ”Kuka tai mitä olisin, jos en ajattelisi näin?”. Ne auttavat kriitikkoarmeijaan. Ne auttavat myös silloin, kun mä yritän ajatella jotain asiaa ns. ensin valmiiksi, sen sijaan että kokeilisin ja katsoisin, miltä tilanne näyttää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 100: Entäs keho?

Mistä tulen?

Tänään kirjoitan pysähtymisen tiistaina. Syvä huokaus, ja nyt on näin. Oikein hyvä, saa olla.

Miksi tiistaina? Koska viikonloppu meni Rakentavaa vuorovaikutusta opiskellessa ja maanantai migreenissä. Alkuviikkokin oli kieltämättä aikamoista hoppua ja sinnittelyä, eli ei ihme, että kaikki se purkautui migreeniksi. Liian lyhyitä yöunia, liikaa kahvia, ruutuja, stressiä, ja jatkuvaa ihmisten kanssa olemista.

Ja sattumalta tämä on myös järjestyksessään sadas Pysähtyminen. Ilahduttaa, että olen onnistunut pitämään tätä perinnettä yllä kaikesta mahdollisesta aikataulujen seilaamisesta ja ajoittaisesta vastustuksesta huolimatta. Vähän vaille kaksi vuotta kuluu siihen, että tekee sata viikoittaista pysähtymistä. Niiden kautta on tullut huomattua vaikka mitä omasta kokemuksesta, omista tarpeista, ajatuksista, tunteista, kehosta.

Tälle viikolle halusin keskittyä tarpeiden huomioimiseen. Viikonlopun koulutuksessa sitä tietysti tuli treenattua ihan erityisellä keskittymisellä, ja oli tosi ihanaa ja palkitsevaa löytää harjoituksissa vaikeistakin tilanteista omat ja toisten tunteet ja tarpeet. Ja samalla mä kyllä unohdin kehon tarpeet aika lailla. Tai siis, no niin. Huomasin, että oli tosi vaikea ryhtyä tekemään mitään, ja onneksi kuuntelin sitä tunnetta, vaikka en ymmärtänytkään, mistä se tuli. Nyt kun katson kalenteria, niin tunnistan, että se oli ihan puhtaasti levon ja vapauden tarvetta. Arvelen, että jos olisin siinä kohtaa pakottanut itseni tekemään niitä asioita, joita olin itselleni aikatauluttanut, niin se olisi kostautunut migreeninä aikaisemmin, ja todennäköisesti koulutusviikonloppu olisi mennyt siitä plörinäksi.

Että tavallaan onnistuin kuuntelemaan omia tarpeitani, vaikka en täysin ymmärtänytkään sitä, että mistä nyt tuulee. Saavutus sinänsä sekin. Ja itselle tärkeä muistutus siitä, että aina ei tarvitse kaikkea ymmärtää, jotta voi hyväksyä. Pätee muuten sekä lasten että omalla kohdalla. Ja ehkä lasten kohdalla on helpompikin hyväksyä, että selvästi nyt jostain syystä tämä on hänelle vaikeaa, vaikka mä en ihan hahmottaisi, että mikä syy siellä on taustalla. Sen kun osaisi soveltaa vielä itseensäkin.

Missä olen?

Keho on edelleen aika väsynyt kuluneen viikon ja viikonlopun sekä eilisen migreenin jäljiltä. Kaipaa vettä, liikettä, lepoa. Koulutuksessa tehtiin TRE ( Tension Releasing Exercises)-harjoituksia eli tärinää, ja se teki hyvää. Sitäkin voisi keho vähän kaivata tässä.

Tunteet… Kiitollisuutta siitä, että migreeni hävisi niin, että pääsin eilen illalla laulutreeneihin – ennakoitavuuden, mukavuuden, itseilmaisun tarpeet täyttyivät siitä. Kevyttä pettymystä siitä, että hyvissä ajoin aloitettu joulukorttiprojekti ei ihan ennättänyt päätökseen 2. luokan merkeillä lähetettäviksi – siihen olisin kaivannut lisää ennakoitavuutta, pätevyyttä, järjestystä. Epävarmuutta, kun ajattelen tätä joulunalusaikaa ja työkuvioita – kaipaisin rauhaa ja lepoa, ja samalla toisten hyvinvoinnin edistämistä ja pätevyyttä. Iloa siitä, että kerrankin joululahjakuviot ovat suunnitellulla mallilla jo tässä vaiheessa – ennakoitavuus, toisten hyvinvoinnin edistäminen, ja ehkä jonkinlainen turvan tarvekin täyttyvät siitä asiain tilasta. Myös sellainen väsymykseen liittyvä perusahdistus ja -v*tutus käyvät välillä aina pinnassa – kaipaisin lepoa, rauhaa, vapautta, iloa, inspiraatiota, tukea, yhteyttä, järjestystä ja selkeyttä nyt ainakin, luulen.

Ajatukset… hmmm. Mietityttää tämä migreenihomma, pitää katsoa että helpottaako se jouluvapaiden aikana ja että millaisia systeemejä saisin järjestettyä arkeen, jotta niitä ei tulisi ihan niin usein. Vuodenvaihde tuo mukanaan sellaisen ”hmm, mitähän tänä vuonna oikeastaan tulikaan tehtyä” -reflektoinnin tarpeen, ja sille haluaisin ottaa oikeasti aikaa. Ehkä jos työstäisi taas Desire Mapia? (Jos muuten haluat itsellesi tai lahjaksi ilmaisen Desire Map -äänikirjan ja työkirjan, niin käy tsekkaamassa täältä.)

Mitä kohti?

Tällä viikolla on lasten viimeinen hoitoviikko tältä vuodelta, eli tietty määrä töitä tarttis saada tehtyä ennenkuin voi jäädä uppoutumaan jouluun. Mä haluan siis samaan aikaan olla tosi tehokas ja saada kaikki langat pääteltyä, ja samaan aikaan ei ihan riitä tsemppi nyt mihinkään puristukseen. Miten mä saisin nämä asiat soviteltua keskenään lempeästi ja rakastavasti?

No ehkä niin, että mä pysähdyn kuuntelemaan kehoa. Se toimi viime viikolla, ja sain kuitenkin tehtyä tarvittavat jutut. Jos yrittäisi tehdä kaiken tällä viikolla ns. keho edellä. Että kun kehon tarpeet on täynnä – lepo, liike, rentoutuminen, ravinto, turva, lämpö, mukavuus – niin asiat sujuu sutjakkaammin.

Lisäksi haluaisin opetella siihen, että pitäisin viikosta aina yhden päivän sellaisena kehonhuoltopäivänä. Kun muuten keho näköjään ottaa sellaisen itse, joko migreenin tai muun kautta. Niin että opettelisi oikeasti siihen, että olisi edes yksi päivä viikosta, jolloin keho tekee päätökset.

Sitä mä voisin tällä viikolla opetella.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 95: Haavoittuvuutta ja hajoamisia

Mistä tulen?

Tällä viikolla Sisäinen tehokkuusmarttyyri oli vähemmän äänessä, hyvässä tai pahassa. Kiire oli edelleen melkoinen, ja muutamia juttuja piti perua orastavien migreenien takia – mutta se kannatti, nimittäin lepäämällä ne liukenivat alkuunsa eivätkä äityneet monen tunnin kipukoomafestareiksi.

Innostavia juttuja Lupa olla minän osalta, niinkuin vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -ilta Ipanaisella sekä mahdollisuus päästä myötävaikuttamaan Jari Sarasvuon kasvatusaiheiseen radio-ohjelmaan. Opetusjuttujenkin kanssa kalkkiviivat häämöttivät monessa jutussa. Ja sitten toki isänpäivä, jota sain kiitollisena viettää sekä oman isän että lasteni isän kanssa.

Tällä viikolla noin muuten pyörittiin aika haavoittuvissa vesissä. Toivoin eteisiä, eli pysähtymisiä erilaisiin aloituksiin ja lopetuksiin, tilaa ja aikaa. Sitä löytyi, ja sen kautta löytyi useampaan kertaan sellainen, no, haavoittuvuus. Että hetken aikaa defenssit on alhaalla, ja pystyn olemaan aidosti läsnä joko itseni tai toisen kanssa. (Note to self: kun harjoittelee sentyyppistä haavoittuvuutta, niin ei kannata alkaa lukea aikakauslehtireportaasia aiheesta, josta jo otsikko kertoo, että nyt ei olla lempeiden ja luottamusta tukevien asioiden äärellä. Saattaa osua aika kipeästi sieluun ja mennä tolaltaan joksikin aikaa. Itseään saa suojata ja sillai.)

Missä olen?

Keho on toisaalta kireällä, toisaalta hyrisee laulutreenien jälkeen. Väsyttääkin.

Tunteet on aika leppeällä tuulella, ilahduttaa kun kuulluksi tulemisen tarve on tullut kohdattua ja niin edespäin.

Ajatukset pyörivät tämän päivän keskusteluissa, aikatauluissa, laulutreeneissä, kirjoittamisessa.

Mitä kohti?

Tällä viikolla se haavoittuvaisuus ja läsnäolo kävivät aika ajoin kylässä, ja niitä haluaisin jotenkin vaalia. Samaan aikaan haluaisin keksiä jonkin keinon suojata itseä. Tai jotenkin löytää sellaisen olemisen tavan, että voisi olla pääasiassa haavoittuva ja läsnä ja avoin, mutta ei kuitenkaan hajoaisi vastoinkäymisiin tai uutisiin tai muihin.

Turvallisuutta, ennakoitavuutta, rauhaa, luottamusta, kunnioitusta, rakkautta, helppoutta.

Ainakin niitä asioita tarvitsen, jotta pystyisin olemaan yhä enemmän läsnä ja avoin. Ehkä se olemisen tapa löytyy sitten noiden kautta?

Sitä sietää kokeilla.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 91: Riittämättömyyden tunteen täyskäsi

Mistä tulen?

Viime viikolla töiden ja töistä toipumisen tasapaino oli vähän paremmalla mallilla kuin edellisellä. (Se nyt ei ihan maailmaa järisyttävä saavutus ole, mutta jotain sentään.) Onnistuin olemaan ulkoilmassa kauniilla syyssäällä – toki pääasiassa matkalla paikasta toiseen, mutta jotain sentään. Viikonloppuna oli ensimmäiset bänditreenit moneen kuukauteen, ja kyllä vaan huomaa, että sitäkin oli kaivannut.

Edelleen työkuviot hyökkäävät tajuntaan, kun herää yöllä. Tällä viikolla tietoisesti yritin ottaa etäisyyttä siihen moodiin, että aina kun on hereillä niin on työasioiden tavoitettavissa, ja satunnaisesti se onnistuikin. Kuuntelin muutamaan otteeseen onnistuneesti myös omaa hermostumistani ja otin itselleni muutaman hetken suljetun oven takana sillä aikaa, kun esim. puoliso keräsi lasten kanssa leluja. (Korvatulpat. Ne pelastivat aika monta kertaa tällä viikolla.)

Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin tuli sellainen riittämättömyyden tunteen täyskäsi: tunsin yhden puolituntisen sisään epäonnistuvani äitinä, vaimona, opettajana, yrittäjänä ja opiskelijana, ja lisäksi ruoanlaittokokeilu meni penkin alle. (Lapset ja puoliso sentään maistoivat, mikä vähän ilahdutti, mutta ei se kenenkään mielestä superherkkua ollut.)

Viime viikolle toivoin selkeyttä. No, toisaalta on kai sekin selkeyttä, että näkee kirkkaassa päivänvalossa miten kaukana toisistaan on odotukset ja todellisuus. Sitä itse tuppaan ajattelemaan, että selkeys on jotenkin puhtaasti positiivinen asia. Siis että kun homma on selkeä, niin sitten kaikki on hyvin. Ja välillä onkin niin, tottakai. Sit taas toisinaan on niinkuin tällä viikolla: selkeys on vain alkusoittoa sille, että hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Nyt ei ole niinkuin haluaisin. Nyt en osaa niitä asioita mitä haluaisin osata. Selkeästikään tämä ei toimi näin.

Että taas saa vähän miettiä, mitä toivoo, koska sen saattaa vaikka saadakin. 🙂

Ja sitten taas kun ottaa askelen taaksepäin, hakee selkeyttä vielä seuraavasta mittakaavasta, niin sieltä löytyy taas suhteellisuudentajua. Asiat, joista mä stressaan, on yksi kärpäsenkakka verrattuna kaikkeen siihen, mikä on hyvin. Terveyttä ja turvaa ja rakkautta, niitä on. Niiden puutetta ei tarvitse kärsiä. Se ei poista sitä, mikä on eri tavalla kuin haluaisin. Se ehkä vain asettaa kiitollisuuden ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin.

Missä olen?

Kehoa väsyttää ja paleltaa. Kylmät kelit saapuvat, ja meidän huusholli on sieltä viileämmästä päästä (kesällä kiitollinen asia, talvella tarvitsee villasukat ja hupparin). Syömisten kanssa selvästi stressi vääntää hälläväliä-asennetta, veden juominen unohtuu paitsi opettaessa, kun silloin on koko ajan vesipullo pöydän laidalla. Toisaalta keho on aika kireänä, ja toisaalta kehon jännitysten ja sinnitysten kuulostelu sisäkautta tuo tähän hetkeen ja auttaa rentoutumaan, joten aika fifty-fifty mennään sen osalta.

Tunteet… Kiitollisuutta (lapset ovat nukkumassa, rauhan tarve tyydyttyy). Jotain hyväksynnän, lannistumisen ja pettymyksen välimaastosta (osaamisen ja pystyvyyden tarve ei ihan täyty, ja toisaalta selkeyden tarve on aika hyvin täynnä tämän viikon jäljiltä). Innostusta (uuden oppimisen tarve näyttää täyttyvän muutaman jutun suhteen tämän syksyn aikana). Rakkautta (yhteyden tarve toisten kanssa on ihan hyvällä mallilla).

Ajatukset… Työjuttuja. Taustamusiikkina pyörivän The King’s Speech -leffasoundtrackin kansikuva, sen värit ja muodot. Jostain syystä tuli mieleen Jackson Pollockiin liittyvä joku teksti, en muista missä olen sitä pyöritellyt mutta valkoisella printtipaperilla mustalla kirjoitettu teksti. Alleviivauksia. Työjuttuihin liittyvät mind mapit, luokkahuone, verkko-oppimisympäristö. Meniköhän se viesti kaikille perille? Aikataulun suunnittelua alkavalle viikolle. Auts, lupasin mutta pidinkö sittenkään? Erinäisiä opiskelijoita ja heidän tarpeitaan ja toiveitaan. Tämänpäiväisen opetusrupeaman vikan puolituntisen puheensorina ja nauru – selvästi jotain tein oikein jossain kohtaa. Esikoisen kädet, jotka kuivuvat helakanpunaisiksi niin, että niitä pitää rasvata. Ihan sama juttu kuin minulla joka ikinen talvi. Muistikuvia niistä kerroista, kun on pitänyt laittaa oliiviöljyä käsiin ja muovipussit päälle, jotta iho ei halkeile.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin alkavalle viikolle

Mukavuus.

Aah, mukavuutta! Sellaista, että pysähtyisin kuulostelemaan meininkiä heti jos jokin tuntuu epämukavalta. Että voisin hemmotella itseäni ihan ilman syytä. Että valitsisin kahdesta vaihtoehdosta sen, joka minusta tuntuu mukavammalta, kunhan se vastaa myös toisten tarpeisiin.

Mukavuutta on pehmeä huppari, kun on kylmä. Kuppi teetä. Se, että menee ajoissa nukkumaan. Että juo tarpeeksi vettä. Että halii rakkaita. Että syö kun on nälkä, ja huomaa sen nälän. Että laittaa takin alle ylimääräisen kerroksen, ettei työmatkalla palele. Selvästi jotenkin tämä mukavuus liittyy lämpöön ja pehmeyteen. Mitä kaikkea lämmintä ja pehmeää sitä voisikaan itselleen viikon mittaan löytää? Hmmm.

Miltä näyttäisi sun pysähtyminen? Itsekseen, tai kommenteissa, jutellen tai miettien?