Jaksamisesta ja viitsimisestä

Mä jäin sitten vielä miettimään sitä vaativuushommaa. Että mitä ihmettä siellä voi olla taustalla (lue: kyllähän mun nyt pitäis pystyä tällainen homma selvittämään. 😉 ), kun en muista, että multa koskaan olis muksuna vaadittu kohtuuttomia.

Sitten mä muistin, millainen taistelu mun huoneen siivoaminen oli. Siitä asti, kun mulla nyt ylipäänsä oli oma huone, eli alle kouluikäisestä. Ja kun tiedätte, että mä oon tällainen sekunnissa uusista jutuista innostuja, niin voitte kuvitella a) miltä mun huone näytti ja b) millainen mä olin siivoamaan.

Normitila mun huoneessa oli siis se, että ihan hyvä vielä -vaatteita oli tuolilla puolen metrin kasa. Pöydällä oli hyvässä lykyssä jotain koulutavaroita, normaalisti vielä kirjoja, papereita, kyniä ja keskeneräisiä projekteja niiden lisäksi. Lattia lainehti tavaroista, siinä määrin että mulla oli parhaimpina aikoina polku ovelta sängylle että pääsin nukkumaan. Jos mä tein läksyt kotona (enkä koulussa ennen kyseisen tunnin alkua) niin mä tein ne yleensä sängyllä istuen tai keittiön pöydän ääressä. Vaatekaappi oli lähinnä unohtuneiden vaatteiden säilytystä varten, kun ne vaatteet, joita käytin, ei mahtuneet sisään ja kulkivat puhtaan pyykin korin, käytön ja sen tuolin kautta takaisin pyykkiin.

Ja sitten piti siivota. Ohjeistus oli yleensä ”nyt pitäis siivota” tai jotain muuta yhtä tarkkaa. Tavaroilla ei ollut omaa paikkaa. Vaatekaapin lisäksi myös kirjahylly ja työpöydän kaappi oli täynnä sellaista tavaraa, jota en vaan koskaan käyttänyt, joten mikään ei mahtunut paikalleen. Niiden vanhojen tavaroiden pois heittäminen olis tuntunut rangaistukselta.

Siivoaminen oli siis sitä, että mä poimin tavaroita sieltä ja täältä, yritin miettiä että mihinkähän mä ne laittaisin, ja sitten mun tahdonvoima tuli tiensä päähän ja mä jäin lukemaan vaikka nyt lattialta löytynyttä Aku Ankka -lehteä. Ja sit tuli taas sanomista, kun mä en siivonnut vaan tein jotain muuta.

Jos mä sanoin, etten jaksa siivota, niin yleensä vastaukseksi tuli: ”Kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi.”

Ja mä luulen, että tossa kohtaa on avain siihen, miksi mulla on niin hurjan kovat odotukset itseäni kohtaan.

Mun vanhemmille ei varmaan koskaan tullut mieleenkään, että muksuja pitäisi opettaa toisaalta siivoamaan ja toisaalta luopumaan liioista tavaroista. Molemmat on kasvaneet isoissa perheissä aikana, jolloin tavaraa ei todellakaan ollut yhtään liikaa, ja todennäköisesti siivoamisen ja järjestyksenpidon rutiinit on heille tarttuneet isommilta sisaruksilta ja perhe-elämän pyörityksestä ihan luonnostaan.

Mulla taas oli yksi itseäni melkein vuosikymmenen vanhempi sisko, joka oli luonteeltaan sillai järjestelmällisempi, että ei kasannut itselleen samanlaisia tavaravuoria joista ”vielä joskus voisi tehdä jotain”. Tai ehkä se keräsikin, mistä mä tiedän, mutta ainakin sen huone oli aina ihan eri tavalla siisti.

Joka tapauksessa oman huoneen siivoaminen oli mun homma suunnilleen alle kouluikäisestä asti. Tavaraa on liikaa, kaikelle ei ole oikein tilaa, ja lattioilla ja pöydällä on sanotaan vaikka 80 (konservatiivinen arvio) eri tavaraa, jotka pitäisi laittaa paikalleen. Toisin sanoen 80 päätöstä, jotka pitäisi tehdä siinä yksi toisensa jälkeen. Kirja? Kirjahyllyyn. Lehti? Kirjahyllyyn. Paperi, johon olen harjoitellut nimeni kirjoittamista? Talteen. (Kun mitään ei kannata heittää pois, jos sitä vaikka tarvii vielä.) Lelu? Kirjahyllyyn. Vaate? Tuolille, se on ihan hyvä vielä.

Siinä oli viisi päätöstä. Vielä 75 ja huone olis siisti.

Ei ihme, että keskittyminen herpaantui, ja rupesin tekemään jotain muuta. Ei ihme, että tuntui etten jaksa yksin laittaa kaikkea paikalleen. Ja sitten kun sanottiin, tavalla tai toisella, että itseasiassa tää siivoamattomuus on vain mun laiskuuttani, että mun pitäisi yrittää vielä kovemmin, niin ei ihme että en enää luota siihen uupumuksen tunteeseen.

Koska siitähän tossa vaativuudessa on pohjimmiltaan kysymys. Mä en luota siihen, että mun omat tunteet kertoo mulle jotain tärkeää mun voinnista. Mä en luota väsymyksen viestiin siitä, että pitäisi levätä – kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi. Mä vaadin itseltäni asioita ulkoisten mittareiden perusteella, sen pohjalta mitä muutkin pystyy tai mihin mä olen joskus itse aikaisemmin pystynyt toisissa olosuhteissa. Ja mä lykkään lepäämistä vielä ihan tän ja ton homman yli, vielä vähäsen, ja tunnen syyllisyyttä siitä, jos välillä otankin hetken huilia kun hommat on kesken. Koska kyllähän sä jaksat, sä et vaan viitsi.

Sen suhteen mä oon jo tehnyt aika pitkään töitä, että osaisin kuunnella itseäni ennenkuin otan uusia juttuja vastuulleni. Yleensä se tarkoittaa sitä, että mä joudun sanomaan niille uusille jutuille ei, jotta mä pysyn kasassa näiden entistenkin kanssa. Mut sitten välillä tulee tilanne, että ne entiset jutut paisuu ja vaatii itseasiassa vähän enemmän huomiota ja energiaa kuin ennen. Silloin olis hyvä kuulostella ensin omaa oloa, sen sijaan että päättää että nyt ”pitäis” tehdä sitä ja tätä ja kyllä sä jaksat, sä et vaan viitsi.

Se, minkä suhteen mun vielä tarttee tehdä töitä, on vaikkapa nyt niiden kodinhoidon rutiinien ja muun opettelu. Mä oon onnistunutkin aina silloin tällöin, kiitos Flyladyn, luomaan sellaiset rutiinit, että arki pyörii ja koti on suht siisti. Osa musta on nytkin sitä mieltä, että kyllähän mun pitäis vieläkin pystyä ja jaksaa. Onneksi jo se toinen puoli yrittää muistuttaa että tässä on välissä taas tapahtunut vaikka mitä, muun muassa yhden vauvan syntymä ja meikäläisen suht kokonaisvaltainen ruokaremontti. Että ei oo ihme, jos keskittyminen on taas vähän herpaantunut.

Ja sit olis hyvä (tässä luki ensin että pitäis, mutta sekin on vaatimista, joten yritetään tällä) oikeasti oikeasti opetella luottamaan niihin oman kehon viesteihin ja omiin tunteisiin. Ei tuntea syyllisyyttä, että nukkuu enemmän kuin aikaisemmin, vaan iloita siitä että pystyy nukkumaan. Ei lääkitä mielialaa sokerilla, vaan kuulostella että mitä siellä taustalla oikeasti on. (Siinä mä oon jo päässyt aika paljon eteenpäin, hurraa!) Ei kiukutella omalle kropalle, jos jostain kohtaa särkee, vaan huomioida lempeästi, venyttää tai lämmitellä tai joogata tai jotain.

Antaa lupa sille, että on tässä tällaisena. Jos en jaksa, niin en jaksa. Se ei tarkoita samaa kuin ettei viitsisi.

Ja silloin kun joutuu tekemään sellaisia juttuja, joihin ei ihan inspiraatio riitä (lue: käymään kaksivuotiaan kanssa kymmenen kasvatuskeskustelua päivässä), niin antaa itselleen mahdollisuuden hetken henkiseen tankkaukseen jossain vaiheessa.

Mulla on lupa kuunnella itseäni ja luottaa siihen, mitä kuulen.

Kommenteista:
Saa kommentoida omista tunteista ja ajatuksista ja kokemuksista käsin. Saa pohtia omaa suhdetta jaksamiseen ja viitsimiseen tai vaikka siivoamiseenkin. Saa jakaa sympatiaa ja kertoa, mikä itselle on toiminut samantyyppisissä tilanteissa. Ei kiitos mitään mun vanhempien toimintaan liittyvää. Omaa vanhemmuutta ja toimintatapoja tähän teemaan liittyen saa toki pohtia.

Vaadin itseltäni

Tein muutama päivä sitten tunnelukkotestin. Kyseinen kirja tuli vastaan viikon sisällä vissiin kolme kertaa eri yhteyksissä, ja vaikken sitä vielä ehtinyt lukea, niin listalle meni.

Ensinnäkin oli mielenkiintoista ihan vain tehdä testi ja nähdä sen tulokset. Ainakin itse kuvittelen, että mulla on melko tarkka kuva itsestäni, omista heikkouksistani ja vahvuuksistani. Siinä testiä tehdessä huomasin monta kohtaa, joihin vastasin ”ei kuvaa minua lainkaan” ja samalla mietin, että vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten tuo kuvasi minua melko tarkkaankin. Että jotain edistystä tässä vuosien aikana on tapahtunut itsensä hyväksymisen ja vanhojen tunnerojujen siivoamisen suhteen.

Sitten kun näki tulokset, niin oli vähän ristiriitainen olo. Toisaalta oli aika hauskaa, miten tuttuja asioita testi kertoi – tunnistin kyllä niistä tunnelukkokuvauksista itseäni. Ja toisaalta juuri se oli vähän lannistavaa. Että näinkö ennustettava mä olenkin? Näinkö kaavaan kangistunut?

Mun vahvimpana lukkona esiin nousi vaativuus. Siitä sanotaan mm. näin:

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi – siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista.

http://www.tunnelukkosi.fi/tunnelukot/index.htm

Hmmm. Mielenkiintoista. Erityisesti tuo, että se vaativuus ei tunnu poikkeukselliselta vaan ihan kohtuulliselta. Joo joo, perfektionisti ja sillai, mutta oli aika pysäyttävää huomata, että joku määrittelee sen tunnelukoksi eikä vain ”tavalliseksi” luonteenpiirteeksi. Ehkä sieltä nousee se kärsimättömyys, se nupullaan olemisen vaikeus. Että mun pitäisi joko olla jo valmis ja täydellinen tai ainakin tehdä tosi kovasti koko ajan töitä sen eteen, että olisin valmis ja täydellinen. Odottaminen, salliminen, lepo tai ihan hyvään tyytyminen ei ole vaihtoehtoja.

Sitä vaativuuden kuvausta lukiessa hiipi mieleen myös epäusko; en kai mä nyt noin pahassa jamassa ole? Ja sitten, kuin vastauksena siihen, muistin useamman sellaisen tilanteen, joissa oon ollut ihan varma, että oon täysi nolla ja epäonnistunut luuseri. Kirjoittelin ne ylös jossain vaiheessa, kun mietin, mitä isoja epäonnistumisia mulla on ollut ja mitä niistä voisi oppia.

Projekti, jota en jaksanut kamalasti mainostaa ja liputtaa, ja johon ei sen takia tullut ketään. Samaan aikaan muussa elämässä: mulla oli gradu kesken, oltiin ostettu kämppä jota rempattiin, oltiin muutettu vanhasta kämpästä pois eli rempan ajan asuttiin evakossa, mä olin ensimmäisiä viikkoja raskaana kuopuksesta joten sekä fyysinen että henkinen olo oli heikko.

Projekti, joka mun piti vetää, mutta joka venyi ja paukkui aikataulujen ja muiden puolesta ja lopulta jouduin jättäytymään pois. Samaan aikaan muussa elämässä: olin raskaana, kärsin jonkinasteisesta burnoutista edellisen puolen vuoden jäljiltä, tein täysipäiväistä työviikkoa ja oltiin muutama kuukausi sitten muutettu.

Työkuvio, jonka vedin heikommin kuin mitä halusin. Samaan aikaan muussa elämässä: mun sisko oli juuri kuollut, mä olin hautajaisten ja kansainvälisten perintökuvioiden hoitamisesta päävastuussa, oltiin juuri muutettu, opiskelin täysipäiväisesti.

Hmmm. Nyt kun noi listaa tollai, niin tavallaan toi vaativuushomma ehkä vähän näkyy. Esimerkiksi siinä, että mä lasken noi ensisijaisesti epäonnistuneiksi projekteiksi enkä tilanteiksi, joissa mulla on itselläni ollut Aivan_Tolkuttoman_Rankkaa. Ajattelen, että mun olisi kuulunut jostain vääntää joku sellainen vaihde päälle, että mä olisin saanut nekin hoidettua kunnialla pois. Että tottahan mä nyt pystyn, jaksan, kykenen. Miksi en jaksaisi?

Ja miten noi kaikki onkin osuneet juuri muuttojen kohdalle? Toki me ollaan muutettukin viimeisen seitsemän vuoden aikana viisi kertaa, että siinä mielessä kriisin ja muuton osuminen päällekkäin on ehkä aika todennäköistä. Ja toki muutto on itsessäänkin todella kuluttava asiaintila, ei siinä.

Mutta joo. Tekee ihan hyvää kyllä se, että jostain itsen ulkopuolelta tulee viesti siitä, että ihan niin paljoa ei itseltä tarvitsisi vaatia. Se antaa myös itselle perspektiivin ja peilin noiden asioiden työstämiseen. Niin että seuraavan kerran, kun mä huomaan sanovani itselleni, että pitäishän sun nyt ja kato nyt vähän, niin osaisin pysähtyä. Miettiä, että onko asia todella näin? Täytyykö mun todella pystyä kaikkeen siihen, mitä itseltäni edellytän, semminkin kun kukaan muu ei kehtaisi multa edellyttää kaikkea sitä?

Epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden kanssa joutuu lapsiperheessä joka tapauksessa elämään. Lapset opettelee juttuja eikä tee niitä ihan just prikulleen niin kuin mä toivoisin. Mä yritän ohjata ja opettaa lapsia, olla rakastava ja kärsivällinen äiti ja vaimo, enkä missään tapauksessa kykene siihen niin hyvin kuin haluaisin. Kodin siisteydestä ja järjestyksestä mä en enää edes jaksa tuntea syyllisyyttä. Tosin sen sijaan, että mä hyväksyisin tän kaaoksen osana elämäntilannetta, niin mä oon enemmänkin luovuttanut, eikä sekään toisaalta ole kivaa.

Ehkä sitäkin pitää alkaa opetella. Että vois olla aidosti tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, eikä keskittyis vain siihen, mitä vielä puuttuu. Tavaran ja rahan kanssa mä olen jo opetellut siihen, että en kaipaa lisää vain sen kaipaamisen takia. Nyt se sama lähestymistapa pitäis vaan opetella henkisen pääoman kanssa. Opettelis myöntämään, että mä oon itseasiassa ihan hyvä äiti, ihan hyvä vaimo, ihan hyvä monessa muussakin asiassa. Ja että se ihan hyvä riittää.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos kävit tekemässä tunnelukkotestin, niin olisi mielenkiintoista kuulla, yllättikö tulos. Ei tarvitse kertoa niitä omia lukkoja ellei halua, ja saa kertoa jos haluaa. Saa kertoilla omia ajatuksia ja pohtia syntyjä syviä. Jokainen edelleen vastuussa omista tunteistaan ja niiden lukoista – tässä aiheessa se on erityisen tärkeää. Kiitos! 🙂

Treenii treenii, jaksaa jaksaa

Luin eräänä iltana kirjaa, jossa oli paljon läsnäolo-, myötätunto- ja muita henkisiä harjoituksia. Tein niitä lukiessani, ja keskityin käytännössä koko illan visualisoimaan arkisiin tilanteisiin erilaisia näkökulmia. (Joo, tätä mä harrastan. Toiset neuloo ja toiset pelaa videopelejä, mä visualisoin. 😉 ) Seuraavana aamuna huomasin olevani aivan sippi, poikki ja lopussa. Kohtuulliset yöunetkaan ei olleet saaneet täydennettyä edellisillan aiheuttamaa egovajausta.

Uusien asioiden opettelu vie aikaa ja energiaa. Sen lisäksi ainakin mulla tulee aina sellainen kevyt pettymys, kun huomaa että sitä uutta opittua asiaa ei jaksakaan toteuttaa samalla intensiteetillä montaa päivää putkeen. Varsinkin, jos kyse on jostain tällaisesta näin-olet-parempi-ihminen-ja-kiltimpi-muita-kohtaan -hommasta: se uuden opettelu itsessään aiheuttaa egovajausta, ja egovajauksen takia on sitten pinna tavallistakin kireämmällä.

Toisin sanoen kun edellisiltana olen onnistunut suhtautumaan koko perheeseen tosi kärsivällisesti ja rakastavasti kaikenlaisesta sirkuksesta huolimatta, niin aamulla saattaa tulla sellaista ei-yhtään-kärsivällistä tekstiä ihan vain siitä, että ne perheenjäsenet on olemassa. Noin hypoteettisesti, esimerkiksi. Ja on tosi vaikea antaa itselleen lupa siihen ”taantumiseen”, kun ihan hyvinhän se eilenkin meni.

Kunnes mä muistin Steve Pavlinan Personal Development for Smart People -kirjasta lukemani metaforan siitä, miten henkisten taitojen – kärsivällisyyden, rohkeuden, kiitollisuuden ja niin päin pois – kehittäminen on samankaltaista kuin fyysinen lihastreeni. Että jos aloittelijana menen salille, otan isoimman puntin minkä jaksan yhdellä kädellä nostaa ja teen sillä vaikka viisi toistoa, niin voi olla että seuraavana päivänä ei jaksa nostaa edes kynää. Eikä siinä kohtaa oo kyse siitä, että olis jotenkin absoluuttisen epäonnistunut tai ylipäänsä huono ihminen. Tulipa vain innostuttua liikaa ja haukattua alkuun vähän liian iso pala.

Mä oon ehkä joskus maininnut, että oon innostuja. Just sellainen, että kun keksin jonkun uuden jutun, niin käytän siihen ensimmäisten parin viikon aikana ihan tolkuttomasti energiaa. Jos esimerkiksi fyysinen kunto toimisi niin, että vain tuntimäärällä olisi väliä riippumatta siitä, tekeekö kahdeksan tuntia putkeen kerran kahdessa viikossa vai tunnin joka toinen päivä kahden viikon ajan, niin mä olisin ihan superhyvässä kunnossa. Mä voisin ottaa sellaisia superpäiviä, että keskitän kaiken voimani yhteen asiaan, ja sit surffaisin sillä aallonharjalla seuraavat pari viikkoa tekemättä mitään. Valitettavasti se ei ihan mene niin, vaan jotain pitäis muistaa tehdä joka päivä tai joka toinen päivä, oli innostusta tai ei.

Sama toimii henkisellä puolella. Jos oon henkisesti ihan jumissa ja hajalla ja jostain luen, että kiitollisuus auttaa, niin sellainen ”mun pitäisi nyt olla kiitollinen tästä ja tuosta ja apua” -meininki vetää vaan pahemmin jumiin. Aivoilla tietää, että pitäisi olla kiitollinen lapsista (kun kaikilla ei niitä ole) tai rakastavasta puolisosta (kun kaikilla ei sellaista ole) tai terveydestä (kun kaikilla ei… you know) tai kodista tai läsnäolevista sukulaisista tai mistä tahansa jutusta, jonka olemassaoloon on tottunut. Sitä kiitollisuutta ei kuitenkaan voi pakottaa, samalla tavalla kuin en voi pakottaa itseäni nostamaan itseni painoista levytankoa suorille käsille jos viiden kilon käsipaino tuottaa vaikeuksia. Siinä vaan teloo itsensä ja tulee paha mieli.

Jos isot kiitollisuuden kohteet tuntuvat lähinnä ällöttävän olemassaolollaan, niin voi miettiä, että onko maailmassa mitään sellaista, mikä ei ole ihan pielessä. (Tämä idea on suoraan Havilta: The 77 things that don’t completely suck eli 77 asiaa jotka eivät ole täysin hanurista.) Tyyliin, mietin kolme asiaa tällä hetkellä jotka ei aiheuta v-käyrän nousua.
1. Ulkona sataa, ja mun ei tarvitse olle siellä.
2. Tällä hetkellä kukaan ei huuda.
3. Pääsin käymään tänä aamuna suihkussa.
Se riittää. Seuraavalla kerralla kun kaikki ottaa päähän, niin jos mieleen tulisi vaikka neljä asiaa jotka ei ole täysin hanurista. Ja niin edespäin. Ihan vähän kerrallaan.

Tai se kärsivällisyys. Jos yritän pakottaa itseni olemaan kärsivällinen, kun kaksivuotias koheltaa vaikka pitäisi pukea tai syödä, niin ei tule mitään. Mä en itse ole huutavaa tai räjähtelevää tyyppiä (kun olen viimeiset X vuotta treenannut sitä kärsivällisyyslihasta mm. asiakaspalvelutöissä ja teinien kanssa rippileireillä), mutta aina silloin tällöin huomaan sanovani tarpeettomankin tiukasti vaikka nyt vauvalle, että älä huuda mulle. (Ikäänkuin se vauva huutaisi suoraan mulle, ikäänkuin se edes hahmottaisi että joku muu olento saattaa nyt ottaa tän sun hädän ilmauksen henkilökohtaisesti.) Tai kaksivuotiaalle, että nyt lopetat sen pelleilyn.

Niissä tilanteissa mä yritän huomata, kun mun pinna alkaa kiristyä ja se kärsivällisyyslihas alkaa väsyä. Suunnilleen sillä hetkellä, kun sanoisin aika tiukasti (eli kun päästään lähelle sitä jaksamisen rajaa), niin sanon lapselle, että nyt äitiä hermostuttaa kun sä huudat/meuhaat/vetkuilet etkä pue, ja isomman lapsen kohdalla ilmoitan, että äiti sanoo vielä kerran ja sit äiti tulee hakemaan. Sillä mä toisaalta sanoitan sen tilanteen itselleni ja lapselle, ja toisaalta tavallaan ostan itselleni muutaman sekunnin lisää sitä kärsivällisyyttä. Ja ihan ihan ihan vähäsen treenaan kärsivällisyyttäni. En paljoa, vain muutaman sekunnin. Sen verran, etten käytä koko päivän energiavarastoani siihen treenaamiseen. Mutta vähäsen. Ja sit seuraavalla kerralla mun pinna kestää ehkä sekunnin pitempään kuin aiemmin, ennen kuin aivoissa alkaa varoitusvalo vilkkua.

Ja jos on sellainen päivä, että oon vaikka koko päivän ja illan yksin muksujen kanssa, kun mies on saanut harvinaisen vapaaillan, niin en mä silloin edes yritä venyttää pinnaa. Maratonillakaan ei vissiin kuulu vetää ensimmäistä viittä kilometriä täysillä. 🙂

Se, mikä tässä treenimetaforassa on ehkä kaikkein tärkeintä mulle itselleni, on se lepopäivien tärkeys. Jos ei treenipäivien välissä lepää, niin lihakset ylirasittuu. Jos ei henkisesti rankkojen päivien (tai useamman päivän putkien) jälkeen pääse yhtään rentoutumaan, niin aivot rasittuu. Tosin meidän tämänhetkisen perhe-elämän puolesta ei oo täysin mahdollista, että äiti pääsisi esimerkiksi kahdeksi vuorokaudeksi yksin hotellihuoneeseen tuijottamaan seinää ja tilaamaan ruokaa huonepalvelusta, mutta parinkin tunnin nollaus auttaa.

Tekee vaikka muutaman irtipäästämisharjoituksen. Nukkuu päikkärit. Shiva Natailee ja meditoi. Joogaa. Kirjoittaa. Lukee inspiroivaa kirjaa. Tuijottaa sitä seinää ihan kotioloissa. Vähän sellaista aikaa, että ne rasittuneet henkiset voimavarat on hetken levossa, joku muu on vastuussa lapsista eikä tarvitse edes ajatella mitään velvollisuuksia. On sellainen tuokio, että on aidosti lupa olla sitä mitä on, olla läsnä vain itselleen ja huomata, mitä itselle kuuluu.

Sen jälkeen ne henkiset lihakset on taas vähän vahvempia kestämään sitä arjen rakentamista.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Pohdinnat omista henkisen treenin kokemuksista ja muista aihetta liippaavista mietteistä on tervetulleita. Ja kuten aina, kommentoidessa on suotavaa myös harjoittaa erityisesti jokainen-on-vastuussa-omista-tunteistaan -lihasta!

Jos kaipaan graduntekoa niin mitä todella kaipaan?

Mulla on ikävä graduntekoa.

Huomasin sen, kun luin blogia, jonka kirjoittaja tekee parhaillaan omaa graduaan. Miten satuinkin lukemaan sitä juuri sinä päivänä, kun esikoinen ja vauva nukkuvat (eli myös valvovat) vuorotahtisesti niin, että koko ajan on joku vaatimassa multa jotain, samana päivänä kun mieskin lähti toiseksi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi leffaan? Juuri sinä päivänä, kun tuntuu että oma aika mitataan minuuteissa, ja varttitunti keskeyttämätöntä omissa ajatuksissa olemista olisi luksusta, jota pitää varmaan odottaa vielä muutamia kuukausia?

Koska sitähän mä gradussa kaipaan kaikkein eniten. Omaa aikaa, omia ajatuksia, omaa identiteettiä. Sitä, että oli hyvä syy lähteä läppärin kanssa kahvilaan kirjoittamaan ja jättää muksu jonkun muun hoitoon. Tai siis olisi ollut, mutta toteutin sen kerran. Sitä, että kun joku kysyy kuulumisia niin voi kertoa muutakin kuin että miten lapset voivat – kotiäitiä väsyttää aina, se nyt on ihan selvä, eikä mihinkään mielenkiintoisiin harrastuksiinkaan ole aikaa, ainakaan muihin kuin lapsiin liittyviin. Gradu oli aina puheenaihe. Gradun aiheesta riippumatta sen prosessin vaiheista puhuminen on sentään salonkikelpoista (toisin kuin moniallergisen vauvan suolisto-oireiden analysoiminen) ja jollain tasolla mielenkiintoista myös ulkopuoliselle (toisin kuin kantoliinojen merkeistä, malleista, pituuksista ja materiaaleista keskusteleminen).

Yleensä mä ihan kyllä nautin äitiydestä. Nää muksut on ihan mahtavia tyyppejä. Kuopus on pienissä pätkissä nukkuja, toisin kuin esikoinen, joka veteli pienestä pitäen useamman tunnin päikkäreitä. Erittäin toivottava ominaisuus sinänsä graduvauvalta, kun mä pääasiassa tein graduni silloin kun lapsi nukkui päiväunia. Ja nyt vielä suuremmalla syyllä oon tyytyväinen siihen, että tein graduni valmiiksi ennen kuopuksen syntymää, kun ei tällaisia silppu-unia nukkuvan vauvan ja hädin tuskin päikkäreitä nukkuvan kaksivuotiaan kanssa olisi saanut yhtään mitään tehtyä.

Ja sitten on niitä (lue: näitä) päiviä, kun tuntuu että on ihan hanurista olla näin kiinni lapsissa. Vaikka kuinka sisäistää, että se on oma valinta, ja että olisihan mulla vapaus hakea apteekista allergiakorviketta tolle vauvalle, tyrkätä purkki ja pullo isin käteen ja sanoa että mä tuun huomenillalla, pärjäile. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan. Vaikka tietää, että sen vartin yksinolon jälkeen olis todennäköisesti aika ikävä muksuja jo.

Toki gradussakin oli sillai kiinni, että aivot askarteli sen kanssa muulloinkin kuin kirjoittaessa. Oli siinäkin niitä ahdistushetkiä, kun tuntui että koko aineisto kaatuu mörkönä päälle eikä missään ole mitään järkeä ja mä oon ihan tyhmä enkä tuu ikinä pystymään tähän. Toisaalta, ne oli jälkikäteen ajatellen niitä hetkiä, kun yritti tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kun oli tarkoitus tehdä yksittäisten lauseiden tasolla analyysiä, ja hairahtui hetkeksi katsomaan koko kuvaa, jossa ei vielä ollut mitään järkeä koska analyysi ei ollut valmis. Kun teki lähdeteoksista muistiinpanoja ja aivoissa vilahteli puolikkaita ajatuksia siitä, mihin nämä pätkät voisivat ehkä mahdollisesti liittyä, mutta niitä ei ehtinyt kirjata muistiin. Kun tuloksista oli olemassa vasta spagettiannokselta näyttävä mind map, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Steven Pressfield kutsuu Do the Work -kirjassaan juurikin sitä projektin vaihetta ”Belly of the Beast” -vaiheeksi. Kun projekti on jo niin pitkällä, että ei voi enää jättää sitä kesken, iskee paniikki ja vastarinta ja kaikki. Pressfield itse pukee sen sanoiksi niin tyylikkäästi, etten voi kuin nostaa hattua ja lainata:

We have turned round Cape horn and the gales are shrieking; ice encases the masts; sails and sheets are frozen. The storm howls dead in our faces. There’s no way back and no way forward.
We know we’re panicking but we can’t stop; we can’t get a hold of ourselves. We have entered…
THE BELLY OF THE BEAST
Welcome to hell.
Now you’re in the shit.
Now you’re feeling the symptoms. Now you’re ready to listen.

Steven Pressfield: Do The Work

Pressfieldin pääpahis on Resistance, eli Vastarinta. Se on se ääni, joka väittää ettet osaa, että on ihan tyhmää tämä tämmöinen, ei kannata, ei kukaan muukaan tee tällaisia älyttömyyksiä. Se sanoo, että olisi paljon kivempaa jos vaikka kattoisit telkkaria, vähän lukisit nettifoorumia, onkohan Facebookissa mitään mielenkiintoista, tarkistapa!

Sen Belly of the Beast -vaiheen jälkeen, kun on saanut itsensä Vastarinnan armoilta eteenpäin, tulee romahdus.

The Big Crash is so predictable, across all fields of enterprise, that we can practically set our watches by it.

Steven Pressfield: Do The Work

Jotain menee pieleen niin pahasti, että kosmeettiset ratkaisut eivät auta. Koko homma täytyy miettiä uudestaan. Pitää käyttää luovuutta ja venyttää omat kyvyt äärimmilleen. Ja niin käy kaikille, jokaisessa sellaisessa projektissa, johon on käytetty aikaa ja energiaa ja jonka onnistuminen ei ole ollut ihan varmaa.

Ehkä mä kaipaan graduntekoa sen takia, että oon nyt tän perhe-elämän ja oman luovuuden yhteensovittamisessa siellä Belly of the Beast -tynnyrissä. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene, ja tuntuu että korttitalo hajoaa. Graduntekovuodet (ei niitä onneksi ollut kuin kaksi) edustavat sellaista vaihetta mun elämässä, jolloin mä pystyin sovittamaan yhteen oman luovuuden, kirjoittamisen, älylliset haasteet ja toisaalta lapsesta ja kodista huolehtimisen. Mä haikailen sitä, koska silloin oli jotain tasapainoa. Tai siis näin jälkikäteen tuntuu että oli tasapainoa, kun oikeasti mä olin aika rikki muiden asioiden takia. Mutta mun mielikuvissa mä tein aina tosi hyvällä draivilla gradua keittiönpöydän ääressä, teekuppi vieressä, kun esikoinen nukkui päikkäreitä autuaana.

Jos uskomme Pressfieldiä, ja miksi emme uskoisi mun ehkä suurinta idolia näissä jutuissa, ollaan kohta Big Crash -vaiheessa. Tai sitten tää on nyt se Big Crash -vaihe, jonka jälkeen pitää pistää pakka jollain luovalla tavalla uusiksi. Pitää katsoa, että mikä on oikeasti totta ja mikä on ajatusvirhe, mikä on tärkeää ja mikä on tarpeetonta.

Rönsyt pois

Mulla on muutamat viime viikot ollut vahvasti päällä sellainen rönsyt pois -vaihe, pään sisällä sekä tavaroiden suhteen. Huomasin sen konkreettisimmin niinkin syvällisen asian kuin kantoliinojen suhteen.

Asiaan vihkiytymättömille: kantoliina on pitkä (yleensä noin 2-5m) pätkä kangasta, joka kieputetaan aikuisen ja lapsen ympärille niin, että lasta voi kantaa kädet vapaina. (Lisätietoa ja kuvia Kantoliinayhdistyksen sivuilta.) Kantoliinaa voi ajatella joko lapsenhoitotarvikkeena tai kantajan asusteena, ja jälkimmäisessä tapauksessa monet suhtautuvat liinoihin kuin kenkiin tai laukkuihin: yhdelläkin pärjäisi, mutta on mukava valita eri vermeet kesähelteellä kuin syyssateella, mustikkametsään eri asuste kuin hääjuhliin. Vastasyntyneen kantamiseen valitaan usein eri liina kuin 15-kiloisen kolmivuotiaan väsähtämisen varalta kävelyreissulle. Lisäksi on keräilijöitä, jotka hankkivat ja vaihtavat liinoja tai metsästävät harvinaisuuksia samaan tapaan kuin vaikka postimerkkeilijät tai Muumi-mukien keräilijät.

Mä itse pidän liinoja enemmän asusteina kuin keräilykohteina. Meillä molemmat vanhemmat kantavat molempia lapsia, joten kantovälineitä on kertynyt jonkin verran, tosin jotkut välineet päätyivät enemmän tai vähemmän kaapin perukoille, kun on tullut hankittua uusia ja parempia. Ei niitä tullut silti pitkään aikaan laitettua myyntiin (kantoliinoja myydään ja ostetaan käytettyinä aika paljon enemmän kuin uutena), kun kyllähän näitä vielä jossain vaiheessa tarvii ja ihan hyvä tämä on vielä ja tästäkin maksoin niin paljon että harmittaa myydä halvemmalla kun ei ole muotiliina. Sitten huomasin sanovani jollekulle toiselle liinaharrastajalle, että niin, mun unelmapino olisi sellainen ja tällainen ja tollainen. Kotiin tultuani mietin, että juu, puolet mun pinosta menisi sellaisenaan unelmapinoon, mutta loput eivät ole oikeastaan sinne päinkään.

Että jos mun unelmapino olisi X, ja nuo toiset on käytännössä jotain ihan muuta, niin miksi mä niitä siellä kaapin pohjalla haudon tai käytän vähän vastahankaisesti? Vaikka myisin nuo kaikki ei-niin-kivat pois niin vielä jäisi tarpeeksi kantovälineitä niin että saadaan puolison kanssa molemmat kannettua samaan aikaan.

Siinä vaiheessa pistin ne ei-niin-kivat liinat myyntiin miettimättä, että kuinka paljon olin niistä itse maksanut. Kun muutama liina meni kaupaksi, ostin niillä rahoilla pari liinaa, jotka täyttivät kaikki mun unelmapinon kriteerit. Jos kerran tiedän, mitä haluan, niin turha mun on ostaa enää pinoonkaan rönsyliinoja, jotka on melkein mutta ei ihan. Semminkin kun mulla on rajallinen määrä rahaa, jonka voin hyvällä omallatunnolla käyttää liinoihin, ja sellaiset ei-niin-kivat liinat on tietyllä tavalla resurssien tuhlaamista.

Toki tärkeää on tietää, mitä haluaa. Toinen rönsyt pois -hetki oli nimittäin tossa parvekkeella, kun nypin meidän parvekelaatikon herneistä kuivia alalehtiä pois. Meillä on parvekkeella kasvamassa herneitä, mansikoita ja tomaatteja, joista kaikista on tulossa satoa. Muistelin siinä nyppiessäni, että niin, pari kesää sitten oli orvokki, josta piti nyppiä kukkineet kuivat kukat pois, niin se jaksoi tehdä lisää kukkia eikä ruvennut kasvattamaan siemenkotia. Orvokin kasvattamisessa se kukkineiden kukkien nyppiminen on ihan järkevää, koska orvokkeja pidetään nimenomaan kukkien takia. Noi meidän parvekkeen satokasvit on kuitenkin sellaisia, että nimenomaan niistä kukkineista kukista tulee lopulta herneitä, mansikoita tai tomaatteja. Niiden pois nyppiminen olisi ihan älytöntä, jos tavoitteena on saada satoa eikä vain nauttia kauniista kukista – ja se vasta onkin resurssien tuhlaamista, jos karsii sellaista mikä ihan kohta kantaisi hedelmää.

Mä olen myös lukenut sivukaupalla sellaista toteuta-unelmasi-löydä-tarkoituksesi -kirjallisuutta, niinkuin vaikka Barbara Sherin Wishcraft, Steven Pressfieldin The War of Art ja Turning Pro, Chris Guillebeaun The $100 Startup ja The Art of Non-Conformity, Steve Pavlinan Personal Development for Smart People, Kevin W. McCarthyn The On-Purpose Person ja varmaan kymmeniä blogikirjoituksia samaan teemaan liittyen. Joko tää liittyy yliopistosta valmistumiseen, kolmenkympin kriisiin tai siihen että mulla on kaksi lasta mutta ei sanottavammin minkäänlaista uraa, vaikka työkokemusta on kertynyt kymmenvuotiaasta alkaen. Jonkinlainen murrosvaihe tuntuu olevan käsillä, ja nyt kun päivittäinen elämä ei ihan kamalasti haasta mua älyllisesti (paitsi toki silloin kun pitää navigoida kaksivuotiaan tunne-elämän ja mielenliikkeiden ristiaallokossa ja keksiä, mitä vauva milloinkin huutaa) niin mun aivot on huomanneet, että niillä on aikaa askarrella tällaisten suht isojen käsiterykelmien kanssa.

Jokaisesta kirjasta tuntuu nousevan sama teema: keskity siihen, mitä tykkäät ja osaat tehdä, panosta energiaa siihen, tee työtä sen eteen, priorisoi ja jätä rönsyt pois. Yleisen hyväksynnän tai sosiaalisen paineen takia ei tartte rakentaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, joka ei ole oma valinta. Kaikkiin valintoihin liittyy varjopuolia, eikä mikään vaihtoehto oo sataprosenttista onnea ja autuutta ja helppoutta, mutta kun oma työ on mielekästä, niin sitä jaksaa tehdä paljon isommalla sydämellä kuin jotain vähemmän inspiroivaa.

No mitä ne rönsyt sitten on? Ajankäytöllisesti mulla itselläni on käynyt niin, että toi täysimetetty vauva on niitannut mun sosiaalisesta ja harrastuselämästä viime aikoina rönsyjen lisäksi aika paljon tärkeääkin, mutta se on onneksi väliaikaista. Ajankäyttö onkin usein se, missä rönsyjen karsimisen huomaa ensimmäisenä, koska aika on sellainen resurssi ettei sitä saa uusiokäytettyä kun se on mennyt. Aika on myös se kaikkein tasa-arvoisin resurssi, koska kaikilla on ne samat 24 tuntia vuorokaudessa, 7 vuorokautta viikossa ja niin edespäin.

Kävin juuri viime viikolla keskustelun, jossa toinen osapuoli harmitteli ettei ollut tullut tehtyä jotakin, ja perusteli että ”no kun ei oo aikaa niin ei oo aikaa.” Kun todellisuudessa hänellä ja minulla on ihan täsmälleen sama määrä aikaa, hän vain käyttää sen yhdellä tavalla ja minä käytän toisella tavalla. Enkä mä nyt sano, että mun ajankäyttö olisi välttämättä maailman järkevintä. Mä kuitenkin yritän aina muistuttaa itselleni, että olen tehnyt valintoja ja priorisoinut jotkut asiat toisten edelle. Jos mä olisin halunnut, niin me oltais puolison kanssa yhteistyössä voitu harjoitella vauvan pulloruokintaa niin, että mä olisin voinut käydä vaikka viettämässä iltaa kavereiden kanssa, ilman vauvaa.

Eli kun yllä sanoin, että vauva on niitannut mun sosiaalisen elämän, niin ei se ihan niin mennyt. Kyllä mä itse tein sen valinnan että täysimetän enkä opettele pullokuvioita. Samoin mä olen tehnyt monena päivänä sellaisen valinnan, että jos lapset nukkuu samaan aikaan, niin mä istun koneelle tai otan muistikirjan käteen ja kirjoitan sen sijaan, että vaikka siivoaisin. Tai valvon tunnin pitempään ja luen nettifoorumeita sen sijaan, että menisin nukkumaan. On mulla näiden valintojen jälkeenkin lupa tuntea harmitusta siitä, että olen väsynyt ja kotona on sekaisen näköistä, mutta en mä siitä ketään muuta voi syyttää. Se siisteys tai nukkumaanmeno ei vaan ole ollut prioriteetti sillä hetkellä.

Ongelmahan tulee vasta siinä vaiheessa, jos priorisoi ihan vaan hatusta vetämällä, ilman että on mitään suunnitelmaa tai ajatusta siitä, miksi joku asia on prioriteetti. Sen takia noista kirjoista on hyötyä, että niissä tulee useimmissa vastaan joku sellainen ”kirjoita lista asioista, joita haluat tehdä” -tehtävä, tai sitten pitää vaan muuten miettiä että mihin ihan oikeasti haluaa elämässään satsata. Ekaa kertaa kun tein Wishcraftista sellaisen ”kirjoita 20 asiaa joita tykkäät tehdä” -tehtävän, tuli ahaa-elämys. Tai lähinnä siinä kohtaa kun rupesin miettimään, että kuinka monta prosenttia päivästäni käytän näihin asioihin ja kuinka monta prosenttia sellaisiin, joita en oikeastaan tykkää tehdä ollenkaan.

Ja sitten kun miettii, että mitä elämässään haluaa saavuttaa (niinsanottu bucket list, olisko se suomeksi lusikkalista: asioita joita haluaa tehdä ennenkuin heittää lusikan nurkkaan) ja vertaa sitä omaa päivittäistä ajan- ja energiankäyttöä listaan, niin voi katsoa että saako tällä menolla niitä tavoitteita saavutettua vai pitäisikö jotain muuttaa. Sitä kautta löytyy rönsyt: ne asiat, jotka ei millään lailla edistä minkään tavoitteen saavuttamista vaan jotka on pääasiassa ajanhukkaa tai pelkästään toisten ihmisten tavoitteiden edistämistä. Tuskin kukaan pystyy olemaan sataprosenttisesti tavoitteellinen koko ajan, tai sitten listassa pitää olla mukana joku ”muistan rentoutua ja levätä tarpeeksi” -tyyppinen tavoite (mikä ei ole huono idea sekään), mutta on myös ihan herättävää huomata, jos arki ei sisällä mitään toimintaa yhdenkään elämäntavoitteen saavuttamiseksi. Silloin joko tavoitteet on hukassa tai koko elämä on yhtä rönsyä.

Suuri osa mun ajasta kuluu lapsista huolehtimiseen, mikä menee ihan hyvin yksiin sen tavoitteen kanssa, että haluan kasvattaa lapsistani fiksuja, vastuullisia ja elämää kunnioittavia. Myös lukeminen ja kirjoittaminen tukevat muutamaa eri kohtaa siinä lusikkalistalla, samoin ystävien tapaaminen silloin tällöin. Ihan hirveästi mulla ei muuhun olekaan aikaa – tai sitten se vaan tuntuu siltä, kun siellä täällä on vielä rönsyjä. Telkkaria en nykyisin juurikaan katsele, mutta nettifoorumeilla tulee välillä roikuttua enemmän kuin olisi ihan tarpeellista. Toisaalta sekin palvelee tietynlaista sosiaalisuustavoitetta, semminkin kun muksujen kanssa ystävien tapaaminen naamatusten on parhaimmillaan katkonaisten ajatusten vaihtamista lastenhoidon lomassa ja pahimmillaan täyttä kaaosta.

Tavoitteellisuudessakin on se juju, että niiden tavoitteiden pitää palvella ihmistä, ei toisinpäin. Jos tavoitteellisuus saa aikaan sen, että elämä on ankeaa ja ilotonta, niin sitten on valinnut tavoitteet väärin. Toisten ihmisten tavoitteita ei kannata ottaa omalle listalle, tai ainakaan toteutettaviksi, jos ne eivät oikeasti innosta ja inspiroi. Mulla ei esimerkiksi olisi mitään kutsumusta laittaa omalle listalleni olympialaisissa kilpailemista, vaikka se jollekulle toiselle olisi elämän huikein tavoite. Tai jos miettii vaikka benji-hyppyä, tatuointia tai jonkun tietyn rahasumman ansaitsemista tietyssä ajassa: ihan hyviä tavoitteita, jos niiden ajatteleminen saa sykkeen nousemaan ja ajatukset hyrräämään, mutta mulla ne ei saa aikaan oikein mitään reaktiota.

Ehkä se unelmien liinapinokin on jonkin tasoinen tavoite. Ei mikään maatamullistava, mutta sen verran inspiroiva kuitenkin, että sai aikaan toimintaa, kun pistin ne liinat myyntiin. Ja se on oikeastaan tavoitteiden pointti: että ne toisaalta suuntaa toimintaa ja toisaalta innostaa toimimaan niiden tavoitteiden suunnassa. Että vaikka ajatus siitä terveellisestä elämästä ja vahvasta kehosta saa nousemaan sohvalta ja tekemään pari punnerrusta, tai ajatus omista lapsista kasvamassa fiksuiksi ja vastuullisiksi aikuisiksi saa suhtautumaan heihin nyt niinkuin fiksuihin ja vastuullisiin lapsiin.

Ja nyt pitää taas priorisoida jotain muuta kuin kirjoittamista. 🙂 Kommentit tervetulleita – mitä ajatuksia heräsi, tavoitteista tai rönsyistä tai jostain muusta?

Kesken

Kaikki jää kesken.

Tai siltä ainakin tuntuu tällä hetkellä. Olis helppo syyttää lasten tuomaa hektisyyttä – silloin kun johonkin kopsahtaa tai kolahtaa tai on nälkä tai väsy tai vaippa niin siinä ei paljon äidin projektien vaihetta kysellä. Mutta kun ei se siitä johdu. Kun jotain tuntuu saavan valmiiksikin.

Pyykit saa ripustettua loppuun, mutta tiskipöydän tyhjennys jää aina kesken. Gradun sain loppuun, mutta tutkinnon ulkopuoliset sivuaineopinnot on vielä kesken. Remontti saatiin muuten loppuun, mutta listat puuttuu vieläkin, melkein vuosi muuton jälkeen. Jotkut projektit sujahtaa valmiiksi kuin itsestään, toisten ajatteleminenkin tuntuu kivireen vetämiseltä. Ja sitten on tietysti luvuton määrä eri neuletöitä valmistumisen eri vaiheissa.

Ehkä ne neuletyöt kuvaa parhaiten mun suhtautumista projekteihin. Bongaan jonkun ihanan ohjeen, kivan langan, tai akuutin tarpeen omassa tai lasten käyttövaatevarastossa. (Kysymys: jos se vaatteen tarve on akuutti, niin miksi se pitää sitten neuloa omin käsin eikä esim. hankkia valmiina jostain? En tiedä.) Luon silmukat, paahdan menemään yhden illan tai pari, jokainen vapaahetki pitää käyttää hyödyksi niin että työtä saa eteenpäin. Myös ne hetket, jotka voisi käyttää esimerkiksi siihen tiskipöydän tyhjentämiseen tai pyykkien viikkaamiseen, kuluu nyt neulomiseen, koska nyt on käsillä Tärkeä Projekti joka Täytyy Saada Valmiiksi.

Sitten mä huomaankin, että oho, tää olikin aika isotöinen juttu. Joo, toki jos vaatteeseen menee kahdeksan kerää lankaa tai päiväpeitto tulee metrin mittaiseen lastensänkyyn niin voisi ajatella, että sen hoksaisi jo etukäteen, mutta jostain syystä sen oivaltaa vasta kun niitä neulottuja tunteja on alla jo jonkin verran. Ja siinä vaiheessa siihen työhön on jo niin sitoutunut, että purkaminen ja koko homman unohtaminen ei oo vaihtoehto.

Ja kuinkas kävikään, noin viikon tai parin päästä tulee joku uusi juttu, josta innostuu. Neuletyö, kirja, liikuntamuoto, blogi, kodin järjestykseen saaminen (”Miten muka aina voi olla niin vaikeeta laittaa tavarat paikalleen. NYT mä tsemppaan ja viikkaan noi pyykit ja laitan ylimääräiset tavarat kierrätykseen ja laitan tän kämpän kuntoon!”) tai muu, mikä sitten alkaa hivuttamalla vallata sitä vapaa-aikaa.

Innostuminen on sinänsä ihan hyvä juttu. Mä myönnän ihan auliisti, että oon ihminen, joka keksii sata ideaa tunnissa, ja vielä parempi jos niitä ei tarvitsisi ihan itse aina toteuttaa. Luin jossain vaiheessa Scott Belskyn Making Ideas Happen -kirjan (jonka mies lainasi kirjastosta eikä ihan saanutkaan sitä itse loppuun asti luettua – hänellä on myös tätä samaa taipumusta), joka oli ihan huikean inspiroiva. Mä ahmin sen lähes kertaistumalta, ja innostuin ihan älyttömästi siitä, että vau, nyt on joku ihan konkreettinen ohje siihen, miten homman saa toimimaan. Alkaako kuulostaa tutulta tää innostumispuoli?

Belsky tarjoaa siis ideoiden toteuttamiseen kaavaa, joka menee näin:
idea + järjestelmällisyys + yhteisö + johtaminen = toteutus
(Belsky 2010: suomennos oma)

Heti alussa huomaan, että toi järjestelmällisyys on se, joka kaataa useimmat mun projektit heti alkuunsa. Sen sijaan, että hetken miettisi, minkä verran on aikaa ja resursseja ja mistä kannattaa aloittaa, mä rupean vaan jostain kohtaa paahtamaan. Neuletyöt on toisaalta siitä kiehtovia, että niissä on yksi alkupiste: luo silmukat. Yleensä niissä on myös ohje, jonka mukaan mennään, joten sitäkään ei tarvitse itse pähkäillä. Muissa projekteissa sen sijaan on usein ongelmana se, että pitäisi itse löytää se silmukoiden luomista vastaava kohta, josta pääsisi eteenpäin.

Myös ajankäytön järjestelmällisyys on tällä hetkellä täysi vitsi meikäläisen elämässä. Tai no, lasten rutiinit pyörii aika tasaisella varmuudella, koska niiden huojuminen napsahtaa konkreettisesti omaan nilkkaan kärttyilynä tai muuna huonosti voimisena. On ns. kohtuullisen vahva motivaatio pitää ne kasassa. Samoin pyykkihuoltoon on täytynyt luoda rutiinit kahden täyskestovaippailevan lapsen kanssa – joko pyykit pistetään koneeseen joka aamu ja ripustetaan joka päivä tai sitten ei ole vaippoja. Myös silloin, kun tein gradua esikoisen ollessa pienempi, sain aika kivasti pyörimään sellaisen rytmin, että kun lapsi simahti päikkäreille, mä laitoin kahvin kiehumaan, tein hetken Shiva Nataa, ja sitten istuin koneelle kahvikupin kanssa työstämään. Joka arkipäivä, niin pitkäksi aikaa kuin lapsi nukkui tai kunnes aivot alkoivat savuttaa.

Muuten ajankäyttö tällä hetkellä pyörii tosiaan aika paljon sen ympärillä, nukkuvatko lapset samaan vai eri aikaan. Luovien projektien työstäminen ja ideoiden toteuttaminen vaatii sen verran keskittymistä, että sitä on vaikea tehdä lasten ollessa hereillä. Kotia voi toki siivota lasten kanssakin, vauva selkään kantoliinalla ja esikoinen apukäsiksi viemään tavaroita paikoilleen.

Yhteisö ja johtaminen on sitten taas kodin ulkopuolisissa projekteissa usein se, mikä ne mun kohdalla joko kantaa tai kaataa. Jos vaan malttaa aloittaa siitä yleiskuvan pohtimisesta, niin mä oon ihan tosi hyvä keksimään, missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä ja millaisia taitoja siihen tarvitaan. (Ehkä sen pohtimisvaiheen pitäisikin olla kaikissa projekteissa se ”luo 150 silmukkaa” -vaihe.) Ja jos tiedän, että projekti kiinnostaa muitakin, niin periaatteessa saan ihmisiä innostettua mukaan ja delegoitua hommia eteenpäin. Käytännössä taas oon aika ujo sellaisessa ”huhuu, mitäs tälle hommalle kuuluu?” -puolessa, erityisesti kun se tapahtuu nykyään niin usein sähköisesti.

Lisäksi johtamisessa on mun mielestä tosi tärkeää se, että projektista vastaava itse voi hätätilanteessa ottaa vastuun mistä tahansa projektin osa-alueesta, joka alkaa upota. Ei kaikista, sen takia niitä delegoidaan, mutta yhdestä kerrallaan, ja yhdessä sen tyypin kanssa joka sitä osa-aluetta itse vetää. Sen takia sillä projektivastaavalla ei saisi olla ihan kamalasti muuta hommaa, niin että jos joku osa ei toimi, se pystytään hoitamaan heti eikä kahden viikon päästä kun on seuraava vapaapäivä tai kahdelta yöllä, kun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. Ja no niin no, kuinka usein hommat toimii niin, että lähtee toteuttamaan projektia ja pystyy raivaamaan sille kalenteristaan ihan oikeasti tarpeeksi tilaa? Ei ainakaan täällä meilläpäin.

Ehkä se toteuttamiskykykin on sellaista lihasvoimatreeniä. Kun tarpeeksi saa tehtyä pieniä projekteja, niin silmä kehittyy ja näkee jo alkuunsa, että onko projekti sen kokoinen että sen voisi edes teoriassa saada toteutettua tässä aikataulussa vai unohdetaanko koko juttu. Että onko mulla rahkeita tän kokoiseen hommaan, ja jos ei niin voiko mistään karsia.

Ettei kaikki jäisi kesken.

Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Tukossa

Taisin mä muutaman viikon ehtiä olla jotenkin kotona omissa nahoissani. Raskauden ja vauvan elämän ensimmäisten viikkojen kuohunta alkoi laantua, ja ehdin jo onnitella itseäni siitä, että tässä alkaa löytyä joku rytmi ja rutiini.

Sitten päästiinkin vauvan kanssa suht kiireellisesti tutustumaan ensin Lastenklinikkaan ja puolitoista viikkoa myöhemmin Etelä-Karjalan Keskussairaalaan. Kiitos kysymästä, vauva on ihan ok, vaiva selvisi ja lääkitys on (toivottavasti) nyt kohdallaan. Mutta säikäytti, aika perin juurin.

Laivoilla ja hotelleissa on sellaiset palo-ovet, että kun hälytys tulee, niin ovet pamahtaa kiinni, jotta palo ei pääse leviämään. Tai näin ainakin arvelisin, en oo koskaan nähnyt sellaisia tositoimissa (onneksi). Tässä viimeisimmän sairaalaepisodin yhteydessä rupesin miettimään, että ihan kuin itselläkin olisi sellainen systeemi pään sisällä. Että kun kriisi iskee, niin pam, se pelon ja surun ja paniikin pieni tulipalo suljetaan kaikista suunnista palo-ovilla jotta järki pystyy operoimaan tilanteen kuntoon. Paha vaan, että sen kriisin päätyttyä kukaan ei enää muista avata niitä ovia ja sammuttaa sitä itse tulipaloa, vaan se tukahtuu itsestään jos tukahtuu.

Ekalla sairaalakeikalla juttelin hoitajan kanssa – olivat kuulemma meidän tultua osastolle miettineet, että olenkohan shokissa tai jotain, kun olin niin rauhallinen. Kotiin päästyä päällimäisin tunne, johon pääsin kiinni, oli ärtymys siitä, että pyykit on levällään ja keittiö siivoamatta. Toisella sairaalakeikalla kehtasin jopa olla iloinen siitä, että mulla oli aikaa lukea sillä aikaa kun vauva nukkui.

Toki se sellainen saippuasarjojen kyynelehdin-lapseni-sairaalavuoteen-vieressä -meininki on mulle aika vierasta muutenkin, mutta osa musta miettii, että eikö jossain kohtaa pitäis tuntua joltakin tämä. Järjen tasolla tietää, että koko tilanne on melko lailla hanurista, mutta tunteet on jääneet sinne palo-ovien taakse.

Osasyy löytyy varmaan siitä, että oon viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut aika moneen otteeseen sellaisissa duuneissa, joissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että on ns. tilanne päällä. Että pitää nopeasti ottaa pakka haltuun, miettiä mitä tehdä, ja sulkea ne omat tunteet sivuun rauhallisempaa hetkeä varten. Ja sitten kun niitä omia tunteita on sulkenut sivuun joka päivä viikon tai kuukauden verran, niin kysyttäessä päällimmäinen fiilis on että väsyttää; niiden palo-ovien kiinni pitämiseen kuluu aikas paljon energiaa. Mitään muuta ei oikeastaan osaa eritellä, koska tietää, että jos nyt alkaa puhua näistä työtehtävien herättämistä tunteista niin siinä menee monta tuntia jotka vois myös käyttää siihen, että nukkuu sitä väsymystä pois.

Tää ehkä palautuu myös paljolti siihen peilaamiseen – kun ei oo oikein missään ketään sellaista, joka pystyisi kuuntelemaan sen kaiken, kiireettömästi ja reagoimatta itse, niin ei sitä sitten tule käsitelleeksikään. Aika nuorena nimittäin opin sen, että tietyille ihmisille ei kannata kertoa mitään negatiivista tai kuormittavaa, koska vastauksena oli joko sen tunteen täydellinen nollaus (”Eihän tota nyt kannata pelätä”/”Ei sellaisesta kannata suuttua”) tai sitten kaiken selittäminen parhain päin (”No mutta onhan siinä sentään…”/”Ainakin sä pääset…”) niin että se alkuperäinen tunne jäi sivurooliin kun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen että tilanteessa on sentään jotain hyvää.

Tämä jälkimmäinen asioiden parhaiten päin selittäminen on jäänyt myös itselleni aika pahasti päälle. Että kun vauva joutuu sairaalaan, niin ainakin X, ja hyvä sentään että Y, ja sitäpaitsi sitähän mä oon kaivannut että olis aikaa lukea toi yksi kirja loppuun. Toki kaikessa on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta olisi tosi hyvä päästä eroon sellaisesta, että asioissa on hyvät puolet ja sitten ne neutraalit, joista ei puhuta kuin sivulauseissa ennen muttaa. Että no joo, olihan se sellaista, mutta hyvä puoli siinä oli että X.

Ja sitten kaiken tän tunnetukkoisuuden keskellä ystävä antoi hyvän neuvon: älä nyt ainakaan soimaa itseäsi siitä, että oot jumissa tän kaiken kanssa. Että vaikka tuntuu siltä, että pitäisi olla just se saippuasarjan sängyn vierellä kyynelehtivä äiti, niin ei se pakottamalla.

Meidän kaksivuotias on molempien vauvan sairaalakeikkojen ajan ollut tosi reipas, kun on ollut erossa äidistä ja vauvasta useamman päivän ja yön. Ja sitten jossain vaiheessa on tullut sellainen pitelemätön huutoitku, kun se reippauden kasaama väsymys ja stressi ja pelko ja suru ja kiukku purkautuu. Niissä tilanteissa ollaan miehen kanssa yritetty olla läsnä ja sanoa, että on lupa. Saa harmittaa, saa kiukuttaa, saa pelottaa. Sitä se hoitajakin mulle siellä sairaalassa sanoi, että saa reagoida. Ehkä osa musta on vähän kärsimätönkin sen suhteen – tulis nyt se totaalihajoaminen, niin saatais tää koko homma pois päiväjärjestyksestä ja pääsis ajattelemaan muitakin juttuja.

Ja toisaalta, jos mä jo tiedän että saa reagoida, niin ehkä mä saan antaa itselleni myös luvan olla vähän aikaa tukossa. Jos mä taas vaan huomaan, että aha, nyt on tällainen hetki, että asiat täytyy selittää parhain päin. Ja aha, nyt nousee pintaan sellainen tavallista voimakkaampi ärsytys siitä, että jääkaapista ei oo tyhjennetty jotain viikon vanhaa säilytysrasiaa. Ne tunteet tulee sieltä palo-ovien takaa varovasti, yksi kerrallaan, kun uskaltavat. Ja sit ehkä jossain vaiheessa sieltä tulee myös ne isot ja päätähuimaavat tunteet, niin ei tartte enää ihan niin kamalasti käyttää energiaa niiden piilottamiseen.

Fail

Puolisolla oli synttärit, niin tein synttärikakun. Maidottoman ja munattoman, koska vauvan vatsa ei kestä jos mä syön kumpaakaan, ja gluteenittoman, koska anoppi oli kylässä. Kokeilin uutta reseptiä, tein vielä vaniljakreemiäkin kermavaahtoa korvaamaan.

Siitä kakusta tuli Ihan Kamala. Pohja oli sitkeä, kuin olis huovutettua villasukkaa yrittänyt syödä. Vaniljakreemin kiisselipuoli jymähti keitettäessä, kun sekoitin sitä noin sekunnin liian pitkään. Se oli koostumukseltaan kuin tiivistesilikonia johon on ripoteltu vaniljansiemeniä sinne tänne. Margariinia vatkatessa kulho lipesi kädestä ja puolet margariineista lensi ympäri keittiön lattiaa (sen sai onneksi korvattua, kun ei ollut viimeinen margariinipurkki kaapissa).

Kakussa oli kaksi hyvää puolta – purkista tullut vadelmahillo ja miehen vatkaama kermavaahto, jota en tietysti itse voinut syödä. Meidän herkkusuu taapero, joka normaalisti vetelee kaiken lautaseltaan hyvällä halulla, laappi huolellisesti siitä annoksestaan kermavaahdot ja hillot, ja pyysi lisää kakkua. Kun sanoin, että sulla on vielä kakkua jäljellä, hän katsoi pohjan palasia lautasellaan ja ilmoitti: ”Ei noita.”

Onneksi kokeilin reseptiä ennenkuin oli joku muukin kuin anoppi kylässä. Onneksi mies arvosti mun tsemppausta lopullisesta tuloksesta huolimatta. Onneksi kyseessä oli miehen synttäri eikä esimerkiksi lapsen – pettymys olis voinut olla melkoisen paljon isompi sekä päivänsankarille että kakuntekijälle.

Mutta kirveli se silti. Oppimiskokemus sitä, pitää hyväksyä mokaaminen tätä. Mihin tahansa sen kietoo, niin kirvelee.

Shiva Natan koko pointti on se, että mokailee. Että tekee sen verran hankalaa tasoa, ettei ihan pysy perässä, niin aivot saa haastetta ja vetristyy.

Impron pointtina on se, että moka on lahja, josta voi tulla huikea uusi oivallus ja juonenkäänne. Sellainen, jota ei olisi ilman mokaa ikinä keksitty.

Aivot on ihan kärryillä sen asian kanssa, että tämä on nyt Hyvä Asia, että Teet Jotain Mukavuusalueen Ulkopuolella ja Kehityt. Ja sitten se toinen puoli, joku evoluutiohistorian kehittämä turvallisuuspäällikkö, huutaa pää punaisena että VIRHE! PIELEEN MENI! AAAAAGH! ET OSANNUT!

Minä: No en osannut, ihan totta. Harmittaa ihan vietävästi, kun olisin halunnut osata.

Turvallisuuspäällikkö: Noniin, katso nyt, kannattiko riskinotto? Kannattiko? Hyvä ettet joutunut sapelihammastiikerin saaliiksi!

M: …Niin siinä oli kysymys synttärikakusta. Ei hengenlähtötilanteesta. Vaikka olihan se vähän noloa, että tein niin suurella touhulla sitä kakkua ja sitten siitä tuli niin kauhea.

T: Noloa, nimenomaan, ja ajattele miten hyvä tuuri sulla kävi ettei lauma jättänyt matkasta vaikka nolasit itsesi ja teit virheen.

M: Mitä?! Kyllä mä tiedän, ettei J noin pienistä mokista edes mieti muuta kuin että voi että, harmi kun meni pieleen. Ei mua lauma jätä vaikka mokailisin miten.

T: Hmph, no anoppi olis ainakin saattanut ajatella susta vaikka mitä. Ja pitäähän sun nyt itsekin pysyä varpaillasi, ettet päästä itseäsi repsahtamaan.

M: Ahaa, tässä onkin kyse jostain itsesäätelyhommasta. No, mikäs siinä virheiden tekemisessä nyt on mun itseni puolesta niin vahingollista?

T: Jos sä vaan aina teet sellaista, missä et oo ollenkaan hyvä, niin et saa mistään onnistumisen kokemuksia. Sit sulla on koko ajan itsestäsi huono ja kurja olo, kun et pärjää missään.

M: Hmmm, okei. Eli siis epäonnistumiset tarkoittaa sun mielestä sitä, että mun itsetunto rapistuu, kun mun tekemiset ei onnistu täydellisesti.

T: Joo, just niin! Kerrankin me ollaan samaa mieltä!

M: Mutta onhan se nyt vähän surullista, jos mun itsetunto liittyy pelkästään siihen, missä mä oon hyvä. Kun en mä opi mitään, jos mä en suostu välillä olemaan jossain huono ja aloittelija ja tekemään virheitä. Ja tulee aika tylsä elämä, jos ei koskaan opi mitään uutta.

T: No mutta, no mutta, mihin me sitten perustetaan sun itsetunto? Jos kerran ei siihen, että oot loistava kaikessa mitä teet?

M: Voisko se perustua siihen, että uskaltaa opetella uusia juttuja ja tehdä niitä virheitä? Ja siihen, että sinnikkäästi jaksaa tutkia niitä tekemiään virheitä ja miettiä, että mitä vois tehdä eri tavalla ensi kerralla? Koska silloin kaikki ne mokailut tukee sitä tutkimista, kun tulee lisää dataa. Ja siinä mä nyt ainakin oon tosi hyvä, että ruoditaan kaikki asiat pohjamutia myöten.

T: …emmätiiä, voiko toi toimia…

M: Voidaanko kokeilla sitä? Että jokaisesta tällaisesta pieleen menneestä yrityksestä vois ensin antaa sen harmituksen harmittaa itsensä loppuun, ja sitten miettiä, että no mitä sitten seuraavalla kerralla tekis eri tavalla?

T: Kokeillaan vaan. Mutta sillä ehdolla, että mä saan varata oikeuden sanoa ”mitäs mä sanoin” aina jos menee pieleen. Kyllä sun pitää ne virheet silti huomata.

M: Joo, tehdään niin, kunhan et enää huuda sitä sellaisella kriisipaniikkiäänellä. Se on tosi rasittavaa.

T: Joo, sori. Se on jäänyt päälle sieltä sapelihammastiikeriajoilta.

M: Kiitos!

Noniin, mitä mä tästä sitten opin.

  1. On äärimmäisen hyvä testata reseptit ennen kuin niitä ihan oikeasti tarvitsee.
  2. Meidän taaperokaan ei syö ihan mitä tahansa, vaikka siinä olisikin sokeria.
  3. Anoppi löytää mun leivonnaisista aina jotain positiivista – tuossakin kakussa kuulemma maku oli ihan kohdillaan, vain koostumus oli vähän kummallinen.
  4. Täydellisyydentavoittelu alkaa ahdistaa aika nopeasti, jos on jossain asiassa aloittelija.
  5. Virheiden tekeminen saattaa ottaa päähän, vaikka kuinka tietäis, että se on lopulta hyväksi. Ja se myös saa ottaa päähän. Ei tartte olla mikään ikuinen mielenrauha, jos ei tunnu siltä.
  6. Virhe rakentaa uutta.

Vähän niinkuin kuntoillessa – sen viimeisen toiston kohdalla, kun ei enää pysty, lihas viestii, että tarttee lisää voimaa, pitää levätä ja vahvistaa. Mokan kohdalla universumi (tai mikä onkaan) viestii, että tässä tuli stoppi, pitää opetella lisää että pärjää eteenpäin.

Ja kyllä, edelleen harmittaa. Olis ollut kiva syödä herkkutäytekakun jämiä aamuteen kanssa.