Joulukalenteri 2.12.: Aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun toisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Minkä verran minulla/meillä on aikaa ja resursseja joulun valmisteluun ja viettoon?

Riittävän hyvä löytyy insipraation ja armollisuuden risteyksestä. Niin myös riittävän hyvä joulu. Edelliset kaksi kysymystä (30.11. ja 1.12.) ovat virittäneet inspiraatiota siihen, miltä voisi tuntua ihana, omannäköinen, omiin ja rakkaiden tarpeisiin vastaava joulu.

Tämä kysymys puolestaan palauttaa armollisuuteen: Mikä on oikeasti mahdollista tänä vuonna, näillä resursseilla, tässä elämäntilanteessa?

Sama tarve, monta strategiaa

Samaa tarvetta voi täyttää tuhansilla strategioilla. Parhaita strategioita ovat sellaiset, jotka vastaavat samalla moneen tarpeeseen.  Jos minulla on ilon ja yhteyden ja luovuuden tarve, ja aiemmin olen täyttänyt sitä leipomalla piparkakkutalon yhdessä lasten kanssa, niin se voi tänäkin vuonna olla ihana idea. Ja jos tarvitsen lisäksi helppoutta ja lepoa ja armollisuutta, niin tulisiko joulu ihan ilman sitä taloa, tai voisinko pyytää jonkun ystävän kaveriksi leipomaan lasten kanssa valmistaikinasta, vai katsottaisiinko vain kuvia upeista piparkakkutaloista?

Meillä kaikilla on rajalliset resurssit. Aikaa on jokaisella vuorokaudessa 24 tuntia, ja siitä on ihmisestä riippuen enemmän tai vähemmän käytössä mihinkään muuhun kuin päivästä toiseen selviämiseen. Rahaa on käytössä sen verran kuin on, tahdonvoimaa samoin. Itse kohtaan useimpina vuosina sen todellisuuden, että joulukuun alussa tullut ”hei mitä jos neuloisin kaikille joululahjaksi jotain ihanaa” -idea ei välttämättä ole toteutuskelpoinen, vaikka kuinka innostaisi. (Nykyään tajuan sen jo ennen kuin puikoilla on viisi keskeneräistä työtä ja ajatuskin neulomisesta ahdistaa ja turhauttaa.)

Varsinaisen joulunajan kanssa on usein sama juttu. Olisi ihanaa, jos voisi mennä viikoksi sukulaisten luokse toiselle puolelle maata, ja tänä vuonna se ei onnistu. (Tai sitten päinvastoin – ”voi harmi, olisi ollut ihanaa tulla teidän luokse viikoksi, mutta nyt se ei onnistu *helpotuksen huokaus*” ). Kun jo tässä vaiheessa joulukuuta miettii, että mikä on suunnilleen realistista – ja ehkä vielä puolittaa senkin suunnitelman, jos tilanne on todella tiukka jonkun resurssin suhteen – niin todennäköisemmin kapasiteetti riittää paitsi joulun valmisteluun myös joulusta nauttimiseen.

Kodin säihkyväksi puunannut, röykkiöittäin lahjoja hankkinut ja Huikeimmat joululaulut kahlannut mutta loppuunpalanut vanhempi ei varsinaisesti ole joulumieltä ylentävä tekijä, ainakaan useimmille.

Tähän kohtaan nimittäin haluan sanoa vielä uudestaan sen, mihin tuolla aiemmin jo viittasin: helppouskin on tarve. Sitä saa tarvita, ja sen puuttuminen kuluttaa ihmistä. Joulun yhtälöön saa laskea mukaan myös helppouden ja stressittömyyden.

No mutta kun kyllähän minun KUULUU…

Joissakin meistä (itseni mukaanlukien) helppouden ja stressittömyyden kaipaaminen herättää kaikenlaisia ”mutta kun kyllähän minun nyt KUULUU” -tyyppisiä ajatuksia.

Niiden kohtaamiseen on monia tapoja, ja yksi toimiva on Byron Katien The Work: Kun löydän stressaavan ajatuksen (kuten tuon ”Minun Kuuluu Tehdä Joulua Varten Asiat X, Y ja Z”), niin kysyn itseltäni neljä kysymystä:

1) Onko se ajatus totta? Ihan todellako kuuluu? Says who?

2) Voinko sataprosenttisesti tietää, että se on totta? Voinko olla varma, että minun ei esimerkiksi kuuluisi tehdä juuri päinvastoin, tai vähän eri tavalla? (Yleensä vastaus näihin kahteen kysymykseen on ”ei, en voi oikeastaan tietää, että tämä on totta”)

3) Miten toimin, reagoin, tunnen, kun ajattelen tämän ajatuksen? Tämän kysymyksen vastaus ei useinkaan ole kauhean kaunista ajateltavaa: kohtelen itseäni ja toisia aika rumasti, stressaan ja tiuskin ja teen erittäin ei-jouluisia asioita.
4) Kuka tai mitä olisin, jos en voisi ajatella tuota ajatusta? Jos tuota ajatusta ei olisi olemassa? Tähän kysymykseen reagoin itse yleensä aika fyysisesti: olo kevenee, ja usein huomaan, että pystyisin toimimaan ilman stressiä ja tekemään fiksumpia valintoja.

Prosessiin kuuluu myös vastakohdan miettiminen: Mikä olisi tämän lauseen vastakohta, ja onko sekin yhtä totta? Vastakohta tuolle olisi ”Minun Ei Kuulu Tehdä Joulua Varten X, Y, Z” – onko se totta? No ei kuulu, vaan voin tehdä jos haluan sillä tavalla vastata johonkin tarpeeseen. Ja en halua, joten tadaa, en tee. Sekin voisi olla ihan totta.)

Aika ja resurssit kannattaa pitää mielessä toki muulloinkin, mutta erityisesti jouluna niiden kanssa voi käydä vähän ohraisesti – juuri siksi, että jouluun liittyy kaikenlaisia merkityksiä ja tunteita. Joulu on siis loistavaa aikaa harjoitella niiden huomioimista. Ehkä sitten uuden vuoden puolella tuntuu jo ihan helpolta huomata, onko johonkin asiaan kapasiteettia vai ei.

Huomenna jatketaan resurssien miettimistä sen näkökulmasta, mihin haluat oikeasti tänä jouluna panostaa ja mihin sitävastoin et. Armollisuutta joulukuuhusi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tapaus elmukelmu eli vanhemman tunnetaidoista

Syyskuun aiheena Lupa olla minä-blogissa ja uutiskirjeessä ovat tunteet. Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaarissa ke 27.9. pohditaan sitä, miten tunnetaitojen harjoitteleminen voi auttaa kärsivällisyyttä sekä edellisenä iltana että aamun tuoksinassa.

Omista tunnetaidoistani valtaosan olen oppinut vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Osittain siksi, että lasten tunteiden äärellä on täytynyt opetella tunteiden sanoittamista, tarpeiden arvaamista, kuuntelemista sekä empatiaa – lapsilla nimittäin tunteita riittää.

Vielä suurempi syy on kuitenkin ollut se, että vanhemmuus on pistänyt minut nokakkain myös kaikkien omien tunteideni kanssa. Ylitsepursuava rakkaus, hellyys ja kiitollisuus, samoin kuin ihan demoninen kiukku, murskaava häpeä, ja selkärankaa raastava pelko ovat tulleet tutuiksi tässä viimeisten vuosien aikana.

Tunteet elmukelmuun

Samalla olen tullut huomanneeksi, miten valtavasti ja koko ajan me aikuiset yritämme jatkuvasti hallita tunteitamme. Järkeistämme, selittelemme, rationalisoimme. Jos jokin asia suututtaa tai pelottaa, niin etsimme sille järkevän vastauksen, sen sijaan että tunnistaisimme, mistä on kyse. Tunteesta.

Toki tunne kertoo aina tarpeista, ja tarpeiden täyttymiseen tai täyttymättä jäämiseen on usein selityksiä. Vaan mikä siinä on, että niihin selityksiin on paljon turvallisempi takertua kuin myöntää oma tunne?

No mikäpä muu kuin haavoittuvuus. Se, että tunteiden kokeminen, sekä miellyttävien että vaikeiden, on ihan tolkuttoman haavoittuvaa. Kun olemme tottuneet paketoimaan tunteemme elmukelmuun ja folioon ja muovipurkkiin ja tunkemaan jääkaapin perälle, on vaikeaa olla läsnä niiden kanssa tässä hetkessä.

Silloin on myös vaikeaa olla lapselle läsnä tässä hetkessä. Nähdä lapsi sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin toivoisimme hänen olevan. Elmukelmu-muovipurkki-tunteet sulkevat meidät siltä yhteydeltä, joka on vanhemman ja lapsen suhteessa parasta ja tärkeintä ja arvokkainta.

Niin tässä seitsemän vuoden aikana on tullut purettua aika monta elmukelmu-muovipurkkia sieltä jääkaapin pohjalta. Lapsi on nimittäin joka tapauksessa avoin ja läsnä ja haavoittuva. Ainakin alkuun. Se, miten me kohtaamme omat tunteemme, on lapsen oppimisympäristö ja käsikirja sille, miten hän oppii kohtaamaan omat tunteensa. Meidän esimerkistämme riippuu, oppiiko hän tehokkaimmat elmukelmun käärimisen tavat ja mestaritason jääkaappitetriksen, vai oppiiko hän olemaan läsnä omille tunteilleen silloinkin, kun ne ovat epämiellyttäviä, kivuliaita, raastavia.

Kolme tapaa purkaa tunteita elmukelmusta

Siksi olen itse valinnut opetella tunnetaitoja. Vähemmän elmukelmua, enemmän läsnäoloa. Se opettelu jatkuu edelleen, tietysti. Itse olen opetellut sitä muunmuassa näillä seuraavilla tavoilla ja ajatuksilla.

Tunteen voi nimetä – ja hyväksyä sen minkä voi

Huomasin, että itselleni jotkut tunteet olivat tosi vaikeita sanoittaa, ja toiset puolestaan valtavan helppoja. Kaikkein helpoin tunnistaminen ja nimeäminen on siinä, tuntuuko jokin tunne miellyttävältä vai epämiellyttävältä. ”Nyt tuntuu kamalalta” on sekin tunteen sanoittamista, vaikka ei vielä ihan tietäisikään, onko tämä ahdistusta vai kiukkua vai surua vai turhautumista vai mitä. Toki tunnesanojen opetteleminen auttaa tunnistamaan omia tunteita yhä paremmin. Myös tunteen paikallistaminen kehossa auttaa usein tunteen käsittelyssä – vaikka en keksisikään tälle tunteelle nimeä, niin huomaan, että se tuntuu puristuksena rintakehän kohdalla tai kiristyksenä niskassa.

Nimeäminen on myös yksi tapa hyväksyä se, mitä on. Nyt on näin, että minua suututtaa. Nyt on näin, että minua ärsyttää että minua suututtaa. Nyt on näin, että hävettää kun suututtaa. Ja jos en pysty hyväksymään tunnetta, niin pystynkö hyväksymään yhtään mitään tästä kokemuksesta? Pystynkö hyväksymään, että välillä minua hävettää ihan valtavasti kun en osaakaan käsitellä tunteitani rakentavasti? Pystynkö hyväksymään sen, että minua surettaa kun huusin aamukiireessä?

Jos pystyn hyväksymään ihan pienenkin osan omasta kokemuksestani ja tunteestani, se antaa tilaa hengittää vähän vapaammin.

Omia odotuksia voi tunnistaa ja harjoitella armollisuutta

Itselläni tunteiden elmukelmuttaminen ja perfektionismi kulkevat käsi kädessä. Pitää käyttäytyä tietyllä tavalla, pitää saada hommat tehtyä, pitää näyttää tietynlaiselta – ja jos minulla on jotain tunteita siihen asiaan liittyen, niin ei voi mitään. Mitä enemmän paketoin itseeni ”pitäisi” -odotuksia ja -vaatimuksia, sitä vähemmän minulla on tilaa sille, mitä aidosti tarvitsen.

Ja jos suuntaankin perfektionismini tunteiden käsittelyyn – ”minusta tulee Maailman Paras Tunteiden Käsittelijä!!” – niin se kaatuu ensimmäiseen epäonnistumiseen. Mikä tahansa taito, myös tunteiden käsitteleminen, etenee virheiden ja mokien kautta.

Vain olemalla läsnä ja armollinen mokailevalle, epätäydelliselle itselleni voin ylipäänsä oppia omien tunteideni käsittelyä.

Ja armollisuus on haavoittuvaa. Odotuksista luopumisen ajatus voi tuntua siltä, että sitten vain tekee mitä huvittaa eikä missään ole mitään rotia. Erityisesti jos on vaikea luottaa itseensä ja omaan suoraselkäisyyteensä, niin ulkoiset odotukset voivat tuntua hyödylliseltä apuvälineeltä. Ja jos ne tuntuvat hyvältä ja auttavat elämään läsnäolevaa arkea niin why not, hyvä niin.

Usein odotukset kuitenkin kiristävät, stressaavat ja ahdistavat – lähinnä silloin, kun asiat menevät eri tavalla kuin odotin. Silloin ne odotukset eivät ole enää hyödyllinen apuväline, vaan ne haittaavat tilanteessa toimimista. Niissä hetkissä hyväksyminen ja odotuksista irti päästäminen antavat tilaa. Nyt on näin, nyt minusta tuntuu tältä, syvä hengitys.

Toisille ihmisille voi kertoa, miltä tuntuu

Tämä on ollut mulle itselleni ihan mullistavaa. Että kun kertoo toisille ihmisille, miltä tuntuu, niin se jo usein helpottaa. Tulee sanallistettua sitä itse kokemusta, sen sijaan että pelkästään älyllistää tapahtunutta. On nimittäin tosi helppo mennä sellaiseen moodiin että yrittää järkeillä jostain tilanteesta kurjat fiilikset pois, kun hyödyllisempää olisi vain sanoa, että nyt oon tosi pettynyt ja turhautunut. Tai vaikka että en ole tyytyväinen tähän nyt lainkaan.

Jos kurjaan fiilikseen liittyy jonkun toisen ihmisen käytös, niin ilman muuta on hyvä sanoa siitä tälle toiselle ihmiselle – jossain vaiheessa. Silloin kun tunteiden tunnistamista ja tunneilmaisua opettelee, niin voi tuntua todella haavoittuvalta kertoa omista tunteista ihmiselle, jonka käytös on niitä loukannut.

Silloin sitä tunteiden purkamista on tosi hyödyllistä opetella jonkun luotettavan, läheisen ihmisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka hyväksyy myös sen, että en osaa pukea sanojani aina niin tarkasti tai en ehkä löydä muuta sanaa tälle tunteelle kuin ”v*tuttaa”.

Kuulluksi tuleminen ja empatia ovat meillä usein niin vajaalla, että niitä täytyy tankata useaan kertaan, ennenkuin itse-empatia riittää vaikkapa voimakkaan tunnekuohun taltuttamiseen.

Yksinkertainen ei aina ole helppoa

Tuntuu huvittavalta, että näin yksinkertaisia asioita on pitänyt opetella vuosikausia, ja se opettelu jatkuu edelleen. Ja sitten taas toisaalta – se, että jokin on yksinkertaista, ei tarkoita että se on helppoa. On myös oikeastaan aika lohdullista, että tunnetaitoja voi opetella näin yksinkertaisesti. Tunnekuohun keskellä nimittäin on helpompi muistaa yksinkertaiset asiat.

Millä sanoilla kuvaisin tätä tunnetta? Missä kohtaa kehoa se tuntuu?

Mitä ”pitäisi” -ajatuksia tähän liittyy?

Kenelle voisin tästä kertoa?

Tunteiden elmukelmuttaminen vaikuttaa siltä, että se suojaisi meitä ikäviltä tunteilta. Siksihän siihen on moni alunperin oppinutkin. Se kuitenkin eristää meidät myös miellyttävistä tunteista: rakkaudesta, yhteydestä, kiitollisuudesta, ilosta, rauhasta.

Kun sitä elmukelmua purkaa, niin huomaa myös, että ne kurjatkin tunteet ovat vain tunteita. Ne eivät riko meitä, ne menevät ohi, ja niillä on meille tärkeitä viestejä.

Tule mukaan purkamaan tunteiden elmukelmuja Kärsivällisemmän aamun tunnetaidot -webinaariin ke 27.9.! Webinaari on ilmainen, ja saat ilmoittautuessasi myös Kärsivällisempi aamu -minikurssin, jos et ole sitä vielä tilannut. Olet lämpimästi tervetullut. ❤️

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Entäs kun helpot ratkaisut on jo kokeiltu?

Eilen pidin Facebook Liven kautta Kysy mitä tahansa kärsivällisyydestä -tuokion, jossa vastasin muutamiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Tallenteen löydät Lupa olla minän Facebook-seinältä, ja Facebookin kautta voit myös lähettää omia kysymyksiäsi seuraavia Kysy mitä vaan -livejä varten.)

Yksi kysymyksistä käsitteli sitä, että siirtymät ovat hankalia kun lapsi uppoutuu omiin puuhiinsa eikä malttaisi lähteä. Käytössä heillä on jo ennakointi, eli muistutukset kymmenen ja viisi minuuttia ennen lähtöä. Silti lähteminen on tahmeaa, ja aikuista ärsyttää kun sama toistuu jatkuvasti, ja muutenkin täytyy aamukiireessä keskittyä tuhanteen asiaan kerralla.

Tällaisessa tilanteessa useimmat helpot vinkit on jo käytetty – ennakoimista minäkin olisin (ja olen) ensimmäisenä kokeillut. Videossa avaan tarkemminkin sitä, että miten tätä tilannetta voisi lähteä ratkomaan, mutta tänään halusin kirjoittaa sellaisesta asiasta, joka tuohon kysymykseen vastatessa tuli mieleen. Tämä liittyy vähemmän siihen varsinaiseen kysymykseen ja perheeseen, ja enemmän sellaiseen ajattelun tapojen muutokseen, joka auttaa meitä luonnostaan pysymään kärsivällisempinä.

Lapsi ei ole meille velkaa sitä, että meidän tarpeemme täyttyvät.

Yleensä jos haluaisin, että lapsi toimii toisella tavalla, se johtuu siitä että tarpeemme eivät täyty. Lisäksi meillä on helposti odotus, että lapsen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Erityisesti jos olen jo yrittänyt ratkoa tilannetta jotenkin, vastata lapsen tarpeisiin, auttaa lasta tekemään kanssani yhteistyötä, niin helposti tulee ajatus, että lapsen nyt kuuluu ikäänkuin vastavuoroisesti toimia toisella tavalla helpottaakseen meidän elämäämme.

Ja kun ne vastavuoroisuuden ja yhteistyön ja tuen ja arvostuksen (tai mitkä ikinä) tarpeet eivät täyty, niin siitä voi tulla sellainen leima, että lapsi on kiittämätön, tai ärsyttävä, tai ei arvosta minun näkemääni vaivaa. Mikä puolestaan kiristää tilannetta entisestään, kun alan tulkita lapsen käytöstä sen leiman kautta. No niin, taas se tekee noin, kiittämätön mikä kiittämätön. Tai: mahdoton tilanne, en halua edes yrittää enää, olkoon.

Tällaisella hetkellä tulemme kaataneeksi vastuun niistä meidän tarpeistamme lapsen niskaan. Koska minä olen tehnyt X, niin lapsen kuuluisi tehdä Y jotta minun tarpeeni täyttyisivät.

Lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa meidän tarpeistamme. Hän ei ole meille velkaa sitä, että hän omalla toiminnallaan huomioi meidän tarpeemme. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia meistä.

Vastuun ottaminen omista tarpeista kuulostaisi enemmänkin tältä:

Ahaa, huomaan että minua ärsyttää ja turhauttaa, mitähän minä tarvitsisin?

Okei, tarvitsen helppoutta ja vastavuoroisuutta ja yhteistyötä. Hmm, näillähän ei ole suoranaisesti mitään tekemistä lapsen kanssa, vaan nämä ovat minun tarpeitani.

Onko minulla elämässäni mitään sellaista kontekstia, josta voisin saada näitä tarpeita paremmin täyteen? Voisinko helpottaa arkea jollain muulla tavalla, tai voinko pyytää apua? Voisinko pyytää vastavuoroisuutta ja yhteistyötä esimerkiksi joltakulta aikuiselta elämässäni?

Meillä aikuisina on kapasiteettia ja resursseja siihen, että mietimme tällaisia asioita. Lapsella ei ole. Lapsi on vastuussa omista tarpeistaan, ei meidän. Me olemme vastuussa omista tarpeistamme, ja tietyssä mielessä olemme myös vastuussa siitä, että lapsellamme on toimivia strategioita vastata omiin tarpeisiinsa.

Mitä pienempi lapsi, sitä konkreettisemmin olemme itse myös vastuussa niiden strategioiden toteuttamisesta – pienen lapsen itku on strategia tarpeiden täyttämiseen siinä missä kolmevuotiaan  meritähtiraivari naamallaan eteisessä tai kuusivuotiaan ”ei kuulu sulle”. Meidän vastuullamme on auttaa lasta oppimaan rakentavampia ja toimivampia strategioita ja jatkuvasti kuunnella, että mitkä tarpeet siellä lapsen (toisinaan säälittävän tehottoman) toiminnan taustalla mahdollisesti ovat.

Siihen auttamiseen ja kuuntelemiseen meillä ei riitä jaksaminen, jos emme ota ensin vastuuta omista tarpeistamme. Elämä on sitä, että jatkuvasti huomaamme, mitä tarvitsemme, ja kokeilemme parempia keinoja vastata niihin tarpeisiin. Kun tarpeemme täyttyvät yhä paremmin, meille jää jäljelle kapasiteettia huolehtia vaikkapa niistä lapsen tarpeista ja auttaa häntä oppimaan parempia strategioita. Ja kun lapsikin löytää parempia strategioita vastaamaan tarpeisiinsa, niin arki rullaa paremmin.

Mitä tarvitsen, mistä sitä saisin?

Mikä sitten on tehokkain mahdollinen tapa suhtautua tilanteisiin, joissa lapsen toiminta tuntuu kiittämättömältä ja itsekkäältä? Palata niihin omiin tarpeisiin.

Mitä tarvitsen, kun kerran tämä niin kovasti ärsyttää? Miten asioiden tulisi muussa elämässäni olla, jotta osaisin suhtautua lapsen toimintaan empaattisesti, eikä se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta? Miten muuten voisin tätä tarvetta täyttää? Kuka minua voisi tässä auttaa?

On myös hyödyllistä pohtia sen hyväksymistä, että lapsella nyt saattaa olla tällainen vaihe, jossa hän tarvitsee minulta ekstratukea. Se vaihe saattaa olla viikkojen, tai kuukausien, tai muutaman vuoden mittainen, eikä sitä välttämättä tiedä etukäteen.

Voinko hyväksyä sen, että nyt on näin, ja lapsi tarvitsee tukea tai muistuttamista tai konkreettista auttamista tai empatiaa enemmän kuin minun mielestäni olisi ”kohtuullista”? Voinko hyväksyä, että tämä saattaa olla osa hänen omaa oppimisprosessiaan, tai sitten tämä on luonteenpiirre (feature, not a flaw) ja lapsi vain tarvitsee nyt sitä mitä tarvitsee? Ja mitä tarvitsen, jotta minun olisi helpompi hyväksyä tämä?

Joskus asian hyväksyminen keventää painetta toistuvasti stressaavasta tilanteesta ja muuttaa kuin vaivihkaa myös minun toimintaani. Joskus sen myötä lapsi oppii nopeammin, tai sitten lapsi oppii omassa tahdissaan täysin riippumatta siitä, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Joskus tilanne ei muutu, vaikka kuinka hyväksyisin. Jokaisessa näistä tapauksista minun on helpompi olla omissa nahoissani, kun en käytä omaa kapasiteettiani tilanteen vastustamiseen. Ja jo se helpottaa monia tilanteita.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla harjoitellaan kärsivällisyystaitoja omista tarpeista huolehtimisen, lapsen tarpeiden huomioimisen sekä vuorovaikutuksen kautta. Kurssi alkaa 17.4., ja lisää voi lukea täältä. Tervetuloa mukaan.

Miksi hyväksyisin sen, että asiat menevät eri lailla kuin halusin?

…tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä lainaus (jonka lähteeksi löysin 1900-luvun alussa vaikuttaneen teologin Reinhold Niebuhrin) on osa Tyyneysrukouksen nimellä kulkevaa rukousta. Siinä mielestäni tiivistyy myös suurta viisautta ihmiselämään yleensä, katsomuksesta riippumatta. Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssin kolmannella viikolla puhutaan odotuksista, myös tämän lainauksen näkökulmasta.

Usein nimittäin odotamme itseltämme (ja lapsiltamme) sellaisia asioita, jotka realistisesti katsottuna ovat mahdottomia. Silloin kaivataan hyväksymistä ja armollisuutta.

Toisaalta usein emme odota itseltämme jotain, koska arvelemme että se olisi mahdotonta, vaikka joku keino todennäköisesti löytyisikin. Silloin tarvitaan rohkeutta ja inspiraatiota.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, että mistä itse olen etsinyt sitä kolmatta, eli viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mistä tiedän, voinko muuttaa jotain vai en?

Noin karkeasti ottaen itse ajattelen näin: Pystyn vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat minun hulavanteessani. Tunteisiini, tarpeisiini, käytökseeni, ajatteluuni, siihen miten kohtaan toiset ihmiset.

Tähän hetkeen, siihen miten nyt on, en voi vaikuttaa. Seuraavaan hetkeen toki voin, mutta minun täytyy tehdä se muuttamalla käytöstäni, vaikuttamalla tunteisiini tai tarpeisiini, tiedostamalla ja muuttamalla ajatteluani tai odotuksiani.

Itselleni konkreettisin keino erottaa nämä kaksi toisistaan (ja löytää sitä viisautta) on ollut ajatus siitä, että jos pystyn hyväksymään tässä hetkessä kaiken, mitä läsnä on, löydän myös ne asiat, joihin voin vaikuttaa. Sillä löydän myös rohkeuden tehdä asioille jotain.

Jos lapsella on huutoraivari ja minulla migreeni ja kello on miljoona ja huomenna on aikainen herätys, niin minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko vastustan sitä, että nyt on näin, ja kasaan itselleni migreenin ja turhautumisen ja hermostuksen päälle vielä kiukkua siitä, että maailma on nyt väärin! Samalla käytän sen vähänkin toimintakykyni ja kapasiteettini tämän tilanteen sisäiseen vastustamiseen ja pahimmassa tapauksessa jumitun kokonaan enkä pysty korjaamaan tilannetta lainkaan.

Tai sitten hengitän syvään. Tunnistan, että nyt on näin. Hyväksyn kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita tämä ”nyt on näin” minussa herättää. Ja saan ehkä ihan piirun verran lisää kapasiteettia tehdä jotain hyödyllistä, jotta tilanne muuttuisi mahdollisimman nopeasti.

Tämä tarkoittaa, että etsin nykyhetkestä kaiken sen, minkä aidosti voin hyväksyä. Voinko hyväksyä sen, että kello on näin paljon ja kukaan ei ole lähelläkään iltapuuhia? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä sen, että minua ärsyttää tämä tilanne? Voinko hyväksyä, että tämä menee eri tavalla kuin odotin? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä, että vastustan tätä tunnetta ja tätä tilannetta? Voinko hyväksyä, että nyt minulla on ajatus siitä, että tämän pitäisi olla toisin? Ja niin edespäin.

Miten hyväksyminen tapahtuu?

Usein hyväksyminen tuntuu rentoudelta ja keveydeltä, ja vastustus tuntuu jännitykseltä ja puristukselta. Kehon viestejä voikin käyttää vihjeinä siitä, että nyt taitaa olla aika paljon vastustusta käynnissä. Ja vaikka en tietäisi, että mitä vastustan, niin jo jännittyneen kehon osan rentouttaminen voi auttaa.

Yksi tapa siihen on ensin antaa itselleen lupa jännittää niin paljon kuin vain mahdollista, ja sitten hengittää syvään ja päästää koko jännitys irti. Toinen tapa on kiinnittää huomiota jännittyneeseen kohtaan, hengittää sisään ja ulos, ja havainnoida uteliaana muuttuuko tuntemus siinä kohdassa.

Tunteiden ja ajatusten ääneen nimeäminen on myös hyvä tapa harjoitella hyväksymistä. ”Nyt ärsyttää, turhauttaa, hävettää. Nyt mulla on sellainen ajatus, että kaikki on ihan pilalla ja tämä koko ilta oli katastrofi.”

Itseäni auttaa erityisesti lause ”mulla on sellainen ajatus/odotus, että…”. Silloin nimeän sen ajatuksen, mutta otan siihen vähän etäisyyttä, jolloin minun on helpompi hyväksyä se ja samalla kyseenalaistaa: onko tuo todella noin? Onko odotukseni todella realistinen? Myös sana ”pitäisi” on hyvä vihje: silloin kun sanon tai ajattelen, että asioiden ”pitäisi” mennä tietyllä tavalla, niin taustalla on odotus, joka ei välttämättä ole ollenkaan realistinen.

Ja toki hyväksymistä voi harjoitella myös niin, että keskustelee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa antaa empatiaa ja kuunnella hyväksyvästi. Hyväksyvä asenne nimittäin tarttuu, kun tulee aidosti kuulluksi kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Usein olemme oppineet vastustamaan tunteitamme, ajatuksiamme, kokemuksiamme nimenomaan toisilta ihmisiltä. Samalla tavalla myös hyväksymistä ja itse-empatiaa voi oppia sillä, että vastaanottaa niitä keskustelussa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin osaamme suhtautua lapsiimme ja heidän kokemukseensa, sitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin he oppivat itsekin suhtautumaan. Se taas vapauttaa meiltä molemmilta kapasiteettia toimia arjessa, sietää epävarmuutta ja käsitellä tunteita, eli toisin sanoen helpottaa arkea pieni pala kerrallaan. Ja sieltä yllättäen voi löytyäkin muutosta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssilla opetellaan kärsivällistä ja lempeää kasvatusotetta itse-empatian ja itsestä huolehtimisen kautta. Kurssi alkaa 17.4. ja paikkoja on vielä jäljellä. Lue lisää ja tule mukaan: Kärsivällinen kasvattaja 2.0. <3

Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3