Vanhemmuuden ja uran yhdistämisestä myötätuntoisesti

Mä oon viimeiset muutaman päivää lukenut ja treenannut aihetta Nonviolent Communication eli NVC, jota kutsutaan myös nimellä Compassionate Communication eli myötätuntoinen vuorovaikutus.

Perusideana NVC:ssä on se, että ihmisten välinen vuorovaikutus toimii parhaiten silloin, kun kukin vuorollaan tulee aidosti kuulluksi. Ja jotta tulisi aidosti kuulluksi, niin on syytä keskittää viestintänsä neljään teemaan:

1. Havainto
2. Tunne
3. Tarve
4. Pyyntö

Toisin sanoen kerrotaan, mitä MINÄ havaitsen, mitä tunteita se MINUSSA nostattaa, mikä tarve MINUSSA on päällimmäisenä ja aiheuttaa sen tunteen, ja mitä MINÄ voin pyytää SINULTA, niin että elämäni olisi sen tarpeen osalta helpompaa.

Tämä toimii myös kuuntelun formaattina, niin että kun kuuntelen toista ihmistä, yritän aktiivisesti selvittää, mitkä havainnot, tunteet, tarpeet tai pyynnöt siellä taustalla haahuilevatkaan. Ja koska tunne kumpuaa aina jostain tarpeesta, niin tiivistettynä sanotaan, että kaikki sanat ja teot on yrityksiä täyttää jotain tarvetta.

Mä oon treenannut tätä lähinnä ton meidän 2,5-vuotiaan kanssa, kun kypsyin siihen, että itse jatkuvasti jankutan ja komennan ja ylipäänsä yritän kontrolloida lapsen toimintaa täyttääkseni milloin mitäkin omaa tarvettani. You know, tarvitsen lepoa, ennustettavuutta, yhteistyötä, myötätuntoa, iloa, mitä milloinkin, ja mun strategia siihen on että mä sanon lapselle viidettätoista kertaa saman ruokailun aikana ”Syötkö vielä vai oletko valmis? No, jos syöt niin syö sitten äläkä haaveile.”

Aina välillä mä muistan ja jaksan kommunikoida tällai NVC-henkisesti, ja sit tahdonvoimareservi lopahtaa ja mä repsahdan siihen jankuttamiseen ja komentamiseen. Mutta se taito kehittyy vain treenaamalla, joten pienen lepohetken jälkeen yritetään uudestaan. Onneksi lapsi tarjoaa rutkasti sellaisia hetkiä, joissa voin valita, että treenaanko vai en. 🙂

Ja sitten välillä myös mediasta tulee tilaisuuksia harjoitella tietoisesti empatiaa ja sitä ”etsitään tunteet ja tarpeet vaikka sieltä kiven kolosta” -kuuntelemista. Niinkuin vaikka eilen, kun Kataisen osa-aikatyöuutisen jälkimainingeissa Iltalehden uutispäällikkö kehotti kotiäitejä vaihtamaan leipomisen ja päikkärit ihan oikeisiin töihin, koska töissä on kivaa.

Ensimmäinen oma reaktioni oli tietysti kiehahdus siitä, että jaa, kotiäidit leipoo ja juo kaakaota ja yleisesti sluibailee vaan kotona. Sitten harkitsin, että olisin kirjoittanut samantyylisen tekstin mutta uravanhemmista, jotka pelaa Facebook-pelejä työajalla ja istuu loppuajan kahvihuoneessa juoruilemassa. Hoksasin kuitenkin, että se ei olisi itseasiassa keskustelua ollenkaan, kun kumpikaan osapuoli ei kuuntelisi toista.

Niin tässä nyt on sitten ensin mun NVC-harjoitustulkinta siitä, mitä kyseinen kirjoittaja havaitsee, tuntee, tarvitsee ja pyytää. Ja sitten kerron näin kotiäidin näkökulmasta, mitä mä havaitsen, tunnen, tarvitsen ja pyydän.

Seitsemän vuotta sitten istuin äitikavereiden kanssa ryystämässä kahvia. Lapset olivat pieniä vaippahousuja, meillä mustat rinkulat silmien ympärillä ja tukka kampaamatta.
– Minä niin toivon, että pääsisin käymään ilman lapsia uimahallissa, tunnusti yksi äkkiä.

– Minä toivon, että saisin seksiä, ilman että tarvitsee pelätä lasten heräävän kesken kaiken, sanoi toinen.
– Minä toivon, että pääsen töihin, minä sanoin.
Näin kävikin. Teen koulutustani ja kokemustani vastaavaa työtä.

Mä kuulen, että sä olet iloinen ja ylpeä, koska sulla on tarve tehdä elämässäsi sitä, mikä on sun sydäntä lähellä, ja tällä hetkellä se tarve on sulla tyydytetty. Sulla on tarve luoda yhteys toisiin ihmisiin ja iloita siitä, että sun elämässäsi on näin onnellinen tilanne.

Lapsiani on hoidettu ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti useammassakin päiväkodissa, kerhoissa ja kouluissa. Kiitos!

Sä olet helpottunut ja iloinen, koska sulle on tärkeää, että sun lapset on onnellisia, hyvinvoivia ja viettää päivänsä turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten kanssa. Sä haluat iloita siitä, että tämä suuri tarve on sun kohdallasi tyydytettynä.

Kaikki voittavat: minä saan palkkaa, yhteiskunta saa kannettua veronsa ja hoitajat saavat hoidettavia. Pystyvät siis tekemään työtä, joihin heillä on koulutus. Lapset vaikuttavat päällisin puolin yhteiskuntakelpoisilta ja normaaleilta.

Sä olet iloinen ja ylpeä, koska sun nähdäksesi sun tilanteessa on pääosin sellaisia asioita, jotka on linjassa sun omien arvojen ja tarpeiden kanssa.

On häkellyttävän kaunis idea, että yhteiskunta maksaa korvausta lapsen vanhemmille siitä, että nämä leipovat, juovat kaakaota ja ottavat päiväunia yhdessä. Noin 400 miljoonan euron lisälasku valtiolle tästä huvista joka vuosi tuntuu kohtuuttomalta summalta.

Sä pelkäät, että yhteisellä työllä ja vaivannäöllä kerättyjä verorahoja käytetään sellaisiin asioihin, jotka ei ole sulle tärkeitä. Sä olet havainnut, että jotkut vanhemmat käyttävät aikansa sellaisiin toimintoihin, jotka ei ole sun mielestä niiden verorahojen arvoisia.

Etenkin, kun tiedämme, että kotivuosien jälkeen on vaikea ponnistaa takaisin työelämään. Että parisuhteen dynamiikka harvoin kestää tilannetta, joissa toinen tienaa ja toinen ei. Että Oy Suomi Ab:n rahat ovat kohta loppu.

Sä olet huolissasi ja pelkäät, että kotivanhemmuus haittaa niiden vanhempien urakehitystä, koska sulle on tärkeää, että kaikki muutkin saa tehdä elämässään itselleen tärkeitä asioita myös kodin ulkopuolella. Sä pelkäät myös pienten lasten vanhempien parisuhteiden puolesta, koska sulle on tärkeää, että vanhemmat on onnellisia ja että lapset saa elää vanhempien toimivan parisuhteen suojassa. Ja sä edelleen pelkäät niiden yhteisten, vaivalla kerättyjen verorahojen puolesta, koska on paljon sellaisia tärkeitä asioita, joihin niitä pitäisi myös käyttää.

Yksi äiti ei voi pelastaa Suomea tai maailmaa. Mutta itsensä hän voi pelastaa, sillä uskokaa vain: töissä on upeaa! Oman rahan tienaaminen on parasta. Aivoille tekee hyvää ajatella jotain muutakin kuin soseita, haalareita ja korvatulehduksia.

Sä olet innoissasi, koska sulla on mahdollisuus olla motivoivassa työssä josta maksetaan sulle sopivaa palkkaa. Sä pyydät ihmisiä olemaan avoimia sille ajatukselle, että työelämä voi olla vanhemmalle mielekäs paikka. Sulle on tärkeää, että vanhemmilla on elämässään muutakin sisältöä kuin lapseen liittyvät asiat.

Työpäivän jälkeen kotiäitipakkopulla eli pyykinpesu, ruuanlaitto ja autoleikit ovat sitä parasta eli vapaa-aikaa lapsen kanssa. Tulkaa kokeilemaan.

Sä olet huomannut, että suhtaudut itse eri tavalla arkeen työssä ollessasi kuin kotiäitinä. Sulle on tärkeää, että se aika, jonka sä vietät lapsen kanssa, on mielekästä ja palkitsevaa. Sä pyydät ihmisiä kokeilemaan, miten oma näkökulma muuttuu, kun lapsen kanssa ei vietä jokaista valveillaolohetkeään.

Hyvä Edith,
mä huomaan, että mulla, kotiäidillä, on paljon samoja tarpeita kuin sinulla. Mullekin on tärkeää, että mä saan tehdä elämässäni jotain mielekästä ja motivoivaa, ja että mun lapset on samaan aikaan turvallisessa ja asiantuntevassa hoidossa.

Kun sä puhut kotivanhempien kaakaonjuomisesta ja päiväunista, mä tulen surulliseksi, koska mulle on tärkeää se, että mun tekemää työtä arvostetaan. Mulle on tärkeää, että ihmiset ymmärtää, että kotivanhemman työ ei ole pelkkää kaakaonjuomista tai pyykinpesua, vaan se on kasvattamista. Mua ihmetyttää, koska mä en ymmärrä, mistä kenellekään vanhemmalle tulee sellainen käsitys, että kotivanhemmuus olisi pelkkää lepoa ja rennosti ottamista.

Mulle on tärkeää, samoin kuin sulle, että mun lapsen kanssa viettämäni aika on mielekästä ja palkitsevaa. Mä huomaan, samoin kuin sinä, että mä suhtaudun lapseen eri tavalla silloin, kun kun mä olen ollut hetken aikaa hänen luotaan pois, enkä ole ollut hänestä vastuussa useita vuorokausia yhtä mittaa.

Mä olen huolissani valtion rahojen riittävyydestä, ihan niinkuin sinäkin. Mulla ei valitettavasti ole tarpeeksi tietoa valtiollisista ja kunnallisista budjeteista, kuntarahoituksesta ja päivähoidon järjestämisestä, niin että mä pystyisin pitävästi tutkimaan tuota sun väitettä siitä, että kotivanhemmuuden lasku valtiolle on 400 miljoonaa.

Mä olen kuitenkin epäuskoinen sen suhteen, että kotihoidontuki, jota maksetaan alle kolmevuotiaista noin 500€ ja yli kolmevuotiaista sisaruskorotusta 70€, olisi kokonaistaloudellisesti kalliimpi ratkaisu kuin päivähoitopaikat kaikille tällä hetkellä kotihoidetuille. Tarkennan vielä – sellaiset päivähoitopaikat, joissa lapsia hoidetaan ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti, niinkuin iloitsit sinun lapsillasi olleen. Se nimittäin edellyttää pieniä hoitoryhmiä, jotta aikuinen ehtii ottaa läheisyyttä tarvitsevan lapsen syliinsä ja kuunnella häntä kiireettä.

Mitä pienemmistä lapsista on kysymys, sitä enemmän tarvitaan niitä ammattitaitoisia hoitajia tuollaisen hoidon toteutumiseksi, ja sitä enemmän päivähoito maksaa. Yli kolmevuotiaiden kotihoito on valtiolle käytännössä ilmaista, päivähoito ei.

Se, halutaanko kotihoitoa sitten ylipäänsä tukea, liittyy mun nähdäkseni kiinteästi siihen arvokysymykseen, että halutaanko yhteiskunnan olevan olemassa ihmistä varten vai ihmisen yhteiskuntaa varten.

Jos yhteiskunta on olemassa ihmistä varten, niin silloin ihmisen elämänkaari ja ns. onnellinen elämä on ensisijaista, ja yhteiskunnan tehtävä on tarjota rakenteet siihen, että mahdollisimman moni voisi elää täyttä, onnellista, arvojensa mukaista elämää. Monella siihen onnelliseen elämään kuuluu mielekkään uran lisäksi perheen perustaminen ja niiden lasten hoitaminen kotona siihen asti, että lapset osaavat itse esimerkiksi kävellä, puhua ja käydä potalla. Keskeistä tällaisessa tilanteessa olisi se, että perheet voisivat tehdä erilaisia valintoja ja silti kokea tulleensa hyväksytyiksi, arvostetuiksi, tuetuiksi.

Jos taas ihminen on olemassa yhteiskuntaa varten, niin silloin talouskasvu, työllisyysaste, valtion ja kunnan rakenteet ja instituutiot ovat ensisijaisia, ja ihmisen tehtävä on olla näiden rakenteiden täytettä ja polttoainetta. Silloin perheitä perustetaan vain uusien veronmaksajien saamiseksi, ja päiväkoteja ja kouluja siksi, että saadaan vanhemmat töihin pyörittämään taloutta, lapset säilöön, ja koulutetuille ammattikasvattajille työpaikkoja. Silloin perheiden erilaiset tilanteet ja arvot ovat keppejä systeemin rattaissa, ja olennaista on se, että mahdollisimman moni perhe saadaan mahdollisimman vaivattomasti pyöritettyä systeemin eri putkien läpi – päivähoitoon, kouluun, yliopistoon, työelämään, naisten kohdalla vähäksi aikaa synnyttämään ja sitten takaisin töihin, ja lopulta eläkkeelle sitten kun töihin ei enää kelpaa.

Kun mä huomaan, että tällaiset Kataisen uutisen kaltaiset avaukset muuttuvat keskusteluksi siitä, onko uraäitiys vai kotiäitiys lapselle tai aikuiselle parempaa, mä tulen tosi surulliseksi ja vähän vihaiseksi. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että yhteiskunta on ihmistä varten, ja mulle on tärkeää, että jokainen vanhempi saa tehdä perheelleen sopivia ratkaisuja ilman syyllistymistä tai tarvetta puolustautua. Mulle on myös tärkeää, että vanhemmuuden ja uran yhteensovittaminen nähdään jatkumona, jolla ”kotiäitiys” ja ”uraäitiys” ovat vain ääripäitä, ja yhteiskunta tukee kaikkia sen jatkumon eri kohtia.

Mä olen iloinen siitä, että esimerkiksi osa-aikaisen työn tukemisen mahdollisuuksia selvitetään, ja mua turhauttaa, kun mä huomaan, että keskustelu ajautuu äitiyteen. Mä olen havainnut, että monessa perheessä on kaksi vanhempaa, joista toinen on usein isä. Yhteiskuntakeskeisestä näkökulmasta isät ei toki ole keppejä siellä systeemin rattaissa, koska isän ei tarvitse biologisista syistä jäädä töistä pois. Mutta jos halutaan rakentaa ihmiskeskeinen yhteiskunta, niin on tosi tärkeää huomioida paitsi äitien motivaatio palata töihin, myös isien tarve olla lapsilleen läsnäoleva ja tasavertainen vanhempi.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluaa harjoitella NVC:tä, niin ne neljä askelta oli havainto, tunne, tarve ja pyyntö. Mun pyyntö on, että jokainen kommentoija tiedostaa oman näkökulmansa ja kunnioittaa muita keskustelijoita.

Äiti kato!

”Kato äiti!”

On toi esikoinen varmaan ennenkin noin sanonut, mutta tänään se oli oikein erityisesti sellaisella päällä. Kuunneltiin musiikkia, isi joi kahvia ja luki lehteä, mä kirjoitin jotain koneella, ja lapsi tanssi olohuoneessa.

”Kato äiti! Äiti kato!”

”Joo, nyt mä katson. Mä näen kun sä tanssit.”

Mä oon pohtinut tätä katsomisasiaa aika paljon, paljon ennen kuin mulla oli omia lapsia. Ja tietysti lukenut paljon erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä siitä, mitä lapsi oikeasti haluaa kun se sanoo että katso.

Tolle 2,5-vuotiaalle nimittäin riitti aivan hienosti se, että mä sanoin että joo, mä katson, ja sitten mä katsoin. En sanonut mitään siitä, että millä lailla hän mun mielestä tanssii, tanssiiko hienosti vai sievästi vai upeasti vai mitä. Kunhan vaan tein selväksi että joo, minä näen sinut.

Sellainen nähdyksi tulemisen tarve on meissä aika syvällä. Sellainen, että joku huomaa, ilman arvottamisia tai kehumisia tai muuta siihen päälle. Kunhan vaan näkee, että sinä teet nyt noin, sinulla on nyt tuollainen tilanne.

Silloin aikoinaan kun Nyyti ry:llä oli Virtuaaliolkapää-palvelu, mä kerran kirjoitin sinne. Sinne siis rekisteröidyttiin, kirjoitettiin nimettömänä se mitä oli mielen päällä, ja joku Nyytin vapaaehtoisista luki ja vastasi.

Mä vuodatin sinne kaiken mahdollisen, mitä oli siinä kohtaa käynnissä. Kaiken, mitä oli pieninä paloina kyllä kirjoittanut päiväkirjaan sinne tänne, muttei ollut koskaan kirjoittanut auki. Kaiken sellaisen, mitä ei ollut oikeastaan viitsinyt kaataa läheisten niskaan, kun niillä oli samat ongelmat tai omat yhtä hankalat.

Vielä siinä vaiheessa, kun mä luin sen tekstin läpi, niin mulle ei tullut mitään sellaista ahaa-elämystä, että onpas muuten ollutkin kaikenlaista. Se tuli vasta sitten, kun mä muutama päivä myöhemmin luin sen nimettömän vapaaehtoisen kirjoittaman vastauksen.

Se alkoi jotenkin näin: ”Elämässäsi on tosi paljon isoja, raskaita asioita.” Mä en muista tarkkoja sanamuotoja, mutta siinä vastauksessa käytännössä kerrottiin omin sanoin, että mitä kaikkea mä olin elämästäni ja tunteistani kertonut. Se vastaaja ei sanonut, että mikä kaikki siitä mun angstista oli ymmärrettävää ja mikä ei, se ei arvottanut mitään niistä asioista tai mun tunteista hyvä-huono-akselilla, se kuvaili. Sitten se kertoi, että mistä ehkä voisi olla apua, mihin kannattaisi soittaa ja miltä nettisivulta käydä lukemassa lisätietoa.

Kun mä luin sitä vastausta, niin mulle tuli itku ja helpotus. Joku oli nähnyt mut. Joku piti mun tunteita lukemisen ja vastauksen kirjoittamisen arvoisina. Joku näki, että kaikki se härdelli kulutti mua ihan tosissaan. Joku otti mut vakavasti.

Kun mä luin sen vastauksen uudestaan, niin mä yllätyin siitä, että miten tarkkaan se teksti peilasi mun kertomaa. Kun oli tottunut siihen, että sai aina vastaukseksi joko ”no eihän tollaisista kannata” tai ”voi kauheaa, ai hirveää, miten sä kestät” niin oli tosi omituista, että siellä vastauksen seassa ei ollutkaan mitään sellaista. Mun tunteita tai elämää ei arvioitu akselilla Syytä Huolestua – Ei Syytä Huolestua, vaan ne vaan noteerattiin ja hyväksyttiin. Että joo, nyt sulla on tollaista.

Mua vähän myös ärsytti, koska mä olin vähän toivonut sellaista ”oi voi kauhistus, miten sä nyt pärjäät kun sulla on kaikkea tollaista” -reaktiota. Sellaisen kautta olis voinut tuntea olevansa pärjääjä, vahva ja sitkeä, eikä olis tarvinnut jotenkin myöntää itselleen että joo, aika kuluttavaa tää oikeastaan on. Se ”oi kauhistus” -reaktio oli siinä elämän vaiheessa lähimpänä nähdyksi tulemista, vaikka siihen joutuikin vastaamaan että no juu, kyllä mä pärjään, älä musta huolehdi.

Tää kokemus liittyy myös osittain siihen lapsen tunteiden peilaamiseen, josta kirjoitin muutama päivä sitten. Se vastaaja tunnisti, sanoitti ja hyväksyi mun kokemuksen. Se antoi sille tilan, ilman että rupesi selittelemään sitä tai puhumaan aiheen vierestä.

Tossa kato, äiti -hetkessä mä tunnistin, sanoitin ja hyväksyin lapsen tekemisen. Lapsi tanssi. Hän halusi, että mä katson kun hän tanssii. Mä katsoin, annoin sille tanssimiselle tilan. En selitellyt, en ruvennut puhumaan aiheen vierestä, kunhan vaan annoin lapsen tanssia ja huomata että mä näen hänet.

Sitten kun laulu loppui, niin lapsi kipitti iloisena tekemään taas hetkeksi jotain muuta.

Ei se sen enempää vaatinut.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä ajatuksia heräsi nähdyksi tulemisesta – omalla kohdalla, lapsen kohdalla, työelämässä, koulussa, perheessä? Jos haluat jakaa jonkun itsellesi tärkeän nähdyksi tulemisen kokemuksen, niin mielellään. Kuten aina, kerrotaan omasta näkökulmasta käsin, toisten näkökulmia kunnioittaen.

Kysymys: Miten peilata lapsen tunteita?

Joku oli löytänyt mun blogiin hakutermillä ”miten peilata lapsen tunteita”. Tää on mun mielestä ihan loistavaa, samalla tavalla kuin opettaessa on ihan mahtavaa jos joku uskaltautuu kysymään jotain – yleensä silloin joku muukin ihmettelee samaa, mutta ei ole uskaltanut avata suutaan.

Mä oon jo jonkin aikaa harkinnut sellaisen ”kysy jos mietityttää” -tekstisarjan aloittamista, ja tämä on nyt ihan loistava hetki aloittaa se. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jos sinulla on joku teema tai kysymys, josta mielellään lukisit mun ajatuksia, niin saa ehdottaa tekstien aiheita tai kysyä vinkkejä!

Miten peilata lapsen tunteita?

Mä tulkitsen tässä kohtaa peilaamisen siten kuin Tommy Hellsten sen kuvailee – tehdään se tunne lapselle näkyväksi ja annetaan sille lupa ja tila olla olemassa, niin että lapsi oppii pikkuhiljaa myös itse käsittelemään sitä. Käytännössä se vaatii aikuiselta sen tunteen tunnistamista, sanoittamista ja hyväksymistä.

1. Tunnistaminen

Toisten tunteiden tunnistaminen on vaikeaa, jos ei ensin tunnista omia tunteitaan. Koska vanhempi näkee lapsen omasta näkökulmastaan ja omien suodattimiensa läpi, niin ensimmäinen askel peilaamisessa on, että vanhempi on sinut niiden omien tunteidensa kanssa. Muuten voi käydä niin, että vanhempi esimerkiksi näkee lapsessaan sellaisia tunteita, joita ei itselleen salli – surua, vihaa, iloa, häpeää tai jotain muuta. Tai vanhempi on niin kiinni jossain omassa tunteessaan, että ei lainkaan huomaa lapsen tunnetta.

Mulle itselleni tunteiden tunnistaminen on ollut aika pitkän työn takana, ja se on vaatinut sitä, että osaa antaa itselleenkin luvan niihin tunteisiin. Tavallaan täytyy käydä tämä sama peilaamisen prosessi itselleen läpi – tunnistaa, sanoittaa, hyväksyä – ja sitten vaan elää se tunne. Huomata sen fyysinen ilmeneminen, oli se sitten vatsan kiristyminen tai leukaperien jännittyminen tai kyynelten silmiin kihoaminen.

Myös lapsen kanssa niiden fyysisten merkkien huomaaminen auttaa lapsen tunteen tunnistamisessa. Meidän esikoisella on tapana työntää alaleukaa vähän eteenpäin, kun häntä kiukuttaa, ja jos alkaa surettaa niin alahuuli menee rullalle. Tähän harjaantuu sen oman lapsen kohdalla, varsinkin siinä kohtaa kun lapsi jo osaa kertoa itse että kiukuttaako vai surettaako vai pelottaako tai jotain muuta.

2. Sanoittaminen

Sanoittamisessa se aikuisen näkemä tunne kerrotaan lapselle sanoin. Tässä on mun ymmärtääkseni koulukuntaeroja eri kasvatusguruilla siinä, että onko parempi sanoittaa kysymällä (”Pelottaako sua?”) vai toteamalla (”Sua pelottaa.”), ja mä itse oon käyttänyt molempia versioita. Lisäksi joskus käytän sellaista yhdistelmää ”Sä säikähdit, eikös niin?”, joka on toteamus mutta antaa lapselle mahdollisuuden myös vastata. Sitävastoin sellainen ”Mikä tuli, mikä hätänä?” -tyyppinen kyseleminen ei oikeastaan oo sanoittamista, vaan silloin enemmänkin odotetaan siltä lapselta sanoittamista.

Sanoittaa voi jo ihan pienen lapsen tunteita. Monet vanhemmat luonnostaan jutusteleekin vauvalle että nyt sua taitaa väsyttää, onkos sulla nälkä, taitaa olla aika vaihtaa vaippa. Vähän isommalle (niinkuin vaikka meidän alta yksivee joka paikkaan konttaajalle ja seisomaan nousijalle) tulee sanoitettua vaikka että ”Sä haluaisit mennä syömään niitä johtoja ja ne ei olekaan sellaisia pienten vauvojen syötäviä, ja sua kiukuttaa” – niin että selitän tilanteen ja sanoitan tunteen. Vauva itse ei vielä puhu, mutta jotain sille jää siitä mieleen. Ja jos ei jää, niin mä ainakin itse harjoittelen sitä sanoittamista vastaisuuden varalle.

3. Hyväksyminen

On ihan hurjan tärkeää, että sen lapsen tunne hyväksytään. Riippumatta siitä, että tuliko se tunne jostain sallitusta vai kielletystä asiasta, niin lapsella on oikeus tunteeseensa ja vanhemman tehtävä on antaa sille tunteelle tila ja sanoa se ääneen. Hyväksyminen voi olla fyysistä sylissä pitämistä, tai sitten ihan sen ääneen sanomista että ”sua saa kiukuttaa / harmittaa / surettaa”.

Meidän kaksiveellä on sellainen Vaihe, että hän tekee välillä just sitä mitä mä hetki sitten kielsin, ja sitten kun kiellän uudelleen niin alkaa huutoitku. Tällaisessa kohdassa mä sanoitan sen tunteen, että ”Kiukuttaako sua kun sä teit jotain kiellettyä ja mä huomasin? Se voi joskus harmittaa.” Isomman kohdalla keskusteltais varmaan jotain omatunnosta siinä kohtaa. Toistaiseksi riittää, että mä huomaan ja sanoitan sen tunteen ja annan sille luvan olla, vaikka mä en sille toiminnalle antaisikaan lupaa.

Toisinaan mä selitän, että saa harmittaa, aikuisiakin harmittaa välillä kun tapahtuu näin. Jos jotain hajoaa ja meitä molempia harmittaa, niin mä kerron että joo, minuakin harmittaa kun se hajosi. On kuitenkin tosi tärkeää (ja aika vaikeaa) pitää se huomio lapsessa ja lapsen tunteessa, sen sijaan että alkaisin puhua siitä miten Minua Harmittaa kun tämä asia hajosi.

Jos lapsella on kriisi, niin on aikuiselta mun mielestä aika itsekästä alkaa setviä siinä hetkessä omaa harmitustaan ääneen lapselle – silloin käy niin, että lapsi joutuu aikuisen tunteen peiliksi sen sijaan, että saisi oman tunteensa peilattua. Aikuisella on välineet odottaa sellaiseen tilanteeseen, että pystyy avautumaan omasta harmituksestaan toiselle aikuiselle. Tai jos ei ole, niin on syytä harjoitella omien tunteiden peilaamista jossain rauhallisessa tilanteessa – tunnista, sanoita, hyväksy.

Tässä prosessissa kukaan tuskin pääsee täydellisyyteen. Aina tulee tilanteita, joissa omat rahkeet eivät riitä tyylipuhtaaseen peilaamiseen. Jokainen onnistunut peilauskerta on kuitenkin tärkeä etappi, kun sekä lapsi että aikuinen oppivat käsittelemään omia tunteitaan paremmin.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos on jotain vinkkejä peilaamiseen tai ajatuksia aiheesta, niin saa mielellään jakaa kommenteissa ja jatkaa keskustelua. Jos tulee mieleen jotain kasvatusguruja, jotka on puhuneet samoista aiheista, niin niitäkin saa heitellä kommentteihin, jotta aiheesta lisätietoa etsivät pääsevät kiinnostavien ajatusten alkulähteille. Jokainen taas kommentoikoon oman näkökulmansa tiedostaen ja omat tunteensa peilaten!