Vanhemmuuden supervoimia videolla!

Tässä kesän myötä olen yhä enemmän alkanut miettiä vanhempia supersankareina. En sen takia, että vanhemmilla olisi jotain sellaisia supervoimia, joita ei-vanhemmilla ei ole. Vaan enemmänkin sen takia, että eri supersankareilla on erilaisia supervoimia, ihan niinkuin vanhemmillakin.

Jonkun supervoima on ”loputon legoilla rakentamisen into”. Toisen supervoima on ”neljättä kertaa yön aikana hereille eikä tee mieli kiroilla”. Kolmannella on esimerkiksi ”minä rakastan sinua -katse” ja neljännellä ”tänäänkin voidaan seikkailla!”.

Jotkut supervoimat liittyvät temperamenttipiirteisiin – ekstrovertin voi olla helpompi tai mielekkäämpi seikkailla festareilla ja muissa massatapahtumissa lasten kanssa, ja introvertin supervoima on taas jossain muualla. Toiset supervoimat taas liittyvät taitoihin, ja niitä voi treenata vaikka ei olisikaan niissä luonnostaan taitava.

Tein vanhemmuuden supervoimista videosarjankin, jossa puhun Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla treenattavista supervoimista. Videosarjan löydät Lupa olla minän Facebook-sivulta sekä Youtube-soittolistana alta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi alkaa 21.8., olet lämpimästi tervetullut mukaan. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Kunnioitus ja luottamus parisuhteessa

Seurustelin ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Siitä on muutama vuosi vierähtänyt, ja niiden vuosien myötä olen kerännyt myös jonkin verran lisää dataa parisuhteista. Pisin parisuhteeni on 12 vuoden edelleen jatkuva yhteinen taival puolison (ja lasten isän) kanssa.

Tässä ruuhkavuosien mylläkässä on löytynyt pari sellaista ydintä, joita itse pidän (rakkauden, unelmien, kemian, mannapuuron ja mansikoiden lisäksi) ihan ratkaisevina tekijöinä parisuhteen onnistumiselle. Ne ovat molemminpuolinen kunnioitus ja luottamus.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, mitä kunnioitus ja luottamus parisuhteessa tarkoittavat minulle.

Näiden asioiden käytäntöön vieminen ei ole aina helppoa. Päinvastoin. Välillä se on niin sielua raastavan vaikeaa että täytyy oikeasti rakastaa toista tosi paljon jotta laittaa itsensä tällaiseen myllyyn. Kasvattavaa se kyllä on, kun tulee jatkuvasti katsottua peiliin ja haastettua niitä omia totuttuja toimimisen tapoja.

Kunnioitus ja luottamus

Kunnioitus parisuhteessa on sitä, että pidän jatkuvasti auki sen mahdollisuuden, että toinen on oikeassa ja minä käyttäydyin kurjasti. Että vaikka olisin mielestäni täysin oikeutetusti toiminut niinkuin kuka tahansa järkevä ihminen toimisi, niin se saattoi loukata toista – ja on tärkeää ja arvokasta että hän kertoo siitä loukkaantumisestaan minulle.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kun kysyn toiselta ”mikä on” niin voin luottaa siihen, että hän puhuu totta. Että hän ei sano ”ei mikään” jos jokin hiertää. Luottamus tarkoittaa myös sitä, että kun toinen kysyy ”mikä on” niin voin sanoa ”en tiedä” tai ”en nyt halua puhua siitä” ja se on riittävän hyvä vastaus siihen hetkeen – koska toinen tietää, että kerron heti kun tiedän tai haluan puhua.

Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että silloinkin, kun toisen naama ja olemus riepoo sata tuhatta diljardia prosenttia, niin pidättäydyn piikittelemästä ja kuittailemasta ja kerron rehellisesti, mikä mättää. En myöskään edes vitsillä piikittele toiselle, tai toisesta muille, sellaisilla tavoilla joiden tiedän loukkaavan toista. Tai ainakin pyydän anteeksi ja muutan käytöstäni samantien kun tajuan, että tulin piikitelleeksi ja kuittailleeksi.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että voin vapaasti riemuita ja iloita asioista, jotka menevät ihanasti, ja luottaa siihen, että toinen riemuitsee ja iloitsee kanssani. Voin luottaa siihen, että minun ei tarvitse pienentää tai himmentää omaa iloani ja omien tarpeideni täyttymistä siltä varalta, että toiselle tulee siitä paha mieli. Ja jos toiselle siitä jotain kurjia fiiliksiä herää, niin voin luottaa siihen, että hän ottaa niistä vastuun eikä syytä niistä tunteista minun onnistumistani.

Erityisesti silloin kun on vaikeaa

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että molemmat saavat asettaa rajoja omien tarpeidensa suojaksi. Että kun pyydän toiselta jotain ja hän sanoo EI, niin olen aidosti kiitollinen siitä, että hän suojeli omia rajojaan. Ja kun hän pyytää minulta jotain, niin voin sanoa EI ilman pelkoa siitä, että saan sen jälkeen niskaani syyllistämistä tai valitusta.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että pidämme lupauksemme, tai kerromme toiselle heti kun näyttää siltä, että emme siihen ehkä pysty. Se tarkoittaa myös sitä, että jos lupaus joskus kuitenkin rikkoutuu, niin luotan siihen, että toinen teki parhaansa – ja hän luottaa siihen, että minä tein parhaani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että olen rehellinen toiselle silloinkin kun se tuntuu vaikealta. En jätä asioita kertomatta ikäänkuin suojellakseni toista (eli oikeastaan suojellakseni itseäni niiltä vaikeilta keskusteluilta).

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kaikkea ei kuitenkaan tarvitse jakaa tai avata. Minulla on oma elämäni, toisella on oma elämänsä, ja vaikka ne yhtenevät monissa kohdissa, ne eivät silti ole täysin päällekkäiset. Luotan siihen, että toinen kertoo minulle asioita siinä määrin kuin ne koskettavat minun elämääni, ja siinä määrin kuin hän haluaa minulle asioita jakaa.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani.

Kunnioitus parisuhteessa tarkoittaa, että otan vastuun omista tunteistani ja tarpeistani, ja huomioin myös toisen tunteet ja tarpeet – ja muistan samalla, että toinen on itse vastuussa omista tunteistaan ja tarpeistaan.

Luottamus parisuhteessa tarkoittaa, että tiedän ettei toinen tahallaan ja tietoisesti tekisi mitään loukatakseen tarpeitani – ja jos niin tapahtuu, kyseessä on varmaankin väärinkäsitys, ja voin turvallisesti kertoa toiselle tunteistani ja tarpeistani.

Yhteinen nimittäjä

Toki kunnioitus ja luottamus ovat ihan keskeisiä asioita missä tahansa ihmissuhteessa. Monet noista yllä kuvatuista periaatteista toimivat sellaisenaan myös lasten kanssa, tai työpaikalla, tai esimerkiksi harrastusporukassa.

Ja toki, taas, ytimessä on se, että pystyn kunnioittamaan itseäni ja luottamaan itseeni. Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä. On tärkeää, että kunnioitan omia rajojani ja tarpeitani, että luotan siihen että teen parhaani, että puhun itselleni ja itsestäni kunnioittavasti, että luotan onnistumisiini ja taitoihini ilman jatkuvaa itsekritisoinnin tarvetta.

Minä olen kaikkien elämäni ihmissuhteiden yhteinen nimittäjä.

Ja mitä enemmän treenaan kunnioittavaa käytöstä ja luottamusta itseni suuntaan, niin sitä helpompaa on olla kunnioittava, luotettava ja luottavainen myös toisten ihmisten kanssa. <3

Ensi viikolla tulee lisää tietoa siitä, miten itsestä huolehtimista ja omien tarpeiden kunnioittamista voi harjoitella syksyn Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssin myötä. Tilaa uutiskirje, niin saat tiedon kurssista suoraan sähköpostiisi – ja saat sopivasti loppukesään ”Kärsivällinen aamu” -minikurssinkin, jonka myötä syksyn aloitus (sitten joskus miljoonan vuoden päästä) käy lempeämmin. <3

Tämä toimi tällä kertaa 18: Epätäydellisyyden ristiaallokko

Kesälomalauantai. Aamiaisen jälkeen lapset tsemppautuvat ulos leikkimään, koska koko aamu on mennyt piirrettyjen parissa. Minä teen aamurutiinia eli yritän meditoida siinä kaiken kaaoksen keskellä. Viisivuotiaalla on kauhea kriisi siitä, että isi haluaa laittaa vessanoven kiinni kun viisvee on vessassa ja isi juo aamukahvia.

Viisvee: Mikään ei auta paitsi se, että saan pelata.
Minä: No sit sä varmaan istut ja pidät ikävää koko päivän.
Viisvee: No on itse asiassa toinenkin asia joka auttaa. *hakee pehmolelun ja tulee mun syliin siihen joogamatolle kippuraan.*

Siinä me sitten hetken syliteltiin, ja sit patistelin lapsen pukemaan. No, hän löysi sukat ja housut ja tuli taas mun syliin, jossa vaiheessa hän rupesi näpräämään mun jalkapohjia vaikka sanoin monta kertaa että älä koske. Ja kun siirsin jalkoja niin, että jalkapohjat oli saavuttamattomissa, niin taas tuli huuto.

Minä: Hei älä koske ilman lupaa, ihan niinkuin säkin aina sanot.
Viisvee: Mutkun mä…
Minä: Mua ei nyt kiinnosta selittelyt, mua kiinnostaa anteeksipyyntö ja se, että sä muutat sun käytöstä. Ihan niinkuin jos suhun joku koskee sillai miten et halua, niin ei sun tarvitse kuunnella selityksiä, vaan toisen tehtävä on pyytää anteeksi ja muuttaa käytöstä.
Viisvee: Anteeksi!
Minä: Saat. Voitko mennä kauemmaksi pukemaan, kun sä tulit tähän kesken mun joogan?
Viisvee: Mä haluan pukea tässä!
Minä: Ja mä haluan joogata tässä, ja sä tulit tähän kun mä olin ensin.

Siinä kohtaa mua otti päähän koko episodi sen verran, että menin toiseen huoneeseen ja puoliso sai hoitaa pukemiset loppuun.

Tässä ei ollut patenttiratkaisuja

En tiedä, onko tässä tarinassa mitään varsinaista opetusta tai esimerkkiä.

Huomasin tilanteen jälkeen, että mua samaan aikaan ärsytti etten saanut omaa tilaa, ja hävetti etten osannut olla lapselle paremmin läsnä. Hän selkeästi halusi syliin ja lähelle, ja aluksi osasin olla läsnä ja kutsua lapsen syliin mykkyrälle. Ja sitten kohta en halunnutkaan.

Voisin perustella ihan suvereenisti kumman tahansa näkökulman.

Että kyllä, mun on tärkeä saada omaa aikaa ja tilaa, aamurutiini on mun hyvinvoinnille tosi tärkeä, oma happinaamari päähän ensin, ei tarvitse joustaa vanhemman aina omista tarpeistaan. Lapsen on tärkeää kokea, että aikuinen asettaa rajat oman hyvinvointinsa suojaksi, koska sitten hän näkee mallin siitä, että niin saa tehdä.

Ja kyllä, lapsi tarvitsi läheisyyttä ja nähdyksi tulemista, ja aikuisen on tärkeä pystyä säätelemään omien tarpeidensa täyttymistä koska lapsi ei välttämättä pysty odottamaan ja ennakoimaan samalla tavalla kuin aikuinen. Lapsella on selkeästi nyt joku muukin myllerrys käynnissä, ja siihen auttaa läheisyys ja rakkaus ja empatia paljon paremmin kuin rajojen tiukentaminen.

Niin ehkä kirjoitin tämän tekstin esimerkkinä siitä, että kaikki tilanteet ei aina ratkea mitenkään sisäsiististi tai tyylikkäästi, vaikka olisikin kiinnostunut omista ja toisten tarpeista. Ei kaikkiin tilanteisiin ole mitään patenttiratkaisua, että nyt ensin tehdään näin ja sitten noin ja sen jälkeen kaikilla on hyvä fiilis ja kaikkien tarpeet täyttyy.

Epävarmuus ja epätäydellisyys

Tottakai mä pelkään että toi viisvee on parin kolmen vuosikymmenen päästä terapiassa valittamassa, miten äidistä ei ikinä tiennyt että pääseekö sen syliin vai ei. Aika usein, kun laitan omat tarpeeni lasten tarpeiden edelle, koen olevani kuin Ibsenin Nukkekodin Nora, joka hylkää lapsensa lopullisesti koska kokee olevansa niin kelvoton heitä kasvattamaan. Ja noi on viisi ja seitsemän. Aika pieniä mutta ei ihan taaperoita enää kuitenkaan.

En mä tiedä, että muuttuuko tämä koskaan. Että onko tää samanlaista silloin kun lapset on viisitoista ja seitsemäntoista. Mutta ihan tällai vertaistukena vanhemmalta toiselle: tässä samassa epävarmuuden ja epätäydellisyyden ristiaallokossa me seilataan kaikki. ❤️

Ja ihan tyytyväisiä ääniä tuolta ikkunan toiselta puolelta kuuluu, niin vissiin sillä viisivuotiaallakin on nyt kaikesta huolimatta asiat ihan kohtuullisesti. Vaikka kaikki ei mennytkään täydellisesti.

Miten puhua lapsen kanssa sateenkaaren väreistä?

Pride-viikko on loistava aika keskustella lasten kanssa sateenkaaren väreistä eli erilaisista ihmisistä ja erilaisista perheistä. Vaan miten niistä kannattaa keskustella, jos kerran aikuistenkin kanssa se on välillä vaikeaa?

Tässä tekstissä halusin kertoa 4 vinkkiä, jotka on helpottaneet meidän (myöskin enemmän tai vähemmän sateenkaarevan) perheemme keskusteluja. Nämä vinkit helpottavat ilman muuta myös aikuisten välisiä keskusteluja.

1. Ota selvää

Keskusteluun on paljon helpompi ryhtyä kun on ensin itse selvillä siitä, mistä puhutaan kun puhutaan sateenkaari-ihmisistä ja -perheistä. Setan sivut ovat hyvä aloituskohta opettelulle, ja englanniksi olen itse oppinut valtavasti Everyday Feminism -sivuston asiallisista artikkeleista.

Itseäni on myös auttanut se, että olen miettinyt etukäteen helppoja, lapsentajuisia määritelmiä esimerkiksi sukupuolelle, seksuaalisuudelle, cis/transihmisyydelle, ja niin edespäin. Itse käytän esimerkiksi lasten kanssa jutellessa suunnilleen seuraavanlaisia määritelmiä:

Sukupuoli

= ihmisen kokemus siitä, onko tyttö tai nainen, poika tai mies, tai jotain muuta, vaikkapa muunsukupuolinen. Ihminen itse tietää oman sukupuolensa, eikä se riipu siitä, millaiseen kehoon on syntynyt tai siitä, miltä näyttää tai mistä tykkää. Joidenkin ihmisten kokemus sukupuolesta voi muuttua iän myötä, eikä sen kanssa tarvitse olla valmis – ja joillain ihmisillä on tosi pienestä asti tosi selkeää, onko tyttö tai poika tai jotain muuta.

Seksuaalisuus

= se, miten ja keneen ihminen ihastuu ja rakastuu. Jotkut ihastuvat yleensä tyttöihin tai naisiin, toiset yleensä poikiin tai miehiin, joillain sukupuoli ei vaikuta siihen keneen ihastuu. Jotkut ihastuvat tosi harvoin ja jotkut eivät ollenkaan. Se, keneen ihastuu, ei riipu siitä, mitä sukupuolta itse on.

Cis/trans/intersukupuolinen

Kun vauva syntyy, niin Suomessa ja monissa muissa maissa kätilö arvaa vauvan kehon perusteella, että onko vauva tyttö vai poika. (Sellaista vaihtoehtoa ei vielä ole, että kätilö arvaisi ”ei kumpikaan” ja se riittäisi kaikille, mikä on ihan hupsua.) Joskus se arvaus osuu oikeaan, ja se tytöksi arvattu vauva lapseksi ja nuoreksi kasvaessaan tuntee olevansa tyttö. Silloin puhutaan cis-ihmisestä – sama sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi.

Jos taas se tytöksi arvattu vauva kasvaa isoksi ja onkin poika, niin puhutaan trans-ihmisestä – eri sukupuoli kuin mitä kätilö arvasi. Silloin meidän tarttee kunnioittaa sitä sukupuolta, joka se lapsi tai nuori tai aikuinen on oikeasti, ja opetella että hän onkin poika vaikka luultiin että hän on tyttö.

Intersukupuolinen ihminen on sellainen, jonka kehossa on syntymästä asti sekä tytön että pojan piirteitä, niin että kätilöllä voi olla vaikea arvata, onko hän tyttö tai poika. Hänenkin sukupuolensa, ihan niinkuin kaikkien muidenkin, selviää sitten kun hän kasvaa ja itse kertoo, että onko hän tyttö tai poika tai muunsukupuolinen tai jotain muuta.

Erilaiset perheet

Joissain perheissä on yksi lapsi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Samalla tavalla joissain perheissä on yksi vanhempi, toisissa kaksi, joissain kolme, neljä tai enemmän. Ihan niinkuin lapset voivat olla tyttöjä, poikia, tai muunsukupuolisia, niin vanhemmat voivat olla naisia, miehiä, tai muunsukupuolisia. Se, kuinka monta lasta tai vanhempaa perheessä on, ei vaikuta siihen, onko siinä perheessä hyvä elää ja olla. Siihen vaikuttaa se, kuinka rakastavasti ja kunnioittavasti kaikki perheenjäsenet käyttäytyvät toisiaan kohtaan, ja kuinka hyvin kaikkien tarpeet täyttyvät.

2. Normalisoi erilaisuus – sano ”joskus”, ”toisinaan” ja ”en tiedä”

Ihmisiä ja perheitä on niin valtava kirjo, että itse olen ainakin luopunut kokonaan sanomasta ”kaikki”, ”aina” tai ”ei koskaan”. (Tästä itse opettelin pois jo silloin, kun sääntöihin helposti rakastuvan esikoisen kanssa monestakaan asiasta ei voinut sanoa ”kaikki” tai ”aina”, koska sitten heti seuraavana päivänä tuli poikkeus vastaan.)

Sen sijaan puhun lapsille siitä, että ”usein” ihmisillä sukupuoli on sama kuin mitä syntyessä on arvattu, ja ”toisinaan” käy ilmi että niin ei ollutkaan. Tai ”joskus” tytöt ihastuvat poikiin ja joskus tyttöihin. Tai jos lapsi kysyy, että voiko olla sellainen ihminen jolla X, niin korkeintaan sanon että minä en ole kuullut sellaisesta tapauksesta, mutta en voi sanoa varmaksi. Ja että maailmassa on niin paljon erilaisia ihmisiä, että enemmän ihmetyttäisi jos ei olisi sellaistakin.

Samalla on hyvä totutella sanomaan, että ei tiedä. Esimerkiksi jos lapseni kysyvät minulta jotain transaikuisen elämästä, niin minä cis-naisena en oikeastaan voi sanoa siihen mitään. En tiedä. Voin tietysti sanoa, että selvitetään, etsiä tietoa esimerkiksi Setan sivuilta, tai muuten yrittää löytää vastauksia heidän kysymyksiinsä.

3. Hyväksy haavoittuvuus, häpeä ja yksityisyys

Sukupuoli ja seksuaalisuus voivat olla herkkiä, haavoittuvia ja yksityisiä asioita. Vaatii luottamusta ja empatiaa, että niistä asioista tuntuu mukavalta puhua. Tämä pätee sekä lapsiin että meihin aikuisiin. Erityisesti silloin, jos oma suhde sukupuoleen tai seksuaalisuuteen on ollut jotain muuta kuin luonteva ja iloinen, niin lapsen kanssa aiheesta puhuminen saattaa tuntua ihan mahdottomalta.

Saa tuntua vaikealta ja haavoittuvalta. Häpeää ei tarvitse hävetä, se on tunne siinä missä muutkin. Ja silti on tärkeää, että me aikuisina otamme vastuun siitä, että hankimme itsellemme tukea ja empatiaa, jotta emme siirrä omaa häpeäämme lapselle.

Sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa sellaisilla sanoilla, että lapsi itse pystyy omia kokemuksiaan käsittelemään. Kehonosien nimet, tykkäämiset, mielihyvä ja omat rajat ovat sellaisia asioita, joihin pienelläkin lapsella on oikeus.

(Tässä kohtaa suosittelen lämpimästi Viekkua ja doula-seksuaalikasvattaja Anna-Riittaa, joka auttaa vanhempia muun muassa lapsen seksuaalikasvatuksessa.)

Samaan aikaan on tärkeä huomioida meidän jokaisen yksityisyyden tarve. Lapsen on tärkeä kuulla, että aikuisellakin on kokemus omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan – ja sekä lapsen että aikuisen yksityisyyden tarvetta palvelee se, että aikuinen ei kerro enempää kuin mitä on tarpeen lapsen kysymyksiin vastaamiseksi.

Tässä kohtaa aikuisen on valtavan tärkeä opetella erottamaan, milloin hän haluaa lopettaa keskustelun häpeää välttääkseen ja milloin oman ja lapsen yksityisyyden tarpeen suojelemiseksi. Eron voi löytää esimerkiksi siitä, että häpeään liittyy ajatus, että on ylipäänsä väärin ja kauheaa puhua tällaisista asioista – seksuaalisuudesta, sukupuolesta, niiden ilmaisemisesta – lapsen kanssa. Yksityisyyden tarpeen kohdalla tunnistan, että näistä asioista on tärkeä puhua, ja haluan huolehtia, että en vaivaannuta lasta tai itseäni kertomalla liikaa tai liian yksityiskohtaisesti.

Ja jos huomaan, että häpeä iskee kesken keskustelun, niin senkin voi sanoa lapselle. Että nyt tuntuu vaikealta ja nololta jutella näistä asioista, eikä se tarkoita että niissä olisi mitään pahaa, vaan tämä on minulle uutta ja uudet asiat ovat joskus vaikeita.

4. Kuuntele lasta

Kuten yllä mainitsin, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tärkeä puhua lapsen kanssa siksi, että lapsella on sanat kuvata omaa kokemustaan. Keskustelu onkin parhaimmillaan sitä, että aikuinen kyselee lapsen omia ajatuksia ja kokemuksia asioista samalla kun kertoo. Kysyä voi esimerkiksi seuraavia asioita:

  • Oletko sinä tyttö tai poika tai jotain muuta?
  • Millaisista asioista tiedät, että [kaverin nimi] on tyttö / poika?
  • Millaisista asioista tiedät, että sinä olet tyttö / poika / muunsukupuolinen?
  • Oletko joskus ihastunut johonkin tyyppiin? Mikä hänessä oli ihanaa?
  • Tunnetko sellaisia kavereita, joilla on samanlainen perhe kuin meillä?
  • Tunnetko kavereita, joilla on erilainen perhe kuin meillä? Millainen heidän perhe on?
  • Onko susta kummallista vai tavallista, että [mistä juuri puhuttiin]?

On myös tärkeää kuunnella lasta ja hyväksyä hänet siinä, mitä hän kertoo omasta sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan. Erityisesti silloin, jos lapsi kertoo sukupuolestaan tai seksuaalisuudestaan jotain meidän odotuksistamme poikkeavaa. Voi helposti tulla ajatus, että lapsi ei vielä tiedä, ei oikein ole varma, ei ole ymmärtänyt mistä on kysymys, tai niin edespäin. Ja silti meidän on tärkeää kuunnella ja kunnioittaa sitä, mitä lapsi kertoo. Lapsi on itse oman sukupuolensa ja seksuaalisuutensa asiantuntija.

Jo se, että lapsi kertoo meille jotain sukupuolestaan ja seksuaalisuudestaan, on luottamuksen osoitus. Meidän tehtävämme on olla sen luottamuksen arvoisia. Silloin, kun meillä on yhteiset sanat joilla puhua hänen kokemuksestaan, meidän on helpompi kunnioittaa ja antaa tilaa hänelle olla oma ihana itsensä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden osalta.

Iloa ja vapautta pride-viikkoon kaikkien sukupolvien sateenkaarikansalle ja läheisille. ❤️

”Eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

”No eikö nyt tämän kerran, kun on loma ja kaikki?”

Tämän lauseen kuulee keskimäärin jokainen vanhempi, joka on lastensa kanssa kesällä yhtään missään reissussa, kyläilemässä, tai muuten poissa arkirutiineista. Eikös nyt kerrankin voisi valvoa pitkään, syödä vähän enemmän herkkuja, katsoa tuntikausia piirrettyjä, joustaa rutiineista ja säännöistä.

Ja tavallaan joo, voihan sitä aina välillä vähän joustaa. Loma on loma juuri siksi, että kaikki ei mene samalla tavalla kuin arkena.

Samaan aikaan se vanhempi laskee mielessään, kuinka mones ”eikö nyt tämän kerran” -poikkeus onkaan menossa tältä päivältä tai viikolta. Että jos ”tämän kerran” otetaan päivän kolmannessa kyläpaikassa herkkuja ja varsinainen ruoka ”tämän kerran” venyy taas varttia vaille nukkumaanmenoaikaan, niin missä vaiheessa lapsilla loman vapaus muuttuu turvattomuudeksi ja herkut pahoinvoinniksi?

Rajat ja rutiinit suojaavat tarpeita

Rajat ja rutiinit ovat meitä ihmisiä varten, ei toisinpäin. Rajat ja rutiinit suojaavat meidän tarpeitamme ja hyvinvointiamme. Myös kesällä.

Joskus tarvitsemme – aikuiset ja lapset – joustoa rajoista ja rutiineista, koska vapaus ja vaihtelu tekevät hyvää. (Nekin ovat tärkeitä tarpeita.) Ihania lapsuusmuistoja ja -tarinoita syntyy vaikkapa siitä, kun valvottiin silloin kerrankin tooosi pitkään koko porukalla, vaikka sitten juhannuskokolla tai lautapeliä pelaten. Tai siitä, että sai silloin yksissä juhlissa käydä itse hakemassa karkkibuffetista vaahtokarkkeja.

Meidän aikuisten tehtävä on kuitenkin pitää silloinkin silmällä sitä, mitä muuta lapsi tarvitsee kuin vapautta ja vaihtelua. Ennakoitavuutta, turvaa ja huolenpitoa myös – lapsi ei vielä välttämättä osaa yhdistää ihania herkkupöytiä päänsärkyyn ja vatsakipuun tai pitkään valvomista seuraavan päivän kiukkuamiseen.

Aikuisen vastuulla on huolehtia siitä, että lapsi saa myös sitä mitä tarvitsee, ei vain sitä mitä haluaa.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, että juhannuskokolle otetaan kantoreppu tai -liina mukaan siltä varalta, että leikki-ikäinen kaikesta intoilusta huolimatta alkaa näyttää simahtamisen merkkejä.

Välillä se tarkoittaa, että sen kolmannen kyläpaikan aikuisille täytyy vaivihkaa vinkata, että nyt on lapset syöneet aika paljon herkkuja, jos sanon heille pöydässä että yksi pala riittää niin olisi iso apu jos olisitte tukena siinä.

Rajan saa laittaa myös aikuisen tarpeiden suojaksi

Ja erityisesti se mielestäni tarkoittaa sitä, että lause ”no niin, nyt on aika lähteä kotiin” ei ole uhkaus eikä rangaistus vaan empaattinen ja hyväksyvä viesti siitä, että me kaikki voimme paremmin huomenna jos tämä päivä pistetään purkkiin tässä vaiheessa.

Jos nimittäin aikuiselle alkaa riittää lasten meiningin katseleminen, niin on tärkeää asettaa raja myös aikuisen hyvinvoinnin suojaksi. Mieluiten siinä vaiheessa, kun aikuisella riittää vielä empatia ja jaksaminen sanoa asiasta kunnioittavasti ja rakkaudella.

Lomallakin – ja juhannuksena – keskeiset kysymykset ovat nämä: Mitä minä tarvitsen? Mitä lapseni tarvitsee? Mitä voimme tehdä, jotta sekä minä että lapsi saisimme sen mitä tarvitsemme?

Jos kaipaat syvempää apua omien ja lapsen tarpeiden huomioimiseen, Lupa olla minä -etävalmennukset ovat kesäalessa vielä 22.6. saakka. Lue lisää täältä, tai varaa puolen tunnin ilmainen keskustelu osoitteesta http://lupaollamina.fi/ajanvaraus/.

Entäs kun helpot ratkaisut on jo kokeiltu?

Eilen pidin Facebook Liven kautta Kysy mitä tahansa kärsivällisyydestä -tuokion, jossa vastasin muutamiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Tallenteen löydät Lupa olla minän Facebook-seinältä, ja Facebookin kautta voit myös lähettää omia kysymyksiäsi seuraavia Kysy mitä vaan -livejä varten.)

Yksi kysymyksistä käsitteli sitä, että siirtymät ovat hankalia kun lapsi uppoutuu omiin puuhiinsa eikä malttaisi lähteä. Käytössä heillä on jo ennakointi, eli muistutukset kymmenen ja viisi minuuttia ennen lähtöä. Silti lähteminen on tahmeaa, ja aikuista ärsyttää kun sama toistuu jatkuvasti, ja muutenkin täytyy aamukiireessä keskittyä tuhanteen asiaan kerralla.

Tällaisessa tilanteessa useimmat helpot vinkit on jo käytetty – ennakoimista minäkin olisin (ja olen) ensimmäisenä kokeillut. Videossa avaan tarkemminkin sitä, että miten tätä tilannetta voisi lähteä ratkomaan, mutta tänään halusin kirjoittaa sellaisesta asiasta, joka tuohon kysymykseen vastatessa tuli mieleen. Tämä liittyy vähemmän siihen varsinaiseen kysymykseen ja perheeseen, ja enemmän sellaiseen ajattelun tapojen muutokseen, joka auttaa meitä luonnostaan pysymään kärsivällisempinä.

Lapsi ei ole meille velkaa sitä, että meidän tarpeemme täyttyvät.

Yleensä jos haluaisin, että lapsi toimii toisella tavalla, se johtuu siitä että tarpeemme eivät täyty. Lisäksi meillä on helposti odotus, että lapsen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Erityisesti jos olen jo yrittänyt ratkoa tilannetta jotenkin, vastata lapsen tarpeisiin, auttaa lasta tekemään kanssani yhteistyötä, niin helposti tulee ajatus, että lapsen nyt kuuluu ikäänkuin vastavuoroisesti toimia toisella tavalla helpottaakseen meidän elämäämme.

Ja kun ne vastavuoroisuuden ja yhteistyön ja tuen ja arvostuksen (tai mitkä ikinä) tarpeet eivät täyty, niin siitä voi tulla sellainen leima, että lapsi on kiittämätön, tai ärsyttävä, tai ei arvosta minun näkemääni vaivaa. Mikä puolestaan kiristää tilannetta entisestään, kun alan tulkita lapsen käytöstä sen leiman kautta. No niin, taas se tekee noin, kiittämätön mikä kiittämätön. Tai: mahdoton tilanne, en halua edes yrittää enää, olkoon.

Tällaisella hetkellä tulemme kaataneeksi vastuun niistä meidän tarpeistamme lapsen niskaan. Koska minä olen tehnyt X, niin lapsen kuuluisi tehdä Y jotta minun tarpeeni täyttyisivät.

Lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa meidän tarpeistamme. Hän ei ole meille velkaa sitä, että hän omalla toiminnallaan huomioi meidän tarpeemme. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia meistä.

Vastuun ottaminen omista tarpeista kuulostaisi enemmänkin tältä:

Ahaa, huomaan että minua ärsyttää ja turhauttaa, mitähän minä tarvitsisin?

Okei, tarvitsen helppoutta ja vastavuoroisuutta ja yhteistyötä. Hmm, näillähän ei ole suoranaisesti mitään tekemistä lapsen kanssa, vaan nämä ovat minun tarpeitani.

Onko minulla elämässäni mitään sellaista kontekstia, josta voisin saada näitä tarpeita paremmin täyteen? Voisinko helpottaa arkea jollain muulla tavalla, tai voinko pyytää apua? Voisinko pyytää vastavuoroisuutta ja yhteistyötä esimerkiksi joltakulta aikuiselta elämässäni?

Meillä aikuisina on kapasiteettia ja resursseja siihen, että mietimme tällaisia asioita. Lapsella ei ole. Lapsi on vastuussa omista tarpeistaan, ei meidän. Me olemme vastuussa omista tarpeistamme, ja tietyssä mielessä olemme myös vastuussa siitä, että lapsellamme on toimivia strategioita vastata omiin tarpeisiinsa.

Mitä pienempi lapsi, sitä konkreettisemmin olemme itse myös vastuussa niiden strategioiden toteuttamisesta – pienen lapsen itku on strategia tarpeiden täyttämiseen siinä missä kolmevuotiaan  meritähtiraivari naamallaan eteisessä tai kuusivuotiaan ”ei kuulu sulle”. Meidän vastuullamme on auttaa lasta oppimaan rakentavampia ja toimivampia strategioita ja jatkuvasti kuunnella, että mitkä tarpeet siellä lapsen (toisinaan säälittävän tehottoman) toiminnan taustalla mahdollisesti ovat.

Siihen auttamiseen ja kuuntelemiseen meillä ei riitä jaksaminen, jos emme ota ensin vastuuta omista tarpeistamme. Elämä on sitä, että jatkuvasti huomaamme, mitä tarvitsemme, ja kokeilemme parempia keinoja vastata niihin tarpeisiin. Kun tarpeemme täyttyvät yhä paremmin, meille jää jäljelle kapasiteettia huolehtia vaikkapa niistä lapsen tarpeista ja auttaa häntä oppimaan parempia strategioita. Ja kun lapsikin löytää parempia strategioita vastaamaan tarpeisiinsa, niin arki rullaa paremmin.

Mitä tarvitsen, mistä sitä saisin?

Mikä sitten on tehokkain mahdollinen tapa suhtautua tilanteisiin, joissa lapsen toiminta tuntuu kiittämättömältä ja itsekkäältä? Palata niihin omiin tarpeisiin.

Mitä tarvitsen, kun kerran tämä niin kovasti ärsyttää? Miten asioiden tulisi muussa elämässäni olla, jotta osaisin suhtautua lapsen toimintaan empaattisesti, eikä se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta? Miten muuten voisin tätä tarvetta täyttää? Kuka minua voisi tässä auttaa?

On myös hyödyllistä pohtia sen hyväksymistä, että lapsella nyt saattaa olla tällainen vaihe, jossa hän tarvitsee minulta ekstratukea. Se vaihe saattaa olla viikkojen, tai kuukausien, tai muutaman vuoden mittainen, eikä sitä välttämättä tiedä etukäteen.

Voinko hyväksyä sen, että nyt on näin, ja lapsi tarvitsee tukea tai muistuttamista tai konkreettista auttamista tai empatiaa enemmän kuin minun mielestäni olisi ”kohtuullista”? Voinko hyväksyä, että tämä saattaa olla osa hänen omaa oppimisprosessiaan, tai sitten tämä on luonteenpiirre (feature, not a flaw) ja lapsi vain tarvitsee nyt sitä mitä tarvitsee? Ja mitä tarvitsen, jotta minun olisi helpompi hyväksyä tämä?

Joskus asian hyväksyminen keventää painetta toistuvasti stressaavasta tilanteesta ja muuttaa kuin vaivihkaa myös minun toimintaani. Joskus sen myötä lapsi oppii nopeammin, tai sitten lapsi oppii omassa tahdissaan täysin riippumatta siitä, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Joskus tilanne ei muutu, vaikka kuinka hyväksyisin. Jokaisessa näistä tapauksista minun on helpompi olla omissa nahoissani, kun en käytä omaa kapasiteettiani tilanteen vastustamiseen. Ja jo se helpottaa monia tilanteita.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla harjoitellaan kärsivällisyystaitoja omista tarpeista huolehtimisen, lapsen tarpeiden huomioimisen sekä vuorovaikutuksen kautta. Kurssi alkaa 17.4., ja lisää voi lukea täältä. Tervetuloa mukaan.

Miksi hyväksyisin sen, että asiat menevät eri lailla kuin halusin?

…tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tämä lainaus (jonka lähteeksi löysin 1900-luvun alussa vaikuttaneen teologin Reinhold Niebuhrin) on osa Tyyneysrukouksen nimellä kulkevaa rukousta. Siinä mielestäni tiivistyy myös suurta viisautta ihmiselämään yleensä, katsomuksesta riippumatta. Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssin kolmannella viikolla puhutaan odotuksista, myös tämän lainauksen näkökulmasta.

Usein nimittäin odotamme itseltämme (ja lapsiltamme) sellaisia asioita, jotka realistisesti katsottuna ovat mahdottomia. Silloin kaivataan hyväksymistä ja armollisuutta.

Toisaalta usein emme odota itseltämme jotain, koska arvelemme että se olisi mahdotonta, vaikka joku keino todennäköisesti löytyisikin. Silloin tarvitaan rohkeutta ja inspiraatiota.

Tänään halusin kirjoittaa siitä, että mistä itse olen etsinyt sitä kolmatta, eli viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan.

Mistä tiedän, voinko muuttaa jotain vai en?

Noin karkeasti ottaen itse ajattelen näin: Pystyn vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat minun hulavanteessani. Tunteisiini, tarpeisiini, käytökseeni, ajatteluuni, siihen miten kohtaan toiset ihmiset.

Tähän hetkeen, siihen miten nyt on, en voi vaikuttaa. Seuraavaan hetkeen toki voin, mutta minun täytyy tehdä se muuttamalla käytöstäni, vaikuttamalla tunteisiini tai tarpeisiini, tiedostamalla ja muuttamalla ajatteluani tai odotuksiani.

Itselleni konkreettisin keino erottaa nämä kaksi toisistaan (ja löytää sitä viisautta) on ollut ajatus siitä, että jos pystyn hyväksymään tässä hetkessä kaiken, mitä läsnä on, löydän myös ne asiat, joihin voin vaikuttaa. Sillä löydän myös rohkeuden tehdä asioille jotain.

Jos lapsella on huutoraivari ja minulla migreeni ja kello on miljoona ja huomenna on aikainen herätys, niin minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Joko vastustan sitä, että nyt on näin, ja kasaan itselleni migreenin ja turhautumisen ja hermostuksen päälle vielä kiukkua siitä, että maailma on nyt väärin! Samalla käytän sen vähänkin toimintakykyni ja kapasiteettini tämän tilanteen sisäiseen vastustamiseen ja pahimmassa tapauksessa jumitun kokonaan enkä pysty korjaamaan tilannetta lainkaan.

Tai sitten hengitän syvään. Tunnistan, että nyt on näin. Hyväksyn kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita tämä ”nyt on näin” minussa herättää. Ja saan ehkä ihan piirun verran lisää kapasiteettia tehdä jotain hyödyllistä, jotta tilanne muuttuisi mahdollisimman nopeasti.

Tämä tarkoittaa, että etsin nykyhetkestä kaiken sen, minkä aidosti voin hyväksyä. Voinko hyväksyä sen, että kello on näin paljon ja kukaan ei ole lähelläkään iltapuuhia? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä sen, että minua ärsyttää tämä tilanne? Voinko hyväksyä, että tämä menee eri tavalla kuin odotin? Jos en, niin okei.

Voinko hyväksyä, että vastustan tätä tunnetta ja tätä tilannetta? Voinko hyväksyä, että nyt minulla on ajatus siitä, että tämän pitäisi olla toisin? Ja niin edespäin.

Miten hyväksyminen tapahtuu?

Usein hyväksyminen tuntuu rentoudelta ja keveydeltä, ja vastustus tuntuu jännitykseltä ja puristukselta. Kehon viestejä voikin käyttää vihjeinä siitä, että nyt taitaa olla aika paljon vastustusta käynnissä. Ja vaikka en tietäisi, että mitä vastustan, niin jo jännittyneen kehon osan rentouttaminen voi auttaa.

Yksi tapa siihen on ensin antaa itselleen lupa jännittää niin paljon kuin vain mahdollista, ja sitten hengittää syvään ja päästää koko jännitys irti. Toinen tapa on kiinnittää huomiota jännittyneeseen kohtaan, hengittää sisään ja ulos, ja havainnoida uteliaana muuttuuko tuntemus siinä kohdassa.

Tunteiden ja ajatusten ääneen nimeäminen on myös hyvä tapa harjoitella hyväksymistä. ”Nyt ärsyttää, turhauttaa, hävettää. Nyt mulla on sellainen ajatus, että kaikki on ihan pilalla ja tämä koko ilta oli katastrofi.”

Itseäni auttaa erityisesti lause ”mulla on sellainen ajatus/odotus, että…”. Silloin nimeän sen ajatuksen, mutta otan siihen vähän etäisyyttä, jolloin minun on helpompi hyväksyä se ja samalla kyseenalaistaa: onko tuo todella noin? Onko odotukseni todella realistinen? Myös sana ”pitäisi” on hyvä vihje: silloin kun sanon tai ajattelen, että asioiden ”pitäisi” mennä tietyllä tavalla, niin taustalla on odotus, joka ei välttämättä ole ollenkaan realistinen.

Ja toki hyväksymistä voi harjoitella myös niin, että keskustelee jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka osaa antaa empatiaa ja kuunnella hyväksyvästi. Hyväksyvä asenne nimittäin tarttuu, kun tulee aidosti kuulluksi kaikkine tunteineen ja kokemuksineen. Usein olemme oppineet vastustamaan tunteitamme, ajatuksiamme, kokemuksiamme nimenomaan toisilta ihmisiltä. Samalla tavalla myös hyväksymistä ja itse-empatiaa voi oppia sillä, että vastaanottaa niitä keskustelussa.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että mitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin osaamme suhtautua lapsiimme ja heidän kokemukseensa, sitä hyväksyvämmin ja empaattisemmin he oppivat itsekin suhtautumaan. Se taas vapauttaa meiltä molemmilta kapasiteettia toimia arjessa, sietää epävarmuutta ja käsitellä tunteita, eli toisin sanoen helpottaa arkea pieni pala kerrallaan. Ja sieltä yllättäen voi löytyäkin muutosta.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssilla opetellaan kärsivällistä ja lempeää kasvatusotetta itse-empatian ja itsestä huolehtimisen kautta. Kurssi alkaa 17.4. ja paikkoja on vielä jäljellä. Lue lisää ja tule mukaan: Kärsivällinen kasvattaja 2.0. <3

Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Miksi itse-empatia on niin vaikeaa – ja miten sitä voi opetella

Itse-empatia on yksi keskeisistä kärsivällisyystaidoista. Aitoon kärsivällisyyteen pääsee (minun mielestäni) vasta sitten, kun osaa olla empaattinen sekä itseään että toista kohtaan silloinkin, kun asiat eivät mene niinkuin suunnittelin. Ainakin itselleni itse-empatia on kuitenkin ollut valtavan opettelutyön takia. Miksi se on niin vaikeaa?

Empatian vastaanottaminen on taito

Empatian vastaanottaminen itsessään on taito. Se, että kun toinen on läsnä ja myötäelää minun tunteissani, niin annan sen myötäelämisen ja läsnäolon koskettaa minua. Miksi se on vaikeaa? Mitä haavoittuvampi paikka minussa on hereillä, mitä vajaammalla ne tarpeet itsessäni ovat, sitä hauraammalta tuntuu päästää ketään siihen lähelle. Empatian vastaanottaminen edellyttää luottamusta siihen, että toinen haluaa minulle hyvää.

No miksi itse-empatia sitten on niin vaikeaa? Tokihan sitä ihminen itseensä luottaa ja haluaa itselleen hyvää?

Pelkkä hyvä tahto ei kuitenkaan riitä empatiaan, vaan tarvitaan myös aitoa läsnäoloa, hyväksymistä, näkemistä ja kuulemista. Vaikka kuinka toinen haluaisi olla minulle empaattinen, niin hyvästä tahdosta huolimatta myötäeläminen voi kompastua esimerkiksi ihan puhtaasti siihen, ettei tiedä miten empatiaa voisi ilmaista sanoilla.

Ja tässä on ainakin yksi niistä suurista syistä, minkä takia itselleni itse-empatia on ollut niin ison opettelun takana. Jos oma sisäinen puhe ei ole kovin empaattista, niin olen ehkä tottunut reagoimaan virheisiini ja pettymyksiini ja epämiellyttäviin tunteisiini enimmäkseen vähättelemällä tai tuomitsemalla.

”Joojoo, on kurjaa, mutta mieti miten kurjaa on ihmisillä X, Y, ja Z, kun heillä on vielä tätäkin kauheampi tilanne.”

Tai:

”No niin, tokihan tämä ärsyttää ja turhauttaa, mutta ei kai sille nyt voi mitään, turha harmitella, eteenpäin vaan.”

Tai:

”Miten sä taas nyt tolla tavalla mokasit, just tyypillistä, ei sustakaan ikinä oo mihinkään.”

Ja niin edespäin.

Ja sitten kun on muutaman vuosikymmenen kuunnellut tätä päänsä sisällä (ja pahimmassa tapauksessa myös muiden suusta), niin voi olla todella vaikeaa olla edes itsellensä läsnä ja haavoittuvainen.

Miten minä opettelin itse-empatiaa

Mun piti ensin opetella ottamaan empatiaa vastaan toisilta ihmisiltä. Ensin ihan muutamilta, sellaisilta joiden kohdalla arvelin, että he osaavat olla nimenomaan empaattisesti läsnä, ilman vähättelyä tai tuomitsemista tai neuvomista. Sitten yhä useamman ihmisen kanssa. Edelleenkin niitä ihmisiä on hyvin vähän, joiden seurassa pystyn olemaan täysin avoin ja haavoittuvainen, mutta heitä kuitenkin on.

Opettelin myös ottamaan empatiaa vastaan itseltäni ensin kirjoittamalla. Ensin päästin ääneen sen osan minusta, joka oli hädissään, tuskissaan, tunnekuohun vallassa. Samalla tulin kirjoittaneeksi sekaan paljon tuota yllä kuvaamaani vähättelyä ja tuomitsemista, jotta sekin tuli näkyviin. Sekin nimittäin kertoo jostain tunteesta ja tarpeesta, jotka ovat ehkä nekin jääneet vaille myötätuntoa.

Kun olin kirjoittanut yhden puuskan, luin tekstini uudelleen läpi ja kirjoitin, mitä tunteita ja tarpeita huomasin. Toisin sanoen annoin itse sille hätääntyneelle itselleni empatiaa kuulemalla ja näkemällä hänen tunteensa, tarpeensa ja haavoittuvuutensa hyväksyvällä ja rakastavalla tavalla.

”Mua surettaa ja kiukuttaa tämä mun oma tilanne, ja samalla mua hävettää kun keskityn omiin tarpeisiini kun toisillakin ihmisillä on kärsimystä. Mä varmaan kaipaisin itselleni turvaa ja vakautta, ja samalla mulle olis tosi tärkeää että voisin auttaa toisiakin. Mulla on kauhean haavoittuvainen ja riittämätön olo siitä, että haluaisin auttaa kaikkia maailman ihmisiä ja samalla tuntuu haavoittuvalta se, että saanko mä itsekin tarvita asioita.”

Tai:

”Mä olen pettynyt itseeni kun se meni eri tavalla kuin halusin, ja sitten mua pelottaa että entä jos se ei ikinä mene niinkuin mä toivoisin, ja oon aika väsynyt siihen että muistan niin monta kertaa kun oon tehnyt parhaani ja se ei oo riittänyt siihen mitä mä toivoin saavani aikaan. Mä kaipaisin helppoutta ja onnistumisia ja arvostusta ja nähdyksi tulemista. Tuntuu haavoittuvalta se, että haluaisin kauheasti osata ja on vaikea nähdä niitä asioita, joita osaa kun arjessa kohtaa paljon niitäkin asioita, joissa ei vielä osaa.”

Sitten jossain vaiheessa ajatus itse-empatiasta ehti mukaan jo sellaisiin tilanteisiin, joissa oli minun lisäkseni joku toinen ihminenkin. Kun huomasin (ennemmin tai myöhemmin) olevani tunnekuohun vallassa, niin pysähdyin, suuntasin huomion omiin tunteisiini ja tarpeisiini, ja nimesin niitä itselleni siitä tilanteessa.

Alkuvaiheessa opettelua sellainen ex-tempore itse-empatia oli tosi mekaanista. ”Huomaan, että mua suututtaa, ja mä varmaan tarvitsisin kunnioitusta ja arvostusta.” ”Nyt mua pelottaa, niin kaipaisinkohan mä vaikka turvaa?” Tiesin, että tunne kertoo aina jostain tarpeesta, joten arvasin jonkun sellaisen tunteen ja tarpeen, jotka menivät suunnilleen sinnepäin.

Ja sekin auttoi.

Ihan vain se, että suuntasin hetkeksi huomioni sisäänpäin ja olin aidon, uteliaan, hyväksyvän kiinnostunut omasta kokemuksestani, helpotti monia tilanteita.

Pystyin toisinaan kertomaan esimerkiksi lapsille, että nyt mua surettaa ja mä kaipaisin yhteistyötä ja kuulluksi tulemista, voisitteko auttaa mua? Tai saatoin löytää jonkun strategian, jolla saisin sen vajaalla olevan tarpeeni vähän paremmin tyydytettyä. Silloinkin, kun ei ollut mitään ratkaisua tai helpotusta näköpiirissä, niin pystyin nimeämään senkin itselleni: ”Mua ahdistaa ja tarvitsisin vapautta ja rauhaa, ja mua surettaa kun nyt en keksi mitään keinoa niiden täyttämiseen.”

Miten itse-empatiaa sitten kannattaa harjoitella?

Vaikka ottamalla päivittäin jonkun hetken, jolloin nimeää itselleen sellaisia tunteita ja tarpeita, joita siitä hetkestä tai koko päivästä itsessään tunnistaa. Vaikkapa illalla hampaidenpesun tai iltavenyttelyn tai muun tutun rutiinin yhteydessä voi kysyä itseltään: ”Miltä musta tuntui tänään? Mitä tarvitsin tänään?” (Tarpeita voi tutkia esimerkiksi tarvelistasta.)

Tai voit laittaa itsellesi jääkaapin oveen muistilappuun, tai puhelimen tai tabletin taustakuvaksi, tekstin ”Miltä sinusta nyt tuntuu? Voitko antaa itsellesi myötätuntoa?” Aina kun näet tekstin, pysähdy ja kuulostele. Avoimesti, uteliaan hyväksyvästi. Mitä minulle nyt kuuluu?

Mitä enemmän itse-empatiaa harjoittelee pienissä, helpoissa tilanteissa, sitä nopeammin se on käytettävissä silloin kun sitä oikeasti tarvitsee. Sitä syvemmäksi tulee myös aito myötätunto toisia kohtaan, ja sitä helpompaa on kohdata esimerkiksi ne omat lapset myötätuntoisesti silloinkin, kun he tekevät asioita eri tavalla kuin sinä haluaisit.

Ja toki loistava tapa auttaa omia lapsia oppimaan itse-empatiaa on sekä kohdata heidän tunteensa empaattisesti että mallittaa itse-empatiaa heille ääneen itse.

Ensimmäinen auttaa lapsia oppimaan empatian vastaanottamista, jälkimmäinen auttaa heitä näkemään, että aikuiset ihmiset kohtaavat itsensä empaattisesti silloinkin kun kaikki ei tunnukaan kivalta. Silloin heidän ei ehkä tarvitse opetella itse-empatiaa vuosikymmenien päästä samalla tavalla kuin sinä opettelet sitä nyt. <3

Kärsivällisempi aamu -minikurssilla opetellaan keinoja tuoda aamulähtöihin lisää kärsivällisyyden siemeniä. Keskeinen osa minikurssia on myötätunto kaikkia niitä tunteita kohtaan, jotka prosessin eri vaiheissa heräävät. Saat tilattua Kärsivällisempi aamu -minikurssin ja työkirjan ilmaiseksi osoitteesta http://lupaollamina.fi/aamu . Käy tilaamassa ja kerro kaverille. <3

Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.