Autonomiaa

Meidän perheessä on tällä hetkellä jännä autonomian eli itsemääräämisen ja -tekemisen jakautuma.

On aikuinen, joka pystyy toimimaan itsenäisesti sekä henkisesti että fyysisesti ja toteuttamaan omat ideansa. On aikuinen, joka on henkisesti autonominen mutta jonka fyysinen autonomia rajoittuu väliaikaisesti yhdellä kädellä tehtäviin asioihin.

On lapsi, joka opettelee fyysistä autonomiaa kiipeilemällä, tukia vasten kävelemällä, jokeltelemalla, sormiruokailemalla, huutamalla, heittelemällä tavaroita laatikoihin ja muilla sellaisilla yksivuotiaiden touhuilla. Ja on lapsi, joka opettelee hahmottamaan ns. henkistä autonomiaansa: minä itse, ei saa auttaa, ja jos joku tekee eri lailla niin se on väärin.

Monenlaista autonomiaa

Autonomia on yksi ihmisen perustarpeita. Jo aivan pieni vauva voi hyvin kun huomaa, että pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan omaan hyvinvointiinsa – minä viestin, että on kurja olo, ja sitten jotenkin se olo helpottuu.

Mitä enemmän lapsi kasvaa ja oppii, sitä enemmän hän pystyy itse fyysisesti vastaamaan autonomian tarpeeseensa: laittamaan ruokaa suuhunsa, liikkumaan kiinnostavan kapistuksen luo ja tutkimaan sitä, käymään potalla ja niin edelleen.

Myös henkinen autonomia kehittyy, kun lapsi vuorovaikuttaa häntä hoitavien aikuisten kanssa. Ensin sanattomilla viesteillä – kun lapsi ojentaa kädet kohti aikuista ja kiljahtaa, hän ehkä haluaa syliin – ja sitten sanoilla.

Lapsi oppii, että sitä omaa sisäistä maailmaa, haluja ja ideoita ja kiukkuja ja pelkoja, voi käsitellä ensin yhdessä jonkun muun kanssa ja sitten itse. Samalla tavalla, kun lapsi tarvitsee aikuista fyysisen autonomian opettelussa, myös henkinen autonomia opitaan ensin aikuisen avulla. Peilaamalla, sanoittamalla, kuuntelemalla ja aidosti vastaamalla aikuinen voi auttaa lasta oppimaan, mitä niille hämmentäville sisäisille ilmiöille voi tehdä.

Kolmivuotias alkaa hiljalleen harjoitella myös sitä, miten oma autonomia suhtautuu toisten autonomiaan. Että jos minun maailmassani duploilla leikitään näin, ja tuon toisen maailmassa niillä leikitään noin, niin mitä se tarkoittaa?

Toistaiseksi meillä se tarkoittaa vielä itkuhuutoraivaria, koska se toisen ihmisen näkökulma ei vielä hahmotu. Jos duploilla leikitään väärin, niin se järkyttää olemassaolon perustuksia, koska eihän niin voi, kun ei olla ennenkään. Ja vaikka kuinka selittää, että toiset lapset leikkii näin, niin ei.

Omat ja toisten

Aikuisilla on usein fyysinen autonomia aika hanskassa. Oman kropan käyttöä on harjoiteltu muutama vuosikymmen, ja syömiset, peseytymiset ja muut hoituvat sen kummemmin ajattelematta.

Psykoemotionaalinen, ajatusten ja tunteiden autonomia voi olla myös enemmän tai vähemmän hanskassa. Jos on harjoitellut vaikka tietoisuustaitoja, pystyy suuntaamaan ajatuksiaan ja tunteitaan ja huomaamaan ne helpommin. Tai sitten tuntuu, että omia ajatuksia ja tunteita ei pysty yhtään hallitsemaan ja on ihan niiden vietävissä.

Oman autonomian suhde toisten autonomiaan onkin sitten sellainen työsarka, jonka kanssa aikuisena pääsee vastakkain jatkuvasti.

Minä teen näin, ja toista ihmistä sapettaa mun käytökseni. Kumman autonomia on tärkeämpää – sen, joka tekee, vai sen, joka harmistuu?

Vanhempi asettaa päivärutiinin, ja lapsi protestoi. Kumman autonomiaa kunnioitetaan – sen, joka haluaa päivälepoa, vai sen, joka haluaa touhuta ja mekastaa?

Yhteiskunnan hyvätuloiset eivät halua maksaa yli puolta tuloistaan veroina, ja pienituloisten kehon ja mielen terveys kärsii kun kaikki kapasiteetti menee arjessa selviämiseen eikä yhteiskunnan tarjoama tuki riitä nostamaan heikkoja jaloilleen. Kenen tulisi joustaa – sen, jolla on enemmän varaa ja vaikutusvaltaa, vai sen, jolla on vähemmän?

Mulla ei oo näihin kysymyksiin helppoja vastauksia. Tuskin sellaisia onkaan, mutta mä ajattelen että jo näiden kysymysten miettiminen voi avata jotain uutta. Saattaa vaikka käydä niin, että näkee, miten kaikilla on itseasiassa samanlaisia tarpeita, ja vain strategiat eroavat.

(Strategioista mä kirjoitan sitten myöhemmin pitemmän kaavan mukaan, mutta perusidea on, että tarve ja strategia on eri asioita. Autonomian kohdalla tämä on helpointa hahmottaa fyysisen autonomian kautta: esimerkiksi ryömiminen, konttaaminen, käveleminen ja juokseminen ovat kaikki strategioita, joilla voi toteuttaa fyysistä autonomiaansa. Kaikki on joissain tilanteissa asianmukaisia – jos on kiire bussiin, kannattaa juosta, kun taas palavasta talosta pelastautuessa on joskus syytä kontata lattianrajassa.)

Varmaa on vain se, että ennemmin tai myöhemmin tässäkin asiassa tulee törmäyksiä, jos ei asu erakkona luolassa. Ihmisillä on tarpeita ja niitä varten nippu vuosien varrella opittuja strategioita. Mä ajattelen että ihmissuhteen tai ryhmädynamiikan tai yhteiskunnan toimivuus ei riipu siitä, että tuleeko konflikteja vai ei. Niitä tulee aina.

Mun nähdäkseni vuorovaikutuksen toimivuus näkyy siinä, miten valmiita kaikki osapuolet on myöntämään, että toisella on oikeasti joku tarve siinä konfliktitilanteessa, ja että ne omat strategiat saattaa olla pielessä. Kun on vielä valmis kuuntelemaan toisen näkökulman ja pyrkii oikeasti ymmärtämään sen, niin pääsee jo pitkälle.

Ja jos edes toinen osapuoli pääsee tähän asti, niin tilanne on jo parempi kuin monessa kansainvälisessä konfliktissa. Tai siinä kolmivuotiaiden duploleikin katastrofissa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Esimerkiksi ajatuksia autonomiasta, tarpeista  ja strategioista, kokemuksia tai näkemyksiä aiheesta tai siitä, mitä aihe nosti mieleen. Kommentoidaan toisia ja itseä kunnioittaen ja omat lähtökohdat huomioiden.

Mikä on sinun suhteesi autonomiaan? Milloin huomaat, että oma autonomiasi törmää toisten vastaavaan?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Alfie Kohnin Unconditional Parentingissa (jota olen lukenut hiiitaasti tammikuussa asti…) sanottiin — ja minä pysähdyin ja alleviivasin sen, vaikka olin just hyppäämäisilläni bussista pois samalla — että todellinen autonomia on sitä, että pääsee vaikuttamaan asioiden rakenteisiin, siis tuottamaan ja muokkaamaan niitä, eikä vain valitsemaan valmiista vaihtoehdoista.

    Siinä puhuttiin valitsemisesta ja siitä, mistä kaikesta lapsia voi syyttää (”sinä itse kerjäsit tätä” -tyyliin). Että tietyn ikäiselle lapselle, käytännössä luullakseni taaperolle ja leikki-ikäiselle, riittää päästä aidosti valitsemaan aikuisen etukäteen seulomista hyvistä ratkaisuvaihtoehdoista, mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan kylliksi. Ennen kouluikää pitäisi siis jo päästä itse osallistumaan niiden vaihtoehtojen pohtimiseen ja muovaamiseen.

    • says

      Näinpä. Ja se ainakin mun mielestä on lapsen autonomian tukemisessa kaikkein vaikeinta – että mitä jos annan sen valita ja se valitsee väärin? Ja mä joudun sopeutumaan siihen, että tuo toinen haluaa jotain muuta kuin minä ja sillä on oikeus haluta sitä?

      Ja sitten kuitenkin sen aidon autonomian kunnioittaminen opettaa sekä lapselle että aikuiselle neuvottelutaitoja (”Ai sä haluat, että tehdään näin? Perustele!”) ja auttaa kohtelemaan toista osapuolta ihmisenä, ei pelinappulana tai hirmuhallitsijana. Mä uskoisin, että se helpottaa myös murrosiän myrskyjä, jos pienestä asti on saanut kokea olevansa päätösvaltainen perheenjäsen. Toki niin, että viime kädessä esim. turvallisuusvastuu on aikuisella, mutta sekin pitää osata selittää lapselle.