Armollisuus ja inspiraatio ovat hyvän vanhemmuuden rakennuspalikoita

Riittävän hyvä vanhemmuus löytyy armollisuuden ja inspiraation risteyksestä.

Niin lukee mun verkkosivuston etusivulla ja mun sähköpostin allekirjoituksessa. Sen takia myös mun logo on tuollainen kuin on. (Oranssi on armollisuus, turkoosi on inspiraatio. Siellä välissä on se sweet spot, jossa tapahtuu riittävän hyvä vanhemmuus, sekä aika monta muuta ihanaa asiaa tässä elämässä.)

Mutta mitä se käytännössä tarkoittaa?

Kaikki alkaa armollisuudesta.

Ensisijaisesti minä olen ihminen. En vanhempi, en äiti, en nainen, en kenenkään lisävaruste tai sivuhenkilö. Minä olen oman elämäni päähenkilö, jolla on tunteita, tarpeita, tavoitteita ja kokemuksia. Se ei muutu siinä vaiheessa, kun lapsi saapuu perheeseen.

Se, mikä muuttuu, ovat olosuhteet, joissa niitä asioita voi huomioida.

Osasinko ennen lapsia huomioida, milloin minulla on nälkä tai jano, kylmä tai kuuma, yksinäinen tai sivuutettu olo, turvallinen ja luottavainen fiilis? Joskus paremmin, joskus huonommin. Minulla oli kuitenkin aika selkeät strategiat, joilla huomioin itseäni. Rutiinit, puhumisen ja olemisen tavat, tietyt sosiaaliset ympyrät.

Lapsen saapumisen jälkeen ne samat strategiat eivät yksinkertaisesti enää toimi.

Ensinnäkin arvoni ja tavoitteeni ovat todennäköisesti muuttuneet radikaalisti – nyt niihin sisältyy tällaisesta metrin mittaisesta henkilöstä huolehtiminen. Omat tunteeni ja tarpeeni ovat saattaneet muuttua.

Tai ehkä sosiaalinen piirini ei enää tule vastanneeksi niihin tarpeisiini samalla tavalla. Rutiineista nyt puhumattakaan – vaikka saisinkin lapsen saapumisen jälkeen rakennettua itselleni toimivat rutiinit, niin minun kuitenkin täytyy sovittaa myös lapsen tarpeet niihin, ja lapsen tarpeet tunnetusti muuttuvat kasvun myötä.

Ja puhutaanko vielä hetki odotuksista?

Odotan vanhemmuudelta jotain. Ehkä myönteisiä juttuja, ehkä pelottavia juttuja, useimmiten vähän molempia. Ja kun todellisuus ei kohtaakaan odotuksia, tulee pettymyksiä. Lapsi ei toimikaan niinkuin kirjoissa opetetaan, tai niinkuin naapuri sanoi, tai niinkuin kaverin lapsi toimii. Minä en saakaan tehtyä niitä juttuja, joita oli tarkoitus tehdä, koska lapsi tarvitseekin minua koko ajan ja jatkuvasti, tai siltä se tuntuu. Ja kenen vika se on? Ei se voi olla lapsen vika, koska lapsi on ihana, rakas, toivottu ja viaton. Niin kukapa muu tässä sitten jää jäljelle?

Lopputulos: ehkä väsynyt, ehkä yksinäinen, ehkä riittämättömyyden tunteesta kärsivä vanhempi. Ehkä itseensä ja vanhemmuuteensa pettynyt, ehkä katkera siitä, että kaikilla muilla tuntuu olevan helpompaa ja kukaan ei ymmärrä.

Tähän kohtaan tarvitaan armollisuutta.

Minä olen tällainen. Nyt on näin. Saa olla näin.

Minä tarvitsen näitä asioita, minä tunnen tällaisia tunteita ja ajattelen tällaisia ajatuksia. Minulla on lupa tarvita, tuntea ja ajatella.

Minä pystyn tällaisiin asioihin nyt. Tänään riittää kapasiteetti tähän. Minulla on lupa kyetä juuri siihen mihin tänään kykenen. Minä riitän tällaisena.

Armollisuus.

Armollisuuteen tarvitaan selkeyttä.

Tätä kaikkea elämääni nyt kuuluu. Tämä kaikki kuluttaa minun jaksamistani ja kapasiteettiani. Tällaista osaan, tuo tuntuu vaikealta. Tällaista tarvitsen, näillä tavoilla pidän huolta itsestäni ja omista tarpeistani.

Armollisuuteen tarvitaan myös ymmärrystä.

Ahaa, nämä asiat ovat muuttuneet. Ahaa, tällaisia odotuksia minulla on itseäni kohtaan. Okei just joo, nämä tarpeet minulta ovatkin jääneet jostain syystä huomioimatta.

Ja armollisuuteen tarvitaan hyväksymistä.

Nyt on näin. Minä olen tällainen. Minä saan olla tällainen. Minulla on lupa olla minä. Vaikeat asiat saavat olla vaikeita. Tärkeät asiat saavat olla tärkeitä. Ristiriitaiset asiat saavat olla ristiriitaisia. Nyt on näin.

Vasta armollisuuden kautta päästään sellaiseen inspiraatioon, joka tuo iloa ja energiaa, eikä ahdistusta tai riittämättömyyden tunnetta.

Inspiraatio tuo suuntaa kohti uutta

Mä olen opettaja, ja opettajana mä olen usein miettinyt motivaatiota. Siis että miten ihminen tulee innostuneeksi johonkin asiaan. Siitä on teorioitakin, joista mun suosikkini on Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria, jonka peruspalikoita ovat omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys. (Englanniksi vaikkapa täällä, suomeksi tästä on kirjoittanut esimerkiksi Frank Martela täällä, ja sieltä poimin myös nuo suomennokset.) Siis että ihminen kokee voivansa päättää tekemisestään, tekevänsä jotain suuremmassa kontekstissa merkittävää, ja tuntee pärjäävänsä.

Inspiraatio (eli sisäinen motivaatio) syntyy, kun nämä kaikki asiat ovat paikoillaan. Ja aito inspiraatio voi syntyä vain silloin, kun ponnistetaan armollisuuden pohjalta.

Kyvykkyys tarkoittaa sitä, että inspiroivan tehtävän haaste on riittävän korkea, muttei liian korkea, kapasiteettiin nähden. Siis ensin pitää tietää, mihin minä tänään aidosti pystyn. Armollisuus.

Omaehtoisuus tarkoittaa sitä, että minulla on kyky päättää siitä, miten haluan sinne tavoitteeseen päästä. Silloin minun pitää myös huomioida ja hyväksyä se, että siihen päätöksentekoon vaikuttavat mun omat tavoitteeni ja arvoni. Haluanko mä ylipäänsä tuohon suuntaan? Onko se suunta linjassa mun arvojeni kanssa? Onko ne toiminnan tavat linjassa mun arvojeni ja moraalini kanssa? Armollisuus.

Yhteisöllisyys, eli yhteys toisiin ihmisiin ja suurempaan kontekstiin siinä tekemisen myötä, tarkoittaa sitä, että mun pitää voida nähdä itseni osana jotain suurempaa. Mä tarvitsen selkeyttä ja ymmärrystä, jotta tiedän, keneen kaikkiin tämä mun toimintani vaikuttaa ja millä tavalla. Ja kun mä olen selkeästi nähnyt ja ymmärtänyt mun toiminnan vaikutukset, niin mun tarvitsee myös hyväksyä ne, jotta mä voin valita omiin arvoihini sopivan tavan toimia. Sekin on armollisuutta, että mä hyväksyn oman vaikutukseni toisiin ja toisten vaikutuksen minuun.

Vanhemmuudessa meidän tavoitteemme usein liittyvät siihen, että miten osaisimme kasvattaa lapsiamme mahdollisimman tasapainoisesti.

Miten toisaalta saan annettua lapselleni tilaa kasvaa omaksi itsekseen, ja toisaalta miten saan hänet toimimaan fiksulla ja toisia kunnioittavalla tavalla? (Pikavastaus: Ratkaisu sijaitsee armollisuuden ja inspiraation risteyksessä.) Miten toisaalta opin vastaamaan lapsen tarpeisiin, ja toisaalta elän myös omaa elämääni ja pidän huolta itsestäni? (Sama juttu.)

Silloin, kun pyrimme tällaiseen tavoitteeseen, tai mihin tahansa muuhun, niin ensin tarvitaan sitä armollisuutta. Nyt on näin, tähän riittää nyt kapasiteettini. Nämä asiat ovat minulle tärkeitä, tämä on se yhteisö jossa elän, näissä puitteissa elämäni pyörii.

Lisäksi tarvitaan inspiraatiota:
Miten tämä tavoite on linjassa tarpeideni ja arvojeni kanssa? Millaisilla tavoilla minun on luontevaa ja miellyttävää pyrkiä sitä kohti? (Omaehtoisuus.)
Miten tähän tavoitteeseen pääseminen auttaa minua ja muita? Miten voin edistää tähän tavoitteeseen pääsemistä yhdessä toisten kanssa? (Yhteisöllisyys.)
Mitä pystyn tekemään nyt, tämänhetkisellä osaamisellani ja jaksamisellani, jotta pääsisin kohti tavoitettani? Mitkä asiat tästä ylipäänsä ovat minun vallassani? (Kyvykkyys.)

Sitten, kun nämä palikat ovat omalta kohdalta suunnilleen kasassa, voi miettiä sitä, miten tuoda lisää armollisuutta ja inspiraatiota suhteessa lapseen. Siitä lisää myöhemmin tällä viikolla. 🙂

Armollisuutta ja inspiraatiota löytyy myös Hyvän vanhemmuuden minikurssilta. Voit tilata sen vaikka tuosta heti alta ihan ilmaiseksi. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3