Ansaitsetko sinäkin vanhemmuusmitalin?

”Huhhuh mikä aamu. Mä ansaitsen mitalin siitä, että päästiin tänne asti.”

Selvittiin, niin uskomatonta kuin se onkin

Kun oon ollut tässä lasten kanssa kotona muutaman vuoden, niin aika monena aamuna (ja toisinaan aamupäivänä) mä päästin suustani tämän lauseen, kun viimein päästiin perille.

Kerhoon ajoissa, perhekahvilaan, vähän kauempana olleeseen puistoon tai ylipäänsä johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on muitakin vanhempia. Epäilemättä nyt kun muksut aloittaa syksyllä päivähoidon, niin tämä tulee suusta myös muutamina hoitoaamuina.

Useimmiten oltiin viimeisinä paikalla, tai ainakin melkein.

Voi olla, että herättiin ihan ajoissa, tai sitten ei. Voi olla, että jollakulla lapsella tuli pitelemätön kriisi ruoan, vaatteiden, vessa-asioiden tai jonkun muun lähdön suhteen keskeisen asian kanssa. Useimmiten ainakin äidillä tuli kriisi, kun asiat eivät menneetkään pilkulleen niinkuin olisi halunnut.

Ja silti päästiin puistoon, kerhoon, perille. En jäänyt sohvalle murjottamaan ja pistänyt lapsille piirrettyjä, vaikka monta kertaa se ajatus houkutti.

Tai mulla kävi hyvä tuuri, tai mä olin syönyt aamiaisen tarpeeksi ajoissa niin ettei tarvinnut ruveta kiukuttelemaan lapsille. (Sitäkin tapahtuu enemmän kuin oikeastaan kehtaisin myöntää.)

Jännä kyllä – niinä päivinä kun asiat sujuivat mallikkaasti ja oltiin ekana puistossa, niin ei yhtään tullut sellainen olo, että nyt joku antakaa mulle mitali, olin paras. Silloin mä toimin vain sillä omalla mukavuusalueellani. Tai mulla kävi hyvä tuuri, tai mä olin syönyt aamiaisen tarpeeksi ajoissa niin ettei tarvinnut ruveta kiukuttelemaan lapsille. (Sitäkin tapahtuu enemmän kuin oikeastaan kehtaisin myöntää.)

”Ansaitsen mitalin” -fiilis tuli nimenomaan siitä, että ylitin itseni.

Vielä siinä vaiheessa, kun lapset haaveilivat yökkäreissään aamupalapöydässä ja kello tikitti, niin tuntui utopialta, että muka oltais jossain ajoissa. Teki mieli huutaa ja komentaa ja äksyillä, jos vaikka ne lapset siitä säikähtäisivät ja tekisivät niinkuin mä haluan.

Ja silloin kun huusin ja komensin ja äksyilin, niin huomasin nopeasti, että eikun ei näin. Että tällä mä vaan saan lapset pois tolaltaan ja ensin pitää pyytää anteeksi ja rakentaa uudelleen se luottamus ja yhteys, ennenkuin he haluavat tehdä minkään sorttista yhteistyötä. Siihen sitä vasta meneekin aikaa.

Ne on juuri niitä päiviä, jotka kasvattaa vanhempana.

Kun pitää hengittää syvään ja miettiä, että onko se eka oma impulssi sitten kuitenkaan se kaikkein fiksuin kokonaistilanteen kannalta. Kun pitää niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi kolmevuotiaalta, vaikka se aloitti. Kun tajuaa, että nyt mä en sanokaan enää yhtään mitään, ennenkuin mä olen saanut tämän aamupalan syötyä, odottakaa ihan hetki. Tai mikä se hetki itse kenellekin on.

Mulle itselleni se tajuamisen hetki on usein taitekohta, jonka jälkeen homma alkaa edetä vähän jouhevammin.

Kun mä saan pysähdyttyä, hengitettyä ja katsottua sitä asiaa vähän suuremmassa mittakaavassa, niin siihen on helpompi suhtautua asiallisesti.

Mä osaan pyytää lapsilta ikätasoisesti ja ystävällisesti sen komentelun ja äksyilyn sijaan. Mä osaan skarpata oman toimintani suhteen – ei ihme, jos lapset haahuilevat, kun minä haahuilen ihan yhtä lailla. Mä osaan tarjota lapselle apuani vaikkapa siinä pukemisessa tai vessassa käymisessä, ja suostun myös siihen, että ”eikun mä osaan itekki”.

Toisinaan me lopulta myös päästään ovesta ulos ihan hyvällä fiiliksellä. Tai ainakin päästään ovesta ulos suurinpiirtein kaikki tarpeellinen mukana.

Ehkä mä myös oivalsin huomisaamua varten jotain olennaista. Herää varttia aiemmin? Ensin aamupala, sitten muut puuhat? Valitaan vaatteet etukäteen? Pakkaa reput ja laukut valmiiksi? Syö oma aamupala ajoissa?

Jokainen vanhempi, joka on koskaan mihin tahansa perille päästyään huokaissut kuin taistelusta tulleena, tietää mistä puhun.

Toki tämä pätee muuhunkin kuin aamuihin. Ylipäänsä mikä tahansa tilanne, jossa a) lähdetään kotoa, b) siirrytään paikasta toiseen, c) poiketaan rutiinista tai d) toimitaan silloin kun vanhempi tai lapsi on väsynyt ja puolikuntoinen on mun mielestä ihan vastaavia tilanteita. Jokainen vanhempi, joka on koskaan mihin tahansa perille päästyään huokaissut kuin taistelusta tulleena, tietää mistä puhun.

Juuri siitä äärirajoilla pinnistelystä ja tsemppaamisesta ansaitsee mun mielestäni vanhemmuusmitalin. Ei siitä, että oli paras ja pärjäsi helposti, vaan siitä, että ei luovuttanut vaikka välillä teki mieli.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3