Älykästä suuttumuksen käsittelyä

Kuuntelin tuossa keittiötä siivotessani yhtä podcast-keskustelua, ja sieltä hyppäsi esiin herkullinen ajatus.

Anger is a request in reverse. Suuttumus on käänteinen pyyntö.

Sillä idealla, että jos jostain asiasta suuttuu, niin siellä taustalla on toive siitä, miten haluaisin että asiat olis maailmassa tämän jutun suhteen. Ja jotta siitä suuttumuksesta olisi jotain hyötyä (omassa elämässä, ihmissuhteissa, poliittisesti, yhteiskunnallisesti), niin on syytä ensin miettiä se oman suuttumuksen taustalla oleva toive ja sen jälkeen suunnata energia sen rakentavaan edistämiseen.

Rupesin tietysti sitten miettimään, että mikä mua on suututtanut viime aikoina. Kun nimittäin tuntuu, että koko ajan olen kiukkuinen jostain asiasta, ja olis kiva ensinnäkin opetella suhtautumaan siihen suuttumukseen rakentavasti ja toisaalta ehkä korjata maailmaa siihen suuntaan, ettei tarvitsisi koko ajan olla kiukkuinen.

Ensin annan itselleni luvan olla suuttunut ja kiukkuinen ja ärsyyntynyt kaikesta mahdollisesta. Se on mulla vielä aika lailla työn alla, koska suuttumus on myös rajoja suojeleva tunne ja mä oon tottunut siihen, että mä voin hyvin joustaa jos jossain rajat kolahtaa vastakkain. Että ensin antais itsensä suuttua ihan oikeasti ja aidosti ja ilman, että heti keksii siihen jotain no mut kun ja ei nyt sit oikeastaan kuitenkaan -selityksiä.

Useimmiten mua nykyään suututtaa se, kun tuntuu että mitään ns. omaa juttua ei saa tehdä rauhassa loppuun asti. Oli kyse sitten pyykkien laittamisesta tai blogitekstin kirjoittamisesta tai yhdistyshommien hoitamisesta niin joku rääkäisee tai kiipeää syliin tai kolauttaa päänsä tai jotain. Ja mä en siis suutu lapsille, kun eihän ne sille voi mitään että jokainen asia pitää hoitaa täsmälleen sillä hetkellä kun se osuu mieleen. Se on enemmän sellaista maailmantuskaa ja turhautumista, että voi v**** miksi ei koskaan onnistu.

Mikä mun toive siellä takana on?

No että sais keskityttyä. Että sais omaa aikaa. Että sais tehtyä yhtä asiaa kerrallaan ilman keskeytyksiä, edes kerran päivän aikana. Ja toisaalta, että välillä pystyis keskittymään ihan pelkästään lapsiin, niin ettei tarttis kiukuttaa kun koko ajan laiminlyö joko hommia tai lapsia tai itseään.

Voinko mä tehdä asialle jotain?

Mä oon tässä hiljalleen yrittänyt tehdä niin, että ottaisin joka päivälle vain yhden asian, jota edes yritän hoitaa. Esimerkiksi torstaina siivouspäivän. Torstaina viikonlopusta (ja niistä harvinaisista mies-on-päivällä-kotona-eli-pakenen-podcasteihin-ja-viikkaan-pyykit-ja-siivoan-keittiön -hetkistä) on kulunut niin pitkä aika, että jopa mun toleranssilla meidän lattioiden siisteys ja konttaamaan opetteleva vauva on mahdoton yhtälö. Eli siinä vaiheessa kun lapset simahtaa, niin mä keskityn vain ja ainoastaan ja pelkästään niiden lattioiden operoimiseen. Ja aloitan heti. Sit jos jompikumpi herää ja mä joudun pistämään homman tauolle, niin ainakin mä oon saanut siinä prioriteettihommassa jotain tehtyä.

Tai keskiviikkona blogin kirjoittaminen. Tai mitä näitä nyt on. Ettei edes yritä lähteä siihen, että tekee vähän tota hommaa ja vähän tota ja ai niin sitten piti lähettää sähköposti ja mä voisinkin vähän lueskella foorumeita ja hetken vaikka tutkia Facebookia. Vaan ihan raaka todo-lista, niin että ne hommat, joiden keskeytyminen aiheuttais mulle eniten v-käyrän nousua, tapahtuu ensimmäisinä heti kun siihen on tilaisuus.

Mikä muu mua suututtaa?

Stereotypisoiva suvaitsemattomuus.

Tiedätte ehkä, mitä tarkoitan. Se, kun syrjäytyminen kuitataan sanomalla, että ne nyt vaan on ihmisinä tietynlaisia. Tai kun jotain etnistä ryhmää käsitellään yhtenä massana, johon liitetään sen kaikkein äänekkäimmän vähemmistön ääriominaisuuksia. Tai jonkin tietyn lastenhoitotavan kannattajat leimataan tietämättä heistä tai heidän tilanteestaan yhtään mitään muuta.

Ylipäänsä se, että ihmisiä ryhmitellään jonkin yhden ominaisuuden perusteella, ja sitten siihen ryhmään liitetään muita ominaisuuksia ilman sen tarkempaa tietoa yksityiskohdista. Ja sen jälkeen ajatellaan, että koska tämä on minun mielestäni loogista niin näinhän tämän täytyy mennä aina ja kaikissa tilanteissa – ilman että myönnetään tai edes tajutaan sen oman näkökulman rajallisuutta ja oman logiikan mahdollista puutteellisuutta. Populismi, fasismi, fanatismi, mitä näitä nyt on.

Mikä mun toive siellä takana on?

Mä toivoisin, että ihmiset huomaisivat ja pystyisivät myöntämään, jos eivät tiedä tai ymmärrä jostain asiasta. Että yleinen julkisen keskustelun taso kehittyisi ”me ollaan oikeassa koska meillä on loogisimmat/kovaäänisimmät/suosituimmat perustelut” -poterosodasta sen tutkimiseen, mikä on kunkin puolen viestissä totta ja arvokasta. Että asioiden näkeminen monelta kannalta ei olisi poliittinen itsemurha, tai luonteen heikkoutta, tai epäluotettavuutta, vaan osoitus henkisestä kypsyydestä ja ihan tavoiteltava asia.

Lisäksi mä toivoisin, että aina, kun puhutaan ihmisistä, puhuttais ensisijaisesti juurikin ihmisistä. Ei ominaisuudesta, ei stereotyypistä, ei sukupuolesta tai tulotasosta tai edes poliittisesta suuntautumisesta. Ja jos täytyy puhua ominaisuuksista, niin muistettais että se ominaisuus on vain yksi tuhansista, joita niissä ihmisissä on. Ei ole ihmistä, joka on vain syrjäytynyt, vain vihervasemmistolainen, vain perussuomalainen, vain nainen tai vain keskiluokkainen.

Voinko mä tehdä asialle jotain?

No mä voin tehdä oman osuuteni. Mä voin yrittää puhua ja ajatella ihmisistä niin, että mä huomioin koko yksilön, enkä tee päätelmiä vain jonkin yhden asian perusteella. Mä voin huomauttaa, jos huomaan, että joku muu kohtelee tai ajattelee ihmisiä ryhmänä yksiulotteisia paperinukkeja, joiden ongelmat on parasta ratkaista ulkopuolelta ja joilla on vain siihen yhteen määrittävään asiaan liittyvät ominaisuudet. Että jos joku käyttäytyy näin, niin hänen on oltava typerä tai saamaton tai välinpitämätön tai jotain.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään sellaista moraalirelativismia, että mikä tahansa valinta on parempi kuin mikä tahansa toinen.

Vaikka mä kuinka ymmärtäisin, että rasistisia solvauksia huuteleva kaksikymppinen on peloissaan ja yrittää teeskennellä vahvaa loukkaamalla muita, niin ne solvaukset on sellaista käytöstä, jota ei pidä suvaita. Hän saa olla kokonainen ihminen tuhansine ainutlaatuisine ominaisuuksineen, mutta se lupa ei mitenkään aja ohi sen, että kaikki muutkin tällä maapallolla, tässä maassa, tässä kaupungissa asuvat ihmiset saavat myös olla kokonaisia ihmisiä sellaisina kuin ovat.

Jos joku kohtelee mun lasta jonkin tietyn stereotyypin mukaan vain siksi, että hän sattuu olemaan tiettyä sukupuolta, niin mun tehtäväni on puolustaa lapsen oikeutta olla sellainen kuin on. Vaikka mä kuinka ymmärtäisin, että toinen on tottunut ajattelemaan että tytöt ovat tietynlaisia ja pojat tietynlaisia, niin mun lapsen ei silti tarvitse mukautua muiden ihmisten vanhentuneisiin ajatuskaavoihin.

Mä voin tehdä oman osuuteni myös niin, että kirjoitan täällä omassa internetin nurkassani, miten tärkeää on nähdä ihmiset ihmisinä. Sekä muut että oma itsensä. Miten tärkeää on samaan aikaan antaa itselleen lupa olla sellainen kuin on ja samalla pyrkiä vielä parempaan. Miten tärkeää on rakastaa lastansa kaikkine ominaispiirteineen ja samalla kannustaa opettelemaan uusia taitoja. Miten tärkeää on hyväksyä jokainen kanssaihminen ainutlaatuisena ja ihmisarvoisena ja samalla edellyttää, että jokainen huomioi myös muut ihmiset.

Sen lisäksi mä voin aktiivisesti välttää kaikkea Kokoomusnuorten tuottamaa tekstiä, niin mua lähtökohtaisesti suututtaa vähemmän. (En periaatteesta myöskään linkitä heihin, etteivät saa minun kauttani yhtään lisää liikennettä. Varjelen siis teidänkin verenpainettanne.)

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluaa, niin voi tutkia tuolla kommenteissa että mikä suututtaa ja mikä pyyntö siellä voi olla taustalla. Jos joku näistä mun suuttumuksen taustoista suututtaa sinua, on mielenkiintoista jos tutkit sitä. Jokainen edelleen tiedostaa kirjoittavansa ainoastaan omasta näkökulmastaan, omista tunteistaan ja omasta tilanteestaan.

P.S. Blogi Facebookissa, käy tykkäämässä niin pysyt kärryillä!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3