Aloita omista sotkuista

Tämä teksti on alunperin julkaistu heinäkuussa 2013. Julkaisen sen uudestaan tänään, koska olisin aivan hyvin voinut kirjoittaa sen myös tämän päivän fiiliksistä. 🙂

* * *

Puoliso on ollut nyt viikon verran kesälomalla.

Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kotona kaikki rutiinit on aivan levällään, kun minä ajattelen että joku muukin katsoo muksujen perään, edistää pyykkien ja tiskien kiertokulkua ja huolehtii päivärytmistä. Ja mies toipuu suhteellisen rankasta keväästä ja alkukesästä ja yrittää saada itsekin levättyä. Molemmat kuvittelee, että nyt on viimein se aika, kun saa ihan itse päättää, mitä tekee, eikä silloin todellakaan viikata pyykkejä tai siivota.

Hankalan tästä tilanteesta tekee se, että vaikka onkin loma, niin elämä ei pysähdy. Muksut rymyää tasan yhtä monta vaatekertaa (ja vaippaa) pyykkiin kuin normaalistikin. Ruokaa on syötävä useampaan kertaan päivässä, ja kaiken sen syömisen oheistuotteena tulee likaisia astioita. Hiekkaa kulkeutuu lasten kengissä sisälle sellaisen keskikokoisen hiekkakakkumuotillisen verran päivässä (ei ihme, että puiston hiekkalaatikolle pitää joka vuosi kuskata uudet hiekat, kun ne edelliset on meidän eteisessä), ja niin edelleen, ja niin edelleen. Postiluukusta tulee kilokaupalla paperia, vaikka lehtitilaukset on minimissä ja mainoksetkin on kielletty.

Halusi tai ei, niin jonkun sitä kaaosta on hallittava, tai muuten me ollaan aika nopeasti suossa.

Oikeastaan tää mun tän päivän oivallus lähti tavaran raivaamisesta tai declutteringista, niinkuin englanniksi sanotaan. Yksi parhaista decluttering-neuvoista, jonka oon koskaan mistään lukenut, on yksinkertainen.

Aloita aina omista tavaroistasi.

Miksi?

Kahdesta syystä.

Ensinnäkin, omista kamoistani mä itse tiedän, että voiko sen heittää vai eikö voi. Tarvitsenko mä tuota paitaa vielä, luenko ton lehden uudestaan, onko toi paperi tärkeä. Omat lapset on vielä niin pieniä, että mä lasken niiden vaatteet tähän samaan lokeroon: jos joku vaate on liian pieni tai muuten epäsopiva, niin se lähtee kiertoon.

Sen sijaan jos mä rupean raivaamaan puolisoni kamoja, niin mä joudun käyttämään tahdonvoimaani päätöstenteon sijaan siihen, että mä kyselen toiselta, voiko tän heittää ja tarviitko sä tätä vielä ja onko tääkään nyt minkään arvoinen. Ja sitten mä joko joudun odottamaan niitä vastauksia (mikä johtaa mun turhautumiseen) tai sitten teen päätökset itse ja valitsen todennäköisesti väärät teepaidat kirpparikassiin (mikä johtaa puolison turhautumiseen).

Tästä syystä mun on äärimmäisen paljon tehokkaampaa keskittyä vain sellaisten asioiden tekemiseen, joille mä voin oikeasti tehdä jotain. Sen sijaan, että mä angstaisin puolison rojukasasta X paikassa Y, mä voin ottaa kolme päällimmäistä kapistusta omasta rojukasastani siinä vieressä ja päättää, mitä teen niille. Tai sitten mä voin edistää jotain yhteistä projektia, niinkuin vaikka niitä tiskejä.

”Emmä voi tälle mitään”

Toinen syy on nimittäin se, että toisten tavaroihin (tai laajemminkin toisten asioihin) keskittyminen omien kustannuksella johtaa tosi helposti sellaiseen voimattomuuden tunteeseen ja uhrimentaliteettiin. Että miten voi olla että täällä jatkuvasti kaikki muut aina sotkee, eikä kukaan muu koskaan tee mitään? Että miten onkin epäreilua, että noi toiset jatkuvasti tekee asiat tollai ja minä joudun korjaamaan jäljet? Ja tossakin on taas tollainen rojukasa ja sekin homma on tekemättä ja äh.

Kun oikeasti ongelma ei ole niinkään siinä ympäristössä, vaan mun suhtautumisessani siihen ympäristöön. Mä vastustan sitä, miten asiat on juuri nyt tällä hetkellä, ja se saa aikaan mun ahdistuksen ja v-käyrän nousun.

Koska jos lattialla on puolison likaiset sukat, niin sitten lattialla on puolison likaiset sukat. Mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa:
1. Voi perhana, taas se on jättänyt sukkansa lattialle! Ei sekään koskaan tee mitään. (Mikä ei ole täysin totta. Se ei *aina* tee *kaikkea* mitä *mä haluaisin*. Siinä on vivahde-ero.)
2. Kas, lattialla on sukat. ** ottaa sukat mukaan ja vie pyykkikoriin / jättää sukat lattialle.

Kakkoskohdan vaihtoehto riippuu siitä, mitä mä haluan. Jos mä haluan, että koti on siisti, niin silloin mä vien ne sukat pyykkiin samantien. Jos mä haluan, että puoliso vie ne sukat itse pyykkiin, niin mä voin jättää ne lattialle ja pyytää häntä viemään ne pyykkiin seuraavan kerran kun hän on samassa huoneessa.

Kummassakaan tapauksessa mä en jää kiinni siihen ajatukseen, että täällä *pitäisi* olla jonkun muun näköistä kuin mitä täällä on. Sen sijaan mä keskityn siihen, mitä mä voin tehdä sen eteen, että mun haluamani asiaintila toteutuisi.

Sama pätee ihmisten käytökseen. Jos joku tekee mulle oharit, niin mulla on kaksi ajattelun vaihtoehtoa.
1. Ei hitto, onpas törkeää käytöstä, miten joku kehtaa jättää tulematta eikä edes ilmoita! Onpas töykeä ja epäkohtelias ja itsekäs mulkvanderi koko ihminen!
2. Oho, kello on jo noin paljon enkä oo kuullut X:stä mitään. Voinko mä tehdä tässä tilanteessa jotain? Mä voisin soittaa sille ja kysyä, että miksi se ei ole vielä täällä. – – Ei se vastaa, kumma juttu. No, toivottavasti mitään sen vakavampaa ei ole sattunut.

Tai lasten käytökseen:
1. Mikä ihme demoni tota lasta nyt vaivaa kun se ei vtprklstn nuku jo! Ihan kiusallaan juoksee ja kikattaa ja hölmöilee ja mä haluan että se on nyt jo hiljaa pää tyynyssä niinkuin olis jo! AAARGH!
2. Onpas sillä nyt ihan ihmeellisen vaikeaa nukahtaa. Ja olenpas mä ihan todella kireänä tästä asiasta. Voinko mä tehdä jotain sen eteen, että lapsi nukahtais? No en oikeastaan, se on jo yöpuvussa hampaat pestynä ja potallakin se kävi ihan vasta. Mutta olisko jotain, mikä mua auttais olemaan vähemmän pinna piukalla tästä?

Tää on sellainen asia, minkä kanssa mä teen jatkuvasti töitä. Joskus onnistuu paremmin ja joskus, no, ei varsinaisesti onnistu.

Kenen asioihin nokkani työnsinkään?

Viime aikoina tämä on onnistunut vähän paremmin, kun törmäsin tällaiseen kätevään jaotteluun The Work of Byron Katie -tekniikasta lukiessani. (Tuolla saitilla kerrotaan siis lisää kyseisestä tekniikasta, suosittelen tutustumaan.)

Ideana on siis se, että maailmassa on kolmenlaisia asioita: mun asiat, toisten asiat ja Jumalan/luonnon/universumin asiat.

Mun asiat on sellaisia, mihin mä pystyn vaikuttamaan, toisten asiat on sellaisia, joihin ne toiset pystyy vaikuttamaan, ja Jumalan/luonnon/universumin asiat on sellaisia, joihin kukaan ei pysty vaikuttamaan, niinkuin vaikka luonnonmullistukset tai sää tai se, että joskus ihmiset kuolee nuorina.

Se oivallus, joka tohon jaotteluun liittyy, on se, että kun olet ahdistunut tai turhautunut tai yleensäkin tuntuu pahalta, niin se on merkki siitä että keskittyy johonkin muuhun kuin omiin asioihinsa. Silloin käyttää energiansa siihen, että pohtii jotain sellaista, mille ei itse voi tehdä mitään.

Tää ei tarkoita sitä, että kenenkään muun asioita ei saisi ajatella. Tottakai saa, ja pitääkin. Se tarkoittaa sitä, että jos mä kuuntelen jotakuta mun ystävää – tai vaikkapa omaa lastani – niin mä voin kuunnella empaattisesti ja läsnäolevasti, ilman että mä koen ahdistusta siitä etten pysty ratkaisemaan jokaista ongelmaa.

Eikä tää tarkoita sitä, että pitäis jotenkin olla kylmä ja tunteeton asioiden suhteen, jos niille ei voi tehdä mitään. Tottakai mua surettaa se, että maailmassa on nälkää ja köyhyyttä ja kärsimystä ja ihmiskauppaa ja ilmastonmuutosta. Se on se, mikä mut herättää ajattelemaan, että voinko mä itse tehdä jotain, edes vähäsen, reilumman maailman edistämiseksi. Ja sitten kun mä olen tehnyt voitavani, omien resurssieni puitteissa, niin mun ei enää tarvitse valvoa yöllä kauhu kurkkua polttaen että mä en ole tehnyt tarpeeksi.

Koska onhan se nyt oikeastaan myös aika itsekeskeistä ajatella, että a) maailman pitäisi olla sellainen kuin minä haluan, koska pitäisi ja minä haluan, b) jos maailmassa on jotain pielessä, niin jonkun pitäisi heti ratkaista se ongelma koska sitten maailma olisi sellainen kuin minä haluan. Koska pitäisi ja minä haluan.

Maailma on sellainen kuin se on. Huutavine taaperoineen ja likaisine sukkineen, perseilevine lapsineen ja perseilevine aikuisineen. Mä voin tehdä sille asialle vain sen, mihin itse yletyn ja mihin mulla on valta. Ja onneksi suurin valta mulla on siihen, mitä mun päässäni niistä asioista liikkuu.

Miten niin muka et pysty olemaan sellainen kuin minä haluaisin

Useimmiten nimittäin siellä toisten ihmisten asioiden ajattelun taustalla on myös sellainen ”onko muka niin vaikeaa X” -ajattelu. Että onko muka niin vaikea vaan viedä niitä sukkia pyykkiin? Onko muka niin vaikea nyt rauhoittua unille? Onko muka niin vaikea ottaa selvää lastenkasvatukseen liittyvistä asioista? Onko muka niin vaikea ajatella välillä niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet etuoikeutettuina hyvinvointivaltioon?

Ikäänkuin itselle olisi aina helppoa opetella uusia tapoja. Tai nukahtaa, kun mielessä pyörii tuhat asiaa. Tai ruveta opettelemaan uutta asiaa. Tai muuttaa omaa maailmankuvaa.

Siinä on itse asiassa kolmas syy siihen, miksi niistä omista rojuista, fyysisistä ja henkisistä, on syytä aloittaa siivoaminen.

On nimittäin paljon luontevampaa suhtautua ymmärtävästi toisten ihmisten muutosvaikeuteen, päätöksenteon hankaluuteen, ajattelun urautuneisuuteen, kun on ensin työstänyt samaa itsessään. On paljon varovaisempi sellaisten kehotusten kanssa kuin että ”rupeat vaan kuule hei tekemään näin”, kun tietää, miten vaikeaa itsellä on ollut ruveta vaan kuule hei tekemään jotain uutta. On nöyrempi toisten epäonnistuessa, kun muistaa omalta kohdaltaan, miten virheet kirvelevät.

Ja ehkä jonain päivänä pääsee siihen pisteeseen, että kun huomaa ajattelevansa että ”ton pitäisi”, niin siitä tulee samantien mieleen, että eikun mitäs mun pitäisi ensin.

Tää on toki tää vanha ”ota ensin hirsi omasta silmästäsi ja kulje maili toisen mokkasiineissa ennenkuin rupeat kukkoilemaan” -viisaus, mutta näköjään se on ihan syystä pitänyt pintansa.

Että taidanpa mennä tyhjentämään tiskikoneen tässä noin niinkuin aluksi.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Omien asioiden ja toisten asioiden erottelusta, tai hyvää tarkoittavista ”tosi hyvistä” neuvoista, tai likaisista sukista ja eksyneistä legoista ja muusta aiheeseen liittyvästä. Ja taas sillai itseä ja toisia kunnioittaen, ns. oma nenä omissa asioissa ja sillai. 😉

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3