Älä niele purematta

Esikoinen odotteli iltapuuroaan, ja pöydällä oli parvekkeelta juuri poimittuja pikkuruisia amppelitomaatteja.

”L haluaa pikkutomaatteja riisipuuron kanssa!” ilmoitti lapsi.

Mä ehdin jo sanoa, että ei tomaatit oikein oo sellaisia, mitä syödään riisipuuron kanssa. Sitten huomasin, mitä olin tekemässä, ja sanoin että no jaa, äiti ei kyllä oo koskaan syönyt riisipuuroa ja tomaatteja, että ei äiti tiedä onko se hyvää vai ei. Lopulta lapsi sitten otti lusikallisen puuroa ja haukkasi tomaatista, ja tuli siihen tulokseen että ei se yhdistelmä hänen makuunsa ollutkaan.

Mä yritän aika tietoisesti varoa indoktrinoimasta lapsille mitään tollaisia mieltymyksiä, että X on pahaa, Y on pelottavaa, ja Z on tyttöjen juttu tai poikien juttu. Lapsilla on aika vähän filtteriä siihen, että onko joku asia totuus vai mielipide, ja sen takia yritän tosi kovasti sanoa aina ääneen, jos jostain asiasta voi olla monia mielipiteitä.

Ruoan kanssa oon ehkä eniten ollut tän suhteen varovainen. Meidän esikoinen on alusta asti sormiruokaillut, eli on saanut omaan tahtiinsa tutustua eri ruoka-aineisiin ja muodostaa niistä oman mielipiteensä. Esikoinen muun muassa tykkää parsakaalista sekä keitetyistä punajuurista ja porkkanoista ihan hurjasti, ja on muutenkin yksi kävelevä todiste siitä, että lapset ei automaattisesti inhoa vihanneksia. Me ollaan myös kovasti opeteltu (koko perheen voimin) sitä, että ruoat voi olla uuden makuisia tai sitten ei tänään maistu, mutta mikään ruoka ei ole pahaa.

Ja toisaalta, mä yritän myös aina mielummin kysyä, että onko ruoka hyvää, enkä suostuttele syömään sanomalla, että nam nam, onpas herkkua. Sellainen ruoka maistuu, mitä kroppa tarvitsee, sekä aikuiselle että lapselle. Mä uskon, että (keskimääräisellä, terveellä) lapsella on luonnostaan taipumus syödä sen verran ja sellaista ruokaa, mitä kroppa tarvitsee, niin kauan kun aikuiset ei sitä taipumusta vinouta. Jos lapsi saa ruoka-aikoina syödä sen verran kuin syö, ja lopettaa syömisen silloin kun on täynnä, niin keskimäärin vaikkapa nyt viikon aikana hän tulee syöneeksi ihan tasapainoisesti.

Tämä pitää paikkansa toki vain silloin, kun lapselle tarjotaan pääasiassa terveellistä, ravitsevaa ja mahdollisimman epäteollista ruokaa. Ja silloin, kun lapselle ei ole jo etukäteen vakuutettu, että vaikkapa nyt kasvikset ovat ”pahoja” ruokia, jotka on ”pakko” syödä että ”saa” jotain ”herkkuja”. Eli myös vanhemmat syö sitä terveellistä, ravitsevaa ja mahdollisimman epäteollista ruokaa, niin lapsi näkee että ihan samoilla antimilla vanhemmatkin toimii. Mikään ei nimittäin ole niin tehotonta kuin sellainen ”älä tee niinkuin minä teen, tee niinkuin minä sanon” -vanhemmuus, ja sitten saattaa oikeasti joutua harrastamaan jotain sirkustemppuja, että lapsen saa syömään.

Ja toki kaikilla lapsilla tulee varmasti myös niitä vaiheita, että söisi pelkkää pastaa ja kalapuikkoja, vaikka olisi kuinka ruokasensitiivisesti kasvatettu. Sit vaan pitää muistaa itse näyttää esimerkkiä, syödä niitä kasviksia ja tarjota lapselle, ja luottaa siihen, että this too shall pass.

Silti, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että ne perinteiset ”lapsen pitää syödä paljon, että kasvaa” -opit on tiukassa. Mä oon tyytyväisempi silloin, kun lapsi syö lautasensa tyhjäksi, vaikka lapsi saakin lopettaa syömisen silloin kun ilmoittaa olevansa valmis. Mä huomaamattani laitan lapselle vähän liikaa ruokaa, kun se on joskus ollut tosi kova syömään, vaikka sillä on nyt selkeästi sellainen syön-kuin-lintu-eikä-se-haittaa -kausi. Ja sitten harmittaa, kun se ei syökään niin ”reippaasti” kuin aikaisemmin. Kasvunvaraa.

Toinen asia, jossa oon ihan todella yliherkällä korvalla lasteni kanssa, on kaikenlainen ”tyttöjen jutut, poikien jutut” -propaganda. Me kasvatetaan lapsiamme ns. sukupuolisensitiivisesti: sekä tytöt että pojat saa tykätä mistä tykkää, pukeutua miten haluaa, leikkiä millä haluaa ja tulevaisuudessa harrastaa mitä haluaa, riippumatta sukupuolesta. Esikoisella on työkaluja ja Hello Kittyä, palapelejä ja kirjoja, vaatekaapissa tummansinistä ja vaaleanpunaista ja kaikkea siltä väliltä. Kuopus ei vielä kamalasti osaa mieltymyksiään ilmaista, mutta mä vaatetan ja vaipatan häntä kaikenlaisiin väreihin, ihan jo siksi että esikoinen näkee että vastakkaista sukupuolta olevakin lapsella voi olla mitä tahansa värejä päällään.

Esikoinen kyllä tietää, kumpaa sukupuolta on, ja että kuopus on vastakkaista sukupuolta. Muista lapsista puhutaan yleensä vaikka leikkipuistossa lapsina, ei tyttöinä tai poikina. Tämä alkoi silloin, kun kerran selitin vieraassa puistossa esikoiselle, että ”odotetaan että saadaan toi lelu, nyt on pojan vuoro leikkiä sillä”, ja kyseinen lapsi ilmoitti, että ”en mä oo poika”. Uups.

Mä en myöskään välttämättä halua korostaa sitä, että jos jotkut lapset kiipeää tosi korkealle ja toiset lapset tekee hiekkakakkuja niin sillä sukupuolella olisi mitään tekemistä sen kanssa, miten kukin tykkää leikkiä. Joskus kun kuulee sellaista, että voi että nuo POJAT tuolla on tollaisia kun taas noi TYTÖT käyttäytyy ihan eri tavalla. Joo, on varmaan jotain tilastollisia eroja siinä, että miten eri tavalla tytöt keskimäärin leikkii poikiin verrattuna, mutta niitä hiekkalaatikon reunan yleistyksiä tuskin tehdään tilastollisten erojen perusteella. Eikä mua vakuuta pätkääkään sellainen ”no MEIDÄN perheessä ainakin tyttö tekee niin ja poika näin” -anekdoottiaineisto, semminkin kun niitä tarinoita riittää molempiin suuntiin vähän riippuen siitä, keneltä kysyy.

Myös aikuisista puhutaan aikuisina: kaupan myyjinä (ei täteinä), puiston ohjaajina (ei täteinä), huoltoyhtiön asentajina (ei setinä). Jos en keksi oikeaa ammattitermiä, niin käytän ilmausta ”työntekijät” tai toisinaan myös ”sedät tai tädit”. Tutuista aikuisista käytetään sukulaisuustermejä tai nimiä. Alkuun mun oli tosi vaikeaa opetella sanomaan vaikka että ”tuolla menee joku aikuinen” tai ”odota ton lapsen takana vuoroa”, kun oli tottunut itse käyttämään sukupuolitermejä silloinkin kun sillä sukupuolella ei ollut oikeasti väliä. Äkkiä niihin termeihin kuitenkin tottui, ja nyt niiden käyttö on ihan luontevaa.

Mulla on onneksi paljon sellaisia kavereita, joille on ihan itsestäänselvää, että lapsi saa itse päättää, mistä ruoasta tykkää ja saako sen vaatteissa olla sekä sinistä että punaista. Myös meidän lasten isovanhemmat on kiitettävästi opetelleet kunnioittamaan meidän ajatuksia näistä aiheista. Toki varmasti isompana, puistossa ja kerhossa ja koulussa muksut tulee kohtaamaan lapsia, jotka on kasvatettu eri tavalla ja jotka valistavat, että mitkäs niitä tyttöjen värejä ja poikien harrastuksia nyt olikaan. Sitä suuremmalla syyllä mä yritän vielä näille pienille opettaa, että saa itse päättää, mistä tykkää.

Silti, kaikesta tästä huolimatta, mä ajattelen joitain juttuja aluksi miesten vs. naisten juttuina, ennenkuin tietoisesti huomaan ajatella toisin. Mun on helpompi suhtautua tyttöihin, jotka tekee poikien juttuja kuin toisinpäin – kun kautta aikain miesten juttuja on pidetty suuremmassa arvossa kuin naisten puuhasteluja. Mä huomaan jo etukäteen miettiväni, että kun kuopus kasvaa ja alkaa osallistua kotihommiin, pyykkiruljanssiin ja niin päin pois, niin suhtaudunkohan mä siihen eri tavalla ja edellytänkö erilaisia juttuja kuin esikoiselta samassa iässä, kun ovat eri sukupuolta.

Ja sit mä rupesin miettimään, että näköjään mulla on jo näistäkin jutuista paljon asioita, jotka menee ohi seulan. Ja että mitkä on sitten niitä todella sokeita aiheita, joissa indoktrinoin lapsilleni huomaamattani tosi isoja asioita. Niitä ihan varmasti on. Tietysti ne oman kodin arvot on sellaiset, jotka lapsille välittyy, mutta nekin on enemmän tai vähemmän tietoisia valintoja. Se, että lapsiin ja lasten tarpeisiin suhtaudutaan arvostavasti ja kunnioittavasti. Se, että vältetään kertakäyttökulttuuria silloin kun se on mahdollista. Se, että myönnetään virheet ja pyydetään anteeksi. Tai no, en mä ehkä niitä indoktrinoi, koska silloin mä en kannustaisi lapsia kyseenalaistamaan niitä.

Ehkä se riittää, että mä rohkaisen lapsia kyseenalaistamaan kaiken, myös (ja erityisesti) sen, mitä aikuiset ja auktoriteetit sanovat. Ihan vain siksi, että maailmassa on myös niitä aikuisia, jotka väittävät totuutena epätotuuksia, ja kaikki niistä aikuisista eivät tahdo lapsille hyvää. Mä ajattelen, että lapsille ei ehkä tarvitse julistaa maailman olevan vaarallinen ja paha paikka. Samalla voi kuitenkin opettaa, että yleensä ne ihmiset, joilla on puhtaita jauhoja pussissaan, sietää sen kyseenalaistamisen ja jaksaa perustella ja selittää.

Noista mieltymysasioista vielä – musiikkiin ja urheiluun suhtautuminen on sellainen, jonka kanssa mun täytyy tehdä tulevaisuudessa töitä. Mä oon siis itse ollut aina ”musiikki on pelastanut minut urheilulta” -koulukuntaa, siinä missä mies on penkki- ja liveurheilun, erityisesti jalkapallon, parissa kasvanut. Mä kovasti haluaisin, että muksut alkaisivat harrastaa jotain soitinta isompana, enkä oo ollenkaan vakuuttunut siitä, että urheiluharrastus olisi täysin välttämätön. Tiedän kuitenkin, että on parempi jos tuen lapsia kiinnostumaan ja kokeilemaan, ja saavat itse muodostaa omat mielipiteensä. Ja sen sijaan että patistan lapset pianotunneille elämään mun elämätöntä musiikkiopiskeluelämää, mä voin itse mennä sinne pianotunneille, vaikka musta ei koskaan Norah Jonesia tulisikaan.

Aikanaan rippileirillä, jolla olin isoisena, pastori sanoi viimeisenä iltana: Muistakaa, että vaikka kuka sanoisi mitä, te olette upeita ja arvokkaita ja teistä voi tulla mitä tahansa. Se on jäänyt mun mieleen, koska se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun kukaan sanoi noin mulle. No, hän toki sanoi sen neljällekymmenelle muullekin, mutta myös minulle. Ja se on oikeastaan ainoa asia, jonka haluan lapsilleni iskostaa niin syvälle että se kestää vaikka sen kuinka kyseenalaistaisi.

Vaikka kuka sanoisi mitä. Sinä olet upea ja arvokas. Sinusta voi tulla mitä tahansa haluat.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, ihmetellä, kertoa omia ajatuksia indoktrinoinnista ja omien ajatusten ja uskomusten siirtämisestä lapsille. Saa pohtia omia sokeita paikkoja tai kertoa omia menestystarinoita aiheesta. Saa myös ihan vaan huikata lukeneensa. Yleisesti kommentointi sillai kunnioittaen ja rauhallisesti, kiitos!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3