Ajan maastoa

Kevät.

Mä rupesin tässä viikko pari sitten miettimään, että miten alkava kevät tuntuu jo niin uuvuttavalta. Sellainen olo, että jo sen kevätauringon katsominen saa vatsanpohjassa solmun kiristymään.

Ja sitten mä mietin, että millaista maastoa kevät mulle on.

Kun sanon ”kevät”, se tarkoittaa…

Vuosi sitten mä olin vastasyntyneen vauvan ja melkein kaksivuotiaan äiti ja vastavalmistunut työtön maisteri.

Kaksi vuotta sitten mä olin vuosikkaan äiti, tein kohtuullisen stressaavia etätöitä ja gradua lapsen päikkäriajat ja kaikki muutkin mahdolliset vapaahetket.

Kolme vuotta sitten mä olin viimeisilläni raskaana ja gradusemmassa, ja sitten vastasyntyneen äiti joka kävi kolmiviikkoisen vauvan kanssa esittelemässä gradun tutkimussuunnitelman kevään viimeisellä seminaarikerralla.

Neljä vuotta sitten mä tein opetusharjoittelua ja töitä. Suunniteltiin häitä ja ostettiin asunto, joka rempattiin ja kevään loppupuolella muutettiin.

Viisi vuotta sitten mun sisko oli just kuollut syöpään. Sen sijaan että olisin ottanut saikkua töistä, mä jätin muutaman kurssin opiskeluiden puolelta pois niin että sain tehtyä työt samalla kun järjestin siskon hautajaiset ja kansainvälisen perunkirjoituksen. Lisäksi me muutettiin noin kuukausi sen jälkeen, kun mun sisko oli kuollut, koska muutosta oli sovittu jo aikaisemmin.

Kuusi vuotta sitten mä tein opintoja ja töitä ja siskolla oli keuhkoleikkaus, joten kuljin myös sairaalassa ja hengailin leikkauksesta toipuvan siskon kanssa.

Seitsemän vuotta sitten mä tein proseminaarin ja pääsiäisen jälkeen erittäin ex tempore todella stressaavan työkuvion. Sen lisäksi tein töitä myös kiskalla.

Kahdeksan vuotta sitten mä opiskelin ekaa vuotta, tein töitä kiskalla ja kärsin kovia henkisiä tuskia siksi, että olin löytänyt sielunkumppanilta vaikuttavan ihmisen ja seurustelinkin itse asiassa jo jonkun muun kanssa.

Yhdeksän vuotta sitten mä asuin tammikuusta toukokuuhun avoeron jälkeen entisen puolison kanssa saman katon alla, tein töitä kiskalla ja luin pääsykokeisiin.

Kymmenen vuotta sitten oli muistaakseni ihan tavallinen kevät. Tosin mulla ei ollut asuinpaikkakunnallani yhtä ainutta työn tai puolison kaveripiirin ulkopuolista tuttavaa, mutta kotikaupunkiin kulki juna ja auto noin tunnissa.

Että tavallaan ei mikään ihme, jos tää kevät on tällaista vähän ryteikköistä joka vuosi.

Vuosipäivät korkeuskäyrinä kalenterissa

”Ajan maasto” on loistokäsite, jonka oon bongannut jostain Havi Brooksin jutusta. Siis se ilmiö, että vuodenaikoihin ja juhlapyhiin ja luonnonilmiöihin – kevätaurinkoon ja ensilumeen ja syksyn lehtien tuoksuun – assosioituu kaikki se, mitä vuosien varrella on siihen vuodenaikaan tapahtunut.

Asioiden vuosipäivät on sellaista ajan maastoa, joka meidän kulttuurissa hyväksytään. Hääpäivänä juhlitaan, syntymäpäivänä juhlitaan, kuolinpäivänä muistellaan.

Tosin tossa kuopuksen syntymäpäivänä muutama viikko takaperin huomasin, miten oikeastaan olisin sen juhlimisen lisäksi tarvinnut itselleni vapaata tilaa raskauden ja synnytyksen muisteluun ja käsittelyyn.

Koska synnytys on aikamoinen rytäkkä, vaikka olisi kuinka ollut kaunis ja aktiivinen ja omien toiveiden mukainen synnytys, niinkuin mulla pääasiassa oli. Se tietynlainen voimattomuuden ja riepoteltavana olemisen kokemus ja hallinnan illuusion menetys – puhun siis edelleen siitä, mitä jo oma keho supistuksineen aiheuttaa, saatika sitten jos synnyttäjä ei saa olla oman synnytyksensä subjekti – voi aukaista aikamoisia tunnejumeja, ja niille olisi tosi tärkeää antaa aikaa ja rakkautta.

Ne nimittäin kuplii sitten siinä ajan maastossa pintaan vuoden päästä, tai kahden vuoden päästä, tai seuraavan synnytyksen kohdalla, tai seuraavan perhekriisin. Ja jos ne tiedostaa, niin niille osaa ehkä antaa tarpeeksi tilaa.

Mä kirjoitin itselleni ylös, että ota lasten syntymäpäivien ja siskon kuolinpäivän ympäristöön jatkossa niin paljon tyhjää tilaa kalenteriin kuin vain pystyt. Siinä merkkipäivässä on itsessään ihan tarpeeksi kiivettävää ja kuljettavaa. Ja jos sattuu käymään niin, että olenkin ihan kunnossa, niin hei, ylimääräinen vapaapäivä ei ole koskaan huono juttu.

Kalenteriin vois merkata sellaista sahalaitaa pahimpiin kausiin

Vuosipäivien lisäksi sitä maastoa on muutenkin. Niinkuin vaikka se kevätaurinko. Tai pääsiäinen. Paastonaika noin yleisesti on sellaista tahdonvoiman koettelua, kun tietoisesti tekee jotain toisella tavalla, ja se osuu juurikin tähän samaan kevään korvaan.

Joulunpyhien tienoo on myös sellaista ajan maastoa, että vaikka vuoden kaikkina muina kuukausina olisi ihan helppoa käyttäytyä kuin aikuinen, niin erityisesti lapsuudenperheen joulunviettoperinteet vääntävät monella vanhat kelat päälle ihan vaivihkaa.

Ja jos siitä ajan maastosta ei ole tietoinen, niin ne assosiaatiot ja muistikuvat pääsevät ohjaamaan käytöstä ja ajattelua huomaamatta.

Niinkuin se burnout-auringonpaiste, josta mulle tulee aina sellainen fiilis että en mä nyt ehdi pitää itsestäni huolta enkä varsinkaan olla lapsille läsnä, kun eikös mulla ollut joku homma kesken.

Nyt kun mä olen tietoinen tästä, niin mä voin tunnistaa väsymykseni, antaa sille tilaa, ja tehdä parhaani niin että en kasais niskaani enää enempää hommaa. Mä voin ottaa vastuun siitä, että mä pidän itseni toimintakuntoisena enkä toista tota viimeisten kymmenen vuoden kaasu-pohjaan-ja-tankki-tyhjäksi -kaavaa.

Enkä varsinkaan siirrä sitä lapsilleni.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia ajan maastosta, omia tuntemuksia kevätauringosta tai sulavista jääpuikoista tai jostain muusta. Onko tuttu vai uusi käsite, kolahtiko tai herättikö jotain oivalluksia?

Mikä minulle on sellaista ajan maastoa, joka olisi hyvä huomioida? Mistä huomaan, että jokin ajanjakso on minulle ryteikköistä? Mitä tarvitsen silloin, jos kalenteri on täynnä ja ajan maasto on vaikeaa?

P.S. Käy tsekkaamassa Lupa olla minä -kurssi!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Trackbacks

  1. […] muuten vaan sellainen erityisen paljon tahdonvoimaa vaativa kausi. (Mun tapauksessani normaalisti kevät noin niinkuin vuodenaikana.) Mitä pitemmälle se elämänmuutos kuluu, sitä vähemmän jää energiaa jäljelle muuhun kuin […]