Äiti kato!

”Kato äiti!”

On toi esikoinen varmaan ennenkin noin sanonut, mutta tänään se oli oikein erityisesti sellaisella päällä. Kuunneltiin musiikkia, isi joi kahvia ja luki lehteä, mä kirjoitin jotain koneella, ja lapsi tanssi olohuoneessa.

”Kato äiti! Äiti kato!”

”Joo, nyt mä katson. Mä näen kun sä tanssit.”

Mä oon pohtinut tätä katsomisasiaa aika paljon, paljon ennen kuin mulla oli omia lapsia. Ja tietysti lukenut paljon erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä siitä, mitä lapsi oikeasti haluaa kun se sanoo että katso.

Tolle 2,5-vuotiaalle nimittäin riitti aivan hienosti se, että mä sanoin että joo, mä katson, ja sitten mä katsoin. En sanonut mitään siitä, että millä lailla hän mun mielestä tanssii, tanssiiko hienosti vai sievästi vai upeasti vai mitä. Kunhan vaan tein selväksi että joo, minä näen sinut.

Sellainen nähdyksi tulemisen tarve on meissä aika syvällä. Sellainen, että joku huomaa, ilman arvottamisia tai kehumisia tai muuta siihen päälle. Kunhan vaan näkee, että sinä teet nyt noin, sinulla on nyt tuollainen tilanne.

Silloin aikoinaan kun Nyyti ry:llä oli Virtuaaliolkapää-palvelu, mä kerran kirjoitin sinne. Sinne siis rekisteröidyttiin, kirjoitettiin nimettömänä se mitä oli mielen päällä, ja joku Nyytin vapaaehtoisista luki ja vastasi.

Mä vuodatin sinne kaiken mahdollisen, mitä oli siinä kohtaa käynnissä. Kaiken, mitä oli pieninä paloina kyllä kirjoittanut päiväkirjaan sinne tänne, muttei ollut koskaan kirjoittanut auki. Kaiken sellaisen, mitä ei ollut oikeastaan viitsinyt kaataa läheisten niskaan, kun niillä oli samat ongelmat tai omat yhtä hankalat.

Vielä siinä vaiheessa, kun mä luin sen tekstin läpi, niin mulle ei tullut mitään sellaista ahaa-elämystä, että onpas muuten ollutkin kaikenlaista. Se tuli vasta sitten, kun mä muutama päivä myöhemmin luin sen nimettömän vapaaehtoisen kirjoittaman vastauksen.

Se alkoi jotenkin näin: ”Elämässäsi on tosi paljon isoja, raskaita asioita.” Mä en muista tarkkoja sanamuotoja, mutta siinä vastauksessa käytännössä kerrottiin omin sanoin, että mitä kaikkea mä olin elämästäni ja tunteistani kertonut. Se vastaaja ei sanonut, että mikä kaikki siitä mun angstista oli ymmärrettävää ja mikä ei, se ei arvottanut mitään niistä asioista tai mun tunteista hyvä-huono-akselilla, se kuvaili. Sitten se kertoi, että mistä ehkä voisi olla apua, mihin kannattaisi soittaa ja miltä nettisivulta käydä lukemassa lisätietoa.

Kun mä luin sitä vastausta, niin mulle tuli itku ja helpotus. Joku oli nähnyt mut. Joku piti mun tunteita lukemisen ja vastauksen kirjoittamisen arvoisina. Joku näki, että kaikki se härdelli kulutti mua ihan tosissaan. Joku otti mut vakavasti.

Kun mä luin sen vastauksen uudestaan, niin mä yllätyin siitä, että miten tarkkaan se teksti peilasi mun kertomaa. Kun oli tottunut siihen, että sai aina vastaukseksi joko ”no eihän tollaisista kannata” tai ”voi kauheaa, ai hirveää, miten sä kestät” niin oli tosi omituista, että siellä vastauksen seassa ei ollutkaan mitään sellaista. Mun tunteita tai elämää ei arvioitu akselilla Syytä Huolestua – Ei Syytä Huolestua, vaan ne vaan noteerattiin ja hyväksyttiin. Että joo, nyt sulla on tollaista.

Mua vähän myös ärsytti, koska mä olin vähän toivonut sellaista ”oi voi kauhistus, miten sä nyt pärjäät kun sulla on kaikkea tollaista” -reaktiota. Sellaisen kautta olis voinut tuntea olevansa pärjääjä, vahva ja sitkeä, eikä olis tarvinnut jotenkin myöntää itselleen että joo, aika kuluttavaa tää oikeastaan on. Se ”oi kauhistus” -reaktio oli siinä elämän vaiheessa lähimpänä nähdyksi tulemista, vaikka siihen joutuikin vastaamaan että no juu, kyllä mä pärjään, älä musta huolehdi.

Tää kokemus liittyy myös osittain siihen lapsen tunteiden peilaamiseen, josta kirjoitin muutama päivä sitten. Se vastaaja tunnisti, sanoitti ja hyväksyi mun kokemuksen. Se antoi sille tilan, ilman että rupesi selittelemään sitä tai puhumaan aiheen vierestä.

Tossa kato, äiti -hetkessä mä tunnistin, sanoitin ja hyväksyin lapsen tekemisen. Lapsi tanssi. Hän halusi, että mä katson kun hän tanssii. Mä katsoin, annoin sille tanssimiselle tilan. En selitellyt, en ruvennut puhumaan aiheen vierestä, kunhan vaan annoin lapsen tanssia ja huomata että mä näen hänet.

Sitten kun laulu loppui, niin lapsi kipitti iloisena tekemään taas hetkeksi jotain muuta.

Ei se sen enempää vaatinut.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä ajatuksia heräsi nähdyksi tulemisesta – omalla kohdalla, lapsen kohdalla, työelämässä, koulussa, perheessä? Jos haluat jakaa jonkun itsellesi tärkeän nähdyksi tulemisen kokemuksen, niin mielellään. Kuten aina, kerrotaan omasta näkökulmasta käsin, toisten näkökulmia kunnioittaen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3