7 syytä, miksi leijan lennätys on kuin lastenkasvatusta

Pääsin viime viikonloppuna lennättämään leijaa, kun oltiin perheen kanssa leikkipuistossa. En ole varma, olinko ennen sitä koskaan oikeasti lennättänyt leijaa itse. Siinä opetellessa tuli monta kertaa mieleen, että tässä on paljon yhteyksiä siihen, miten mä kasvatan lapsiani.

Periaatehan on yksinkertainen, eikö? Mene tuulisena päivänä aukealle paikalle, heitä leija ilmaan ja pidä narusta kiinni, ettei leija karkaa. Mikä siinä muka on niin hankalaa? Miten toi ihminen ei saa sitä leijaansa pysymään ilmassa, se tekee varmaan jotain väärin. Mä osaisin varmasti paljon paremmin, annapa kun mä kerron että miten toi homma pitäisi hoitaa.

Paitsi että yksi tärkeä osa prosessissa on näkymätön ulkopuolisen silmiin. Leijan lennättämisessä se on tuuli, lasten kasvatuksessa lapsen oma temperamentti ja luonne.

1. Keskeistä on opetella huomaamaan, mistä nyt tuulee.

Tuuli on se asia, joka nostaa leijan ylös jos on nostaakseen. Siis jos leijan saa sopivaan kulmaan tuuleen nähden, niin että tuuli pääsee nostamaan leijan eikä paina sitä nokka edellä tantereeseen. Tuulen tuntee toki ihollaan, mutta se on helpompi katsoa esimerkiksi siitä, mihin suuntaan leijan hännässä olevat narut ja nauhat lepattavat. Tai miten puiden latvat taipuvat tuulessa.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan.

Jos leijan yrittää saada nousemaan tuulen suhteen väärässä kulmassa, tekee ihan turhaa työtä. On paljon fiksumpaa kääntyä niin päin, että tuuli tarttuu leijaan ja nostaa sen itsekseen ilmaan, edes vähän.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan. Toisinaan se vaatii sitä, että ensin vastaan lasten tarpeisiin ja vasta sitten pyydän, jos tarvitsen itse jotain. Toisinaan sen yhteistyön voi esimerkiksi pukea leikin muotoon, niin että sekä minä että lapsi saamme tarvitsemamme samaan aikaan.

2. Tuulesta riippuu, miten paljon löysää voi antaa.

Kun tuuli tarttuu leijaan ja alkaa nostaa sitä ylös, on hyvä päästää narua pitemmäksi, jotta leija pääsee nousemaan. Toisaalta, jos tuuli hellittää tai kääntyy, naru pitää pystyä pitämään jäntevänä, ettei leija sukella. Lyhyemmälläkin narulla voi lennättää leijaa – silloin leija vain ei nouse niin ylös. Se voi tuulesta ja paikasta riippuen olla hyvä juttu, tai sitten alhaalla ei ole tarpeeksi tuulta pitämään leijaa ylhäällä.

Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

Vireälle, hyvin syöneelle ja tyytyväiselle lapselle voi antaa ikätasoon nähden vähän enemmän ”löysää”, eli vastuuta ja päätäntävaltaa, kuin uupuneelle, nälkäiselle, kipeälle tai muuten tahdonvoimansa kuluttaneelle samalle lapselle. Toisaalta lapselta voi vireänä ja tarpeet täynnä myös edellyttää ikätasoon nähden enemmän kuin väsyneenä.

Yhdelle lapselle voi samassa tilanteessa antaa enemmän vastuuta ja päätäntävaltaa kuin toiselle lapselle ihan vastaavassa tilanteessa. Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

3. Yhteys leijan ja lennättäjän välillä pitää leijan ilmassa.

Kun leija on ilmassa, naru on jäntevä, ei kireä eikä löysä. Narun tehtävä ei ole pelkästään estää leijaa lentämästä tuulen mukana. Päin vastoin, naru itse asiassa saa leijan pysymään oikeassa kulmassa tuulen suhteen, niin että leija nousee ylös, eikä karkaa tuulenpuuskan mukana maata pitkin.

Yllättävää omassa leijanlennätyksen opettelussani oli se, että liian löysä naru vaikeuttaa lennättämistä enemmän kuin liian kireä naru. Toki jos tuulee kovaa, niin lyhyellä narulla leija pyristelee alhaalla, eikä nouse tuulen mukana. Löysä naru kuitenkin päästää leijan kääntyilemään tuulessa, niin että noste häviää ja leija sukeltaa.

Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

Ainakin omien lasteni kanssa olen huomannut, että jos yhteys – vuorovaikutus, luottamus, rakkaus – minun ja lasten välillä on kunnossa, niin aika monta asiaa hoituu jo sillä. Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

4. Naruun tulee solmuja.

Kun tulee hyvä tuulenpuuska, päästän leijaa korkeammalle antamalla narulle löysää. Leija nousee ylös, lentää hetken komeasti, ja kun tuuli sammahtaa niin leija sukeltaa. Äkkiä kerimään narua, eikun nyt tuli taas hyvä puuska, leija nousee, naru syrttääntyy solmulle, kun en viitsinyt keriä sitä kunnolla.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle. Leijaa voi kyllä lennättää solmuisellakin narulla, mutta suoraa narua on helpompi päästää luistamaan sormien välistä, kun tuuli niin vaatii.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle.

Jos naru on vertauskuva yhteydelle mun ja lasten välillä, niin kyllä, siihenkin tulee solmuja. Väärinkäsityksiä, kiukuttelua, väsymystä ja kärsimättömyyttä. Ja heti kun mä huomaan, että oho, tulipas solmu – ja olen tarpeeksi kypsä, aikuinen ja verensokerit kohdallaan, että pystyn myöntämään omat virheeni – mä pyydän anteeksi.

5. Naru ei mene rikki siitä, että siihen tulee solmuja.

Sitävastoin naru menee rikki siitä, jos niitä solmuja ei avaa huolellisesti ja tarpeeksi aikaisessa vaiheessa.

Meidän leijassa on tukeva, synteettinen naru. Se on helppo selvittää, kun solmut eivät ole vielä kauhean tiukkoja, eikä naru ole mennyt kovasti kierteelle. Jos solmu on ehtinyt mennä kovin kireälle, sen selvittäminen vaatii aloilleen istumista ja täyttä keskittymistä.

Kiireessä tulee helposti kiskaistua vain yhdestä narun säikeestä, jolloin se naru itsessään rispaantuu ja heikkenee. Ei yhdestä kiireessä puretusta solmusta, eikä edes kymmenestä. Mutta jos ottaa tavaksi repiä solmut auki miten kuten, niin alunperin vahvakin naru heikkenee ja saattaa kovan tuulenpuuskan myötä katketa.

Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Omissa ihmissuhteissa elämän myötä on nähnyt niin monta kertaa, miten sellainen näennäisen huoleton ”älä nyt viitsi tollaisesta pahastua, leikkiähän se vain on” tai muut vastaavat tunteiden ja tarpeiden ohittamiset rispaannuttavat ihmisten välistä luottamusta ja yhteyttä. Ei kerrasta, ei edes kymmenestä, mutta ajan myötä. Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Sen vuoksi mulle itselleni on hurjan tärkeää, että meidän perheessä asiat selvitetään, pyydetään ja annetaan anteeksi, kerrotaan mitä itse tarvitsee ja kunnioitetaan sitä, mitä toinen kertoo omista tarpeistaan. Siten se luottamus ja yhteys ei pääse rispaantumaan.

6. Puhelimessa puhuminen herpaannuttaa keskittymistä.

Juhannuksena katsoin, kun puoliso lennätti leijaa. Tuuli oli vakaa, leija lensi komeasti. Sitten puoliso vastasi puhelimeensa. Kului muutama sekunti, niin leija sukelsi puuhun. Kun hän sai leijan puusta irti – edelleen puhelimessa puhuen – tuuli nappasi leijan ja painoi sen kohti läheistä pyörätietä. Siinä vaiheessa mä puutuin tilanteeseen ja kiskaisin leijan maata viistäen lähemmäksi meitä, ennenkuin leija ehti kaataa pyöräilijöitä.

Tässä viikonloppuna itse lennättäessäni olin juuri saanut leijan hyvään nosteeseen, kun oma puhelimeni soi. Muistin juhannuksen eeppisen pyöräilijäansan, ja päätin olla vastaamatta niin kauan, kuin leija oli ylhäällä. Se itse asiassa pysyikin ilmassa vielä muutaman tovin, ja soittoäänestä sai sitä paitsi menevän taustamusiikin sille lennättämiselle. Kun leija lopulta väistämättä sukelsi maahan, soitin takaisin.

Lasten suhteen mä osaan joissain tilanteissa ohittaa soivan puhelimen, jos meillä on joku erityinen hetki kesken. Esimerkiksi jos lohdutan itsensä loukannutta tai säikähtänyttä lasta, tai nukutan muksuja yöunille, tai luen lapsille kirjaa sohvalla. Silloin mun huomioni on tärkeämpää olla lapsessa, ja kun tilanne on mennyt ohi, niin mä voin soittaa takaisin.

7. Ne hetket, kun leija liitää komeasti yläilmoissa, ovat vähemmistössä.

Ja kuitenkin niiden hetkien vuoksi sitä leijaa mennään lennättämään.

Siitä ajasta, kun lennätin leijaa, tuntui että suurin osa meni joko sopivan tuulen etsimiseen leija parin metrin korkeudella, tai solmujen selvittämiseen, tai siihen, että yritin estää leijaa tömähtämästä maahan kiristämällä löysää pois narusta. Välillä siinä solmua setviessä, kun leijan liepeet kahisivat lupaavassa tuulessa, tuli sellainen olo, että eihän tämä mitään leijan lennätystä ole. Että enemmän mä tässä mokailen kuin onnistun, tää on vaikeaa, tuuli on liian puuskaista, ihmiset katsovat kummissaan, ihan hölmöä hommaa.

Ja sitten, toisinaan, kun tuuli tarttui leijaan, kun olin löytänyt sopivan kulman ja sopivan kävelyvauhdin ja setvinyt solmut huolellisesti, niin että naru soljui sormien välistä kuin ajatus ja leija nousi aurinkoon – niissä hetkissä tajusin, miksi joku harrastaa leijan lennätystä.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä. Kun sitä ensin opettelee, niin jatkuvasti menee pieleen. Tajuaa vasta jälkikäteen, että miten se olisikaan kannattanut tehdä. Olisi kivoja juttuja, joita voisi tehdä, mutta tietää, että lapsilla loppuisi kapasiteetti, ei mennä tänään. Tai jotain muuta.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä.

Ja sitten välillä on niitä hetkiä, jolloin kaikki toimii. Jolloin lapsi osoittaa sen tyyppistä empatiaa, kunnioitusta ja yhteistyötä, jota ei osannut edes odottaa. Jolloin itse huomaa lapsen tarpeen ja keksii juuri sen tavan, jolla saadaan kaikkien tarpeet kohdattua. Jolloin osaa kuunnella lasta ja antaa tilaa sille, että lapsi saa tilanteen ratkaistua paremmin kuin itse olisi ikinä keksinyt.

Silloin muistaa, miksi on valmis käyttämään niin paljon energiaa niiden solmujen selvittämiseen ja tuulen kuuntelemiseen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3